Lokakuu
1993
Lähes
joka aamu oli ollut pakkasta, mutta nyt oli useampi lämpöaste. Johannes oli
lähtenyt ulkoiluttamaan koiraansa. Kuinka mielellään hän olisikaan nukkunut
vielä muutaman tunnin, sillä olihan nyt sunnuntai! Muu perhe oli raskaassa
unessa, ja Johannes oli joutunut kuin sukkasillaan hiipimään ulos, ettei kukaan
perheenjäsen olisi havahtunut unestansa. Mikä siinä oikein oli, kun hän ei
juuri minään aamuna saanut nukuttua riittävän pitkään? Jonkinlainen väsymyksensekainen
pahaolo oli jälleen melkein päivittäistä, vaikka hänen sairautensa piti nyt
olla hyvässä hoidossa. Mistä kaikki oikein johtui? Oliko tämä vuosi ollut
kaiken kaikkiaan liian raskas henkisesti, niin että nyt kaikki purkautui myös
ruumiillisesti?
Yleensä
ottaen olisi saattanut olla mahdollista uudelleen nukahtaminen, mutta oli yksi
seikka, joka kertakaikkisesti katkaisi unen. Aina kun heräsi, ei olisi saanut
alkaa ajattelemaan yhtään mitään; jos alkoi, oli kuin nämä ajatukset olisivat
pyyhkäisseet kaiken unen niin kauaksi, ettei sitä enää voinut saavuttaa.
Jos
Johannesta olisi kohdeltu toisella lailla, suhtauduttu häneen toisin kuin nyt,
olisi hän itse asiassa ollut iloinen jokaisesta heräämisestänsä, sillä itse asiassa
kaikki hänen untansa häiritsevät ajatukset olivat mitä kallisarvoisimpia ja
jumalallisesti tärkeitä. Kuinka usein nuo ajatukset olivatkaan kuin pieni
vuoristopuro, joka hetkessä muuttui suureksi, pauhaavaksi koskeksi! Johanneksen
sielua virvoitettiin, balsamia vuodatettiin hänen haavoihinsa! Mutta olivatko
kaikki nämä siunaukset, taivaalliset kosketukset, ainoastaan häntä varten?
Oliko kaikki vain sitä varten, että se väsyneen matkamiehen ikuiseen uneen
nukahtaessa häipyisi hänen mukanansa tuonpuoleiseen, ilman että kukaan toinen
tämän ajan matkaaja pääsisi osalliseksi näistä jumalallisista puhutteluista?
Johannes
ei voinut mitään sille, että nämä asiat hänen sisimmässään olivat todellakin
kuin jokin suuri koski, vastaus niin hänen kuin monen muunkin kaipaukseen.
Syvyys todellakin huusi syvyydelle, ja syvyys vastasi. Mutta kun Johannes oli
kirjoittanut näistä asioista kiertokirjeissänsä ja kirjasissansa, oli hän
törmännyt aivan sanoinkuvaamattoman käsittämättömään ja itsepintaiseen
vastustukseen. Eikö häntä uskottu, epäiltiinkö häntä vain jonkinlaiseksi
hurskastelijaksi, joka kirjoitti jostakin sellaisesta, mitä kukaan ei uskonut
hänen kokeneen? Olivatko nämä asiat todellakin niin vieraita hänen uskonystävillensä,
veljillensä ja sisarillensa? Eikö hän ollut kirjoittanut niin itsestään selvistä
asioista, että jokaisen olisi tullut iloita siitä mitä sai luettavaksensa?
Jumalan
Sana oli tullut aivan viime aikoina entistä elävämmäksi Johannekselle. Näytti
kuitenkin vallitsevan aivan kummallinen, inhimilliselle ihmiselle käsittämätön
elämän laki, että mitä enemmän Sana eli tämän yksinkertaisen jumalanpalvelijan
sisimmässä, sitä pienemmäksi hän tunsi itsensä tämän ajan keskellä. Olivatko
nämä tekijät ainoastaan hänen sisimmässänsä, vai oliko vaikutusta silläkin,
että hän tunsi tulevansa mitä murheellisimmalla tavalla hylätyksi niiden
taholta, joiden olisi tullut vastaanottaa hänet mitä suurimmalla ilolla?
Juuri
tänä aamuna hänen täytyi ajatella Herraansa, joka tuli tämän maan päälle. Hän
oli itse Kaikkivaltias Jumala liharuumiiseen tulleena, mutta siitä huolimatta
Hänestä sanotaan, että Hän tuli omiensa luokse, mutta nämä eivät ottaneet Häntä
vastaan. Oliko siis sittenkään niin outoa se, jos Johannes tai ainakin hänen
opetuksensa oli hylätty jonakin sellaisena, mikä ei sopinut tämän ajan
hurskaiden kuvioihin?
Mitkä
ajatukset olivat tänä aamuna katkaisseet tämän aamukasteisella metsäpolulla
astelevan, itsensä niin yksinäiseksi tuntevan miehen unen? Muutamaa päivää
sitten hän oli vieraillut rakkaan ystävänsä luona yli tuhannen kilometrin
päässä. Illalla oli keskusteltu pitkään kaikesta niin seurakuntaan kuin
omaankin elämään liittyvästä, ja puheeksi oli tullut myös eräänlainen
mielikuva, jonka kumpikin käsitti jossitteluksi, mutta mikä kuitenkin oli yksi
totuuksista heidänkin elämässänsä. Miten olisi ollut, jos he olisivat tehneet
aivan toisenlaisia valintoja elämässänsä? Mitä he olisivat tänään, missä he
olisivat?
Johannes
ei oikeastaan koskaan ollut tuntenut olevansa jotakin erikoista, eikä hänellä
milloinkaan ollut ollut halua joksikin todella suureksi tulemisesta, sillä
häntä oli johdatettu sellaisia elämän polkuja, missä tämä kaipaus oli täysin
tukahdutettu. Toisaalta taas hän olisi koko ajan kaivannut jotakin hieman
toisenlaista, hiukan ihmisystävällisempää, lohdullisempaa. Muutamalla sanalla
sanottuna: hän olisi halunnut olla... hän ei olisi halunnut olla niin
yksinäinen! Mikä ihmeellinen kehä häntä oikein ympäröikään, ettei hän oikein
koskaan ollut saanut todellisia ystäviä, vaikka niin suuresti olisi näitä
kaivannut? Hän oli aina tehnyt kaiken ymmärtämänsä löytääkseen edes
jonkinlaista toverihenkeä, ymmärtämistä, hyväksymistä, yhteenkuuluvaisuuden
tunnetta. Mutta mikä hänessä oikein oli vialla jo aivan lapsesta lähtien? Miksi
kaikki ikään kuin vierastivat häntä, vaikka hän ei tiennyt tehneensä mitään
väärää, mitään outoa? Mitä hänessä oli - mitä ihmettä hänessä oli, etteivät
toiset lapset tai myöhemmällä iällä koulutoverit voineet vastaanottaa häntä
joukkoonsa samanvertaisena? Miksi hän aina oli ollut ikään kuin outo tyyppi
kaikkien keskuudessa?
Johannes
tiesi kyllä jo nyt mistä kaikki johtui, mutta silti oli mielenkiintoista
leikitellä näillä asioilla, aivan kuten jonkinlaisella kuvakuutiolelulla. Hänen
elämänsä jokaisella hetkellä ja vaiheella oli, niin varmasti kuin Jumala oli
olemassa, oma merkityksensä niin yksilöllisesti kuin seurakuntaakin ajatellen.
Kuinka ihmeellisellä tavalla hänen hyvä Taivaallinen Isänsä olikaan kaiken
johdattanut ja säätänyt! Totuuden tunnustaakseen Johannes joutui myöntämään,
että hänen elämänsä oli täynnä asioita, mitkä hän olisi, jos päätösvalta olisi
ollut hänellä, järjestänyt täysin toisella tavalla.
Oli
lukematon määrä asioita, mitkä eivät miellyttäneet häntä. Mutta eivätkö juuri
nämä asiat olleet se tekijä, mikä loppujen lopuksi kuitenkin oli vienyt hänet
siihen, missä hän juuri nyt oli? Eikö juuri kaikki se, mikä häntä oli
nöyryyttänyt ja rikkonut inhimillistä kovuutta ja itsepintaisuutta, ollut
nimenomaan sen suuren ja jumalallisen viisauden julkituleminen, mikä saattoi
asettaa jotakin tuonpuoleista tämän ajan matkaajaan?
Niin,
jos Johanneksen elämä olisi kulkenut toisenlaisia polkuja, niin olisiko hän
tänään siinä missä oli? Jos kaikki olisi mennyt hyvin, ja hän olisi ollut
täynnä kunnianhimoa ja halua jonkin suuren saavuttamisesta tässä elämässä, niin
missä hän oikeastaan olisi juuri nyt? Niin, hän olisi saattanut olla vaikkapa
Honolulussa, viis veisaten siitä, mitä sielulle kuuluu, saati sitten jollekin
seurakunnalle! Niin, mihin hän olisi tuntenut tarvitsevansa Jumalaa, jos hän
olisi ottanut ohjat omiin käsiinsä?
Häntä
ei oikeastaan koskaan oltu pidetty yhtään minään, ilmeisesti juuri siitä
asenteesta johtuen, mikä hänellä oli ollut kuin synnyinlahjana. Tai ei se
oikeastaan ollut asennekaan, vaan se oli jotakin koko hänen olemuksessansa. Jos
tätä ei olisi ollut, hän ei varmastikaan olisi jäänyt missään suhteessa varjoon
kaikkien tämän maailman suurten keskuudessa, ei ainakaan omassa maassansa. Nyt
heidän maassansa olisivat pian vaalit, ja maa olisi saava uuden johtajan. Mutta
miten saattoikaan olla mahdollista, että koko käynnissä oleva vaalitouhu oli
kuin yhtä suurta farssia! Totuuden nimessä täytyi sanoa, ettei yksikään
ehdokkaista omannut sitä, mitä todelliselta maan johtajalta vaaditaan. Joko
nämä olivat äärimmäisen lapsellisia ja haavoittuvia, tai sitten äärimmäisen
omahyväisiä ja itsekeskeisiä. Jos joku ilmiselvästi alkoi erottua selvän
etumatkansa johdosta suosiossa, alettiin heti kaivella esiin jotakin sellaista,
millä hänet saataisiin tahrattua. Millainen maan hallitsija tulisikaan
miehestä, joka ei pystynyt rehtiin vaalikampanjaan? Mutta tällainen oli tämän
ajan henki, sitä ei kukaan voinut pysäyttää!
Oliko
ystävä sanonut sen vain leikillään, vai oliko siinä jonkin verran ironiaa
Johannesta kohtaan, joka ehkä liiaksi puhui itsestänsä? Yksi ehdokkaista oli leimattu
liian lihavaksi, jolla olisi tästä johtuen kohtuuttoman suuri riskitekijä maan
hallitsijana. Niinpä tämä ystävä totesi: "Miksipä et sinä asettuisi
ehdokkaaksi. Sinä et ole liian lihava?" No niin, olihan juuri puhuttu
siitä, mitä kumpikin voisi olla, jos ei olisi sitä mitä on. Ja nimenomaan tänä
aamuna tämä keskustelu oli tullut Johanneksen mieleen juuri hänen herättyänsä.
Niin, voisiko joku keksiä hullumpaa ajatusta, että hänestä maan hallitsija?
Häntä kun ei hyväksytty edes sen pienen joukon saarnaajaksi, joka tavallaan oli
kaikkien tämän maailman arvostusten ulkopuolella! Jos hän olisi seurannut oman
mielensä kuvia, jonkintasoisena uskovaisena, olisi hän hyvinkin saattanut olla
jonkinlainen maansa "Billy Graham", saarnaten jotakin politiikan ja
uskonnon ja inhimillisen hyväksymisen etsimisen sekoitusta. Mutta ei sentään
kuitenkaan presidentti?
Mutta
mikä oli se hiljainen ääni, joka tänä aamuna oli keskeyttänyt hänen unensa?
Mitä oli se ääni tarkoittanut, kuiskutellessaan hänen sisimmässänsä? "Etkö
sinä todellisuudessa ole paljon merkittävämpi henkilö kuin joku
presidentti?" Niin, mitäpä voisi Johannes tuohon sanoa? Itsessään hän ei
ollut yhtään mitään, niin kuin ei todellisuudessa kukaan toinenkaan ihminen
kaikesta maallisesta arvostuksestansa huolimatta. Mitä merkitystä oli jollakin
suurmiehellä, jos hän koko elämänsä eli jumalankieltäjänä ja johti muitakin
ihmisiä samaan? Ihmisten tekemä arvoasteikko ei merkitse mitään Jumalan
silmissä, joka sanoo: "Katso,
kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen
vaa'assa. Katso, merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän... Kaikki kansakunnat
ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja
tyhjä." (Jes.40:15-17). Niin, mitä ovatkaan ihmiset ilman Jumalaa,
ilman toivoa? Mitä merkitystä on kokonaisilla kansakunnilla, jos ne kieltävät
alkuperänsä, Jumalansa, Luojansa?
Niin,
tänä aamuna Johanneksen sielua virvoitettiin aivan erikoisella tavalla.
Jossakin määrin hän ei milloinkaan elämänsä aikana ollut kokenut sellaista
masennusta ja elämän turhuuden tuntemista kuin juuri nyt. Ehkä juuri siitä
syystä hän tarvitsi sitäkin suurempaa taivaallista lohdutusta ja puolesta puhumista.
Kukapa hänen maallisista ystävistänsä ja tuttavistansa olisi puhunut hänen
puolestansa, lohduttanut häntä jumalallisella tavalla? Miksi kaikkien
tarvitsikaan jatkuvasti tuoda esiin asioita, jotka painoivat häntä alas, saivat
hänet tuntemaan syyllisyyttä, sanoinkuvaamatonta taakkaa asioista, joita hän ei
itse asiassa lainkaan ollut ansainnut selkäänsä? Miksi niin moni ikään kuin
rautavahvisteisin kengin seisoi hänen harteillaan pysyäkseen itse turvallisesti
sen liejun yläpuolella, mihin Johannesta poljettiin yhä syvemmälle ja
syvemmälle. Niin, kaikella tällä oli tietty rajansa, mittansa määrä. Nyt Johannes
oli jo niin syvällä, ettei hän syvemmälle voinut painua, sillä hänen jalkansa
olivat löytäneet allensa aikakausien kallion, vuosituhansien sileäksi hioman
perustuksen, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Niin, lieju oli inhottavaa,
kylmää, mutta siitä huolimatta se oli niin sakeaa, että se tuki siinä seisovan
vakaaseen pystyasentoon. Jos mitään muuta ei ollut jäljellä, jatkuivat
Johanneksen elintoiminnot kaikesta huolimatta, sillä pää oli vielä kaiken
yläpuolella, niin että hän saattoi hengittää pysyäksensä elossa. Hän kannatteli
ystäväänsä, muta ja lieju piti hänet pystyssä ja häntä itseänsä kannatteli kallio,
luja, iankaikkinen Kallio!
Kuinka
paljon tällaisia asioita olikaan hänen elämässänsä ollut, ja kuinka usein hän
olisikaan halunnut huutaa apua, odottaa sääliä ja ymmärrystä kanssamatkaajiltansa,
mutta säästääkseen nämä häpeältä hän oli joutunut vaikenemaan suurtenkin
tuskien keskellä. Kuka todellakaan olisi voinut käsittää hänen tuskiansa,
ahdistuksiansa? Kuka todella voi käsittää, mitä hänen sisimmässänsä liikkui
sinne asetetun jumalallisen siemenen johdosta?
"Joka
tietoa lisää, se tuskaa lisää." Koskaan aikaisemman elämänsä aikana
Johannes ei ollut voinut käsittää kaiken tämän viisauden syvyyttä ja todellista
merkitystä. Hänellä ei ollut mitään kerskaamista siinä, mitä hänen Isänsä oli
häneen asettanut, sillä mikään siitä ei ollut lähtöisin hänestä itsestänsä.
Olisi ollut suorastaan mieletöntä, järjetöntä, kerskata ihmisten edessä näistä
asioista, sillä mitä voi ihminen itse vaikuttaa syntymäänsä, olkoon sitten
kysymys inhimillisestä, maallisesta syntymästä, tai jumalallisesta, Hengen
vaikuttamasta syntymästä. Jos hän jostakin saattoi kerskata, niin eikö se ollut
se, mikä hänet oli tähän elämään tuonut, häneen oman iankaikkisen elämänsä
laittanut? Niin, hänellä oli kerskaamisen aihetta; Hänellä oli suuri,
Taivaallinen Isä, joka Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa oli paljastanut
itsensä ja tullut meidän kaltaiseksemme, niin että me voimme tulla Hänen
kaltaiseksensa!
"Katso,
kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen
vaa'assa!" Jumala saattoi kääntää kasvonsa kokonaisten kansakuntien
puolesta, kun nämä jumalattomuudessansa hylkäsivät Hänet ja Hänen Sanansa.
Mutta siitä huolimatta äärettömässä rakkaudessansa Hän kaikkien näiden
kielteisten massojen joukosta valitsi, ennalta näki, itsellensä ne, joiden
kautta Hän saattoi vaikuttaa tämän maan päällä. Mitä erikoista oli
Aabrahamissa, josta tuli kaikkien Israelilaisten esi-isä? Mitä erikoista Jumala
hänessä näki, sillä eikö hän ollut jumalattoman maan kansalainen? Mitä Stefanus
todisti hänestä? "Miehet, veljet ja
isät, kuulkaa! Kirkkauden Jumala ilmestyi meidän isällemme Aabrahamille hänen
ollessaan Mesopotamiassa..." Miksi Jumala valitsi juuri Aabrahamin,
miksi ei jotakuta toista?
Mitä
on pisara vesisangon uurteessa? Mitä arvoa sillä on, mitä merkitystä sillä on?
