Social Icons

Pages

tiistai 3. joulukuuta 2013

Aabrahamin siemen osa 1



Lokakuu 1993

Lähes joka aamu oli ollut pakkasta, mutta nyt oli useampi lämpöaste. Johannes oli lähtenyt ulkoiluttamaan koiraansa. Kuinka mielellään hän olisikaan nukkunut vielä muutaman tunnin, sillä olihan nyt sunnuntai! Muu perhe oli raskaassa unessa, ja Johannes oli joutunut kuin sukkasillaan hiipimään ulos, ettei kukaan perheenjäsen olisi havahtunut unestansa. Mikä siinä oikein oli, kun hän ei juuri minään aamuna saanut nukuttua riittävän pitkään? Jonkinlainen väsymyksensekainen pahaolo oli jälleen melkein päivittäistä, vaikka hänen sairautensa piti nyt olla hyvässä hoidossa. Mistä kaikki oikein johtui? Oliko tämä vuosi ollut kaiken kaikkiaan liian raskas henkisesti, niin että nyt kaikki purkautui myös ruumiillisesti?
Yleensä ottaen olisi saattanut olla mahdollista uudelleen nukahtaminen, mutta oli yksi seikka, joka kertakaikkisesti katkaisi unen. Aina kun heräsi, ei olisi saanut alkaa ajattelemaan yhtään mitään; jos alkoi, oli kuin nämä ajatukset olisivat pyyhkäisseet kaiken unen niin kauaksi, ettei sitä enää voinut saavuttaa.
Jos Johannesta olisi kohdeltu toisella lailla, suhtauduttu häneen toisin kuin nyt, olisi hän itse asiassa ollut iloinen jokaisesta heräämisestänsä, sillä itse asiassa kaikki hänen untansa häiritsevät ajatukset olivat mitä kallisarvoisimpia ja jumalallisesti tärkeitä. Kuinka usein nuo ajatukset olivatkaan kuin pieni vuoristopuro, joka hetkessä muuttui suureksi, pauhaavaksi koskeksi! Johanneksen sielua virvoitettiin, balsamia vuodatettiin hänen haavoihinsa! Mutta olivatko kaikki nämä siunaukset, taivaalliset kosketukset, ainoastaan häntä varten? Oliko kaikki vain sitä varten, että se väsyneen matkamiehen ikuiseen uneen nukahtaessa häipyisi hänen mukanansa tuonpuoleiseen, ilman että kukaan toinen tämän ajan matkaaja pääsisi osalliseksi näistä jumalallisista puhutteluista?
Johannes ei voinut mitään sille, että nämä asiat hänen sisimmässään olivat todellakin kuin jokin suuri koski, vastaus niin hänen kuin monen muunkin kaipaukseen. Syvyys todellakin huusi syvyydelle, ja syvyys vastasi. Mutta kun Johannes oli kirjoittanut näistä asioista kiertokirjeissänsä ja kirjasissansa, oli hän törmännyt aivan sanoinkuvaamattoman käsittämättömään ja itsepintaiseen vastustukseen. Eikö häntä uskottu, epäiltiinkö häntä vain jonkinlaiseksi hurskastelijaksi, joka kirjoitti jostakin sellaisesta, mitä kukaan ei uskonut hänen kokeneen? Olivatko nämä asiat todellakin niin vieraita hänen uskonystävillensä, veljillensä ja sisarillensa? Eikö hän ollut kirjoittanut niin itsestään selvistä asioista, että jokaisen olisi tullut iloita siitä mitä sai luettavaksensa?
Jumalan Sana oli tullut aivan viime aikoina entistä elävämmäksi Johannekselle. Näytti kuitenkin vallitsevan aivan kummallinen, inhimilliselle ihmiselle käsittämätön elämän laki, että mitä enemmän Sana eli tämän yksinkertaisen jumalanpalvelijan sisimmässä, sitä pienemmäksi hän tunsi itsensä tämän ajan keskellä. Olivatko nämä tekijät ainoastaan hänen sisimmässänsä, vai oliko vaikutusta silläkin, että hän tunsi tulevansa mitä murheellisimmalla tavalla hylätyksi niiden taholta, joiden olisi tullut vastaanottaa hänet mitä suurimmalla ilolla?
Juuri tänä aamuna hänen täytyi ajatella Herraansa, joka tuli tämän maan päälle. Hän oli itse Kaikkivaltias Jumala liharuumiiseen tulleena, mutta siitä huolimatta Hänestä sanotaan, että Hän tuli omiensa luokse, mutta nämä eivät ottaneet Häntä vastaan. Oliko siis sittenkään niin outoa se, jos Johannes tai ainakin hänen opetuksensa oli hylätty jonakin sellaisena, mikä ei sopinut tämän ajan hurskaiden kuvioihin?
Mitkä ajatukset olivat tänä aamuna katkaisseet tämän aamukasteisella metsäpolulla astelevan, itsensä niin yksinäiseksi tuntevan miehen unen? Muutamaa päivää sitten hän oli vieraillut rakkaan ystävänsä luona yli tuhannen kilometrin päässä. Illalla oli keskusteltu pitkään kaikesta niin seurakuntaan kuin omaankin elämään liittyvästä, ja puheeksi oli tullut myös eräänlainen mielikuva, jonka kumpikin käsitti jossitteluksi, mutta mikä kuitenkin oli yksi totuuksista heidänkin elämässänsä. Miten olisi ollut, jos he olisivat tehneet aivan toisenlaisia valintoja elämässänsä? Mitä he olisivat tänään, missä he olisivat?
Johannes ei oikeastaan koskaan ollut tuntenut olevansa jotakin erikoista, eikä hänellä milloinkaan ollut ollut halua joksikin todella suureksi tulemisesta, sillä häntä oli johdatettu sellaisia elämän polkuja, missä tämä kaipaus oli täysin tukahdutettu. Toisaalta taas hän olisi koko ajan kaivannut jotakin hieman toisenlaista, hiukan ihmisystävällisempää, lohdullisempaa. Muutamalla sanalla sanottuna: hän olisi halunnut olla... hän ei olisi halunnut olla niin yksinäinen! Mikä ihmeellinen kehä häntä oikein ympäröikään, ettei hän oikein koskaan ollut saanut todellisia ystäviä, vaikka niin suuresti olisi näitä kaivannut? Hän oli aina tehnyt kaiken ymmärtämänsä löytääkseen edes jonkinlaista toverihenkeä, ymmärtämistä, hyväksymistä, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Mutta mikä hänessä oikein oli vialla jo aivan lapsesta lähtien? Miksi kaikki ikään kuin vierastivat häntä, vaikka hän ei tiennyt tehneensä mitään väärää, mitään outoa? Mitä hänessä oli - mitä ihmettä hänessä oli, etteivät toiset lapset tai myöhemmällä iällä koulutoverit voineet vastaanottaa häntä joukkoonsa samanvertaisena? Miksi hän aina oli ollut ikään kuin outo tyyppi kaikkien keskuudessa?
Johannes tiesi kyllä jo nyt mistä kaikki johtui, mutta silti oli mielenkiintoista leikitellä näillä asioilla, aivan kuten jonkinlaisella kuvakuutiolelulla. Hänen elämänsä jokaisella hetkellä ja vaiheella oli, niin varmasti kuin Jumala oli olemassa, oma merkityksensä niin yksilöllisesti kuin seurakuntaakin ajatellen. Kuinka ihmeellisellä tavalla hänen hyvä Taivaallinen Isänsä olikaan kaiken johdattanut ja säätänyt! Totuuden tunnustaakseen Johannes joutui myöntämään, että hänen elämänsä oli täynnä asioita, mitkä hän olisi, jos päätösvalta olisi ollut hänellä, järjestänyt täysin toisella tavalla.
Oli lukematon määrä asioita, mitkä eivät miellyttäneet häntä. Mutta eivätkö juuri nämä asiat olleet se tekijä, mikä loppujen lopuksi kuitenkin oli vienyt hänet siihen, missä hän juuri nyt oli? Eikö juuri kaikki se, mikä häntä oli nöyryyttänyt ja rikkonut inhimillistä kovuutta ja itsepintaisuutta, ollut nimenomaan sen suuren ja jumalallisen viisauden julkituleminen, mikä saattoi asettaa jotakin tuonpuoleista tämän ajan matkaajaan?
Niin, jos Johanneksen elämä olisi kulkenut toisenlaisia polkuja, niin olisiko hän tänään siinä missä oli? Jos kaikki olisi mennyt hyvin, ja hän olisi ollut täynnä kunnianhimoa ja halua jonkin suuren saavuttamisesta tässä elämässä, niin missä hän oikeastaan olisi juuri nyt? Niin, hän olisi saattanut olla vaikkapa Honolulussa, viis veisaten siitä, mitä sielulle kuuluu, saati sitten jollekin seurakunnalle! Niin, mihin hän olisi tuntenut tarvitsevansa Jumalaa, jos hän olisi ottanut ohjat omiin käsiinsä?
Häntä ei oikeastaan koskaan oltu pidetty yhtään minään, ilmeisesti juuri siitä asenteesta johtuen, mikä hänellä oli ollut kuin synnyinlahjana. Tai ei se oikeastaan ollut asennekaan, vaan se oli jotakin koko hänen olemuksessansa. Jos tätä ei olisi ollut, hän ei varmastikaan olisi jäänyt missään suhteessa varjoon kaikkien tämän maailman suurten keskuudessa, ei ainakaan omassa maassansa. Nyt heidän maassansa olisivat pian vaalit, ja maa olisi saava uuden johtajan. Mutta miten saattoikaan olla mahdollista, että koko käynnissä oleva vaalitouhu oli kuin yhtä suurta farssia! Totuuden nimessä täytyi sanoa, ettei yksikään ehdokkaista omannut sitä, mitä todelliselta maan johtajalta vaaditaan. Joko nämä olivat äärimmäisen lapsellisia ja haavoittuvia, tai sitten äärimmäisen omahyväisiä ja itsekeskeisiä. Jos joku ilmiselvästi alkoi erottua selvän etumatkansa johdosta suosiossa, alettiin heti kaivella esiin jotakin sellaista, millä hänet saataisiin tahrattua. Millainen maan hallitsija tulisikaan miehestä, joka ei pystynyt rehtiin vaalikampanjaan? Mutta tällainen oli tämän ajan henki, sitä ei kukaan voinut pysäyttää!
Oliko ystävä sanonut sen vain leikillään, vai oliko siinä jonkin verran ironiaa Johannesta kohtaan, joka ehkä liiaksi puhui itsestänsä? Yksi ehdokkaista oli leimattu liian lihavaksi, jolla olisi tästä johtuen kohtuuttoman suuri riskitekijä maan hallitsijana. Niinpä tämä ystävä totesi: "Miksipä et sinä asettuisi ehdokkaaksi. Sinä et ole liian lihava?" No niin, olihan juuri puhuttu siitä, mitä kumpikin voisi olla, jos ei olisi sitä mitä on. Ja nimenomaan tänä aamuna tämä keskustelu oli tullut Johanneksen mieleen juuri hänen herättyänsä. Niin, voisiko joku keksiä hullumpaa ajatusta, että hänestä maan hallitsija? Häntä kun ei hyväksytty edes sen pienen joukon saarnaajaksi, joka tavallaan oli kaikkien tämän maailman arvostusten ulkopuolella! Jos hän olisi seurannut oman mielensä kuvia, jonkintasoisena uskovaisena, olisi hän hyvinkin saattanut olla jonkinlainen maansa "Billy Graham", saarnaten jotakin politiikan ja uskonnon ja inhimillisen hyväksymisen etsimisen sekoitusta. Mutta ei sentään kuitenkaan presidentti?
Mutta mikä oli se hiljainen ääni, joka tänä aamuna oli keskeyttänyt hänen unensa? Mitä oli se ääni tarkoittanut, kuiskutellessaan hänen sisimmässänsä? "Etkö sinä todellisuudessa ole paljon merkittävämpi henkilö kuin joku presidentti?" Niin, mitäpä voisi Johannes tuohon sanoa? Itsessään hän ei ollut yhtään mitään, niin kuin ei todellisuudessa kukaan toinenkaan ihminen kaikesta maallisesta arvostuksestansa huolimatta. Mitä merkitystä oli jollakin suurmiehellä, jos hän koko elämänsä eli jumalankieltäjänä ja johti muitakin ihmisiä samaan? Ihmisten tekemä arvoasteikko ei merkitse mitään Jumalan silmissä, joka sanoo: "Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa. Katso, merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän... Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja tyhjä." (Jes.40:15-17). Niin, mitä ovatkaan ihmiset ilman Jumalaa, ilman toivoa? Mitä merkitystä on kokonaisilla kansakunnilla, jos ne kieltävät alkuperänsä, Jumalansa, Luojansa?
Niin, tänä aamuna Johanneksen sielua virvoitettiin aivan erikoisella tavalla. Jossakin määrin hän ei milloinkaan elämänsä aikana ollut kokenut sellaista masennusta ja elämän turhuuden tuntemista kuin juuri nyt. Ehkä juuri siitä syystä hän tarvitsi sitäkin suurempaa taivaallista lohdutusta ja puolesta puhumista. Kukapa hänen maallisista ystävistänsä ja tuttavistansa olisi puhunut hänen puolestansa, lohduttanut häntä jumalallisella tavalla? Miksi kaikkien tarvitsikaan jatkuvasti tuoda esiin asioita, jotka painoivat häntä alas, saivat hänet tuntemaan syyllisyyttä, sanoinkuvaamatonta taakkaa asioista, joita hän ei itse asiassa lainkaan ollut ansainnut selkäänsä? Miksi niin moni ikään kuin rautavahvisteisin kengin seisoi hänen harteillaan pysyäkseen itse turvallisesti sen liejun yläpuolella, mihin Johannesta poljettiin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Niin, kaikella tällä oli tietty rajansa, mittansa määrä. Nyt Johannes oli jo niin syvällä, ettei hän syvemmälle voinut painua, sillä hänen jalkansa olivat löytäneet allensa aikakausien kallion, vuosituhansien sileäksi hioman perustuksen, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Niin, lieju oli inhottavaa, kylmää, mutta siitä huolimatta se oli niin sakeaa, että se tuki siinä seisovan vakaaseen pystyasentoon. Jos mitään muuta ei ollut jäljellä, jatkuivat Johanneksen elintoiminnot kaikesta huolimatta, sillä pää oli vielä kaiken yläpuolella, niin että hän saattoi hengittää pysyäksensä elossa. Hän kannatteli ystäväänsä, muta ja lieju piti hänet pystyssä ja häntä itseänsä kannatteli kallio, luja, iankaikkinen Kallio!
Kuinka paljon tällaisia asioita olikaan hänen elämässänsä ollut, ja kuinka usein hän olisikaan halunnut huutaa apua, odottaa sääliä ja ymmärrystä kanssamatkaajiltansa, mutta säästääkseen nämä häpeältä hän oli joutunut vaikenemaan suurtenkin tuskien keskellä. Kuka todellakaan olisi voinut käsittää hänen tuskiansa, ahdistuksiansa? Kuka todella voi käsittää, mitä hänen sisimmässänsä liikkui sinne asetetun jumalallisen siemenen johdosta?
"Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää." Koskaan aikaisemman elämänsä aikana Johannes ei ollut voinut käsittää kaiken tämän viisauden syvyyttä ja todellista merkitystä. Hänellä ei ollut mitään kerskaamista siinä, mitä hänen Isänsä oli häneen asettanut, sillä mikään siitä ei ollut lähtöisin hänestä itsestänsä. Olisi ollut suorastaan mieletöntä, järjetöntä, kerskata ihmisten edessä näistä asioista, sillä mitä voi ihminen itse vaikuttaa syntymäänsä, olkoon sitten kysymys inhimillisestä, maallisesta syntymästä, tai jumalallisesta, Hengen vaikuttamasta syntymästä. Jos hän jostakin saattoi kerskata, niin eikö se ollut se, mikä hänet oli tähän elämään tuonut, häneen oman iankaikkisen elämänsä laittanut? Niin, hänellä oli kerskaamisen aihetta; Hänellä oli suuri, Taivaallinen Isä, joka Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa oli paljastanut itsensä ja tullut meidän kaltaiseksemme, niin että me voimme tulla Hänen kaltaiseksensa!
"Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa!" Jumala saattoi kääntää kasvonsa kokonaisten kansakuntien puolesta, kun nämä jumalattomuudessansa hylkäsivät Hänet ja Hänen Sanansa. Mutta siitä huolimatta äärettömässä rakkaudessansa Hän kaikkien näiden kielteisten massojen joukosta valitsi, ennalta näki, itsellensä ne, joiden kautta Hän saattoi vaikuttaa tämän maan päällä. Mitä erikoista oli Aabrahamissa, josta tuli kaikkien Israelilaisten esi-isä? Mitä erikoista Jumala hänessä näki, sillä eikö hän ollut jumalattoman maan kansalainen? Mitä Stefanus todisti hänestä? "Miehet, veljet ja isät, kuulkaa! Kirkkauden Jumala ilmestyi meidän isällemme Aabrahamille hänen ollessaan Mesopotamiassa..." Miksi Jumala valitsi juuri Aabrahamin, miksi ei jotakuta toista?
Mitä on pisara vesisangon uurteessa? Mitä arvoa sillä on, mitä merkitystä sillä on? Mitä merkitystä on tomuhiukkasella vaa'assa? Mitä merkitystä on sillä, mikä on suuriarvoista ihmisten silmissä, jos Jumalan vaaka näyttää aivan jotakin muuta? Jos tämä koskee kokonaisia kansakuntia, niin mitä merkitystä on suurellakaan joukolla merkittäviä ihmisiä, jos he eivät halua tietää mitään Jumalasta ja Hänen teistänsä? "Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat kuin olematon ja tyhjä."  Siitä huolimatta kerrotaan ihmisistä, joille Kirkkauden Jumala ilmestyi suuressa rakkaudessansa. Kuinka voisi ihmismieli mitata sitä, asettaa oikeaan arvoonsa? "Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan." (Room.9:15). Kuka voisi arvostella Jumalaa Hänen neuvopäätöksissänsä?
"Mutta sinä Israel, minun palvelijani, sinä Jaakob, jonka minä olen valinnut, Aabrahamin, minun ystäväni, siemen, jonka minä olen ottanut maan ääristä ja kutsunut maan kaukaisimmilta periltä, jolle minä sanoin: 'Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt..." (Jes.41:8-9).
"Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan." (Gal.3:7,29).
Halleluja! Kaiken tämän inhimillisen masennuksen ja alas painamisen keskellä Johanneksen sisimmässä oli nyt syntynyt jotakin aivan uutta ja todellista, niin todellista, ettei hän sitä ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Kuinka sokea hän olikaan ollut kaiken keskellä! Miksi hän ei ollut sitä selvemmin käsittänyt? Hän oli aina tiennyt nämä asiat, sillä olihan niistä saarnattu vuosikausien ajan, mutta nyt vasta hän todella sisäisesti käsitti, että hän aivan kirjaimellisesti oli Aabrahamin jälkeläinen, todellista sukua tälle. "Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, syntykirja..." (Matt.1:1). Halleluja, halleluja! Johannes, hän, joka ei mitään ollut tämän maailman ihmisten silmissä, hänkin sisältyi tähän jumalalliseen syntykirjaan, sillä koska hän oli Kristuksen oma, oli myös hän Aabrahamin siementä jumalallisen syntymänsä perusteella! Jos hän ei ollut mitään ihmisten silmissä, oli kuitenkin Eräs, jonka silmissä hän oli merkityksellinen ja tärkeä. Ja tässä juuri oli suurin vaikeus hänen elämässänsä tällä nimenomaisella hetkellä. Toisella puolella masennus, heikkous, ihmisten pilkka ja alas painaminen, teräsvahvikkeiset saappaat hänen harteillaan, mutaa ja liejua kaulaan asti, pääkin kuin muodoton möhkäle mudan peitossa, toisaalla taas tietoisuus jostakin ylimaallisesta, ylitse kaiken inhimillisen ulottuvasta paremmasta elämästä.
Mitä merkitystä oli sillä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, minä häntä pitivät? Merkitystä oli sillä, minä hän itse itseään piti, tai paremminkin, mitä hän hyväksyi elämässänsä todellisuudeksi: katsoiko hän mutaan ja liejuun, selässänsä takoviin rautasaappaisiin, vai luottiko hän siihen Kallioon, joka hänen jalkojensa alla esti häntä painumasta taakkojen alla pohjattomaan mutaan? Ei, nyt hän oli saavuttanut laakson pohjan vaelluksensa aikana. Alemmaksi hän ei voinut painua tuhoutumatta. Siispä ainoa tie kulki nyt ylöspäin, ja ylöspäin kulkemiselle ainoa edellytys ja mahdollisuus oli sen näkeminen, mitä hän todellisuudessa oli. Nyt hän saattoi ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessansa: "En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni." (Joh.15:15).
Eikö tämä ole juuri sitä samaa, mistä luemme jo 1.Moos.18:17: "Ja Herra sanoi: 'Salaisinko minä Aabrahamilta, mitä olen tekevä?" "Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi." (Joh.8:56). Vanhan Testamentin Herra on Uuden Testamentin Herra Jeesus Kristus, näkymättömän Jumalan kuva ihmiskunnan keskuudessa.


Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text