Elämän
valinnat
"Pukeutukaa
siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen
armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen,
pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi,
jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille
anteeksi, niin myös te antakaa. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa
rakkauteen, mikä on täydellisyyden side" (Kol.3:12-14).
"Kovuudellasi ja sydämesi
katumattomuudella sinä kartutat päällesi vihaa vihan ja Jumalan vanhurskaan
tuomion ilmestymisen päiväksi, hänen, 'joka antaa kullekin hänen tekojensa
mukaan': niille, jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät kirkkautta ja kunniaa
ja katoamattomuutta, iankaikkisen elämän, mutta niiden osaksi, jotka ovat
itsekkäitä eivätkä tottele totuutta, vaan tottelevat vääryyttä, tulee viha ja
kiivastus. Tuska ja ahdistus jokaisen ihmisen sielulle, joka pahaa tekee,
juutalaisen ensin, sitten myös kreikkalaisen;
mutta kirkkaus ja kunnia ja rauha jokaiselle, joka tekee sitä, mikä hyvä
on, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle! Sillä Jumala ei katso
henkilöön" (Room.2:5-11).
Tuskin oli Johannes milloinkaan tuntenut itseänsä niin
nurkkaan ahdistetuksi. Kaikesta huolimatta hän tiesi olevansa oikealla tiellä,
ja ulkonaisesta huolimatta hänen sisin ihmisensä oli turvallisella mielellä.
Mutta kaikkien koettelemusten ja ahdistusten jälkeen hän joutui toteamaan,
ettei kaikki hänen sisäiseksi ihmiseksi luulemansa sittenkään todellisuudessa
ollut sitä minä hän oli sitä pitänyt. Vaelluksensa aikana Herran tiellä ihminen
on astunut hengellisen kehityksen tielle, joka johtaa aina vain syvempään
kokemukseen Herran, ja jossakin suhteessa myöskin itsensä kanssa. Vanhurskaan
polku on kuin aamurusko, joka kirkastumistaan kirkastuu sydänpäivään saakka.
(Snl.4:18). Tämä kirkastuva valo, Jumalan Sana Hengen avaamana, antoi ihmisen
yhä suuremmassa määrin tuntea Jumalan suuruuden ja kaikkivaltiuden, ja samalla
ihmisen pienuuden ja mitättömyyden kaiken luomakunnan ja maailmankaikkeuden
keskellä. Mitä todellisuudessa oli ihminen, että Jumala ylipäätänsä katsoi
hänen puoleensa? Mitä oli ihminen tehnyt ansaitaksensa tai saavuttaaksensa
jonkinlaisen aseman Luojansa yhteydessä? Ei kerrassaan mitään, vaan
päinvastoin, hän kaikin tavoin omana itsenänsä pyrki mahdollisimman kauaksi
Herrastansa ja Jumalastansa, sillä hänen halunsa oli kulkea itse parhaaksi
katsomiansa teitä.
Johannes olisi, rehellisyyden nimessä, valinnut tiensä
aivan toisin, jos olisi saanut päättää. Saman olisi tehnyt kuka tahansa ihminen,
luonnoltansa kun on sellainen kuin jokainen Aadamin jälkeläinen on: isänsä
kaltainen, joka kuunteli vaimonsa houkutusta ja lankesi oman tahdon ja
viisauden tielle. Niin, kaikesta suuresta jumalallisesta ilmestyksestä ja
Jumalan rakkauden kokemisesta huolimatta hänen olemuksensa ei pystynyt täysin
hyväksymään sitä, mikä häntä oli kohdannut inhimillisellä, maallisella tasolla.
Mikä oli se seikka, joka häntä loppujen lopuksi eniten murehdutti? Sitä hän oli
pyrkinyt määrittelemään viimeisten vuosien aikana, pääsemättä rehelliseen
ratkaisuun, sillä kaiken ahdistuksen keskellä hän oli alkanut epäillä
tuntemustensa rehellisyyttä ja oikeudellisuutta.
Kun ihminen joutuu todella tiukalle, punnitaan hänen
olemuksensa aitous ja vilpittömyys, todellinen uskon tila. Jumala sallii
koettelemuksia, ylitse kaiken meidän ymmärryksemmekin. Sanansa mukaisesti Hän
ei koettele ketään yli tämän voimien, ja tässä onkin paikka, missä Hengen yhä
uudelleen on huudahdettava ahdistuksensa keskellä kamppailevalle ihmiselle:
"Autuas se, joka ei loukkaannu siihen, mitä Minä hänelle teen!" Niin,
ihminen hyvin mielellänsä päättäisi, mikä on kohtuullista ja mikä ei; mikä on
hänen voimiensa mukaista ja mikä ei. Mutta todellisen uskovaisen tie kulkee sen
laakson kautta, poikkeuksetta, minkä lävitse joutui kulkemaan veljemme, jonka
kärsimyksistä ja koettelemuksista mieluummin vaikenemme, selaamme noin 38 sivua
Pyhää Sanaa mahdollisimman nopeasti ohitse, välttäen ajattelemasta sellaisia
asioita. Niin, jos milloinkaan niin juuri nyt oli Johanneksen ikään kuin pakko
todeta, että mitään todellisuutta ei voitu ohittaa ja tehdä olemattomaksi
kieltäytymällä ajattelemasta sitä. Tämä oli ollut jo pitkän aikaa hänen omaa
jobintaivaltansa, siitä ei päässyt mihinkään.
Aabraham joutui odottamaan Jumalalta saamansa
lupauksen täyttymystä 25 vuotta, Joosef joutui läpikäymään pitkän, pitkän
kärsimysten taipaleen, ennen kuin istuutui Egyptin valtaistuimelle, Mooses
joutui yli neljäkymmentä vuotta viettämään erämaassa, vaikka olikin tietoinen
tehtävästänsä. Mikä oli Johannes, mikä oli Otto tai joku muu veli sanomaan
Jumalalle, että nyt oli mitta täysi, ja oli aika tulla jotakin muuta, parempaa?
Ei, ihmisen tehtävä oli tyytyä Herran tahtoon ja tarkoitukseen, vaikka se
olikin niin uuvuttavaa ja kuluttavaa. Mutta mikä oli tarkoitus kaikella tällä?
Eikö juuri se, että kristallisoituisi todellinen uusi ihminen, joka on
puhdistettu kaikesta inhimillisestä ja maallisesta kunniasta ja loistosta?
Millaista olisikaan kaikki ollut, jos Johannes olisi
osannut tehdä viisaampia valintoja elämässänsä? Millaista olisikaan ollut tulla
kauniiseen kotiin jossakin järven rannalla, jos ei loistoautolla niin kuitenkin
ainakin suhteellisen uudella, ihmisten arvostamalla kaukoidän autolla.
Millaista olisikaan ollut, jos ovea olisi rientänyt avaamaan hymyilevä,
säteilevä, kauniskasvoinen ja -vartaloinen vaimo viehättävässä leningissä,
suudellen kummallekin poskelle ja sanoen: "Rakastan sinua niin kovasti.
Minulla oli jo ikävä sinua. Tule pian pöytään, olen laittanut
mieliruokaasi." Niin, millaista olisikaan ollut syödä ainakin kerran viikossa
lehtipihviä, perunamuusilla ja maustevoilla, hillosipuleiden kera? Millaista
olisikaan ollut viettää ainakin yksi ilta viikossa jossakin viehättävässä ja
tunnelmallisessa ravintolassa, matkustaa useamman kerran vuodessa Bodenseelle
tai Espanjaan tai vaikkapa Floridaan. Tai Hawaijille ainakin joka toinen vuosi?
Niin, millaista olisikaan ollut elämä, jos Johannes
itse olisi saanut päättää ja ohjailla elämäänsä? Ei ollut epäilystäkään, jos
jossittelua olisi jatkettu, että hän olisi saattanut päästä pitkällekin
elämässä, saavuttaen suurta arvostusta ja huomiota. Kuinka kateellisia
olivatkaan jotkut koulutoverit tai kristillisten iltojen kuulijat olleet
Johanneksen kyvylle pystyä julkituomaan ajatuksia! Jos hän olisi saanut
päättää, uskovaisena nuorena miehenä toki, (eihän hän saattanut ajatellakaan
elämää ilman uskontoa ja kristillisiä normeja), niin olisiko hän nyt
todellakaan ollut siinä missä oli? Ei, totisesti ei! Hänelle olisi ollut
tarjolla jotakin sellaista, mitä hän nyt sai katsella etäältä kuin sumuisena
horisonttina, saavuttamattomana. Hän ei ollut tehnyt oikeita valintoja
saavuttaaksensa sen, mihin nyt monet hänen koulutovereistansa olivat yltäneet,
nauttien hyvästä avioliitosta ja suhteellisen pulmattomasta elämästä. Hän ei
ollut ottanut vaarin mahdollisuuksistaan nousta paikalle, missä häntä olisivat
suuret joukot kuunnelleet ja osoittaneet kiitollisuuttansa. Hän oli missannut
mahdollisuutensa tullaksensa joksikin tässä elämässä.
Ajatellessaan kaikkea tätä, ei Johannes voinut kokea
minkään osan kaihomielestänsä kohdistuvan näihin asioihin. Jos hän oli
murheellinen, ei se johtunut mistään näistä seikoista. Hän ei ollut kateellinen
kenellekään toverillensa, ei kenellekään. Kuinka moni näistä kouluaikaisista
tuttavuuksista makasikaan jo maan povessa mahdollisuutensa ja elämänsä loppuun
käyttäneenä! Kuinka moni tulikaan häntä vastaan kadulla tai torilla tennarit
jalassa, pitkä parransänki kasvoilla, nuhruiset vaatteet päällä? Niin,
kouluaikana oli hän vahingossa pukenut yllensä yhden tällaisen luokkatoverin
alushousut urheilutunnin jälkeen, kauhistuen seikkaa kotonansa! Niin, Jumala
olkoon armollinen, tämän toverin housuissa hän ei tänä päivänä olisi mistään
hinnasta halunnut olla! Alkoholi oli vienyt hänet, kuka tietää mistä syystä.
Moni Johanneksen aikalaisista ja ikätovereista oli
siis saavuttanut aseman, joka oikeutti heidät silloin tällöin televisionkin
ruudulle. Ei hän ollut näillekään kateellinen! Jokainen heistä oli tehnyt omat,
parhaaksi katsomansa valinnat, saavuttaen ainakin jossakin määrin haluamansa.
Tässä kohden Johannes käsitti paremmin kuin koskaan ennen, että häneltä puuttui
jotakin niin kokonaisvaltaisesti, ettei hän milloinkaan olisi pystynyt
saavuttamaan sitä, mitä nämä olivat aikaansaaneet. Mutta hän ei ollut yhtään
pahoillaan sen johdosta, että se puuttui häneltä, sillä se oli hänen elämänsä
rikkaus, annettu ylhäältä valkeuksien Isältä, jolta tulee jokainen hyvä lahja
ja anti. Häneltä puuttui kunnianhimo! Se oli puuttunut häneltä jo aivan lapsesta
pitäen, ja sitä oli ihmetellyt useampikin sukulainen, sillä tällä piirteellä
oli "siunattu" useita suvun jäseniä.
Mitä jos... mitä jos? Niin, sisimmässään Johannes
tiesi, siellä kaikkein sisimmässä, että kaikki tällainen jossittelu oli aivan
turhaa, sillä todellisuudessa ei hänellä ollut mitään muuta tietä valittavana,
sillä valinta oli tehty hänen puolestaan siellä, mistä hänen elämänsä, hänen
sisäisin olemuksensa, hänen sielunsa oli lähtöisin. Miksi juuri hänelle oli
osunut tämä arpa mitä ihanimmasta maasta; sitä hän tuskin tämän elämänsä aikana
milloinkaan pääsisi käsittämään. Mutta hän oli kaikesta ulkonaisesta ja
sisäisestäkin ahdistuksesta huolimatta kiitollinen, sillä mitä oli kaikki tämä
hänen kokemansa muuta kuin sitä, että nyt ylitse kaiken inhimillisen kestokyvyn
menevän "ruoskinnan" kautta hänelle osoitettiin, että sisin olemus,
sielu, oli vieläkin jotakin merkityksellisempää kuin hän tähän asti oli osannut
käsittää. Sydän, mistä elämä lähtee, oli sittenkin vielä suurempaa ja
arvokkaampaa, kuin mitä hän oli osannut kuvitella. Se oli jotakin, mikä tuli
kaivaa esiin kuin kaunis kultaesine meren pohjamudasta ja kaikesta sen
ympärille kalkkiutuneesta kuonasta.
Kukaan ei rakasta ja toivo kuritusta, mutta joka
todella on syntynyt uudesti ylhäältä, arvostaa jokaista päivää ja hetkeä, jonka
armollinen Herra hänelle suo, huolimatta siitä, mitä itsekukin päivä tuo
tullessansa. Ihminen on usein itse syyllinen siihen, että taakka tuntuu liian
raskaalta kantaa, koska hän ei elä siinä päivässä, mihin korkeampi voima ja
tahto on hänet asettanut. Hän elää mielellään eilisen päivän asioissa, murehtien
huomisesta. Ja juuri nämä kummankin puolen nykyhetkeä olevat asiat ovat ne,
mitkä taakan kestämättömäksi tekevät! Kullekin päivälle riittää oma murheensa
ja ilonsakin, kunhan vain tyytyy sen hetkiseen tilanteeseen, mikä itseasiassa
on mitä suurinta Jumalan armoa, kunhan sen vain oikein käsittää.
Tämä on koulu ja opinahjo, jossa ihmislapsi saa
kuluttaa housuntakamuksensa puhki elämänsä aikana, oppimatta silti kaikkea.
Mutta kysymys ei olekaan ihmisen omista saavutuksista, vaan korkeamman voiman
työstä maallisessa olennossa, joka osaltaan on iankaikkinen, kunhan vain
erotetaan ne elementit, jotka ovat tuomitut tulemaan erotetuiksi siinä
hetkessä, kun kutsu kuuluu takaisin sinne, mistä ihmispoloinen on tänne
tullutkin. Niin, näitä asioita olisi Johannes tuskin mietiskellyt, jos olisi
omat valintansa tässä elämässä tehnyt. Tai toisaalta, eivätkö nämä kaikki
olleet sittenkin hänen valintojansa, joihin hänet oli innoittanut se jokin,
mikä hänen sisimpäänsä oli laitettu ilman hänen omaa vaikutustansa? Hän oli
monessa suhteessa valinnut vaikean tien verrattuna siihen, mitä hänelle koko
elämänsä aikana oli ollut tarjolla. Mutta eikö hän juuri ollut jo todennut,
ettei hänellä ollut muuta tietä?
Inhimillinen ihminen, sellaisena kuin hän tämän
elämänsä lävitse käy, haluaa kuitenkin pohtia asioita, sen paremmin etsimättä
itsellensä kunniaa tai muita teitä. Se on vain jotakin ihmisluonnossa, joka
panee hänet tekemään sen selvittääkseen itselleen elämän tarkoitusta ja päämäärää.
Siksi Johanneskin, tietyissä rajoissa, muisteli nuoruutensa aikoja ja
valinnanteon vaikeita hetkiä. Mikä oli saanut hänet päätymään kuhunkin
ratkaisuunsa? Mikä oli saanut hänet valitsemaan aina sen tienhaaran, mikä johti
väistämättömästi asioihin, jotka eivät häntä miellyttäneet? Mihin hän oli
katsonut, mitä hän oli etsinyt? Tie ei tuonutkaan mukanaan sitä, mitä hän oli
odottanut ja uskonut kohtaavansa. Mistä tämä kaikki johtui? Oliko hän
ratkaissut väärin, nähnyt väärin? Ei hän toki tällaista ollut nähnyt ja
toivonut!
Mutta tässä olikin tämän maallisen vaelluksen
tietynlainen murhenäytelmä, joskin vain ihmisen kannalta. Jumalallinen
suunnitelma näki kaiken aivan toisenlaisessa valossa, joka suurimman osan aikaa
tämän maallisen elämän taivalta on kätkettynä ihmislapselta. Mutta juuri tässä
oli myöskin Johanneksen elämän ratkaisujen avain. Tien risteyksessä ollessaan
hän oli luonut katseensa kauas sinne, mikä siinsi kummankin tien päässä. Ja
valinta tuskin oli tuottanut vaikeuksia, sillä se näky mikä hänen eteensä
avautui kummankin tien päässä, sai hänet hetkessä tekemään päätöksensä. Mikä
Jumalan armo se olikaan, että ihminen ei voinut nähdä huomista päivää, saati
sitten muuta tien varrella olevaa! Mutta kunakin ratkaisun hetkenä siinsi
oikean tien päässä jotakin niin suurenmoista ja ihanaa, taivaallista, että tuolle
tielle astuminen ei tuottanut minkäänlaista epäröintiä. Niin, tienhaaroja oli
monia, mutta todellisuudessa tämä hänen astumansa tie oli yksi ja ainoa, niin,
se oli Hänen tiensä, se oli Hän itse!
On helppoa suuntautua ajattelemaan sen mukaisesti,
mitä nykyajan menestysteologia opettaa. Johanneksenkin lähiseudulla oli
seurakunta, jossa ihmiset kerta toisensa jälkeen kokoontuivat kiittämään Herraa
siitä menestyksestä, mitä tämä julistus ja toiminta oli tuonut tullessansa. He
uskoivat kristillisyyteen, joka kulki korkeuksissa ja vuorenkukkuloilla, ilman
mitään laaksoja ja syvänteitä. Mutta jo pelkkä muutaman tunnin ajomatka pitkin
lähiseudun teitä riitti osoittamaan tämän teologian tai kristillisyyden epäilyttävyyden,
sillä kulkeakseen koko ajan eteenpäin, oli matkaavan ohjattava kulkuneuvonsa
vuoroin korkeuksiin, vuoroin syviin laaksoihin. Niin, ei ollut mahdollista
kulkea koko ajan eteenpäin vain korkeudessa, eikä ainakaan Johannes tuntenut
ainoatakaan vuorta, joka olisi suonut mahdollisuuden samalla korkeudella
ajamiseen. Toki oli lähistöllä joitakin vuoristoteitä, joita pitkin saattoi
ajaa vuoren ympäri jopa puolentoistatuhannen metrin korkeudessa, joskus yli
kahdentuhannenkin metrin korkeudessa, mutta mitä ylempänä ihminen halusi
matkaansa taittaa laskeutumatta alas, sitä pienempää ympyrää hän joutui
kiertämään.
Totisesti, tämä mielikuva tuli Johanneksen mieleen
kuin kirkkaalta taivaalta; se ei koskaan aikaisemmin ollut tullut hänen
mieleensä. Kuinka elävä kuva se olikaan kaikesta siitä toiminnasta, mikä
karttoi Jobin ja muiden kärsivien jumalanlasten tämän maan päälle piirtämien
linjojen leikkaamista. Kuka todellakaan tuli ajatelleeksi, että nuo linjat ja
jalanjäljet eivät olleet sen paremmin Job-veljen kuin ei muidenkaan tänne
jättämiä, vaan todellisuudessa ne olivat meidän Herramme veriset jalanjäljet,
joihin jokaisen todellisen jumalanlapsen askeleet tuli sovittaa eteenpäin
kulkemiseksi. Ei ollut todellakaan helppoa toteuttaa sitä esikuvaa, mille Simon
Kyreneläinen jumalallisen johdatuksen kautta loi esikuvan. Hän kantoi kappaleen
matkaa meidän Herramme ristiä Hänen jäljessänsä! Ei ole ihme, että Paavalikin
joutui sanomaan: "Nyt minä iloitsen
kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista,
sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta, jonka
palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on
annettu teitä varten, täydellisesti julistaakseni Jumalan sanan"
(Kol.1:24). "Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme,
että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin"
(2.Kor.4:10) "Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän
osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen
kautta."
Aivan viime aikoina oli Johannes todellakin tullut
käsittämään sen, ettei tämä nykyajan kristillinen julistus ja korostus
todellakaan lukenut Jumalan Sanaa ja niitä apostolien tekoja, jotka olivat
kirjoitetut taivaassa niiltä vuosisadoilta, mitkä seurasivat kirjoitettujen
tekojen viimeistä jaetta: "ja hän julisti Jumalan valtakuntaa ja opetti
Herran Jeesuksen Kristuksen tuntemista kaikella rohkeudella, kenenkään
estämättä." Kuinka Johannes iloitsikaan siitä, että tämä Raamatun kirja
päättyi päättymättä oikeastaan ollenkaan. Viimeinen jae tuohon kirjaan
kirjoitettaisiin ylhäällä Herran luona siinä hetkessä, kun kaikkien aikojen
pyhistä koostuva kirkastettu ja valkoisiin puettu joukko kohoaa yläilmoihin
kohdataksensa Hänet, jota niin kauan on odottanut.
Jokin Johanneksen sielussa alkoi riemuita
ylimaallisella ilolla. Kuinka elävä olikaan Jumalan Sana verrattuna siihen,
mitä se oli ollut hänen nuoruutensa vuosina! Koko kirja oli ollut täynnä
arvoituksia ja käsittämättömiä asioita, mutta nyt Jumalan armosta oli Hengen
valo kirkastunut kirkastumistaan, sillä sydänpäivä oli aivan oven edessä. Nyt
oli yö, pitkälle kulunut, ja tuo päivä olisi koittava ilman sen pidempää aamua!
Se olisi tuleva keskellä yötä niille, jotka olivat antaneet valmistaa itsensä
tuota hetkeä varten, mutta samanaikaisesti tuo kirkas päivä olisi merkitsevä
synkkää ja kauhistuttavaa yötä kaikille niille, jotka eivät halunneet kallistaa
korvaansa sille, mitä Henki seurakunnille halusi sanoa!
Niin, mikä oli se, mikä sai Johanneksen yleensä ottaen
niin murheelliseksi päivästä toiseen, huolimatta tästä ihanasta valosta, joka
loisti Jumalan paljastetusta Sanasta? Rehellisyyden nimessä täytyi sanoa, että
tuo murhe oli kaksijakoinen, ja Johanneksen oli vaikea ratkaista sisimmässänsä
mikä häntä eniten murehdutti. Hän oli ihminen, yhtä vajavainen kuin kuka
tahansa toinenkin milloin tahansa. Hänellä oli tietynlaiset odotukset elämään
liittyvissä asioissa, etenkin kun oli mies. Niin moni asia olisi saanut olla
toisin, eikä hänellä oikeastaan ollut vaikeutta uskoa niinkään, että Jumalakin
olisi halunnut antaa hänelle jotakin parempaa. Niin moni asia vei ilon elämästä
ja sai hänet tuntemaan itsensä täysin merkityksettömäksi ja surkeaksi, etenkin
kun kotonakin oli sellaista kuin oli. Mutta sittenkin hän uskoi huolen
seurakunnasta ja veljistä ja sisarista olevan päällimmäisen murheen hänen
elämässänsä, ja jos kaikki tällä alueella olisi ollut toisin, olisi
maallinenkin elämä ollut paljon helpommin kestettävä.
Kukaan ei osaa kuvitella ja ymmärtää sitä tunnetta,
mikä kohtasi Johanneksen aina kun hän kulki sellaiseen aikaan eri seurakuntien
ohitse, kun ihmiset lauloivat ja nauttivat seurakuntayhteydestä. Kuinka tuskallista
olikaan seurata televisiosta vapaiden suuntien jumalanpalveluksia ja nähdä
kuorojen laulavan ja väkijoukon kuuntelevan hartaasti saarnaa. Tämä oli jotakin
sellaista, mikä sai Johanneksen tuntemaan paljon suurempaa tuskaa kuin mitä oli
kaipaus jonkin todellisemman saamiseksi kotiinsa. Ei hän toki halunnut eikä
voinut kuvitella liittyvänsä näihin todellisuudessa niin maallistuneisiin
kirkkokuntiin, eikä uskonut voivansa ainakaan usein kuin hiipimällä livahtaa
esimerkiksi helluntaiseurakunnan salin takariviin, sillä niin murheellista kuin
se olikin, sai näissä seurakunnissa kuulla tuskin mitään siitä, mikä aikanaan
oli saanut koko kansakunnat liikkeeseen. Ei, mutta Johannes muisteli niitä
aikoja, kun hän oli Herran armosta saanut olla aloittamassa sitä työtä, minkä
Herra hänen sydämellensä oli laskenut. Heilläkin oli ollut suuria kokouksia,
siunattuja yhdessäoloja, joissa ihmiset olivat muuttuneet ja monet olivat
korjanneet tiensä suuntaa. Mutta sitten olivat tulleet kaikenlaiset mahdolliset
ja mahdottomat opit ja näkemykset, joiden kanssa vierailevat julistajat niin
Amerikasta kuin Hollannista ja muista maista olivat hajottaneet uskovaisten
yhteyden ja vieneet mukanaan suurimman osan niin lupaavasti liikkeelle lähteneistä
jumalanlapsista.
Tänään Johannes sai olla iloinen, jos muutaman kerran
vuodessa pääsi osallistumaan joihinkin pieniin kotikokouksiin, joissa laulukin
tahtoi hyvästä yrityksestä huolimatta sävelensä puolesta pudota katosta lattian
rakoon, kun ei ollut ketään todella hyvä-äänistä kokouksiin osallistujaa. Mutta
kaiken tämän laulunveisuun vajavaisuuden korvasi sitäkin suurempi hartaus ja
vilpittömyys, niin että jossakin määrin nämä muutaman ihmisen kokoontumiset
olivat jotakin paljon arvokkaampaa kuin jotkut aikaisemmat suurten
kävijämäärien kansoittamat kokoukset. Jumala ei tässä ajassa etsinyt niinkään
määrää, kuin laatua!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti