HUHTIKUU 2012
Tiedotusvälineissä
on viime aikoina puhuttu melko paljon huostaanotoista. Asia ei sinänsä ole
mikään uusi, mutta jotakin todella hämmentävää on ilmaantunut tällä alueella.
Eilen oli iltalehden etusivun uutisena, kuinka jokin äiti haluaa lapsensa
huostaanottoon voidakseen keskittyä elämiseen uuden miesystävänsä kanssa. Sama
ilmiö on laajentunut siinä määrin, että se oli aamu-uutisissakin melko näyttävästi
esillä. Ihmettelemisen aihetta siis riittää – mitä meidän tulisi ajatella maailmasta,
jossa nyt elämme?
Uskovaisina
ihmisinä me tiedämme, ettemme pysty muuttamaan mitään laajamittaisesti, mutta
vastuutamme emme voi paeta tässäkään mitä hämäännyttävimmässä ja vakavassa
ajassa. Me olemme ehkä hengellisesti halunneet kiitää ratsujen selässä ja
saavuttaa jotakin todella näkyvää. Mikään tällainen pyrkimys ei ole onnistunut
kenellekään, ainakaan jumalallisesti ajatellen. Kunnian kentät kiinnostavat
entistä enemmän tiettyjä tahoja ja julistajia, mutta Jumalan tie ei ole koskaan
ollut meidän säädeltävissämme. Jumalallinen ja inhimillinen kunniakäsite
poikkeavat yhä vielä toisistaan niin kuin taivas ja maa ovat etäällä
toisistaan.
Olen
ajatellut alkaa kirjoittamaan säännöllisemmin ja lähettämään kirjoituksiani
sähköpostissa niin kuin ennenkin, vaikka niin vähän on kuulunut vastakaikua.
Millaisia me
olemme tämän ajan uskovaisina? Olemmeko mekin antaneet kaikki hengelliset
lapsemme jonkinlaiseen huostaanottoon? Emme taida edes olla tietoisia siitä,
kenen huostassa veljemme ja sisaremme ovat. Meillä on niin monenlaisia
askareita ja kiireitä, että mielellämme jätämme kaikki toiset ihmiset
jumalalliseen huomaan, oikeastaan koko ajan tietoisina siitä, että on
enemmänkin kysymys laiminlyönnistä ja hylkäämisestä.
Uskon meidän
tulleen tietyssä mielessä pienten alkujen päivään, itse asiassa jo vuosia
sitten, mutta nyt aivan erikoisella tavalla. Hengellinen tietämyksemme on
meille enemmänkin pelottava, kuin ilahduttava asia, jos toimenpiteemme koko
ajan puhuvat sanojamme vastaan. Me uskoimme aikanaan tehtävämme olevan
erottautua kaikista muista uskovaisista ja ihmisistä yleensäkin, mutta tuo
käsitys ja näkemys eivät onnistuneet kenenkään kohdalla hengelliseksi hyväksi.
Me itse asiassa laiminlöimme hengellisen kutsumuksemme, joka ei suinkaan
tarkoittanut sellaista eristäytymistä, mihin suurin osa ajautui itsekkäiden
ajatusten innoittamana.
Eräänlainen
luostarielämä muiden ihmisten keskellä tuottaa suurta nautintoa
Kolossalaiskirjeen esimerkin mukaisesti: ”Jos
te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te,
ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ’Älä
tartu, älä maista, älä koske!’ - sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan
käyttämisen kautta - ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin
on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden,
ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan
tyydyttämiseksi.” (Kol. 2)
Nämä itse
valitut näkemykset poikkesivat ja poikkeavat edelleenkin siinä määrin
toisistaan, että keskellämme käyskentelee suuri joukko mobiililuostareita,
joissa asustaa vain yksi tiukkailmeinen nunna tai munkki, täysin eristäytyneenä
mitä erilaisimpiin asuihin. Näihin ihmisiin ei koskaan ole saanut todellista
kosketusta, eikä heihin voi millään tavalla tarttua, sillä jokin ylimaallinen
voima ympäröi heitä. Tämä ei toki ole koskaan ollut Herramme tarkoitus. Hän ei
karttanut ketään ihmistä, eikä pelännyt koskettaa pitaalistakaan lähimmäistä!
Onko meidän
uskomme todella niin heikko, että pelkäämme kaikenlaista kosketusta erilaisiin
ihmisiin? Vika ei ole näissä ihmisissä, vaan meissä, jotka emme todellisuudessa
elä Pyhän Hengen vaikutuksen suojassa, ja joudumme siten varomaan aivan
viattomiakin ihmisiä, joissa pelkomme vaistoaa jotakin erilaista. Meidän
tehtävämme on tässä ajassa olla Herramme käsinä ja jalkoina, suina ja korvina.
Muutamien
viimeisten kuukausien aikana on alkanut tapahtua jotakin sellaista, mitä olemme
aina odottaneet, ei ehkä juuri tällä tavalla, mutta kuitenkin. Herra on
johtanut yhteyteemme ihmisiä, joista emme ole osanneet edes aavistella tulevan
tuttaviamme ja läheisiä ihmisiä. Tämä on kuitenkin mahdollista vasta sitten,
kun olemme käsittäneet todellisen kutsumuksemme ja panneet pois kaiken väärän
arvostelun hengen.
Ihmisyydelle
vihamielinen ilmapiiri
Norjan
tapahtumat ovat eräänlainen käännekohta kaiken nykyisen kehityksen keskellä.
Emme halua tehdä sitä virhettä, että keskitymme liian yksittäisiin tapahtumiin
tai asioihin, mutta yleinen kehitys kuljettaa meitä väistämättömästi kohti
uudenlaisia näkymiä ja uhkakuviakin. Tarkastelemme nyt tapahtumia kristillisen
ihmisen kannalta, koska jossakin mielessä suoranainen hämmennys on valtaamassa
vakavamielisetkin uskovaiset. Maailman muoto sellaisena kuin olemme sen
menneisyydessä tottuneet näkemään, on muuttumassa ennen näkemätöntä vauhtia.
Eilisen ja tämän päivän ero ei ennen ollut ollenkaan niin selvästi havaittavissa,
mutta aivan ilmeisistäkin merkeistä huolimatta suurin osa kristillistä maailmaa
jatkaa elämäänsä ikään kuin kaikki jatkuisi loputtomiin odottamallamme tavalla.
Koska kahden peräkkäisen päivän ero on niin pieni, on maailma saatettu hämmennyksiin
aivan kuin hivuttamalla, näkymättömällä kehityksellä, joka avoimin silmin
kulkevalle on kuitenkin mitä ilmeisintä.
Kirjoittaja
ei oikeastaan osaa ihmetellä mitään. Johtuneeko siitä, että hän on sellaisella
tavalla päässyt näkemään erilaisten esirippujen ja lavasteiden taakse, ennen
kaikkea jumalallisen ilmestyksen kautta, josta kirjoittaja aivan ansaitsemattomasti
on päässyt osalliseksi. Itse en ole mitään mainittavia ilmestyksiä ollut
välittämässä, vaan yksinkertaisesti olen pyrkinyt luomaan kokonaiskuvan
luotettavien sananjulistajien kuulemisen kautta, koko ajan verraten kaikkea
Pyhien Kirjoitusten todistukseen. Itsekin olen jossakin määrin hämmentynyt
erityisesti omalle kohdalle tulleiden koettelemusten johdosta. Olenko itse
syyllinen siihen epäkiitolliseen kokemukseen, joka ajoittain aivan murskaa
itseni, vai olenko vain uhrina joukossa, joka aikanaan toivoi ja odotti jotakin
aivan muuta?
Me olemme
olleet erikoislaatuisen etuoikeutettuja hengellisen opetuksen ja johdatuksen
suhteen, mutta mitä olemme tehneet kaikella osaksemme tulleella? Historia
todistaa nyt eittämättömästi, että Jumala aivan erikoisella tavalla lähestyi
meitä ja oli meidän keskellämme, mutta jokin meni järkyttävällä tavalla vikaan.
Jumalallisen johdatuksen ja siunauksen keskelle alkoi jo ensimmäisinä vuosina
keskittyä aivan käsittämättömiä inhimillisyyksiä, jotka puettiin petolliseen
jumalalliseen kaapuun. Vihollinen ei tullut ulkopuolelta, vaan omasta joukosta,
aivan kuten Paavali asiaa kuvaa Apostolien teoissa. Jumalallinen ei koskaan
ole väkisin pyrkinyt säilyttämään vaikutustaan keskuudessamme, vaan se on aina
väistynyt inhimillisen korostamisen ja korottamisen keskeltä. Tämä ei ole
tapahtunut jumalallisen voimattomuuden johdosta, vaan yksinkertaisen Jumalan
säätämyksen mukaisesti. Missä kaikkea kunniaa ei anneta sen Lähteelle, siellä inhimillinen
henki syrjäyttää Elämän Lähteen, ja joudumme kokemaan ennennäkemättömän
taantumuksen suoranaisine kirouksineen.
Malakian
kirjan mallin mukaisesti kokemamme siunaukset ovat muuttuneet jopa kirouksiksi.
”Jos ette kuule ja paina sydämeenne, niin että annatte kunnian minun nimelleni,
sanoo Herra Sebaot, lähetän minä teitä vastaan kirouksen ja kiroan teille
suodut siunaukset. Minä olenkin ne jo kironnut, sillä te ette ole painaneet
tätä sydämeenne” Mal.2.
Me elämme
aivan selvästi Laodikean seurakunnan hengessä, uskoen ja uskotellen kaiken
olevan jopa erittäin hyvin – kaikesta kirouksesta huolimatta. Kokouksiin
meneminen ei määräydy oikeiden kriteerien mukaisesti, vaan tyhjien tuolien
määrän määrittelee vierailevan puhujan kuuluisuus. Me emme enää kaipaa
kokouksia Jumalan eteen tulemisen perusteella, vaan tietynlaisen korvasyyhyn
perusteella. Todella moni hengellinen johtaja on myöntänyt avoimesti tai hiukan
pakkotilanteessa, ettei ihmisille voi enää puhua synnistä ja parannuksesta,
jotteivät nämä jättäisi seurakuntaa lopullisesti. Ihmisiä siis omalla tavallaan
viihdytetään hengellisissä yhteisöissä, mutta miksi? Mitä hyötyä on
osallistumisessa, jos mitään hengellistä tai edes henkistä kehitystä ei
tapahdu? Jumala ei koskaan ole etsinyt joukkoja, vaan yksilöitä, jotka Hän voi
ottaa kouluunsa!
Suuri osa
hengellisistä ihmisistä joutuu kaiken kehityksen keskellä elämään elämäänsä
suorastaan ihmisyydelle vihamielisessä ilmapiirissä. Miksi ja miten Jumala voi
sallia kaiken tällaisen, jopa armoitetuimpienkin joukossa? Minulla on siitä oma
aavistukseni, jos ei suoranainen varmuuskin. Jumala teki meille
ennennäkemättömän rikkaan ja armollisen tarjouksen, mutta me emme suostuneet
Hänen ehtoihinsa, vaan saatuamme Jumalan jopa kääntymään selin meihin, me
aloimme uskoa voivamme tehdä kaikella saamallamme hengellisyydellä mitä tahansa
haluamme. Kun minkäänlainen tuomio ei tullut suurimpienkaan rikollisten ylle,
sai joukko rohkeuden aivan käsittämättömään kapinamieleen kaikkea sitä kohtaan,
mikä jumalallisesti oli todistettu Ylhäältä tulleeksi. Puhuttiin enemmän rakkaudesta
kuin kai missään muussa piirissä, mutta sitäkin enemmän osoitettiin vihaa ja
väärää tuomiota kaikkia toisin ajattelevia kohtaan. Armoa ei pyydetty eikä annettu,
edes oman piirin keskellä!
Jo tuohon
aikaan saimme kokea tätä ihmisyydelle vihamielistä ilmapiiriä, mutta emme
osanneet puolustautua tai edes vetäytyä kauemmaksi, koska kaikessa oli niin
hurskas ”jumalinen” ilmapiiri. Emme kuitenkaan pysty pilkkaamaan Jumalaa
missään muussa kohden niin ankarasti, kuin uskomalla, että kaikki vihamielisyys
voisi olla peräisin Hänestä!
Me saimme
nauttia ennen näkemättömästä hengellisen ruuan varastosta, mutta kun se ei
saanut löytää tietänsä oikeaan paikkaansa, jäi se vain joksikin, minkä uskoimme
omistavamme, mutta joka uskottomuutemme ja kapinoivan mielemme johdosta
muuttuikin vain joksikin, mihin meillä ei todellisuudessa ole mitään osuutta.
Jos ruokaa ei syödä, vaan sitä vain varastoidaan, käy sille kuten mannan aikanaan
Israelin keskuudessa.
Me olemme
sitä mitä syömme. Hengellinen ruoka, ei varastoituna, vaan syötynä, on
tarkoitettu sulautumaan meihin ja muuttamaan meidät jumalallisen kuvan
mukaiseksi. Miksi minulla on yhä vielä niin voimakkaana kuva siitä, kuinka
ihmiset aikanaan kulkivat, ja kulkevat edelleenkin, suuren korin tai mahtavan
selkärepun kanssa, joka heidän todistuksensa mukaan sisältää valtavan määrän
ruokaa? He puhuvat siitä, he laulavat siitä, he riemuitsevat siitä, mutta
heidän olemuksensa kertoo jotakin aivan muuta. He suorastaan palvovat tuota
ruokaansa, mutta kuin aivan voimattomina, silmät syvällä kuopissa, laihoina,
oi, pelottavan laihoina ja suorastaan sairaan näköisinä, kuin viimeisillä
voimillaan pystyssä pysyen! Miksi, miksi ihmeessä, he eivät syö sitä ruokaa,
jonka he uskovat omistavansa?
Kun Jumalan
Henki lankesi helluntaina, oli paikalla olevien selvä kysymys: Mitä meidän
pitää tekemän? Ihmiset tulivat Hengen koskettamiksi ja saivat piston
sydämeensä. Ihmiset tekivät parannuksen ja siten seurakunta kasvoi nopeasti.
Nyt näyttää tulleen todistetuksi se, ettei tässä ajassa juuri kukaan ollut
halukas esittämään tuota kysymystä, vaan aivan käytännössä kohtasimme
jatkuvasti niin saarnaajia kuin rivikansalaisiakin, jotka tulivat vauhdilla
kohti huutaen: ”Minä tiedän nyt, mitä sinun tulee tehdä!” Sana ei ollut enää
hengellisenä erottajana, leikkaajana, vaan ihmiset ottivat Jumalan aseman
uskotellun hengellisen virkansa perusteella. Ihminen leikkasi, erotti, murskasi,
sahasi, silpoi, teki mitä mieleen juolahti! Kaikki tämä ilman omakohtaista
parannusta ja synnintuntoa! Veljien syyttäjä oli ottanut ihmishahmon
lukemattomissa matkaajissa, jotka uskoivat tekevänsä palveluksen Jumalalle,
aikaansaadessaan valtavan määrän rikkinäisiä sieluja ihmiskeskeisellä julistuksellaan,
näkemyksellään ja vakaumuksellaan.
Kirjoittaja
muistelee noita vuosia jonakin aivan uskomattomana asiana, joka on liian
vaikeaa ja tuskaista ihmismielen ymmärrettäväksi. Siksi kai voidaan pitää
suoranaisena Jumalan ihmeenä ja armona, että niinkin moni meistä selvisi
kaikesta edes jotenkuten hengissä. Ihmetyttää vain jokainen kanssamatkaaja,
joka ei vieläkään rohkene ottaa asemaansa Kaikkivaltiaan Jumalan edessä
ilmoittaen selvästi, ettei Jumalallamme ole mitään tekemistä kaiken tuon hengellisen
ihmisvallan kanssa.
Kaiken
kokemamme jälkeen on todella vaikeaa löytää tie todellisen hengellisen Lähteen
luokse. On todella työlästä erottaa kaikki inhimillinen hengellisyys
todellisesta Jumalan etsikonpäivästä. Etenkin kun ei ole mallia ja esikuvaa
nykyisen kristillisen elämän keskellä. Meille aina opetettiin, että nyt Jumala
korvaa meille kaiken menettämämme, syöjäsirkkojen kaluaman. Miksi kuitenkin
meille rakkaimman julistuksen ja opetuksen tuulten perässä kuin eräänlaisessa
imussa, saapui keskellemme kaluava parvi vieläkin pelottavampia
vihamielisyyksiä, jotka melkein tuhosivat kaiken jumalallisen vaikutuksen? Nyt
meitä ja meidän parastamme kaluttiin ja kaiverrettiin enemmän kuin koskaan
aikaisemmin. Tämäkö olisi Jumalan ja Hänen suunnitelmansa mukaista? Ei, ei
todellakaan! Tämä kaikki on vain rangaistusta ja tuomiota vääristä asenteistamme
Jumalan paljastettua Sanaa ja toistamme kohtaan. Kokemamme siunaukset
muuttuivat osaksi kiroukseksi, yksinomaan siitä syystä, että etsittiin enemmän
ihmiskunniaa kuin Jumalan kunniaa. Joka voi todistaa jotakin muuta, astukoon eteeni
ja samalla Jumalan eteen!
Jos ihminen
ei syö hengellistä ruokaa, tulee hänestä kannibaali. Hän alkaa syödä
läheisiään, aivan kuten Paavali kuvaa Galatalaiskirjeessä: ”Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen
toistanne perin hävitä. Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa
täytä” Gal.5)
Kaikella
kokemallamme on siis ollut jokin tarkoitus, jota juuri nyt etsimme. Jos
selvisimme kaikesta takanamme olevasta, on meillä siis mahdollisuus selvitä
tulevistakin koettelemuksista. Armollinen Jumalamme on kouluttanut meitä omaa
tarkoitustaan varten, nöyryyttäenkin meitä. Kaikesta huolimatta meidän tulee
nähdä mitä oikeanlainen nöyryys merkitsee. Nöyryyttä ei ole nöyristeleminen
näiden vihamielisten voimien edessä. Meidän velvollisuutemme on tuomita kaikki
väärä, ei kuitenkaan ihmisiä. Olisiko niin, että vääränlainan alistuminen ja
nöyryys ovat osa niistä tekijöistä, joiden vaikutuksesta olemme kadottaneet
niin paljon jumalallista voimaamme? Olisiko tuo ns. nöyryys todellisuudessa
vääränlaista pelkoa inhimillisten auktoriteettien edessä? Olisiko se enemmänkin
epäuskoa, luottamuksen puutetta Jumalaamme kohtaan?
”Sinun, Herra, on vanhurskaus, mutta meidän
on häpeä, niin kuin se on tänä päivänä Juudan miesten ja Jerusalemin asukasten
ja koko Israelin, läheisten ja kaukaisten, kaikissa maissa, joihin sinä olet heidät
karkottanut heidän uskottomuutensa tähden, jota he ovat sinulle osoittaneet.
Herra, meidän on häpeä, meidän kuninkaittemme, ruhtinaittemme ja isiemme, koska
me olemme tehneet syntiä sinua vastaan. Herran, meidän Jumalamme, on armo ja
anteeksiantamus, sillä me olemme olleet hänelle uppiniskaiset; me emme ole
kuulleet Herran, meidän Jumalamme, ääntä emmekä vaeltaneet hänen laissansa,
jonka hän asetti meidän eteemme palvelijainsa, profeettain, kautta” Dan.9.
Me kuulimme
kutsun palata takaisin Jumalan Elävään Sanaan. Mitä kuitenkin tapahtui
todellisuudessa niiden keskellä, jotka uskoivat tehneensä kutsun mukaisesti?
Voin muistaa vain kaksi eri henkilöä, jotka aikanaan tulivat luokseni haluten
tietää enemmän siitä, mitä suomensin ja tarjosin ihmisille. Lähes jokainen tuli
paikkakunnallemme tai tilaisuuksiimme tyrkyttääkseen meille ikään kuin uutena
jo kauan sitten julkaisemiamme asioita, ikävä kyllä omine selityksineen ja
mausteineen. Tuskin tunsimme noita opetuksia, jotka ihmiset olivat muodostaneet
alun perin puhtaalta hengelliseltä pohjalta lähteneistä saarnoista ja
raamattutunneista!
Tänä päivänä
joutuu häpeällä ajattelemaan omaa voimattomuutta kaiken painostuksen keskellä.
Ei auttanut edes vetoaminen korkeampiin tahoihin, koska esim. silloiselta
pääpaikalta annettiin vetoomus ja suoranainen käsky olla nousematta noita
vääryyksiä vastaan. Niinpä nyt paikkamme on ottanut joukko ihmisiä, joilla ei
ole pienintäkään käsitystä siitä, mistä todella on kysymys. Häpeä niin
kallisarvoisen asian yllä ja ympärillä on saavuttanut aivan uskomattomat
mittasuhteet, niin että on pakko ottaa etäisyyttä kaikkeen fanaattisuuteen ja
epäraamatullisuuteen. Suuri osa puheista ehkä perustuu jonkinlaiseen totuuteen,
mutta kauhistuttavinta on se elämä, mitä nämä ihmiset elävät rakkauden sävelin,
mutta kädet nyrkissä, mahdollisesti puristaen kiviä heittääkseen niillä toisin
ajattelevia!
Kaiken tämän
toivottomuuden keskellä on kuitenkin toivo, joka ei tule alhaalta, ihmisten
taholta, vaan Ylhäältä. Ratkaisu ei ole lukuisissa kokouksissa,
uudelleenjärjestelyissä, suurissa ponnisteluissa, vaan palaamisessa aivan
käytännössä takaisin aitoon, alkuperäiseen Jumalan Sanaan. Me pyrimme siihen
menneinä vuosina, mutta saimme kokea ylivoimaista vastustusta aivan
odottamattomien piirien taholta. Me pyrimme koko sydämestämme noudattamaan
kaikkea lukemaamme ja kuulemaamme, mutta häväistys ja suoranainen kuolettava
vihamielisyys saattoivat meidät tilaan, jossa olimme kykenemättömiä
käsittelemään näitä asioita persoonassamme, mielessämme.
Jumalallinen
Valo loisti keskellämme, mutta parhaimpiinkin hetkiin pyrki vaikuttamaan
käsittämätön Pimeys, joka tulvi aivan läheistenkin ihmisten olemuksesta ja
toiminnoista. Me olimme niin avuttomia, ettemme rohjenneet pitää kiinni
tunnistamastamme Totuudesta, vaan annoimme saattaa itsemme epätietoisuuteen,
koska kaikki meitä hämmentävä tapahtui niin korkeissa nimissä ja arvovalloissa.
Alkuperäisessä opetuksessa ei ollut mitään vikaa, vaan virhe tapahtui siinä,
että suurin osa vaikuttajista käytti kuulemiamme asioita omien etujensa ja
näkemystensä eteenpäin viemiseksi.
Tuskin
milloinkaan tai missään olemme kokeneet sellaista keskustelua ja mittelöä, mikä
käytiin matkallamme – esikuvana aikanaan opetuslasten käymä pohdiskelu matkalla
jonnekin. He eivät osanneet aavistaakaan, että Herra kuuli kaiken. Jos Hän
kuuli silloin, miksi Hän ei kuulisi nytkin! Kuka meistä on suurin? Kuka saa
olla ylöstempaamisessa ensimmäisten joukossa, kuka nousee kaikkien kärjessä,
kuka jo täällä maan päällä saa tietoonsa eniten salaisuuksia, joita ei edes ole
kirjoitettu Pyhään Sanaan? Kuka kerää eniten kannattajia, kuka kykenee
voimallisimmin jyräyttämään totuudet esiin, niin että kuulijakunta suorastaan
lakoaa maahan?
Rakkauden
Sanomasta tuli lyömäase, osaltaan suorastaan huudettiin tulta lankeamaan
taivaasta toisin ajattelevien ylle. Ei palattu takaisin Raamattuun, vaan
pimeään keskiaikaan, jossa vain etuoikeutetuilla uskottiin olevan kyky käsittää
Kirjoituksia. Uuden ajan inkvisiittorit olivat liikkeellä suurine koreineen ja
reppuineen, julistaen tuomion kaikkien niiden ylle, jotka rohkenivat epäillä
heidän valtuutuksiaan ja arvovaltaansa. Kaikki sai suorastaan tragikoomisia
piirteitä, mutta me emme uskaltaneet nauraa, koska meitä varotettiin tekemästä
pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan. Vaikka näemme nyt tämän tragikoomisuuden täydessä
mitassaan, ei nytkään sovi nauraa, koska enemmänkin tekee mieli itkeä ja hävetä,
vaikka tuon häpeän ovat tuoneet täysin eri ihmiset.
Törmäämme
tässä kohden asiaan, joka on yhteinen nykyisen mielenterveystyöni kanssa. On
lukemattomia ammattilaisia, jotka muitta mutkitta kehottavat unohtamaan kaiken
entisen ja aloittamaan uuden elämän. On kuitenkin asioita, joista emme pääse
irti ilman niiden käsittelyä. On puhuttava asioista, jotka mieluummin
unohtaisi. Ihmismieli on kuitenkin sellainen, ettei se pysty unohtamaan, mutta
kylläkin käsittelemään kokemiansa ikäviä asioita. Kaikelle on löydettävä oikea
paikkansa, ja se tapahtuu vain kohtaamalla kaikki rehellisesti, totuuden
mukaisesti. Luurangot eivät ehkä katoa täydellisesti elämämme varastotiloista,
mutta ne voi kapseloida totuuden eristävään suojakuoreen.
Menneisyyden
taakka painaa yllämme enemmän kuin itse olemme halukkaita myöntämään.
Positiivinen ajattelu on paikallaan siellä minne se kuuluu. Voimme vuodesta
toiseen, elämämme loppuun asti, vedota Jesajan kohtiin, joissa kehotetaan ja
annetaan lupa unohtaa menneet ja nähdä, kuinka Jumala tekee uutta. Näin olemme
toimineet kautta koko elämämme, silti kuitenkaan saavuttamatta juuri mitään
siitä, mikä on hartain toiveemme ja odotuksemme. Miksi? Me olemme sulkeneet
silmämme, aivan käsitettävistä ja luonnollisistakin syistä. Meidät on opetettu
toimimaan näin, jättäen kuitenkin huomioimatta lukuisia muita Sanankohtia ja
raamatullisia periaatteita!
Vaikuttavin
tekijä elämämme vastoinkäymisissä on ehkä sanottu melko tyhjentävästi Herramme
ensimmäisen sanansaattajan julistuksessa, jonka olisi tullut olla
suuntaviivamme kautta koko vaelluksemme ajan: ”Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä luulko
saattavanne sanoa mielessänne: 'Onhan meillä isänä Aabraham'; sillä minä sanon
teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille. Jo on
kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis
hakataan pois ja heitetään tuleen” Matt.3.
Herramme itse
vahvisti tämän ajatuksen yksiselitteisesti: ”Silloin opetuslapset tulivat ja sanoivat hänelle: ’Tiedätkö, että
fariseukset loukkaantuivat kuullessaan tuon puheen?’. Mutta hän vastasi ja sanoi:
’Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on
juurineen revittävä pois. Älkää heistä välittäkö: he ovat sokeita sokeain
taluttajia; mutta jos sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan
lankeavat’” Matt.15.
Mitä meistä on
Jumalan Henki päässyt juurineen repimään pois? Mitä on juurineen revitty pois,
mihin on kirves päässyt iskemään niiden joukossa, jotka ovat olleet saattamassa
meitä mitä erilaisimpiin ristiriitoihin ja ahdistuksiin? Kuulemamme Sanan
perustehtävä on koko ajan ollut viedä meidät takaisin alkuperäiseen Sanaan,
mikä automaattisesti sisältää kaiken inhimillisen syrjäyttämisen ja tuomitsemisen.
Vanha hapatus, ihmismielipiteet, perinteiset opetukset tuli syrjäyttää, mutta
miten on mahdollista, että sellainen määrä sokeita taluttajia sai meidät
mukaansa, saattaen meidät nykyiseen tilanteeseen, jossa makaamme hengellisessä
ojassa, yhdessä sokeiden taluttajiemme kanssa? Eikö juuri nyt tule mitä
suurimman häpeän täyttää mielemme ja henkemme, niin että pääsemme nousemaan
ylös alennustilastamme sille tielle, jolle meitä on koko ajan haluttu viedä? Vähäinen
hapatus hapattaa koko taikinan, on meille tuttuakin tutumpi ilmaisu, mutta emme
halua myöntää, mitä se todella merkitsee keskuudessamme. Meille vakuutettiin,
että meidän tulee olla avoimia kaikelle, minkä yllä vain oli tietty nimi tai
otsikko, riippumatta siitä, kuinka paljon mukana tuli kaikkea sitä, mihin
kirves oli iskemässä. Pelottaakin ajatella sitä hetkeä, kun kirves todella
tekee sen, mitä se on estetty tähän asti tekemästä!
Kuinka usein
kuulimmekaan ilmaisun: ”Tämä opettaa melkein samoin kuin se ja se. Tämä on
melkein kuin sitä, mitä meille on tässä ajassa opetettu.” Melkein, melkein!
Tuskin voimme keksiä kauhistuttavampaa ajatusta hengellisellä rintamalla! Kaikki
oli melkein niin kuin tuli olla, kaikki oli hyvin lähellä Totuutta, mutta
hengellisellä alueella melkein on suoranainen kirosana. Niinpä nyt olemme melkein
jossakin, missä meidän tulisi olla. Tältä pohjalta voimme olla varmoja siitä,
että melkein saavutamme sen, mihin meidät on kutsuttu! Onko meillä enää
päivääkään varaa olla tällaisessa tilanteessa!
Sen sijaan
että olisimme jumalallisella arvovallalla tuominneet kaiken ”vajavaisen ja
melkein”, me pakon alla annoimme johtaa itsemme teille, joille meidän ei
koskaan olisi tullut astua. Me emme halunneet loukata läheisiämme, veljiä ja
sisaria, vaan halusimme kulkea heidän kanssaan riippumatta siitä, mihin suuntaan
tiemme johti. Useimmat kontaktimme perustuivat periaatteeseen, joka saattoi meidät
hylkäämään monta kallista sielua tienvarteen, voidaksemme säilyttää
jonkinlaisen inhimillisen pyhyyden, voidaksemme viettää ehtoollista tai
pääsiäisateriaa tärkeiden ihmisten kanssa. Me toimimme juuri saman lailla kuin
Israelin johtajat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikaan. Nuo hurskaat eivät
voineet mennä roomalaisten tiloihin, jotta eivät olisi saastuttaneet itseään,
voidakseen nauttia pääsiäisaterian toisten samanmielisten kanssa. Sama
ristiinnaulitsemisen huuto on kaikunut keskuudessamme, vaikka sen niin harva on
pannut merkille!
Me valitsimme
persoonaan katsoen arvohenkilöt, voidaksemme nauttia näiden seurasta ja
suosiosta, karkottaen samalla keskuudestamme vilpittömät etsijät, jotka näkivät
väärämielisyytemme kaiken hurskauden lävitse. Oikea oppi harhautti ja vääristi
kristillisyytemme, jota harjoitimme sanoin ja elein, ilman että hengellinen
ruoka olisi muuttunut elämäksi, joka olisi voinut virrata kaikille ympärillämme
oleville!
Tämä kaikkiko
meidän tulisi unohtaa ja jatkaa kuin ei mitään olisi tapahtunut? Lukuisat
yhteydenotot todistavat meitä vastaan, kertoen karua kieltään menneiden aikojen
rikkomuksista. Vilpittömätkin ihmiset, veljet ja sisaret, kamppailevat
menneisyyden kanssa. Tästä kamppailusta ei pääse eroon ennen kuin myönnämme
aivan uudella tavalla kaiken vääryyden, jonka sallittiin vallata niin suuri
tila keskuudessamme, oikeaoppisuuden varjolla. Toistamiseen meidän on pakko
tunnustaa, niin pahalta kuin se tuntuukin, ettei Jumalalla voi olla mitään
tekemistä kaiken sen kanssa, minkä olemme suojanneet jumalalliselta kirveeltä
ja taivaalliselta puhdistajalta. Jokainen istutus, jota Minun Taivaallinen
Isäni ei ole istuttanut… Jokainen, kaikki väärä, inhimillinen, tuomion alla
oleva. Lue Danielin kirjasta hänen rukouksensa ja kaikkien syntien
tunnustaminen. Me tarvitsemme nyt saman jumalallisen parannuksen teon,
tunnustaen kaiken vääryyden ja inhimillisen korostuksen, joka Jumalalle on
kauhistus.
Oletko
koskaan tullut ajatelleeksi, miksi Jumala kehotti kansaansa esittämään pyynnön
egyptiläisille erilaisista arvotavaroista, joiden joukossa oli kultaesineitä?
Jumalahan on Kaikkitietävä, miksi Hän siis antoi kansansa lähdön yhteydessä
heille materiaalia, jota he tulisivat käyttämään täysin väärällä ja
jumalattomalla tavalla? Eikö olisi ollut kansan kannalta parempaa ja
suojelevampaa, jos Herra etukäteen olisi varjellut kansansa erilaisilta
kiusauksilta? Meidän ymmärryksemme ja ajatuksemme toimivat aivan eri tavalla
verrattuna Jumalan ajatuksiin. Herramme sallii elämäämme ja ympäristöömme
lukemattomia asioita, joiden kautta koetellaan uskoamme ja olemustamme. Jos
meillä ei ole kultaa, on meille kuitenkin mahdollista rakentaa oma kultainen
vasikkamme jostakin muusta materiaalista tai asiasta. Tässä olemme historian
todistuksen perusteella onnistuneet kautta aikojen.
Jos ei olisi
ollut näin ja näin, niin olisin varmasti toiminut toisin. Jos ei elämässäni
olisi tapahtunut sitä ja sitä, olisi kaikki mennyt aivan eri tavalla! Me olemme
täynnä valmiita selityksiä kaikelle tapahtuvalle, koska olemme mestareita
pyrkiessämme pakenemaan vastuutamme. Kysymys ei pohjimmiltaan ole kuitenkaan
eri hetkien ratkaisuista ja päätöksistä, vaan perusolemuksestamme, jonka
Herramme haluaa selvittää kokonaisuudessaan niin itselleen kuin meillekin. Mitä
todella asuu sisimmässämme, millaisia me todella olemme? Mukana oleva kulta ei
itsessään merkitse tarvetta rakentaa siitä jokin näkyvä turvautumisväline,
palvonnan väline. Mitä tahansa asiaa voidaan käyttää väärin, mistä tahansa voi
tulla korvike todelliselle jumalanpalvelukselle!
Olemme saaneet
kokea mitä suurimman kutsumuksen hetken elämässämme, joka kuitenkin oli
kätketty yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen. Olemme olleet todistajia
ennen näkemättömälle etsikonajalle, minkä kuitenkin useimmat käsittivät
totaalisen väärin. Aito Jumalan Hengen liikehdintä ei tapahdu meidän
viihdyttämiseksemme ja henkilökohtaiseksi korottamiseksi, vaan Hänen tehtävänsä
on ehdoton ja muuttumaton ainaisesti. ”Hän on minut kirkastava!” on Herramme
Jeesuksen itsensä antama todistus. Pyhä Henki ei siis milloinkaan korosta
ihmistä ja hänen saavutuksiaan, vaan ainoastaan Jumalan toimintaa
pelastushistoriallisessa valossa. Eli Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen
Elämää! Tämä Elämä on elävä, voimallinen, iankaikkinen, virtaava Voima,
joka tulee jokaisen todellisen uskovaisen osaksi. Se tulee Elämän Lähteeksi
niissä, jotka antavat sille sijaa elämässään, olemuksessaan. Se on jotakin
täysin armosta tapahtuvaa, ilman minkäänlaista ansiotamme. Se muuttaa meidät
Lähteensä kaltaisiksi, jumalallisessa, jatkuvassa prosessissa, johon meillä itsellämme
ei ole mitään muuta osuutta kuin vain antautumisemme, johon siihenkin
tarvitsemme Jumalan vaikutuksen ja voiman.
Kuulemamme
sanoman mukana tuli paljon materiaalia, jonka ainoa tarkoitus oli koetella
meitä uskossamme ja olemuksessamme. Aivan kuten israelilaiset Egyptistä
lähtiessään ottivat mukaansa Egyptin aarteita, mukana seuratessa paljon
sekakansaa, aivan samoin tapahtui keskuudessamme menneiden vuosikymmenien
aikana. Mukaan lähti suuri joukko kansaa, joka selvästi antoi ymmärtää kuuluvansa
joukkoomme. Alusta alkaen oli havaittavissa se suuri into ja antaumus, millä
eri piirit paneutuivat kuulemaamme julistukseen, kilvoitellen keskenään
suurimmasta ymmärryksestä ja käsityskyvystä. Ei mennyt kuin pari vuotta, kun jo
voitiin havaita erilaisia jännityksiä seuraajien joukossa. Oikeastaan
kaikkialta kaikui ristiriitainen ääni ja joskus suoranainen mylvintäkin: ”Kuka
meistä on suurin?”
Uskoimme
tämän julistuksen yhdistävän kaikki todelliset jumalanlapset kirkkokunnista
riippumatta. Usean vuoden ajan näin näytti tapahtuvankin, mutta hyvin pian
selvisi niin kirjoittajalle kuin joillekin muillekin, että alkuperäinen,
yksinkertainen ja nöyrä julistus hukkui kaiken sen uskonnollisuuden alle, joka
nyt hyökyaallon tavoin syöksyi meidän yllemme. Yksittäiset ihmiset eivät
todella palanneet takaisin alkuperäiseen, kirjoitettuun Jumalan Sanaan, antaen
jumalallisen kirveen toimia siellä missä se oli tarpeen. Sen sijaan leviteltiin
mitä erilaisimpia suojaverkkoja kaikenlaisten perinteisten ja omakohtaisten
näkemysten ympärille, toimien totaalisen vastakohtaisesti. Vain hyvin harvat
antoivat Ylimaallisen Puutarhurin käyttää kirvestään ja muita
puhdistusvälineitään elämässään ja näkemyksissään, niin että kaikki
inhimillinen olisi poistettu ja tilalle olisi tullut uusi ihminen, uudestisyntynyt
elämä ja sen myötä jumalallinen Totuuden Virta.
Tuloksena
oli mitä erikoislaatuisin sekoitus vanhaa ja uutta. Perinteiset käsitykset ja
opit sekoittuivat nyt tähän kuulemaamme julistukseen, aikaansaaden mitä uskomattomimman
keitoksen, mihin vielä tuoreesti lisättiin aivan uusia näkemyksiä ja uskomuksia.
Sekaannus oli siis jotakin pahempaa kuin Baabelin sekoitus. Luettuani ja kuunneltuani
nyt noin kolmesataa saarnaa viimeisimmiltä vuosilta, joudun yhä uudelleen toteamaan,
etten voi löytää juuri mitään yhtymäkohtia alkuperäisen julistuksen ja nykyisen
käsitysviidakon välillä!
Alkuperäinen
julistus oli ehdottomasti Pyhän Hengen vaikutusta keskuudessamme, mutta aivan
alkumetreiltä lähtien taitamattomien ja sokeiden taluttajien mielet alkoivat
täyttyä entistäkin enemmän erilaisten harhauttavien henkien vaikutuksista.
Elettiin melkein - ajassa, sinnepäin ajassa. Riitti kuin kaikki oli jonkin
lailla sovitettavissa tietyn otsikon alle, ja tilaa annettiin aivan
järjettömillekin opetuksille ja näkemyksille, koska esittäjinä olivat niin
rakkaat ja läheiset veljet ja sisaret. Me puhumme nyt lisäaineiden
aiheuttamista ongelmista kehossamme. Meille on tapahtunut paljon vakavampi
myrkytys menneiden vuosikymmenien aikana, niin että on suoranainen ihme että
jotkut vielä ovat hengissä. Tämä on syy kirjoittamiseeni ja hätääni ihmisten
puolesta. Alkuperäinen Sana on aina ollut puhdas, ja Jumalan todella käyttämät
välikappaleet ovat tuoneet meille Elämää säilyttävän Totuuden. Kaiken tämän ohella
kuitenkin olemme tahtomattamme tai tarkoituksella pistäneet lusikkamme niin
moneen erilaiseen sekoitusten soppaan, että kehomme on suorastaan kyllästetty
erilaisilla E- lisäaineilla.
Meidän on,
selvitäksemme tästä elämästä, pakko puhdistaa hengellinen kehomme kaikista
noista E- lisäaineista. Se ei ole mikään helppo urakka, mutta voidaksemme elää
arvollista elämää tässä ajassa, on meidät lähdettävä tähän prosessiin. Mitä
sitten tarkoittaakin tuo merkintä E-lisäaineista, meidän pahin vihollisemme on
ollut ja on jokainen meihin kohdistettu hengellinen E-lisäaine, joka selvästi
tarkoittaa ”Erehdystä”. Erehdyttiin aivan liian suuressa määrin uskomaan ja
kuuntelemaan niin lukuisia äänitorvia ja keiton keittäjiä, joilla ei
todellisuudessa ollut minkään laista valtakirjaa toimiakseen meidän
keskuudessamme. Julmat sudet tulivat keskuuteemme rakkaina veljinä ja sisarina,
erehdyttäen meidät lukuisilla lisäaineillaan, jotka sekoitettiin salaisina
tehoaineina meille välillä suorastaan pakolla syötettyihin keittoihin ja
patoihin. Ei voida kieltää, etteikö valmistetuissa sekoituksissa olisi ollut
todella paljon alkuperäisiä, hyväksi todettuja aineita. Kuvaavaa kaikelle on
kuitenkin yksi saunailta Heinolan adventtikirkolla, kun kaipasin makeutusta
tarjottuun kaakaoon. Menin keittiöön löytääkseni pienen maljan, josta kauhoin
kuppiini kaksi teelusikallista valkoista sirotetta. Kaikki muistavat ilmeeni ja
eleeni, kun hyvin sekoitetusta kupista höräisin suuni täyteen. Ehdin ajoissa vessaan
tyhjentääkseni suolaliemen suustani!
Suuresta
kupillisesta vain murto-osa oli puhdasta ja muuten terveellistä suolaa, mutta
se teki koko annoksen syömäkelvottomaksi. Jumala on järjestyksen Jumala, siten
Hänen Sanansakin on viimeistä piirtoa myöten harkittu ja tarkoin säädetty. Tämä
Sana tuli lihaksi Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Sen tulee tulla lihaksi
myöskin meissä. Se on mahdollista ainoastaan todellisen hengellisen ruuan
kautta, jossa kaikki on mitoitettu jumalallisen, iankaikkisen säädöksen ja
reseptin mukaisesti. Kuinka sieluni vihaakaan noita eri keittäjien soppia,
jotka polttivat suuta ja nielua ja vatsaani!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti