Samoin uskokin,
jos sillä ei ole tekoja,
on itsessään kuollut Jaak.2:17
"...jos mies ei usko... jos
vaimo ei usko..." Jos Jumala oman viisautensa mukaisesti oli tarkoittanut
kaksi ihmistä elämään yhdessä, niin olivatko nämä kaksi sidotut toisiinsa
elämänsä loppuun (tai sen lopettamiseen) asti, vaikka toinen tekisi mitä
tahansa? Oliko mitään apua tällaiselle avioparille? Oliko mitään toivoa? Ei
ainakaan ihmisten mielestä, sillä jos Jumala soisikin uskovaisen eroavan
uskosta osattomasta, niin eivät toki uskovaiset halunneet suoda sitä
mahdollisuutta, sillä tulihan uskovaisen omalla vaelluksellaan kääntää
tottelemattoman sydän uskon puoleen. Ja nyt, kun molemmat olivat uskovaisia,
oman todistuksensa mukaisesti, niin ero ei tullut kysymykseenkään. Jos Lydia
lähtisi, olisi hän auttamattomasti huora, huora, huora...
Jos seurakunta oli jossakin
erinomainen ja taitava, niin ainakin tuomion lausumisessa sen ylle, jota se
piti syyllisenä. Seurakunnan tehtävähän oli löytää syyllinen, eikö vain?
Seurakunnan tehtävähän oli pitää huoli puhtaan Jumalan Sanan säilymisestä
seurakunnan keskuudessa; eikö vain? Niin, seurakunta uskoi vaalivansa Jumalan
Sanan totuutta ja Jumalan rakkautta, mutta kukahan oikein oli itse kunkin sydämen
valtaistuimella esittämässä ajatuksiansa syyllisyydestä? Jos useiden seurakuntalaisten
ulkonaiseen olemukseen oli tullut jotakin synkkää, niin mahtoikohan se olla
jonkinlainen heijastus siitä tummasta hahmosta, joka niin voimallisesti sai
äänensä kuulumaan jumalankansan keskellä? Johannes ei mitenkään, ei mistään
hinnasta, voinut uskoa, että nyt kuuluva arvostelun ja tuomion henki olisi
ollut peräisin Valkeuden Herrasta!
Kaikki siis olivat uskovaisia, kaikki
lukivat Raamattua, kaikki puhuivat Jumalasta ja Hänen lapseudestansa, ja
ainakaan vapaissa piireissä ei kaihdettu eikä arasteltu Herran Jeesuksen
Kristuksen nimen käyttämistä. Mutta jos kaikki muutamaa harvaa poikkeusta
lukuun ottamatta olivat uskovaisia, tässä läntisessä kristillisessä maailmassa,
niin miksi eivät asiat olleet aivan toisin? Miksi ei Jumalan rakkaus tullut
julki jokapäiväisessä elämässä, sillä tulihan sen vallita uskovaisten keskuudessa,
jopa vihamiehiäkin kohtaan?
Johannes tunsi suoranaisesti
tekevänsä väkivaltaa yleiselle uskomukselle, mutta hän ei todellakaan uskonut
tällaiseen uskovaisuuteen. Kirjaimen mukaan saattoi kuka tahansa olla
uskovainen, mutta onko itse asiassa mitään merkitystä sillä, jos joku pitää
itseänsä uskovaisena, mutta ei kuitenkaan Jumala? Kuka Jumalan silmissä on
uskovainen? Mistä löydämme vastauksen tähän kysymykseen? Kuka olisi hyvä tuttava
paikkakunnan katolisen kirkon papin kanssa, niin että voisi kysyä tältä? Tai
kenellä olisi rohkeus mennä kysymään sitä reformoidun kirkon kirkkoherralta?
Tai voitaisiinko saada oikea vastaus naapuripaikkakunnan suurimman
helluntaiseurakunnan saarnaajalta? Kuka kertoisi luotettavalla tavalla, että
kuka todellisuudessa on Jumalan silmissä uskovainen?
Johannes tiesi, että jokainen
vastauksen antava eri kirkkokunnissa toisi julki tavallaan samanlaisen, mutta
kuitenkin toisistaan poikkeavan vastauksen. Jokainen sanoisi, että Jumalaan
uskova on uskovainen, mutta toki jokainen näistä papeista tai saarnaajista
antaisi ainakin kuin vihjaillen tietää, että todellisimmat uskovaiset
luonnollisestikin ovat heidän omassa seurakunnassansa, totta kai!
Johannes tiesi olevan vain yhden
paikan, mistä saisi oikean vastauksen. Heidän omasta seurakunnastansako? Kyllä,
kyllä! Ainakin Klausin mukaan, Thomasin mukaan, ja monen muunkin mukaan! Mutta
tähänkään ei Johannes ollut tyytyväinen. Ei todellakaan ole kuin yksi paikka,
mistä saa tyydyttävän ja oikean vastauksen: Jumalalta itseltään! Mutta kuka
voisi nousta niin korkealle, että voisi puhutella Jumalaa ja kysyä Häneltä? Ei,
se ei todellakaan ollut tarpeen, sillä Jumalan vastaus oli vielä tänäkin
päivänä Hänen Pyhässä Sanassansa!
Lydia hylättiin Jumalan lapsena,
koska hän ei täyttänyt seurakunnan odotuksia. Avioliittovaikeuksia ei ollut
olemassakaan, kuten tiedämme jo: itse kukin oli tämän asian ääneen lausunut, ja
tämä toteamus oli niin helppo uskoa, koska se oli tullut omasta suusta. Vaikka
todellisuudessa oli kieltänyt kaiken sen, mikä tälle ryhmälle oli tärkeintä
kristityn vaelluksessa, sai tämä Lydian mies säilyttää oman asemansa
uskovaisten sydämissä, ihanan lauluäänensä ja ulkonaisen viehätyksensä
johdosta. Hän todisti uskostansa, johti nuorisokuoroa ja varttuneempienkin kuoroa,
joka lauloi sunnuntaimessuissa. Hän suuteli seremonioiden mukaisesti pyhiä
esineitä ja vierailevan piispan kättä tämän lausuessa kiitoksensa aivan
ihastuttavasta Mariaa ylistävästä kuorosta.
Johanneksen sisimmässä alkoivat tätä
ajatellessa soida Pyhän Kirjan sanat: "Sillä
ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä
ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen,
joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen
ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta"
(Room.2:28-29). Aivan kuin samassa hengenvedossa tulivat hänen mieleensä sanat:
"Samoin uskokin, jos sillä ei ole
tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak.2:17).
Tässä ajassa ihmisiä tuntui
kiinnostavan pääasiassa se, että he saivat nauttia toisten uskovaisten
hyväksymisestä. Ja tähän riittivät ulkonaiset asiat, ulkonainen, hyvä vaellus
ja näennäinen jumalanpalvelus. Mutta miksi oli Johanneksen sisimmässä
viimeisten vuosien aikana niin päällimmäisenä muutamien muiden sanankohtien
ohella soinut lakkaamatta ajatus: "Sydämen ihminen". Sana sanoo
Jaakob 3:13: "Kuka on viisas ja
ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä
vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä."
Ihmiset olivat yleensä ottaen
mielestänsä viisaita ja ymmärtäväisiä, mutta varmastikin väärällä tavalla. On
kahdenlaista viisautta ja ymmärrystä, jotka jokaisen tulisi erottaa toisistaan.
Jaakobin kirjeen kohta kysyy kuka on viisas ja ymmärtäväinen. Onko Herramme
sitten väärässä, kun Hän Matt.11 ylistää Isää siitä, että Hän on salannut
hengelliset asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä? Inhimilliselle mielelle tässä
kohden on niin sanoina kuin käytännössäkin ristiriita, ja juuri siitä johtuen
ei käsitetä lainkaan, mistä todellisessa hengellisessä elämässä on kysymys.
Johannes tuli tätä ajatellessansa
todella murheelliseksi, sillä oli niin harvoja, joilla oli edes jonkinlainen käsitys
siitä, mitä aitoon uskovaisen elämään todella kuului. Vallitseva kristillisyys
tuskin toi julki mitään siitä, mikä on Herran todellinen ja täydellinen tahto.
Ihmiset eivät kertakaikkisesti ymmärtäneet, mitä käytännön uskon elämä piti
sisällään, sillä Jumalan pelko ja kunnioitus Häntä ja Hänen Sanaansa ja Hänen
palvelijoitansa kohtaan näytti tyystin kadonneen. Asioihin olisi tuleva muutos,
totisesti, mutta tästä ajatuksesta ei Johannes voinut iloita siten kuin olisi
halunnut. Olisi tuleva, mahdollisesti piankin se hetki, jolloin Jumalan pelko
palaisi takaisin todellisten uskovaisten keskuuteen, mutta millaisella tavalla!
Ihminen ei opi mitenkään muuten, kuin vain kovan kautta. Jos lopussa olisi
oleva niin kuin alussakin, niin olisi Ananiaan ja Safiiran kohtalo toistuva
tämän viimeisimmänkin seurakunnan keskuudessa!
Koska ihmisiltä puuttui todellinen,
sisäinen, Herran tuntemus ja pelko, eivät he olleet viisaita Sanan mukaisesti,
sillä Herran pelko on viisauden alku. Ihmiset yrittivät ulkonaisesti olla jumalisia
ja hurskaita, täyttää Jumalan tahdon määrätyistä asioista kieltäytymisellä ja
nuhteettomasti vaeltamalla. Mutta jos kaikki ei tapahtunut sisäisen ihmisen
muutoksen johdosta, vaan ennemminkin ihmisille kelpaamisen tähden, tietynlaisen
itsetyytyväisyyden saavuttamiseksi, helvetin välttämiseksi, niin oliko siitä
mitään hyötyä? Ihminen etsi kiitosta ihmisiltä, mutta kuka todella etsi
kiitosta Jumalalta? Tämän ajan todelliselle, ylöstemmattavaksi tarkoitetulle
uskovaiselle, oli esikuvana se, mitä Eenokille tapahtui. Hän vaelsi Jumalan
yhteydessä, eikä häntä sitten yhtäkkiä enää ollutkaan, sillä Jumala oli ottanut
hänet pois. (1.Moos.5). Uusi Testamentti antaa hänestä todistuksen: "Uskon kautta otettiin Eenok pois,
näkemättä kuolemaa, 'eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet
pois'. Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli
otollinen Jumalalle." (Hebr.11:5).
Oi millaista Hengen puhetta kaikki
tämä olikaan Johannekselle! "Saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan
Jumalalta!" Oi, mitä merkitystä on sillä, mitä ihmiset sanovat ja
ajattelevat, näkevät maallisessa vaeltajassa! Inhimillinen, väärä mieli, on
aina näkevä kaikkea negatiivista, ja moitteen sijaa on löytyvä loppuun asti,
vaikka ihminen tekisi kaikkensa vaeltaaksensa oikein Jumalan edessä. Eenok,
ylöstempaamisemme esikuva, sai jo ennen poisottamistaan todistuksen siitä, että
hän oli Jumalalle otollinen. Hänelle ei ollut tärkeätä ihmisten mielen mukaan
eläminen, eikä hän etsinyt ihmisten suosiota niin kuin ei Paavalikaan, joka
Galatalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa niin selvästi tuo julki, ettei hänen
julistamansa Evankeliumi ole ihmisten mukaista. Samaan Evankeliumin
julistukseen kuuluvat myös avioliittoon sisältyvät asiat, joten nekään eivät
voi olla ihmisen mielen mukaisia, niin että tämä voisi oman mielisuosionsa
mukaan päättää mikä on oikein ja mikä väärin.
Ja juuri siihen, että ihminen oman
mielensä mukaisesti päätti raamatullisista asioista, oman viisautensa ja
ymmärryksensä mukaisesti, perustui kaikki se, mitä niin Johannes kuin Ottokin
saivat nähdä ja kokea. Sen sijaan että ihmiset olisivat avioliitoissansa
päätyneet rauhansatamaan ja suloiseen rinnakkaiseloon, olivat he päätyneet
hyvin suuressa määrin siihen, mistä puhuu Jaakob: "Kuka on viisas ja ymmärtäväinen...? Mutta jos teillä on katkera
kiivaus ja riitaisuu sydämessänne,
niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se
viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien
viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja
kaikkinainen paha meno." (3).
"Sydämen ihminen!" Mitä
Herra haluaisi olevan uskovaisen ihmisen sydämessä? Ei toki katkeraa kiivautta
ja riitaisuutta! Kaikki tällainen on kauhistus Jumalalle ja murehduttaa Hänen
Henkensä, jos ei heti niin ennemmin tai myöhemmin. Siksi vakava kehotus: "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan
Pyhää Henkeä... Kaikki katkeruus ja
kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä!"
(Ef.4).
Nainen on heikompi astia Sanan todistuksen
mukaisesti. Antaako se hänelle oikeuksia tiettyjen sanankohtien tietoiseen ja
jatkuvaan rikkomiseen? Jos Jumalan Sana sanoo, että me voimme murehduttaa Hänen
Pyhän Henkensä edellä mainituilla asioilla, niin eikö meidän tulisi suhtautua
mitä vakavimmin tähän varoitukseen: "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha
ja huuto jne. olkoon kaukana teistä!"
Siksikö, että heikompi astia, nainen, sisar, niin usein turvautuu ainoaan
mielestänsä jäljellä olevaan keinoon: hän huutaa niin kovaa ja niin paljon kuin
jaksaa, eikä näe sitä yhtään pahaksi asiaksi. Hän
ei näe, mutta miten näkee Jumala? Mitä tekevät itse asiassa sisaret, kun
puolustelevat lajitoverinsa huutamista miehellensä? He eivät käsitä mitä
tekevät, sen paremmin kuin ei sekään, joka huutaa mielestänsä oikeutetusti.
Kaikkien näiden asioiden siis, ei
tulisi, vaan täytyy olla kaukana todellisesta uskovaisesta. Sillä todellisen
uskovaisen tulee, ei tulisi, olla mitä suloisin olento maan päällä ja kaikkien
ihmisten keskellä, ei ihmismielipiteen, vaan Jumalan Sanan mukaisesti: "Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan
ystävällisiä, hyväsydämisiä,
anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa
teille anteeksi antanut!" (Ef.4:32). Esimerkiksi anteeksiantamukselle
ei oteta ketään henkilöä, ei ketään uskonsankaria, vaan Jumalan Sanan kehotus
ottaa aina esikuvaksi itse Rakkauden Jumalan: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa,
niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi, mutta jos te ette
anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän
rikkomuksianne." (Matt.6).
Anteeksiantaminen ei ole sama asia
kuin jonkin kielteisen tai väärän asian hyväksyminen. Ihmisen tulee antaa
anteeksi kaikissa tilanteissa, mutta ei kuitenkaan julistaa väärää oikeaksi.
Tässä kohden on suuri vaikeus seurakunnan keskuudessa, ja etenkin
avioliitoissa. Se, että pyydetään anteeksi, ei tee vääryyttä
oikeudellisuudeksi! Anteeksiantaminen on yhtä kuin se, ettei lueta toiselle
hänen rikkomustansa erottavana tekijänä. Aviopuoliso voi antaa toiselle
anteeksi rajattomasti, Jumalallisessa rakkaudessa, mutta siitä huolimatta
rikkoneen osapuolen on mitä kohtalokkainta uskoa, että asia on selvä sillä
hetkellä, kun mies tai vaimo sanoo: "Minä annan anteeksi!" Ehkä juuri
tästä syystä on ajauduttu siihen tilaan, mihin seurakunta ja sen keskuudessa
olevat avioliitot ovat ajautuneet. Ihmiset, aviopuolisot, antavat anteeksi
toisilleen, mutta ikään kuin irrallaan Jumalasta. Olemmeko me täysin
unohtaneet, että avioliitto on esikuva Kristuksen ja Morsiamen välisestä
suhteesta? Rikkomus aviopuolisoa kohtaan on samalla rikkomus Jumalaa kohtaan, ja
anteeksipyynnön ja sovituksen tulee kohdistua aviopuolison lisäksi myöskin
Jumalaan! Mies on, Jumalan säätämyksen mukaisesti, vaimon pää, täysin
riippumatta siitä tunnustetaanko se vai ei!
Ei voida kyllin usein toistaa sitä
ajatusta, että rikkoessaan miestänsä vastaan, nainen aina rikkoo Kristusta
vastaan, myönnetään se tai ei. Todellinen rakkaus ja todellinen yhteys niin
seurakunnassa kuin avioliitossakin perustuvat sisäisen ihmisen uudistumiseen,
muuttumiseen, ei ulkonaiseen esiintymiseen, olkoon se kuinka hurskaalta
kalskahtavaa tahansa. Ihmisellä ei ole enää päätösvaltaa itsensä suhteen, jos
hän on päättänyt Jeesusta Kristusta seurata. Hän ei ole enää vapaa, vaan niin kuin
Paavalikin kirjoittaa: "Niin
kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin
saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja
pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään
hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä..." (Ef.4:1-3).
Edellä mainittu sanankohta pätee yhtä
hyvin avioliittoon kuin seurakuntaankin. Uskovaisten avioelämässä ei voi olla
todellista yhteyttä ilman tiettyjä sisäisiä edellytyksiä. Tuskin on kukaan
tullut ajatelleeksi, että Uudessa Testamentissa esiintyy sana "sydän"
tai "sydämellisyys" 185 kertaa. Kaikki todellinen tapahtuu sydämessä,
ei päässä. Todellinen viisaus ja ymmärrys, joka tulee julki hyvässä
vaelluksessa, perustuu sisäiseen ihmiseen, joka saa kiitoksensa Jumalalta, ei
ihmisiltä. Niin kauan kuin on katkeruutta ja riitaisuutta, huutoa, ei ihmisen
sydäntä vielä hallitse oikea herra. Jos ihminen, mies tai vaimo, vuodesta
toiseen sallii itsellensä oikeuden rikkoa selvää Jumalan Sanaa kohtaan, puolustellen
huutamistansa ja puolisonsa haukkumista, valehtelee hän totuutta vastaan. Hänen
ymmärryksensä asioiden suhteen ei ole Sanan mukaista, Hengen mukaista, vaan
maallista, riivaajien viisautta. Mutta kuka todellisuudessa haluaa olla
osallinen sellaisesta?
Miksi avioliitoissa on niin paljon
kiivautta ja riitaisuutta? Kuinka kauan me rohkenemme valehdella totuutta
vastaan? Kuinka kauan me voimme vihoitella niitä sananpalvelijoita vastaan,
jotka kertovat meille totuuden? Miksi tänäkin päivänä vielä joudutaan Paavalin
tavoin toteamaan: "Onko minusta
siis tullut teidän vihamiehenne sentähden, että minä puhun teille
totuuden?" (Gal.4:16).
Tietyssä määrin jokaista ihmistä
hallitsee inhimillisyys loppuun asti, niin kuin Paavali kuvaa roomalaiskirjeen
7. luvussa. Mutta meidän tulee Hengellä kuolettaa lihan teot. Jos sisar
vuodesta toiseen joutuu toteamaan, että hän toistuvasti huutaa miehelleen vihan
hengessä, kiivaudessa, on hänen aivan turha vedota inhimillisyyteen ja Jumalan
anteeksiantamukseen. Samaa toki tekevät miehetkin. Mutta jos näin on jatkuvasti
jonkun ihmisen kohdalla, ei hän vielä ole todella uudestisyntynyt oikealla
tavalla, vaikka kuinka uskottelisi sitä itsellensä. Hänen sydämensä
valtaistuimella hallitsee vielä maallinen viisaus, ymmärrys, joka sallii kaiken
tällaisen. Mutta niin kuin luimme jo Pyhästä Sanasta, on kaikki tämä peräisin
riivaajista.
Todellisen uudestisyntymisen kautta,
sydämen ympärileikkaamisen kautta, sisäisen ihmisen uudistumisen kautta, tulee
ihmisen elämään niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin kaikki se, mitä Jumala
häneltä odottaa ja suoranaisesti vaatii. Silloin voidaan tällaisen ihmisen
kohdalla nähdä jotakin aivan muuta kuin mitä ennen tätä muutosta oli havaittavissa:
"Mutta ylhäältä tuleva viisaus on
ensiksikin puhdas, sitten rauhaista, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja
hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele. Vanhurskauden hedelmä kylvetään
rauhassa rauhan tekijöille" (Jaak.3:17-18).
"Ylhäältä tuleva viisaus!"
Ei ihmisen oma viisaus! Siksi siis Herramme saattoi ylistää Taivaallista Isää
sanoen, että nämä asiat on salattu viisailta ja ymmärtäväisiltä, ja ilmoitettu
lapsenmielisille, niille, jotka ovat valmiita oppimaan, muuttumaan, ottamaan
vastaan ylhäältä tulevan viisauden! Joka haluaa korjata vanhurskauden hedelmää,
hänen täytyy olla valmis rauhan tekemiseen!
Jumalan Sana ei ole luvannut, vaikka
niin yleisesti uskotellaankin, jotakin lepokotia tai rauhansatamaa sen paremmin
perheeseen kuin ei yksilönkään elämään. Vaikeuksia on kaikkialla, sillä
inhimillinen mieli on jatkuvassa sotatilassa Hengen kanssa. Siksi Herramme
joutui kertomaan meille totuuden: "Älkää
luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan
rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä
vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen
vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'." (Matt.10:34-36).
Nämä Herramme sanat ovat suora lainaus Vanhasta Testamentista, Miikan kirjasta
(7:6). Edellisessä jakeessa sanotaan:
"Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi
lepää, varo suusi ovet."
Erikoislaatuinen on myös Herramme
ilmaisu Luuk.14:26: "Joka tulee
minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään
ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun
opetuslapseni." Johannes joutui aivan pidättämään henkeään lukiessaan
tämän ajatuksen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi tämän
ilmaisun syvyyttä ja todellista merkitystä.
"Älkää uskoko ystävää... vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi
ovet... ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa."
Kuinka kiitollinen Johannes olikaan Hengen ilmestyksestä, Hengen opetuksesta.
Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut nähnyt tätä asiayhteyttä, ja kuinka
täydellisesti se olikaan sopusoinnussa koko Sanan ja Sanoman kanssa!
Seurakunta oli siis täydellisen
väärässä ajatellessaan ja julistaessaan, ettei uskovaisten avioliitoissa voinut
olla vaikeuksia. Herra oli tullut tuomaan sisäisen rauhan kaikille omillensa,
jotka todella uskovat Häneen, mutta ulkonaisesti tämä sisäinen rauha aikaansai
miekan lailla ristiriitoja ja suoranaista sotaa, mutta ei omalta puoleltansa,
vaan vastapuoli oli syyllinen tähän sodanjulistukseen. Ihmisen jäsenissä
taisteli lihallisuus hengellisyyttä vastaan!
Tämä oli todellakin aika, jossa sai
varoa mitä puhui, myös kotona!
Rakkauden Herraa Jeesusta Kristusta
kohtaan tulee olla niin suuri, että rakkaus maallisia omaisia vastaan on kuin
vihaa sen rinnalla. Kuinka väärä olikaan tämän ajan arvojen asettelu kaiken
tämän rinnalla! Olosuhteet ja laiminlyöty Sanan kehotus ja nuhtelu olivat
johtaneet siihen, että ihminen miellytti enemmän toisia ihmisiä kuin Jumalaa.
Mutta miten oli sen todistuksen suhteen, että ihminen on Jumalalle otollinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti