Social Icons

Pages

tiistai 10. joulukuuta 2013

Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja osa 2

Samoin uskokin,
jos sillä ei ole tekoja,
on itsessään kuollut  Jaak.2:17


"...jos mies ei usko... jos vaimo ei usko..." Jos Jumala oman viisautensa mukaisesti oli tarkoittanut kaksi ihmistä elämään yhdessä, niin olivatko nämä kaksi sidotut toisiinsa elämänsä loppuun (tai sen lopettamiseen) asti, vaikka toinen tekisi mitä tahansa? Oliko mitään apua tällaiselle avioparille? Oliko mitään toivoa? Ei ainakaan ihmisten mielestä, sillä jos Jumala soisikin uskovaisen eroavan uskosta osattomasta, niin eivät toki uskovaiset halunneet suoda sitä mahdollisuutta, sillä tulihan uskovaisen omalla vaelluksellaan kääntää tottelemattoman sydän uskon puoleen. Ja nyt, kun molemmat olivat uskovaisia, oman todistuksensa mukaisesti, niin ero ei tullut kysymykseenkään. Jos Lydia lähtisi, olisi hän auttamattomasti huora, huora, huora...
Jos seurakunta oli jossakin erinomainen ja taitava, niin ainakin tuomion lausumisessa sen ylle, jota se piti syyllisenä. Seurakunnan tehtävähän oli löytää syyllinen, eikö vain? Seurakunnan tehtävähän oli pitää huoli puhtaan Jumalan Sanan säilymisestä seurakunnan keskuudessa; eikö vain? Niin, seurakunta uskoi vaalivansa Jumalan Sanan totuutta ja Jumalan rakkautta, mutta kukahan oikein oli itse kunkin sydämen valtaistuimella esittämässä ajatuksiansa syyllisyydestä? Jos useiden seurakuntalaisten ulkonaiseen olemukseen oli tullut jotakin synkkää, niin mahtoikohan se olla jonkinlainen heijastus siitä tummasta hahmosta, joka niin voimallisesti sai äänensä kuulumaan jumalankansan keskellä? Johannes ei mitenkään, ei mistään hinnasta, voinut uskoa, että nyt kuuluva arvostelun ja tuomion henki olisi ollut peräisin Valkeuden Herrasta!
Kaikki siis olivat uskovaisia, kaikki lukivat Raamattua, kaikki puhuivat Jumalasta ja Hänen lapseudestansa, ja ainakaan vapaissa piireissä ei kaihdettu eikä arasteltu Herran Jeesuksen Kristuksen nimen käyttämistä. Mutta jos kaikki muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta olivat uskovaisia, tässä läntisessä kristillisessä maailmassa, niin miksi eivät asiat olleet aivan toisin? Miksi ei Jumalan rakkaus tullut julki jokapäiväisessä elämässä, sillä tulihan sen vallita uskovaisten keskuudessa, jopa vihamiehiäkin kohtaan?
Johannes tunsi suoranaisesti tekevänsä väkivaltaa yleiselle uskomukselle, mutta hän ei todellakaan uskonut tällaiseen uskovaisuuteen. Kirjaimen mukaan saattoi kuka tahansa olla uskovainen, mutta onko itse asiassa mitään merkitystä sillä, jos joku pitää itseänsä uskovaisena, mutta ei kuitenkaan Jumala? Kuka Jumalan silmissä on uskovainen? Mistä löydämme vastauksen tähän kysymykseen? Kuka olisi hyvä tuttava paikkakunnan katolisen kirkon papin kanssa, niin että voisi kysyä tältä? Tai kenellä olisi rohkeus mennä kysymään sitä reformoidun kirkon kirkkoherralta? Tai voitaisiinko saada oikea vastaus naapuripaikkakunnan suurimman helluntaiseurakunnan saarnaajalta? Kuka kertoisi luotettavalla tavalla, että kuka todellisuudessa on Jumalan silmissä uskovainen?
Johannes tiesi, että jokainen vastauksen antava eri kirkkokunnissa toisi julki tavallaan samanlaisen, mutta kuitenkin toisistaan poikkeavan vastauksen. Jokainen sanoisi, että Jumalaan uskova on uskovainen, mutta toki jokainen näistä papeista tai saarnaajista antaisi ainakin kuin vihjaillen tietää, että todellisimmat uskovaiset luonnollisestikin ovat heidän omassa seurakunnassansa, totta kai!
Johannes tiesi olevan vain yhden paikan, mistä saisi oikean vastauksen. Heidän omasta seurakunnastansako? Kyllä, kyllä! Ainakin Klausin mukaan, Thomasin mukaan, ja monen muunkin mukaan! Mutta tähänkään ei Johannes ollut tyytyväinen. Ei todellakaan ole kuin yksi paikka, mistä saa tyydyttävän ja oikean vastauksen: Jumalalta itseltään! Mutta kuka voisi nousta niin korkealle, että voisi puhutella Jumalaa ja kysyä Häneltä? Ei, se ei todellakaan ollut tarpeen, sillä Jumalan vastaus oli vielä tänäkin päivänä Hänen Pyhässä Sanassansa!
Lydia hylättiin Jumalan lapsena, koska hän ei täyttänyt seurakunnan odotuksia. Avioliittovaikeuksia ei ollut olemassakaan, kuten tiedämme jo: itse kukin oli tämän asian ääneen lausunut, ja tämä toteamus oli niin helppo uskoa, koska se oli tullut omasta suusta. Vaikka todellisuudessa oli kieltänyt kaiken sen, mikä tälle ryhmälle oli tärkeintä kristityn vaelluksessa, sai tämä Lydian mies säilyttää oman asemansa uskovaisten sydämissä, ihanan lauluäänensä ja ulkonaisen viehätyksensä johdosta. Hän todisti uskostansa, johti nuorisokuoroa ja varttuneempienkin kuoroa, joka lauloi sunnuntaimessuissa. Hän suuteli seremonioiden mukaisesti pyhiä esineitä ja vierailevan piispan kättä tämän lausuessa kiitoksensa aivan ihastuttavasta Mariaa ylistävästä kuorosta.
Johanneksen sisimmässä alkoivat tätä ajatellessa soida Pyhän Kirjan sanat: "Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta" (Room.2:28-29). Aivan kuin samassa hengenvedossa tulivat hänen mieleensä sanat: "Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak.2:17).
Tässä ajassa ihmisiä tuntui kiinnostavan pääasiassa se, että he saivat nauttia toisten uskovaisten hyväksymisestä. Ja tähän riittivät ulkonaiset asiat, ulkonainen, hyvä vaellus ja näennäinen jumalanpalvelus. Mutta miksi oli Johanneksen sisimmässä viimeisten vuosien aikana niin päällimmäisenä muutamien muiden sanankohtien ohella soinut lakkaamatta ajatus: "Sydämen ihminen". Sana sanoo Jaakob 3:13: "Kuka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä."
Ihmiset olivat yleensä ottaen mielestänsä viisaita ja ymmärtäväisiä, mutta varmastikin väärällä tavalla. On kahdenlaista viisautta ja ymmärrystä, jotka jokaisen tulisi erottaa toisistaan. Jaakobin kirjeen kohta kysyy kuka on viisas ja ymmärtäväinen. Onko Herramme sitten väärässä, kun Hän Matt.11 ylistää Isää siitä, että Hän on salannut hengelliset asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä? Inhimilliselle mielelle tässä kohden on niin sanoina kuin käytännössäkin ristiriita, ja juuri siitä johtuen ei käsitetä lainkaan, mistä todellisessa hengellisessä elämässä on kysymys.
Johannes tuli tätä ajatellessansa todella murheelliseksi, sillä oli niin harvoja, joilla oli edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä aitoon uskovaisen elämään todella kuului. Vallitseva kristillisyys tuskin toi julki mitään siitä, mikä on Herran todellinen ja täydellinen tahto. Ihmiset eivät kertakaikkisesti ymmärtäneet, mitä käytännön uskon elämä piti sisällään, sillä Jumalan pelko ja kunnioitus Häntä ja Hänen Sanaansa ja Hänen palvelijoitansa kohtaan näytti tyystin kadonneen. Asioihin olisi tuleva muutos, totisesti, mutta tästä ajatuksesta ei Johannes voinut iloita siten kuin olisi halunnut. Olisi tuleva, mahdollisesti piankin se hetki, jolloin Jumalan pelko palaisi takaisin todellisten uskovaisten keskuuteen, mutta millaisella tavalla! Ihminen ei opi mitenkään muuten, kuin vain kovan kautta. Jos lopussa olisi oleva niin kuin alussakin, niin olisi Ananiaan ja Safiiran kohtalo toistuva tämän viimeisimmänkin seurakunnan keskuudessa!
Koska ihmisiltä puuttui todellinen, sisäinen, Herran tuntemus ja pelko, eivät he olleet viisaita Sanan mukaisesti, sillä Herran pelko on viisauden alku. Ihmiset yrittivät ulkonaisesti olla jumalisia ja hurskaita, täyttää Jumalan tahdon määrätyistä asioista kieltäytymisellä ja nuhteettomasti vaeltamalla. Mutta jos kaikki ei tapahtunut sisäisen ihmisen muutoksen johdosta, vaan ennemminkin ihmisille kelpaamisen tähden, tietynlaisen itsetyytyväisyyden saavuttamiseksi, helvetin välttämiseksi, niin oliko siitä mitään hyötyä? Ihminen etsi kiitosta ihmisiltä, mutta kuka todella etsi kiitosta Jumalalta? Tämän ajan todelliselle, ylöstemmattavaksi tarkoitetulle uskovaiselle, oli esikuvana se, mitä Eenokille tapahtui. Hän vaelsi Jumalan yhteydessä, eikä häntä sitten yhtäkkiä enää ollutkaan, sillä Jumala oli ottanut hänet pois. (1.Moos.5). Uusi Testamentti antaa hänestä todistuksen: "Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, 'eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois'. Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle." (Hebr.11:5).
Oi millaista Hengen puhetta kaikki tämä olikaan Johannekselle! "Saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta!" Oi, mitä merkitystä on sillä, mitä ihmiset sanovat ja ajattelevat, näkevät maallisessa vaeltajassa! Inhimillinen, väärä mieli, on aina näkevä kaikkea negatiivista, ja moitteen sijaa on löytyvä loppuun asti, vaikka ihminen tekisi kaikkensa vaeltaaksensa oikein Jumalan edessä. Eenok, ylöstempaamisemme esikuva, sai jo ennen poisottamistaan todistuksen siitä, että hän oli Jumalalle otollinen. Hänelle ei ollut tärkeätä ihmisten mielen mukaan eläminen, eikä hän etsinyt ihmisten suosiota niin kuin ei Paavalikaan, joka Galatalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa niin selvästi tuo julki, ettei hänen julistamansa Evankeliumi ole ihmisten mukaista. Samaan Evankeliumin julistukseen kuuluvat myös avioliittoon sisältyvät asiat, joten nekään eivät voi olla ihmisen mielen mukaisia, niin että tämä voisi oman mielisuosionsa mukaan päättää mikä on oikein ja mikä väärin.
Ja juuri siihen, että ihminen oman mielensä mukaisesti päätti raamatullisista asioista, oman viisautensa ja ymmärryksensä mukaisesti, perustui kaikki se, mitä niin Johannes kuin Ottokin saivat nähdä ja kokea. Sen sijaan että ihmiset olisivat avioliitoissansa päätyneet rauhansatamaan ja suloiseen rinnakkaiseloon, olivat he päätyneet hyvin suuressa määrin siihen, mistä puhuu Jaakob: "Kuka on viisas ja ymmärtäväinen...? Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuu sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno." (3).
"Sydämen ihminen!" Mitä Herra haluaisi olevan uskovaisen ihmisen sydämessä? Ei toki katkeraa kiivautta ja riitaisuutta! Kaikki tällainen on kauhistus Jumalalle ja murehduttaa Hänen Henkensä, jos ei heti niin ennemmin tai myöhemmin. Siksi vakava kehotus: "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä... Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä!" (Ef.4).
Nainen on heikompi astia Sanan todistuksen mukaisesti. Antaako se hänelle oikeuksia tiettyjen sanankohtien tietoiseen ja jatkuvaan rikkomiseen? Jos Jumalan Sana sanoo, että me voimme murehduttaa Hänen Pyhän Henkensä edellä mainituilla asioilla, niin eikö meidän tulisi suhtautua mitä vakavimmin tähän varoitukseen: "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja  huuto jne. olkoon kaukana teistä!" Siksikö, että heikompi astia, nainen, sisar, niin usein turvautuu ainoaan mielestänsä jäljellä olevaan keinoon: hän huutaa niin kovaa ja niin paljon kuin jaksaa, eikä näe sitä yhtään pahaksi asiaksi. Hän ei näe, mutta miten näkee Jumala? Mitä tekevät itse asiassa sisaret, kun puolustelevat lajitoverinsa huutamista miehellensä? He eivät käsitä mitä tekevät, sen paremmin kuin ei sekään, joka huutaa mielestänsä oikeutetusti.
Kaikkien näiden asioiden siis, ei tulisi, vaan  täytyy olla kaukana todellisesta uskovaisesta. Sillä todellisen uskovaisen tulee, ei tulisi, olla mitä suloisin olento maan päällä ja kaikkien ihmisten keskellä, ei ihmismielipiteen, vaan Jumalan Sanan mukaisesti: "Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut!" (Ef.4:32). Esimerkiksi anteeksiantamukselle ei oteta ketään henkilöä, ei ketään uskonsankaria, vaan Jumalan Sanan kehotus ottaa aina esikuvaksi itse Rakkauden Jumalan: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi, mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt.6).
Anteeksiantaminen ei ole sama asia kuin jonkin kielteisen tai väärän asian hyväksyminen. Ihmisen tulee antaa anteeksi kaikissa tilanteissa, mutta ei kuitenkaan julistaa väärää oikeaksi. Tässä kohden on suuri vaikeus seurakunnan keskuudessa, ja etenkin avioliitoissa. Se, että pyydetään anteeksi, ei tee vääryyttä oikeudellisuudeksi! Anteeksiantaminen on yhtä kuin se, ettei lueta toiselle hänen rikkomustansa erottavana tekijänä. Aviopuoliso voi antaa toiselle anteeksi rajattomasti, Jumalallisessa rakkaudessa, mutta siitä huolimatta rikkoneen osapuolen on mitä kohtalokkainta uskoa, että asia on selvä sillä hetkellä, kun mies tai vaimo sanoo: "Minä annan anteeksi!" Ehkä juuri tästä syystä on ajauduttu siihen tilaan, mihin seurakunta ja sen keskuudessa olevat avioliitot ovat ajautuneet. Ihmiset, aviopuolisot, antavat anteeksi toisilleen, mutta ikään kuin irrallaan Jumalasta. Olemmeko me täysin unohtaneet, että avioliitto on esikuva Kristuksen ja Morsiamen välisestä suhteesta? Rikkomus aviopuolisoa kohtaan on samalla rikkomus Jumalaa kohtaan, ja anteeksipyynnön ja sovituksen tulee kohdistua aviopuolison lisäksi myöskin Jumalaan! Mies on, Jumalan säätämyksen mukaisesti, vaimon pää, täysin riippumatta siitä tunnustetaanko se vai ei!
Ei voida kyllin usein toistaa sitä ajatusta, että rikkoessaan miestänsä vastaan, nainen aina rikkoo Kristusta vastaan, myönnetään se tai ei. Todellinen rakkaus ja todellinen yhteys niin seurakunnassa kuin avioliitossakin perustuvat sisäisen ihmisen uudistumiseen, muuttumiseen, ei ulkonaiseen esiintymiseen, olkoon se kuinka hurskaalta kalskahtavaa tahansa. Ihmisellä ei ole enää päätösvaltaa itsensä suhteen, jos hän on päättänyt Jeesusta Kristusta seurata. Hän ei ole enää vapaa, vaan niin kuin Paavalikin kirjoittaa: "Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä..." (Ef.4:1-3).
Edellä mainittu sanankohta pätee yhtä hyvin avioliittoon kuin seurakuntaankin. Uskovaisten avioelämässä ei voi olla todellista yhteyttä ilman tiettyjä sisäisiä edellytyksiä. Tuskin on kukaan tullut ajatelleeksi, että Uudessa Testamentissa esiintyy sana "sydän" tai "sydämellisyys" 185 kertaa. Kaikki todellinen tapahtuu sydämessä, ei päässä. Todellinen viisaus ja ymmärrys, joka tulee julki hyvässä vaelluksessa, perustuu sisäiseen ihmiseen, joka saa kiitoksensa Jumalalta, ei ihmisiltä. Niin kauan kuin on katkeruutta ja riitaisuutta, huutoa, ei ihmisen sydäntä vielä hallitse oikea herra. Jos ihminen, mies tai vaimo, vuodesta toiseen sallii itsellensä oikeuden rikkoa selvää Jumalan Sanaa kohtaan, puolustellen huutamistansa ja puolisonsa haukkumista, valehtelee hän totuutta vastaan. Hänen ymmärryksensä asioiden suhteen ei ole Sanan mukaista, Hengen mukaista, vaan maallista, riivaajien viisautta. Mutta kuka todellisuudessa haluaa olla osallinen sellaisesta?
Miksi avioliitoissa on niin paljon kiivautta ja riitaisuutta? Kuinka kauan me rohkenemme valehdella totuutta vastaan? Kuinka kauan me voimme vihoitella niitä sananpalvelijoita vastaan, jotka kertovat meille totuuden? Miksi tänäkin päivänä vielä joudutaan Paavalin tavoin toteamaan: "Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne sentähden, että minä puhun teille totuuden?" (Gal.4:16).
Tietyssä määrin jokaista ihmistä hallitsee inhimillisyys loppuun asti, niin kuin Paavali kuvaa roomalaiskirjeen 7. luvussa. Mutta meidän tulee Hengellä kuolettaa lihan teot. Jos sisar vuodesta toiseen joutuu toteamaan, että hän toistuvasti huutaa miehelleen vihan hengessä, kiivaudessa, on hänen aivan turha vedota inhimillisyyteen ja Jumalan anteeksiantamukseen. Samaa toki tekevät miehetkin. Mutta jos näin on jatkuvasti jonkun ihmisen kohdalla, ei hän vielä ole todella uudestisyntynyt oikealla tavalla, vaikka kuinka uskottelisi sitä itsellensä. Hänen sydämensä valtaistuimella hallitsee vielä maallinen viisaus, ymmärrys, joka sallii kaiken tällaisen. Mutta niin kuin luimme jo Pyhästä Sanasta, on kaikki tämä peräisin riivaajista.
Todellisen uudestisyntymisen kautta, sydämen ympärileikkaamisen kautta, sisäisen ihmisen uudistumisen kautta, tulee ihmisen elämään niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin kaikki se, mitä Jumala häneltä odottaa ja suoranaisesti vaatii. Silloin voidaan tällaisen ihmisen kohdalla nähdä jotakin aivan muuta kuin mitä ennen tätä muutosta oli havaittavissa: "Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaista, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele. Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille" (Jaak.3:17-18).
"Ylhäältä tuleva viisaus!" Ei ihmisen oma viisaus! Siksi siis Herramme saattoi ylistää Taivaallista Isää sanoen, että nämä asiat on salattu viisailta ja ymmärtäväisiltä, ja ilmoitettu lapsenmielisille, niille, jotka ovat valmiita oppimaan, muuttumaan, ottamaan vastaan ylhäältä tulevan viisauden! Joka haluaa korjata vanhurskauden hedelmää, hänen täytyy olla valmis rauhan tekemiseen!
Jumalan Sana ei ole luvannut, vaikka niin yleisesti uskotellaankin, jotakin lepokotia tai rauhansatamaa sen paremmin perheeseen kuin ei yksilönkään elämään. Vaikeuksia on kaikkialla, sillä inhimillinen mieli on jatkuvassa sotatilassa Hengen kanssa. Siksi Herramme joutui kertomaan meille totuuden: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'." (Matt.10:34-36). Nämä Herramme sanat ovat suora lainaus Vanhasta Testamentista, Miikan kirjasta (7:6). Edellisessä jakeessa sanotaan: "Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet."
Erikoislaatuinen on myös Herramme ilmaisu Luuk.14:26: "Joka tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni." Johannes joutui aivan pidättämään henkeään lukiessaan tämän ajatuksen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi tämän ilmaisun syvyyttä ja todellista merkitystä. "Älkää uskoko ystävää... vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet... ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa." Kuinka kiitollinen Johannes olikaan Hengen ilmestyksestä, Hengen opetuksesta. Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut nähnyt tätä asiayhteyttä, ja kuinka täydellisesti se olikaan sopusoinnussa koko Sanan ja Sanoman kanssa!
Seurakunta oli siis täydellisen väärässä ajatellessaan ja julistaessaan, ettei uskovaisten avioliitoissa voinut olla vaikeuksia. Herra oli tullut tuomaan sisäisen rauhan kaikille omillensa, jotka todella uskovat Häneen, mutta ulkonaisesti tämä sisäinen rauha aikaansai miekan lailla ristiriitoja ja suoranaista sotaa, mutta ei omalta puoleltansa, vaan vastapuoli oli syyllinen tähän sodanjulistukseen. Ihmisen jäsenissä taisteli lihallisuus hengellisyyttä vastaan!
Tämä oli todellakin aika, jossa sai varoa mitä puhui, myös kotona!
Rakkauden Herraa Jeesusta Kristusta kohtaan tulee olla niin suuri, että rakkaus maallisia omaisia vastaan on kuin vihaa sen rinnalla. Kuinka väärä olikaan tämän ajan arvojen asettelu kaiken tämän rinnalla! Olosuhteet ja laiminlyöty Sanan kehotus ja nuhtelu olivat johtaneet siihen, että ihminen miellytti enemmän toisia ihmisiä kuin Jumalaa. Mutta miten oli sen todistuksen suhteen, että ihminen on Jumalalle otollinen?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text