Mitä merkitystä on tomuhiukkasella vaa'assa? Mitä merkitystä on sillä, mikä on
suuriarvoista ihmisten silmissä, jos Jumalan vaaka näyttää aivan jotakin muuta?
Jos tämä koskee kokonaisia kansakuntia, niin mitä merkitystä on suurellakaan
joukolla merkittäviä ihmisiä, jos he eivät halua tietää mitään Jumalasta ja
Hänen teistänsä? "Kaikki
kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat kuin olematon ja
tyhjä." Siitä huolimatta
kerrotaan ihmisistä, joille Kirkkauden Jumala ilmestyi suuressa rakkaudessansa.
Kuinka voisi ihmismieli mitata sitä, asettaa oikeaan arvoonsa? "Minä olen armollinen, kenelle olen
armollinen, ja armahdan, ketä armahdan." (Room.9:15). Kuka voisi
arvostella Jumalaa Hänen neuvopäätöksissänsä?
"Mutta sinä Israel, minun
palvelijani, sinä Jaakob, jonka minä olen valinnut, Aabrahamin, minun ystäväni,
siemen, jonka minä olen ottanut maan ääristä ja kutsunut maan kaukaisimmilta
periltä, jolle minä sanoin: 'Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen
valinnut enkä sinua halpana pitänyt..." (Jes.41:8-9).
"Tietäkää siis, että ne, jotka
uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Mutta jos te olette Kristuksen
omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen
mukaan." (Gal.3:7,29).
Halleluja!
Kaiken tämän inhimillisen masennuksen ja alas painamisen keskellä Johanneksen
sisimmässä oli nyt syntynyt jotakin aivan uutta ja todellista, niin todellista,
ettei hän sitä ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Kuinka sokea hän olikaan
ollut kaiken keskellä! Miksi hän ei ollut sitä selvemmin käsittänyt? Hän oli
aina tiennyt nämä asiat, sillä olihan niistä saarnattu vuosikausien ajan, mutta
nyt vasta hän todella sisäisesti käsitti, että hän aivan kirjaimellisesti oli
Aabrahamin jälkeläinen, todellista sukua tälle. "Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan,
syntykirja..." (Matt.1:1). Halleluja, halleluja! Johannes, hän, joka
ei mitään ollut tämän maailman ihmisten silmissä, hänkin sisältyi tähän
jumalalliseen syntykirjaan, sillä koska hän oli Kristuksen oma, oli myös hän
Aabrahamin siementä jumalallisen syntymänsä perusteella! Jos hän ei ollut
mitään ihmisten silmissä, oli kuitenkin Eräs, jonka silmissä hän oli
merkityksellinen ja tärkeä. Ja tässä juuri oli suurin vaikeus hänen elämässänsä
tällä nimenomaisella hetkellä. Toisella puolella masennus, heikkous, ihmisten
pilkka ja alas painaminen, teräsvahvikkeiset saappaat hänen harteillaan, mutaa
ja liejua kaulaan asti, pääkin kuin muodoton möhkäle mudan peitossa, toisaalla
taas tietoisuus jostakin ylimaallisesta, ylitse kaiken inhimillisen ulottuvasta
paremmasta elämästä.
Mitä
merkitystä oli sillä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, minä häntä pitivät?
Merkitystä oli sillä, minä hän itse itseään piti, tai paremminkin, mitä hän
hyväksyi elämässänsä todellisuudeksi: katsoiko hän mutaan ja liejuun,
selässänsä takoviin rautasaappaisiin, vai luottiko hän siihen Kallioon, joka
hänen jalkojensa alla esti häntä painumasta taakkojen alla pohjattomaan mutaan?
Ei, nyt hän oli saavuttanut laakson pohjan vaelluksensa aikana. Alemmaksi hän
ei voinut painua tuhoutumatta. Siispä ainoa tie kulki nyt ylöspäin, ja ylöspäin
kulkemiselle ainoa edellytys ja mahdollisuus oli sen näkeminen, mitä hän
todellisuudessa oli. Nyt hän saattoi ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessansa:
"En minä enää sano teitä
palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan
ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä
minä olen kuullut Isältäni." (Joh.15:15).
Eikö
tämä ole juuri sitä samaa, mistä luemme jo 1.Moos.18:17: "Ja Herra sanoi: 'Salaisinko minä Aabrahamilta, mitä olen
tekevä?" "Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli
näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi." (Joh.8:56). Vanhan
Testamentin Herra on Uuden Testamentin Herra Jeesus Kristus, näkymättömän
Jumalan kuva ihmiskunnan keskuudessa.
Markku
Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti