Social Icons

Pages

lauantai 14. joulukuuta 2013

Vihamielinen ympäristö




HUHTIKUU 2012

Tiedotusvälineissä on viime aikoina puhuttu melko paljon huostaanotoista. Asia ei sinänsä ole mikään uusi, mutta jotakin todella hämmentävää on ilmaantunut tällä alueella. Eilen oli iltalehden etusivun uutisena, kuinka jokin äiti haluaa lapsensa huostaanottoon voidakseen keskittyä elämiseen uuden miesystävänsä kanssa. Sama ilmiö on laajentunut siinä määrin, että se oli aamu-uutisissakin melko näyttävästi esillä. Ihmettelemisen aihetta siis riittää – mitä meidän tulisi ajatella maailmasta, jossa nyt elämme?
Uskovaisina ihmisinä me tiedämme, ettemme pysty muuttamaan mitään laajamittaisesti, mutta vastuutamme emme voi paeta tässäkään mitä hämäännyttävimmässä ja vakavassa ajassa. Me olemme ehkä hengellisesti halunneet kiitää ratsujen selässä ja saavuttaa jotakin todella näkyvää. Mikään tällainen pyrkimys ei ole onnistunut kenellekään, ainakaan jumalallisesti ajatellen. Kunnian kentät kiinnostavat entistä enemmän tiettyjä tahoja ja julistajia, mutta Jumalan tie ei ole koskaan ollut meidän säädeltävissämme. Jumalallinen ja inhimillinen kunniakäsite poikkeavat yhä vielä toisistaan niin kuin taivas ja maa ovat etäällä toisistaan.
Olen ajatellut alkaa kirjoittamaan säännöllisemmin ja lähettämään kirjoituksiani sähköpostissa niin kuin ennenkin, vaikka niin vähän on kuulunut vastakaikua.
Millaisia me olemme tämän ajan uskovaisina? Olemmeko mekin antaneet kaikki hengelliset lapsemme jonkinlaiseen huostaanottoon? Emme taida edes olla tietoisia siitä, kenen huostassa veljemme ja sisaremme ovat. Meillä on niin monenlaisia askareita ja kiireitä, että mielellämme jätämme kaikki toiset ihmiset jumalalliseen huomaan, oikeastaan koko ajan tietoisina siitä, että on enemmänkin kysymys laiminlyönnistä ja hylkäämisestä.
Uskon meidän tulleen tietyssä mielessä pienten alkujen päivään, itse asiassa jo vuosia sitten, mutta nyt aivan erikoisella tavalla. Hengellinen tietämyksemme on meille enemmänkin pelottava, kuin ilahduttava asia, jos toimenpiteemme koko ajan puhuvat sanojamme vastaan. Me uskoimme aikanaan tehtävämme olevan erottautua kaikista muista uskovaisista ja ihmisistä yleensäkin, mutta tuo käsitys ja näkemys eivät onnistuneet kenenkään kohdalla hengelliseksi hyväksi. Me itse asiassa laiminlöimme hengellisen kutsumuksemme, joka ei suinkaan tarkoittanut sellaista eristäytymistä, mihin suurin osa ajautui itsekkäiden ajatusten innoittamana.
Eräänlainen luostarielämä muiden ihmisten keskellä tuottaa suurta nautintoa Kolossalaiskirjeen esimerkin mukaisesti: ”Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ’Älä tartu, älä maista, älä koske!’ - sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta - ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.” (Kol. 2)
Nämä itse valitut näkemykset poikkesivat ja poikkeavat edelleenkin siinä määrin toisistaan, että keskellämme käyskentelee suuri joukko mobiililuostareita, joissa asustaa vain yksi tiukkailmeinen nunna tai munkki, täysin eristäytyneenä mitä erilaisimpiin asuihin. Näihin ihmisiin ei koskaan ole saanut todellista kosketusta, eikä heihin voi millään tavalla tarttua, sillä jokin ylimaallinen voima ympäröi heitä. Tämä ei toki ole koskaan ollut Herramme tarkoitus. Hän ei karttanut ketään ihmistä, eikä pelännyt koskettaa pitaalistakaan lähimmäistä!
Onko meidän uskomme todella niin heikko, että pelkäämme kaikenlaista kosketusta erilaisiin ihmisiin? Vika ei ole näissä ihmisissä, vaan meissä, jotka emme todellisuudessa elä Pyhän Hengen vaikutuksen suojassa, ja joudumme siten varomaan aivan viattomiakin ihmisiä, joissa pelkomme vaistoaa jotakin erilaista. Meidän tehtävämme on tässä ajassa olla Herramme käsinä ja jalkoina, suina ja korvina.
Muutamien viimeisten kuukausien aikana on alkanut tapahtua jotakin sellaista, mitä olemme aina odottaneet, ei ehkä juuri tällä tavalla, mutta kuitenkin. Herra on johtanut yhteyteemme ihmisiä, joista emme ole osanneet edes aavistella tulevan tuttaviamme ja läheisiä ihmisiä. Tämä on kuitenkin mahdollista vasta sitten, kun olemme käsittäneet todellisen kutsumuksemme ja panneet pois kaiken väärän arvostelun hengen.
 

Ihmisyydelle vihamielinen ilmapiiri

Norjan tapahtumat ovat eräänlainen käännekohta kaiken nykyisen kehityksen keskellä. Emme halua tehdä sitä virhettä, että keskitymme liian yksittäisiin tapahtumiin tai asioihin, mutta yleinen kehitys kuljettaa meitä väistämättömästi kohti uudenlaisia näkymiä ja uhkakuviakin. Tarkastelemme nyt tapahtumia kristillisen ihmisen kannalta, koska jossakin mielessä suoranainen hämmennys on valtaamassa vakavamielisetkin uskovaiset. Maailman muoto sellaisena kuin olemme sen menneisyydessä tottuneet näkemään, on muuttumassa ennen näkemätöntä vauhtia. Eilisen ja tämän päivän ero ei ennen ollut ollenkaan niin selvästi havaittavissa, mutta aivan ilmeisistäkin merkeistä huolimatta suurin osa kristillistä maailmaa jatkaa elämäänsä ikään kuin kaikki jatkuisi loputtomiin odottamallamme tavalla. Koska kahden peräkkäisen päivän ero on niin pieni, on maailma saatettu hämmennyksiin aivan kuin hivuttamalla, näkymättömällä kehityksellä, joka avoimin silmin kulkevalle on kuitenkin mitä ilmeisintä.
Kirjoittaja ei oikeastaan osaa ihmetellä mitään. Johtuneeko siitä, että hän on sellaisella tavalla päässyt näkemään erilaisten esirippujen ja lavasteiden taakse, ennen kaikkea jumalallisen ilmestyksen kautta, josta kirjoittaja aivan ansaitsemattomasti on päässyt osalliseksi. Itse en ole mitään mainittavia ilmestyksiä ollut välittämässä, vaan yksinkertaisesti olen pyrkinyt luomaan kokonaiskuvan luotettavien sananjulistajien kuulemisen kautta, koko ajan verraten kaikkea Pyhien Kirjoitusten todistukseen. Itsekin olen jossakin määrin hämmentynyt erityisesti omalle kohdalle tulleiden koettelemusten johdosta. Olenko itse syyllinen siihen epäkiitolliseen kokemukseen, joka ajoittain aivan murskaa itseni, vai olenko vain uhrina joukossa, joka aikanaan toivoi ja odotti jotakin aivan muuta?
Me olemme olleet erikoislaatuisen etuoikeutettuja hengellisen opetuksen ja johdatuksen suhteen, mutta mitä olemme tehneet kaikella osaksemme tulleella? Historia todistaa nyt eittämättömästi, että Jumala aivan erikoisella tavalla lähestyi meitä ja oli meidän keskellämme, mutta jokin meni järkyttävällä tavalla vikaan. Jumalallisen johdatuksen ja siunauksen keskelle alkoi jo ensimmäisinä vuosina keskittyä aivan käsittämättömiä inhimillisyyksiä, jotka puettiin petolliseen jumalalliseen kaapuun. Vihollinen ei tullut ulkopuolelta, vaan omasta joukosta, aivan kuten Paavali asiaa kuvaa Apostolien teoissa. Jumalallinen ei koskaan ole väkisin pyrkinyt säilyttämään vaikutustaan keskuudessamme, vaan se on aina väistynyt inhimillisen korostamisen ja korottamisen keskeltä. Tämä ei ole tapahtunut jumalallisen voimattomuuden johdosta, vaan yksinkertaisen Jumalan säätämyksen mukaisesti. Missä kaikkea kunniaa ei anneta sen Lähteelle, siellä inhimillinen henki syrjäyttää Elämän Lähteen, ja joudumme kokemaan ennennäkemättömän taantumuksen suoranaisine kirouksineen.
Malakian kirjan mallin mukaisesti kokemamme siunaukset ovat muuttuneet jopa kirouksiksi. ”Jos ette kuule ja paina sydämeenne, niin että annatte kunnian minun nimelleni, sanoo Herra Sebaot, lähetän minä teitä vastaan kirouksen ja kiroan teille suodut siunaukset. Minä olenkin ne jo kironnut, sillä te ette ole painaneet tätä sydämeenne” Mal.2.
Me elämme aivan selvästi Laodikean seurakunnan hengessä, uskoen ja uskotellen kaiken olevan jopa erittäin hyvin – kaikesta kirouksesta huolimatta. Kokouksiin meneminen ei määräydy oikeiden kriteerien mukaisesti, vaan tyhjien tuolien määrän määrittelee vierailevan puhujan kuuluisuus. Me emme enää kaipaa kokouksia Jumalan eteen tulemisen perusteella, vaan tietynlaisen korvasyyhyn perusteella. Todella moni hengellinen johtaja on myöntänyt avoimesti tai hiukan pakkotilanteessa, ettei ihmisille voi enää puhua synnistä ja parannuksesta, jotteivät nämä jättäisi seurakuntaa lopullisesti. Ihmisiä siis omalla tavallaan viihdytetään hengellisissä yhteisöissä, mutta miksi? Mitä hyötyä on osallistumisessa, jos mitään hengellistä tai edes henkistä kehitystä ei tapahdu? Jumala ei koskaan ole etsinyt joukkoja, vaan yksilöitä, jotka Hän voi ottaa kouluunsa!
Suuri osa hengellisistä ihmisistä joutuu kaiken kehityksen keskellä elämään elämäänsä suorastaan ihmisyydelle vihamielisessä ilmapiirissä. Miksi ja miten Jumala voi sallia kaiken tällaisen, jopa armoitetuimpienkin joukossa? Minulla on siitä oma aavistukseni, jos ei suoranainen varmuuskin. Jumala teki meille ennennäkemättömän rikkaan ja armollisen tarjouksen, mutta me emme suostuneet Hänen ehtoihinsa, vaan saatuamme Jumalan jopa kääntymään selin meihin, me aloimme uskoa voivamme tehdä kaikella saamallamme hengellisyydellä mitä tahansa haluamme. Kun minkäänlainen tuomio ei tullut suurimpienkaan rikollisten ylle, sai joukko rohkeuden aivan käsittämättömään kapinamieleen kaikkea sitä kohtaan, mikä jumalallisesti oli todistettu Ylhäältä tulleeksi. Puhuttiin enemmän rakkaudesta kuin kai missään muussa piirissä, mutta sitäkin enemmän osoitettiin vihaa ja väärää tuomiota kaikkia toisin ajattelevia kohtaan. Armoa ei pyydetty eikä annettu, edes oman piirin keskellä!
Jo tuohon aikaan saimme kokea tätä ihmisyydelle vihamielistä ilmapiiriä, mutta emme osanneet puolustautua tai edes vetäytyä kauemmaksi, koska kaikessa oli niin hurskas ”jumalinen” ilmapiiri. Emme kuitenkaan pysty pilkkaamaan Jumalaa missään muussa kohden niin ankarasti, kuin uskomalla, että kaikki vihamielisyys voisi olla peräisin Hänestä!
Me saimme nauttia ennen näkemättömästä hengellisen ruuan varastosta, mutta kun se ei saanut löytää tietänsä oikeaan paikkaansa, jäi se vain joksikin, minkä uskoimme omistavamme, mutta joka uskottomuutemme ja kapinoivan mielemme johdosta muuttuikin vain joksikin, mihin meillä ei todellisuudessa ole mitään osuutta. Jos ruokaa ei syödä, vaan sitä vain varastoidaan, käy sille kuten mannan aikanaan Israelin keskuudessa.
Me olemme sitä mitä syömme. Hengellinen ruoka, ei varastoituna, vaan syötynä, on tarkoitettu sulautumaan meihin ja muuttamaan meidät jumalallisen kuvan mukaiseksi. Miksi minulla on yhä vielä niin voimakkaana kuva siitä, kuinka ihmiset aikanaan kulkivat, ja kulkevat edelleenkin, suuren korin tai mahtavan selkärepun kanssa, joka heidän todistuksensa mukaan sisältää valtavan määrän ruokaa? He puhuvat siitä, he laulavat siitä, he riemuitsevat siitä, mutta heidän olemuksensa kertoo jotakin aivan muuta. He suorastaan palvovat tuota ruokaansa, mutta kuin aivan voimattomina, silmät syvällä kuopissa, laihoina, oi, pelottavan laihoina ja suorastaan sairaan näköisinä, kuin viimeisillä voimillaan pystyssä pysyen! Miksi, miksi ihmeessä, he eivät syö sitä ruokaa, jonka he uskovat omistavansa?
Kun Jumalan Henki lankesi helluntaina, oli paikalla olevien selvä kysymys: Mitä meidän pitää tekemän? Ihmiset tulivat Hengen koskettamiksi ja saivat piston sydämeensä. Ihmiset tekivät parannuksen ja siten seurakunta kasvoi nopeasti. Nyt näyttää tulleen todistetuksi se, ettei tässä ajassa juuri kukaan ollut halukas esittämään tuota kysymystä, vaan aivan käytännössä kohtasimme jatkuvasti niin saarnaajia kuin rivikansalaisiakin, jotka tulivat vauhdilla kohti huutaen: ”Minä tiedän nyt, mitä sinun tulee tehdä!” Sana ei ollut enää hengellisenä erottajana, leikkaajana, vaan ihmiset ottivat Jumalan aseman uskotellun hengellisen virkansa perusteella. Ihminen leikkasi, erotti, murskasi, sahasi, silpoi, teki mitä mieleen juolahti! Kaikki tämä ilman omakohtaista parannusta ja synnintuntoa! Veljien syyttäjä oli ottanut ihmishahmon lukemattomissa matkaajissa, jotka uskoivat tekevänsä palveluksen Jumalalle, aikaansaadessaan valtavan määrän rikkinäisiä sieluja ihmiskeskeisellä julistuksellaan, näkemyksellään ja vakaumuksellaan.
Kirjoittaja muistelee noita vuosia jonakin aivan uskomattomana asiana, joka on liian vaikeaa ja tuskaista ihmismielen ymmärrettäväksi. Siksi kai voidaan pitää suoranaisena Jumalan ihmeenä ja armona, että niinkin moni meistä selvisi kaikesta edes jotenkuten hengissä. Ihmetyttää vain jokainen kanssamatkaaja, joka ei vieläkään rohkene ottaa asemaansa Kaikkivaltiaan Jumalan edessä ilmoittaen selvästi, ettei Jumalallamme ole mitään tekemistä kaiken tuon hengellisen ihmisvallan kanssa.
Kaiken kokemamme jälkeen on todella vaikeaa löytää tie todellisen hengellisen Lähteen luokse. On todella työlästä erottaa kaikki inhimillinen hengellisyys todellisesta Jumalan etsikonpäivästä. Etenkin kun ei ole mallia ja esikuvaa nykyisen kristillisen elämän keskellä. Meille aina opetettiin, että nyt Jumala korvaa meille kaiken menettämämme, syöjäsirkkojen kaluaman. Miksi kuitenkin meille rakkaimman julistuksen ja opetuksen tuulten perässä kuin eräänlaisessa imussa, saapui keskellemme kaluava parvi vieläkin pelottavampia vihamielisyyksiä, jotka melkein tuhosivat kaiken jumalallisen vaikutuksen? Nyt meitä ja meidän parastamme kaluttiin ja kaiverrettiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämäkö olisi Jumalan ja Hänen suunnitelmansa mukaista? Ei, ei todellakaan! Tämä kaikki on vain rangaistusta ja tuomiota vääristä asenteistamme Jumalan paljastettua Sanaa ja toistamme kohtaan. Kokemamme siunaukset muuttuivat osaksi kiroukseksi, yksinomaan siitä syystä, että etsittiin enemmän ihmiskunniaa kuin Jumalan kunniaa. Joka voi todistaa jotakin muuta, astukoon eteeni ja samalla Jumalan eteen!
Jos ihminen ei syö hengellistä ruokaa, tulee hänestä kannibaali. Hän alkaa syödä läheisiään, aivan kuten Paavali kuvaa Galatalaiskirjeessä: ”Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä. Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä” Gal.5)
Kaikella kokemallamme on siis ollut jokin tarkoitus, jota juuri nyt etsimme. Jos selvisimme kaikesta takanamme olevasta, on meillä siis mahdollisuus selvitä tulevistakin koettelemuksista. Armollinen Jumalamme on kouluttanut meitä omaa tarkoitustaan varten, nöyryyttäenkin meitä. Kaikesta huolimatta meidän tulee nähdä mitä oikeanlainen nöyryys merkitsee. Nöyryyttä ei ole nöyristeleminen näiden vihamielisten voimien edessä. Meidän velvollisuutemme on tuomita kaikki väärä, ei kuitenkaan ihmisiä. Olisiko niin, että vääränlainan alistuminen ja nöyryys ovat osa niistä tekijöistä, joiden vaikutuksesta olemme kadottaneet niin paljon jumalallista voimaamme? Olisiko tuo ns. nöyryys todellisuudessa vääränlaista pelkoa inhimillisten auktoriteettien edessä? Olisiko se enemmänkin epäuskoa, luottamuksen puutetta Jumalaamme kohtaan?
”Sinun, Herra, on vanhurskaus, mutta meidän on häpeä, niin kuin se on tänä päivänä Juudan miesten ja Jerusalemin asukasten ja koko Israelin, läheisten ja kaukaisten, kaikissa maissa, joihin sinä olet heidät karkottanut heidän uskottomuutensa tähden, jota he ovat sinulle osoittaneet. Herra, meidän on häpeä, meidän kuninkaittemme, ruhtinaittemme ja isiemme, koska me olemme tehneet syntiä sinua vastaan. Herran, meidän Jumalamme, on armo ja anteeksiantamus, sillä me olemme olleet hänelle uppiniskaiset; me emme ole kuulleet Herran, meidän Jumalamme, ääntä emmekä vaeltaneet hänen laissansa, jonka hän asetti meidän eteemme palvelijainsa, profeettain, kautta” Dan.9.
Me kuulimme kutsun palata takaisin Jumalan Elävään Sanaan. Mitä kuitenkin tapahtui todellisuudessa niiden keskellä, jotka uskoivat tehneensä kutsun mukaisesti? Voin muistaa vain kaksi eri henkilöä, jotka aikanaan tulivat luokseni haluten tietää enemmän siitä, mitä suomensin ja tarjosin ihmisille. Lähes jokainen tuli paikkakunnallemme tai tilaisuuksiimme tyrkyttääkseen meille ikään kuin uutena jo kauan sitten julkaisemiamme asioita, ikävä kyllä omine selityksineen ja mausteineen. Tuskin tunsimme noita opetuksia, jotka ihmiset olivat muodostaneet alun perin puhtaalta hengelliseltä pohjalta lähteneistä saarnoista ja raamattutunneista!
Tänä päivänä joutuu häpeällä ajattelemaan omaa voimattomuutta kaiken painostuksen keskellä. Ei auttanut edes vetoaminen korkeampiin tahoihin, koska esim. silloiselta pääpaikalta annettiin vetoomus ja suoranainen käsky olla nousematta noita vääryyksiä vastaan. Niinpä nyt paikkamme on ottanut joukko ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, mistä todella on kysymys. Häpeä niin kallisarvoisen asian yllä ja ympärillä on saavuttanut aivan uskomattomat mittasuhteet, niin että on pakko ottaa etäisyyttä kaikkeen fanaattisuuteen ja epäraamatullisuuteen. Suuri osa puheista ehkä perustuu jonkinlaiseen totuuteen, mutta kauhistuttavinta on se elämä, mitä nämä ihmiset elävät rakkauden sävelin, mutta kädet nyrkissä, mahdollisesti puristaen kiviä heittääkseen niillä toisin ajattelevia!
Kaiken tämän toivottomuuden keskellä on kuitenkin toivo, joka ei tule alhaalta, ihmisten taholta, vaan Ylhäältä. Ratkaisu ei ole lukuisissa kokouksissa, uudelleenjärjestelyissä, suurissa ponnisteluissa, vaan palaamisessa aivan käytännössä takaisin aitoon, alkuperäiseen Jumalan Sanaan. Me pyrimme siihen menneinä vuosina, mutta saimme kokea ylivoimaista vastustusta aivan odottamattomien piirien taholta. Me pyrimme koko sydämestämme noudattamaan kaikkea lukemaamme ja kuulemaamme, mutta häväistys ja suoranainen kuolettava vihamielisyys saattoivat meidät tilaan, jossa olimme kykenemättömiä käsittelemään näitä asioita persoonassamme, mielessämme.
Jumalallinen Valo loisti keskellämme, mutta parhaimpiinkin hetkiin pyrki vaikuttamaan käsittämätön Pimeys, joka tulvi aivan läheistenkin ihmisten olemuksesta ja toiminnoista. Me olimme niin avuttomia, ettemme rohjenneet pitää kiinni tunnistamastamme Totuudesta, vaan annoimme saattaa itsemme epätietoisuuteen, koska kaikki meitä hämmentävä tapahtui niin korkeissa nimissä ja arvovalloissa. Alkuperäisessä opetuksessa ei ollut mitään vikaa, vaan virhe tapahtui siinä, että suurin osa vaikuttajista käytti kuulemiamme asioita omien etujensa ja näkemystensä eteenpäin viemiseksi.
Tuskin milloinkaan tai missään olemme kokeneet sellaista keskustelua ja mittelöä, mikä käytiin matkallamme – esikuvana aikanaan opetuslasten käymä pohdiskelu matkalla jonnekin. He eivät osanneet aavistaakaan, että Herra kuuli kaiken. Jos Hän kuuli silloin, miksi Hän ei kuulisi nytkin! Kuka meistä on suurin? Kuka saa olla ylöstempaamisessa ensimmäisten joukossa, kuka nousee kaikkien kärjessä, kuka jo täällä maan päällä saa tietoonsa eniten salaisuuksia, joita ei edes ole kirjoitettu Pyhään Sanaan? Kuka kerää eniten kannattajia, kuka kykenee voimallisimmin jyräyttämään totuudet esiin, niin että kuulijakunta suorastaan lakoaa maahan?
Rakkauden Sanomasta tuli lyömäase, osaltaan suorastaan huudettiin tulta lankeamaan taivaasta toisin ajattelevien ylle. Ei palattu takaisin Raamattuun, vaan pimeään keskiaikaan, jossa vain etuoikeutetuilla uskottiin olevan kyky käsittää Kirjoituksia. Uuden ajan inkvisiittorit olivat liikkeellä suurine koreineen ja reppuineen, julistaen tuomion kaikkien niiden ylle, jotka rohkenivat epäillä heidän valtuutuksiaan ja arvovaltaansa. Kaikki sai suorastaan tragikoomisia piirteitä, mutta me emme uskaltaneet nauraa, koska meitä varotettiin tekemästä pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan. Vaikka näemme nyt tämän tragikoomisuuden täydessä mitassaan, ei nytkään sovi nauraa, koska enemmänkin tekee mieli itkeä ja hävetä, vaikka tuon häpeän ovat tuoneet täysin eri ihmiset.
Törmäämme tässä kohden asiaan, joka on yhteinen nykyisen mielenterveystyöni kanssa. On lukemattomia ammattilaisia, jotka muitta mutkitta kehottavat unohtamaan kaiken entisen ja aloittamaan uuden elämän. On kuitenkin asioita, joista emme pääse irti ilman niiden käsittelyä. On puhuttava asioista, jotka mieluummin unohtaisi. Ihmismieli on kuitenkin sellainen, ettei se pysty unohtamaan, mutta kylläkin käsittelemään kokemiansa ikäviä asioita. Kaikelle on löydettävä oikea paikkansa, ja se tapahtuu vain kohtaamalla kaikki rehellisesti, totuuden mukaisesti. Luurangot eivät ehkä katoa täydellisesti elämämme varastotiloista, mutta ne voi kapseloida totuuden eristävään suojakuoreen.
Menneisyyden taakka painaa yllämme enemmän kuin itse olemme halukkaita myöntämään. Positiivinen ajattelu on paikallaan siellä minne se kuuluu. Voimme vuodesta toiseen, elämämme loppuun asti, vedota Jesajan kohtiin, joissa kehotetaan ja annetaan lupa unohtaa menneet ja nähdä, kuinka Jumala tekee uutta. Näin olemme toimineet kautta koko elämämme, silti kuitenkaan saavuttamatta juuri mitään siitä, mikä on hartain toiveemme ja odotuksemme. Miksi? Me olemme sulkeneet silmämme, aivan käsitettävistä ja luonnollisistakin syistä. Meidät on opetettu toimimaan näin, jättäen kuitenkin huomioimatta lukuisia muita Sanankohtia ja raamatullisia periaatteita!
Vaikuttavin tekijä elämämme vastoinkäymisissä on ehkä sanottu melko tyhjentävästi Herramme ensimmäisen sanansaattajan julistuksessa, jonka olisi tullut olla suuntaviivamme kautta koko vaelluksemme ajan: ”Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä luulko saattavanne sanoa mielessänne: 'Onhan meillä isänä Aabraham'; sillä minä sanon teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille. Jo on kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen” Matt.3.
Herramme itse vahvisti tämän ajatuksen yksiselitteisesti: ”Silloin opetuslapset tulivat ja sanoivat hänelle: ’Tiedätkö, että fariseukset loukkaantuivat kuullessaan tuon puheen?’. Mutta hän vastasi ja sanoi: ’Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois. Älkää heistä välittäkö: he ovat sokeita sokeain taluttajia; mutta jos sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan lankeavat’” Matt.15.
Mitä meistä on Jumalan Henki päässyt juurineen repimään pois? Mitä on juurineen revitty pois, mihin on kirves päässyt iskemään niiden joukossa, jotka ovat olleet saattamassa meitä mitä erilaisimpiin ristiriitoihin ja ahdistuksiin? Kuulemamme Sanan perustehtävä on koko ajan ollut viedä meidät takaisin alkuperäiseen Sanaan, mikä automaattisesti sisältää kaiken inhimillisen syrjäyttämisen ja tuomitsemisen. Vanha hapatus, ihmismielipiteet, perinteiset opetukset tuli syrjäyttää, mutta miten on mahdollista, että sellainen määrä sokeita taluttajia sai meidät mukaansa, saattaen meidät nykyiseen tilanteeseen, jossa makaamme hengellisessä ojassa, yhdessä sokeiden taluttajiemme kanssa? Eikö juuri nyt tule mitä suurimman häpeän täyttää mielemme ja henkemme, niin että pääsemme nousemaan ylös alennustilastamme sille tielle, jolle meitä on koko ajan haluttu viedä? Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan, on meille tuttuakin tutumpi ilmaisu, mutta emme halua myöntää, mitä se todella merkitsee keskuudessamme. Meille vakuutettiin, että meidän tulee olla avoimia kaikelle, minkä yllä vain oli tietty nimi tai otsikko, riippumatta siitä, kuinka paljon mukana tuli kaikkea sitä, mihin kirves oli iskemässä. Pelottaakin ajatella sitä hetkeä, kun kirves todella tekee sen, mitä se on estetty tähän asti tekemästä!
Kuinka usein kuulimmekaan ilmaisun: ”Tämä opettaa melkein samoin kuin se ja se. Tämä on melkein kuin sitä, mitä meille on tässä ajassa opetettu.” Melkein, melkein! Tuskin voimme keksiä kauhistuttavampaa ajatusta hengellisellä rintamalla! Kaikki oli melkein niin kuin tuli olla, kaikki oli hyvin lähellä Totuutta, mutta hengellisellä alueella melkein on suoranainen kirosana. Niinpä nyt olemme melkein jossakin, missä meidän tulisi olla. Tältä pohjalta voimme olla varmoja siitä, että melkein saavutamme sen, mihin meidät on kutsuttu! Onko meillä enää päivääkään varaa olla tällaisessa tilanteessa!
Sen sijaan että olisimme jumalallisella arvovallalla tuominneet kaiken ”vajavaisen ja melkein”, me pakon alla annoimme johtaa itsemme teille, joille meidän ei koskaan olisi tullut astua. Me emme halunneet loukata läheisiämme, veljiä ja sisaria, vaan halusimme kulkea heidän kanssaan riippumatta siitä, mihin suuntaan tiemme johti. Useimmat kontaktimme perustuivat periaatteeseen, joka saattoi meidät hylkäämään monta kallista sielua tienvarteen, voidaksemme säilyttää jonkinlaisen inhimillisen pyhyyden, voidaksemme viettää ehtoollista tai pääsiäisateriaa tärkeiden ihmisten kanssa. Me toimimme juuri saman lailla kuin Israelin johtajat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikaan. Nuo hurskaat eivät voineet mennä roomalaisten tiloihin, jotta eivät olisi saastuttaneet itseään, voidakseen nauttia pääsiäisaterian toisten samanmielisten kanssa. Sama ristiinnaulitsemisen huuto on kaikunut keskuudessamme, vaikka sen niin harva on pannut merkille!
Me valitsimme persoonaan katsoen arvohenkilöt, voidaksemme nauttia näiden seurasta ja suosiosta, karkottaen samalla keskuudestamme vilpittömät etsijät, jotka näkivät väärämielisyytemme kaiken hurskauden lävitse. Oikea oppi harhautti ja vääristi kristillisyytemme, jota harjoitimme sanoin ja elein, ilman että hengellinen ruoka olisi muuttunut elämäksi, joka olisi voinut virrata kaikille ympärillämme oleville!
Tämä kaikkiko meidän tulisi unohtaa ja jatkaa kuin ei mitään olisi tapahtunut? Lukuisat yhteydenotot todistavat meitä vastaan, kertoen karua kieltään menneiden aikojen rikkomuksista. Vilpittömätkin ihmiset, veljet ja sisaret, kamppailevat menneisyyden kanssa. Tästä kamppailusta ei pääse eroon ennen kuin myönnämme aivan uudella tavalla kaiken vääryyden, jonka sallittiin vallata niin suuri tila keskuudessamme, oikeaoppisuuden varjolla. Toistamiseen meidän on pakko tunnustaa, niin pahalta kuin se tuntuukin, ettei Jumalalla voi olla mitään tekemistä kaiken sen kanssa, minkä olemme suojanneet jumalalliselta kirveeltä ja taivaalliselta puhdistajalta. Jokainen istutus, jota Minun Taivaallinen Isäni ei ole istuttanut… Jokainen, kaikki väärä, inhimillinen, tuomion alla oleva. Lue Danielin kirjasta hänen rukouksensa ja kaikkien syntien tunnustaminen. Me tarvitsemme nyt saman jumalallisen parannuksen teon, tunnustaen kaiken vääryyden ja inhimillisen korostuksen, joka Jumalalle on kauhistus.


Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miksi Jumala kehotti kansaansa esittämään pyynnön egyptiläisille erilaisista arvotavaroista, joiden joukossa oli kultaesineitä? Jumalahan on Kaikkitietävä, miksi Hän siis antoi kansansa lähdön yhteydessä heille materiaalia, jota he tulisivat käyttämään täysin väärällä ja jumalattomalla tavalla? Eikö olisi ollut kansan kannalta parempaa ja suojelevampaa, jos Herra etukäteen olisi varjellut kansansa erilaisilta kiusauksilta? Meidän ymmärryksemme ja ajatuksemme toimivat aivan eri tavalla verrattuna Jumalan ajatuksiin. Herramme sallii elämäämme ja ympäristöömme lukemattomia asioita, joiden kautta koetellaan uskoamme ja olemustamme. Jos meillä ei ole kultaa, on meille kuitenkin mahdollista rakentaa oma kultainen vasikkamme jostakin muusta materiaalista tai asiasta. Tässä olemme historian todistuksen perusteella onnistuneet kautta aikojen.
Jos ei olisi ollut näin ja näin, niin olisin varmasti toiminut toisin. Jos ei elämässäni olisi tapahtunut sitä ja sitä, olisi kaikki mennyt aivan eri tavalla! Me olemme täynnä valmiita selityksiä kaikelle tapahtuvalle, koska olemme mestareita pyrkiessämme pakenemaan vastuutamme. Kysymys ei pohjimmiltaan ole kuitenkaan eri hetkien ratkaisuista ja päätöksistä, vaan perusolemuksestamme, jonka Herramme haluaa selvittää kokonaisuudessaan niin itselleen kuin meillekin. Mitä todella asuu sisimmässämme, millaisia me todella olemme? Mukana oleva kulta ei itsessään merkitse tarvetta rakentaa siitä jokin näkyvä turvautumisväline, palvonnan väline. Mitä tahansa asiaa voidaan käyttää väärin, mistä tahansa voi tulla korvike todelliselle jumalanpalvelukselle!
Olemme saaneet kokea mitä suurimman kutsumuksen hetken elämässämme, joka kuitenkin oli kätketty yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen. Olemme olleet todistajia ennen näkemättömälle etsikonajalle, minkä kuitenkin useimmat käsittivät totaalisen väärin. Aito Jumalan Hengen liikehdintä ei tapahdu meidän viihdyttämiseksemme ja henkilökohtaiseksi korottamiseksi, vaan Hänen tehtävänsä on ehdoton ja muuttumaton ainaisesti. ”Hän on minut kirkastava!” on Herramme Jeesuksen itsensä antama todistus. Pyhä Henki ei siis milloinkaan korosta ihmistä ja hänen saavutuksiaan, vaan ainoastaan Jumalan toimintaa pelastushistoriallisessa valossa. Eli Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Elämää! Tämä Elämä on elävä, voimallinen, iankaikkinen, virtaava Voima, joka tulee jokaisen todellisen uskovaisen osaksi. Se tulee Elämän Lähteeksi niissä, jotka antavat sille sijaa elämässään, olemuksessaan. Se on jotakin täysin armosta tapahtuvaa, ilman minkäänlaista ansiotamme. Se muuttaa meidät Lähteensä kaltaisiksi, jumalallisessa, jatkuvassa prosessissa, johon meillä itsellämme ei ole mitään muuta osuutta kuin vain antautumisemme, johon siihenkin tarvitsemme Jumalan vaikutuksen ja voiman.
Kuulemamme sanoman mukana tuli paljon materiaalia, jonka ainoa tarkoitus oli koetella meitä uskossamme ja olemuksessamme. Aivan kuten israelilaiset Egyptistä lähtiessään ottivat mukaansa Egyptin aarteita, mukana seuratessa paljon sekakansaa, aivan samoin tapahtui keskuudessamme menneiden vuosikymmenien aikana. Mukaan lähti suuri joukko kansaa, joka selvästi antoi ymmärtää kuuluvansa joukkoomme. Alusta alkaen oli havaittavissa se suuri into ja antaumus, millä eri piirit paneutuivat kuulemaamme julistukseen, kilvoitellen keskenään suurimmasta ymmärryksestä ja käsityskyvystä. Ei mennyt kuin pari vuotta, kun jo voitiin havaita erilaisia jännityksiä seuraajien joukossa. Oikeastaan kaikkialta kaikui ristiriitainen ääni ja joskus suoranainen mylvintäkin: ”Kuka meistä on suurin?”
Uskoimme tämän julistuksen yhdistävän kaikki todelliset jumalanlapset kirkkokunnista riippumatta. Usean vuoden ajan näin näytti tapahtuvankin, mutta hyvin pian selvisi niin kirjoittajalle kuin joillekin muillekin, että alkuperäinen, yksinkertainen ja nöyrä julistus hukkui kaiken sen uskonnollisuuden alle, joka nyt hyökyaallon tavoin syöksyi meidän yllemme. Yksittäiset ihmiset eivät todella palanneet takaisin alkuperäiseen, kirjoitettuun Jumalan Sanaan, antaen jumalallisen kirveen toimia siellä missä se oli tarpeen. Sen sijaan leviteltiin mitä erilaisimpia suojaverkkoja kaikenlaisten perinteisten ja omakohtaisten näkemysten ympärille, toimien totaalisen vastakohtaisesti. Vain hyvin harvat antoivat Ylimaallisen Puutarhurin käyttää kirvestään ja muita puhdistusvälineitään elämässään ja näkemyksissään, niin että kaikki inhimillinen olisi poistettu ja tilalle olisi tullut uusi ihminen, uudestisyntynyt elämä ja sen myötä jumalallinen Totuuden Virta.
Tuloksena oli mitä erikoislaatuisin sekoitus vanhaa ja uutta. Perinteiset käsitykset ja opit sekoittuivat nyt tähän kuulemaamme julistukseen, aikaansaaden mitä uskomattomimman keitoksen, mihin vielä tuoreesti lisättiin aivan uusia näkemyksiä ja uskomuksia. Sekaannus oli siis jotakin pahempaa kuin Baabelin sekoitus. Luettuani ja kuunneltuani nyt noin kolmesataa saarnaa viimeisimmiltä vuosilta, joudun yhä uudelleen toteamaan, etten voi löytää juuri mitään yhtymäkohtia alkuperäisen julistuksen ja nykyisen käsitysviidakon välillä!
Alkuperäinen julistus oli ehdottomasti Pyhän Hengen vaikutusta keskuudessamme, mutta aivan alkumetreiltä lähtien taitamattomien ja sokeiden taluttajien mielet alkoivat täyttyä entistäkin enemmän erilaisten harhauttavien henkien vaikutuksista. Elettiin melkein - ajassa, sinnepäin ajassa. Riitti kuin kaikki oli jonkin lailla sovitettavissa tietyn otsikon alle, ja tilaa annettiin aivan järjettömillekin opetuksille ja näkemyksille, koska esittäjinä olivat niin rakkaat ja läheiset veljet ja sisaret. Me puhumme nyt lisäaineiden aiheuttamista ongelmista kehossamme. Meille on tapahtunut paljon vakavampi myrkytys menneiden vuosikymmenien aikana, niin että on suoranainen ihme että jotkut vielä ovat hengissä. Tämä on syy kirjoittamiseeni ja hätääni ihmisten puolesta. Alkuperäinen Sana on aina ollut puhdas, ja Jumalan todella käyttämät välikappaleet ovat tuoneet meille Elämää säilyttävän Totuuden. Kaiken tämän ohella kuitenkin olemme tahtomattamme tai tarkoituksella pistäneet lusikkamme niin moneen erilaiseen sekoitusten soppaan, että kehomme on suorastaan kyllästetty erilaisilla E- lisäaineilla.
Meidän on, selvitäksemme tästä elämästä, pakko puhdistaa hengellinen kehomme kaikista noista E- lisäaineista. Se ei ole mikään helppo urakka, mutta voidaksemme elää arvollista elämää tässä ajassa, on meidät lähdettävä tähän prosessiin. Mitä sitten tarkoittaakin tuo merkintä E-lisäaineista, meidän pahin vihollisemme on ollut ja on jokainen meihin kohdistettu hengellinen E-lisäaine, joka selvästi tarkoittaa ”Erehdystä”. Erehdyttiin aivan liian suuressa määrin uskomaan ja kuuntelemaan niin lukuisia äänitorvia ja keiton keittäjiä, joilla ei todellisuudessa ollut minkään laista valtakirjaa toimiakseen meidän keskuudessamme. Julmat sudet tulivat keskuuteemme rakkaina veljinä ja sisarina, erehdyttäen meidät lukuisilla lisäaineillaan, jotka sekoitettiin salaisina tehoaineina meille välillä suorastaan pakolla syötettyihin keittoihin ja patoihin. Ei voida kieltää, etteikö valmistetuissa sekoituksissa olisi ollut todella paljon alkuperäisiä, hyväksi todettuja aineita. Kuvaavaa kaikelle on kuitenkin yksi saunailta Heinolan adventtikirkolla, kun kaipasin makeutusta tarjottuun kaakaoon. Menin keittiöön löytääkseni pienen maljan, josta kauhoin kuppiini kaksi teelusikallista valkoista sirotetta. Kaikki muistavat ilmeeni ja eleeni, kun hyvin sekoitetusta kupista höräisin suuni täyteen. Ehdin ajoissa vessaan tyhjentääkseni suolaliemen suustani!
Suuresta kupillisesta vain murto-osa oli puhdasta ja muuten terveellistä suolaa, mutta se teki koko annoksen syömäkelvottomaksi. Jumala on järjestyksen Jumala, siten Hänen Sanansakin on viimeistä piirtoa myöten harkittu ja tarkoin säädetty. Tämä Sana tuli lihaksi Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Sen tulee tulla lihaksi myöskin meissä. Se on mahdollista ainoastaan todellisen hengellisen ruuan kautta, jossa kaikki on mitoitettu jumalallisen, iankaikkisen säädöksen ja reseptin mukaisesti. Kuinka sieluni vihaakaan noita eri keittäjien soppia, jotka polttivat suuta ja nielua ja vatsaani!

Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text