Viimeksi
tallennettu 29. Syyskuuta 1993,
Kirjoitettu
varmaankin paljon aikaisemmin
-"Kaikki
tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä
kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta" (Saarnaaja 1:8).
Johannes ei
voinut mitään sille, että hänen sisimmässään oli tapahtunut jotakin sellaista,
mitä hän itseasiassa oli odottanut vuosikausia, mutta mikä nyt kuitenkin oli
yllättänyt hänet itsensä. Tätä hän oli kaivannut, tätä hän oli odottanut, mutta
se tuli sellaisella tavalla, mikä ei miellyttänyt hänen lihaansa, hänen
luonnollista olemustansa.
Vuosikausia
hän oli epäröinyt, ja rehellisesti sanoen pelännyt sen totuuden julkituomista,
minkä hän sisimmässään oli tiennyt Jumalan tahdoksi. Toisaalta ihmiset olivat
mitä suurimmassa määrin pyrkineet vaimentamaan hänen äänensä ja asettamaan
kyseenalaiseksi jopa hänen jumalanlapseutensa. Hän oli joutunut vastakkain
sellaisten voimien kanssa, jotka ajoittain olivat tuntuneet nujertavan hänet täysin.
Kuitenkin jokin hänessä oli pitänyt hänet pystyssä kaikesta niin ulkonaisesta
kuin henkisestäkin paineesta huolimatta. Myrskyt olivat ravistelleet häntä,
ajoittain melkein repineet irti hänen juurensakin, mutta aivan niin kuin käy
luonnossa suurelle tammelle, olivat juuret tarttuneet sitäkin lujemmin ja
syvemmälle kiinni hengelliseen maaperään.
Johannes ei
todellisuudessa ollut milloinkaan epäillyt Jumalan Sanaa tai Jumalan lupauksia.
Suurimmat epäilykset hänellä olivat olleet hänen itsensä suhteen. Jos hänellä
luonnostaan oli vähän itseluottamusta, olivat kanssamatkaajat kaikin
mahdollisin tavoin pyrkineet horjuttamaan sitäkin, mitä siitä oli jäljellä.
Uskovaisuus ei ollut sitä, mitä sen olisi tullut olla, vaan itsekukin pyrki
nostamaan itseään esiin toisen kustannuksella. Oli hurskasta ja nöyrää alistua
ja antaa myöten, mutta toisaalta tässäkin suhteessa asialla oli kaksi puolta.
Liiallinen vaikeneminen ja epäröinti eivät taas miellyttäneet Häntä, joka oli
asettanut palvelustehtävät Seurakuntaansa!
"Mutta sinä, vyötä kupeesi, nouse ja
puhu heille kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä heitä kauhistu, etten
minä kauhistuttaisi sinua heidän edessään" (Jer.1:17). Nämä sanat
osoitettiin Jeremialle, nuorelle Herran profeetalle, joka ei myöskään omannut
kovin suurta itseluottamusta. Aivan kuten Mooses aikoinaan halusi perääntyä
Jumalan hänelle määräämästä tehtävästä kankean kielensä takia, niin tämä nuori
jumalanmies perusteli kykenemättömyyttänsä kokemattomuudellansa: "Voi Herra, Herra! Katso, en minä
kykene puhumaan, sillä minä olen nuori."
Kaikkina
aikoina todelliset jumalanpalvelijat ovat julkituoneet oman voimattomuutensa,
ja kaikin mahdollisin tavoin estelleet lähettämistänsä. Mutta minkä Jumala on
päättänyt, sen Hän tekee, ja jostakin ihmiselle käsittämättömästä syystä Hän on
mieltynyt lähettämään juuri niitä, jotka eivät ole itsestänsä pystyneet
ajattelemaan juuri mitään. Veljemme Gideon aikoinaan huusi suureen ääneen
Herran puoleen ja toivoi kansallensa vapautusta. Hän odotti suuria Herralta,
mutta ei ajatellut itsellään olevan mitään osuutta näihin asioihin: "Oi Herrani, jos Herra on meidän
kanssamme, niin miksi sitten kaikki tämä on meitä kohdannut!" Herran vastaus hänelle kuului: "Mene tässä voimassasi ja vapauta
Israel Midianin kourista; minä lähetän sinut!" (Tuom.6).
Gideon
joutui hämillensä tällaisen puheen edessä. "Mene tässä voimassasi!"
Hän ei tuntenut itsellään olevan minkäänlaista voimaa, ja nyt häntä kehotettiin
vapauttamaan kansansa vihollisen kourista! Mutta tässä juuri onkin Jumalan
suuri salaisuus, ei väellä ja voimalla, vaan Hänen Hengellänsä! Jumalan voima
tulee täydelliseksi heikkoudessa, niinkuin Paavalikin sai kokea!
"Oi Herra, millä minä vapautan
Israelin? Minun sukunihan on heikoin Manassessa, ja minä itse olen kaikkein
vähäisin isäni perheessä!" Oi, halleluja, tässä oli Jumalan mielen
mukainen mies! Aivan kuten Daavid otettiin lammaslauman jäljestä, niin otti
Herra kaikkina aikoina palvelijansa sieltä, minne ihmismieli ei osannut edes
katsoa. Mutta Herra katsoikin sydämeen, eikä ulkonaiseen muotoon ja komeuteen!
Kunpa seurakunta todella käsittäisi tämän tässä viimeisessä ja vakavassa
ajassa! Lähettäminen ei perustunut lähetettävän ulkonaisiin olosuhteisiin tai
mahdollisuuksiin, vaan Herra halusi lähettää sellaisen, joka ei itsessänsä
ollut mitään. "Mutta tämä aarre on
meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi
tulevan meistä" (2.Kor.4:7).
Kaikilla
näillä Jumalan lähettämillä miehillä oli yksi yhteinen piirre, joka ei perustunut
mihinkään sellaiseen, mistä he olisivat voineet kerskata tai mihin he olisivat
voineet perustaa palvelustehtävänsä. Sama lupaus koski niin Moosesta kuin
Gideonia, Jeremiaa ja Paavalia. "Älä
pelkää heitä, sillä Minä olen sinun kanssasi..." (Jer.1:8). Kaikille
näille oli Herra joutunut sanomaan: "Älä sano..., älä sano." Vaikka
palvelustehtävät olivat erilaiset, sisältyi jokaiseen se, mitä Jeremiallekin
Jumalan profeettana sanottiin: "Älä
sano: 'Minä olen nuori', vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu
kaikki, mitä minä käsken sinun puhua!" (Jer.1).
Kuka oli
todella Herran lähettämä tässä ajassa? Kuka todella oli seisonut Herran
neuvottelussa, kuullut Hänen äänensä joko korvin kuultavana tai niin selvänä
sydämen sisimmässä soivana äänenä, ettei sen suhteen voinut olla pienintäkään
epäilystä?
Tässä ajassa
näytti selvästikin siltä, että monet sananpalvelijoista olivat ennemminkin
ihmisten tehtäväänsä asettamia ja kutsumia, sillä näiden hedelmä ei mitenkään
ollut ymmärrettävissä jumalallisen kutsumuksen perusteella tapahtuvaksi.
Ulkonaisesti oli suurta loistokkuutta, palavaa julistusta, tunnelmallista
ilmapiiriä, mutta oliko kaikesta huolimatta kysymys siitä, mitä ihmismieli näki
suureksi ja tavoittelemisen arvoiseksi?
Ihmiset
etsivät itsellensä julistajia, jotka inhimillisen näkökyvyn mukaan olivat
täydellisiä, kuin tehtäväänsä varten luotuja. Ketkä näistä nykyajan
"lähetetyistä" olisivat estelleet sanoen: "Minä en ole yhtään
mitään, minun sukuni ei ole mitään, en minä ole kykenevä tekemään
mitään!"? Päinvastoin näytti siltä, että enemmänkin tahdottiin tuoda julki
sitä, kuinka Herra heille paljasti sitä ja tätä, suuremmassa valossa kuin
jollekin toiselle!
Jos koskaan
niin juuri nyt pantiin suurta painoa julistajan ulkonäölle ja puetukselle.
Johannes ei voinut olla ajattelematta varhaisimpia uskossa olonsa vuosia,
jolloin hän oli vieraillut useinkin eräässä kirkkokunnallisessa seurakunnassa.
Saarnaajana oli ollut nuorehko, ainakin naisten mielestä todella komea mies,
jonka kokouksissa tuskin oli tyhjiä tuoleja. Erikoisesti oli merkille pantavaa,
kuinka etupenkit täyttyivät nuorehkoista ja miksei vanhemmistakin
naisihmisistä. Koettiin Herran siunausten olevan tuon seurakunnan yllä, sillä
harvoin oli mukana niin paljon nuoria ihmisiä. Mutta sitten eräänä vuonna tämä
saarnaaja sai haltuunsa isomman seurakunnan ja samalla näyttävämmän viran, ja ilmeisestikin
siunaukset lähtivät hänen mukanaan, sillä muutamassa kuukaudessa oli suurin osa
nuorista kadonnut, tyhjiä tuoleja oli vaikka kuinka paljon, ja mikä selvimmin
huomiolle pantava seikka: suurin osa nuorista naisista katosi kuin tina
tuhkaan!
Kuinka paljon
merkitsikään näinä viimeisinä aikoina seurakuntaelämässä ulkonainen,
inhimillinen, katoavainen viehätys ja lumous! Näin ei ollut vain suurissa,
kansainvälisissä kokouksissa ja konferensseissa, vaan sama henki sai valtaa
jopa aivan pienissä seurakunnissa, kaukaisissa vuoristokylissä! Jos ilmaantui
hyvännäköinen, palavahenkinen, nuori saarnamies, ei ollut niinkään suurta
merkitystä sillä, mitä hän saarnasi; pääasia oli, että saatiin jotakin uutta,
erilaista, entisistä saarnaajista poikkeavaa. Kuinka suuri merkitys oli näiden
entisten iällä ja ulkonäöllä, sitä ei kukaan edes tahtonut ajatella.
"Mene tässä voimassasi!" Missä voimassa
menivät ja kiersivät nämä julistajat? Heillä totisesti oli voimaa, palavia
saarnoja ja voimallista julistusta, mikä saattoi monet ihmiset ajoittain aivan
hurmostilaan. Mutta mikä oli hedelmä heidän työstänsä? Mitä aikaansai
"tämä heidän voimansa"?
Jumalan käsky Gideonille oli selvääkin selvempi, ja
noihin muutamiin sanoihin sisältyy pelastushistoriallisesti merkittävä
tavoitteenasettelu, mikä jokaisessa ajanjaksossa on ollut Jumalan päämääränä.
Ikävä kyllä harva julistaja on tullut ajatelleeksi sitä, ja on kaikesta ulkonaisesta
voimallisuudesta ja palavuudesta huolimatta palvelustehtävänsä kautta
aikaansaanut jotakin aivan muuta kuin sen, mitä Jumala palvelijoiltansa
odottaa. Mitä sanoi Herra tälle nöyrälle
ja inhimillisesti vähäiselle palvelijallensa? Kehottiko Hän tätä "tässä
voimassansa" kokoamaan ympärillensä joukon ihmisiä, joiden keskellä hän
olisi suuri johtaja? Kehoittiko Hän Gideonia katsomaan itseensä ja
mahdollisuuksiinsa, jotka olivat häneen kätkettyinä? Ei, vaan Hän sanoi: "Minä olen sinun kanssasi!"
"Minä
olen sinun kanssasi!" Ylistetty
olkoon Herran nimi! Koko lähettäminen perustui siihen, että lähetettävällä ei
ollut mitään mahdollisuuksia, ei mitään omaa voimaa, ei mitään inhimillisesti
merkittävää. Kaikki perustui siihen, että itse Herra toimi inhimillisen
välikappaleen kautta, ja kaikki tarvittava voima oli Herran, ei ihmisen! Ja kun
Herra toimii, ei ihminen saa kunniaa, vaan ylistetyksi ja korotetuksi tulee ainoastaan
Hän, jolle kuuluu kaikki valta maan päällä!
Gideonin tehtävään ei sisältynyt omien päämäärien
tavoittelu, vaan Jumalan käsky oli selvä: "Vapauta
Israel!" Oi kunpa jokainen tämänkin
ajan julistaja käsittäisi, että hänen ainoa tehtävänsä, jos Herra todella on
hänen kanssansa, on vapauttaa Jumalan kansa kaikista sitä orjuuttavista ja
painostavista asioista, vapauttaa se vihollisen voimista!
Meidän Herramme Jeesuksen aikana vihollisen voimat
uskonnollisten vaikuttajien kautta sitoivat uskovaisten kannettavaksi sellaisia
kuormia, mitä niiden asettajat eivät itsekään olleet halukkaita kantamaan.
Aivan samoin on nytkin. Kuinka tarvitsemmekaan tässä ajassa Gideonin kaltaisia
miehiä, jotka huokaavat kaiken tämän nähdessään Herran puoleen oman
heikkoutensa tuntien! Kun tällaiset huokaukset saavuttavan Jumalan
valtaistuimen, eivät ne voi jäädä vaille vastausta! "Mene tässä voimassasi!"
"Vapauta kansa!" "Minä olen sinun kanssasi!"
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti