Lapset ”kostavat” isien ja äitien pahat teot uhrille osa 2

Vuodelta 2005

Nimenomaan psykopatian kannalta joudumme näkemään sanoinkuvaamatonta vääryyttä huoltajuuskiistojen yhteydessä. Aivan liian usein psykopaattivaimo saa lapset itselleen todella vaarallisissakin olosuhteissa, mitä ei sillä hetkellä nähdä. Milloin tämä yhteiskunta haluaa uskoa sen, ettei aito psykopaatti todella välitä lapsistaan, vaikka sitä kuinka väittäisi?

Toisen maailmansodan päättymisestä on juuri nyt kulunut 60 vuotta. Saksalaisilta satelliittikanavilta on suorastaan vyörynyt valtava määrä materiaalia, jota ei ennen ole näytetty. Tästä johtuen mieleen on jäänyt useampikin väläys, missä Hitler lempeästi silittelee lapsia eri tilanteissa. Hän siis osoitti lapsille erityistä hellyyttä, mutta mikä on todellisuus? Rinnastakaamme tämä siihen hetkeen, kun hän viettää viimeisiä päiviään bunkkerissaan. Hän vaatii kaiken tuhoamista, koska ei näe kansallaan ja samalla kansansa lapsilla mitään elinmahdollisuutta ilman häntä ja ideoitaan. Hänen mielestään koko kansa saa tuhoutua, koska kansallissosialismi ei toteutunutkaan! Tämä on mitä elävin kuva tämänkin hetken pikku Hitlereistä. Jos minä en saa, ei kenenkään muunkaan tule saada!

Vasta viime vuosina on alettu käsittää natsisaksan ja kansallissosialismin aiheuttaman tuskan todellinen ulottuvuus. Keskitysleireillä eläneitä ihmisiä on yritetty tietyssä määrin auttaa, mutta satelliittilähetyksissä tulleissa haastatteluissa uhrit toteavat, etteivät he vieläkään ole saaneet todellista apua, koska kaikkea on tarkasteltu vain yleiseltä tasolta. Yksittäisten ihmisten avun ja terapian tarve on osaltaan tietoisesti pyritty unohtamaan, koska auttamisresurssit ovat niin puutteelliset. Sama pätee ns. psykopatian uhreihin. He eivät toistaiseksi ole saaneet riittävää huomiota. Oikean tiedon saaminen on ensimmäinen ja jo auttaa heitä melko pitkälle. Tietoa on kuitenkin loppujen lopuksi järkyttävän vähän. Toistaiseksi on kiitettävällä tavalla kiinnitetty huomiota itse psykopatiaan, mutta vain harvalla auttajalla on tänään todellinen kuva näiden ihmisten avun tarpeen mittavuudesta.

Kysymys on yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta avun tarpeesta, sillä mikään yksittäinen taho ei omaa riittäviä resursseja auttamiseen. Siksi tuntuu suorastaan naiivilta ja järkyttävältä se, missä määrin auttajatkin kipuilevat oman persoonallisuutensa ja huomionsaantinsa keskellä. Kateus on uskomattoman laaja ehkäisevä tekijä auttamisverkoston luomiselle. Kuka on pätevin, kuka tietää eniten, kuka saa kaiken kunnian asian esiin nostamisesta? Jos avun tarvitsijoiden määrä arvioidaan vähintään kymmenissä tuhansissa, ellei sitten sadoissa tuhansissa, on suorastaan absurdia kipuilla auttajien henkilökohtaisella tasolla. Totuus on, ettei alalla ole yhtään asiantuntevaa auttamisorganisaatiota, eikä sellaista synnykään, elleivät auttajat suostu laajaan yhteistyöhön. Auttajia näyttää olevan, mutta ei todellista ja keskittynyttä järjestelmää.

Tieto asiasta on pirstoutuneena hyvin laajalla alueella, koska on olemassa niin valtava määrä muita ongelmia, ja yksittäisten auttajien energia pääsääntöisesti kuluu omilla alueillaan. Olisi ehkä suuri apu ongelmamme selvittämisessä se, jos alkaisimme psykopatian sijasta puhumaan enemmänkin henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, joka käsityksemme mukaan on entistä selvemmin useimpien mielenterveysongelmien takana. Ei ole suurtakaan merkitystä sillä, kärsiikö joku ihminen suoranaisesta psykopatiasta, vaiko tähän hyvin laaja-alaiseen alueeseen kuuluvasta muusta henkisestä vääryydestä.

Useimpien rikkinäisten ihmisten ja persoonallisuuksien takana on todellisuudessa kyse normaaliin elämään kuuluvista asioista, joista nämä ovat jääneet paitsi. Sen johdosta he ovat olleet ja ovat edelleenkin alttiita väärien voimien vaikutuksille, koska normaalit torjuntamekanismit on tuhottu. Suuri sotien jälkeinen sukupolvi on jäänyt vaille valtavaa määrää isyyttä ja äitiyttä, koska sota aikaansai suuren määrän todellista identiteettiään vailla olevia ihmisiä. Mitä ei ole itsellä, sitä ei voida toisellekaan antaa. Emme syyllistä ihmisiä, vaan olosuhteita, väistämättömiä tilanteita, joissa ihminen vain voi yrittää parhaansa.

Psykopatia ja siihen läheisesti liittyvät seikat eivät ole määriteltävissä ja rajattavissa tietylle alueelle, vaan on kysymys ikään kuin jostakin valtavasta meren syvyyksien mustekalasta tai hirviöstä, joka on ulottanut lonkeronsa kaikkialle. Ja missä varsinainen lonkero ei valtaa tilaa, siellä tietynlaiset ohuet siimamaiset lonkeroiden karvapeitteet melko näkymättöminäkin levittävät vaikutusta.

Psykopatian esiin nostaminen on tärkeä asia, mutta jos jälleen kerran, niin kuin monen muunkin asian kohdalla, ei nähdä asian laaja-alaisuutta ja näkymättömiin jääviä tekijöitä, tapahtuu sama kuin entisenkin potilaan kohdalla: leikkaus onnistui hyvin, mutta potilas kuoli!

Psykopatiassa on kysymys ihmisestä ja ihmisyydestä, joskin vääristyneessä muodossa. Ja missä on kysymys ihmisestä, siellä kaikki ongelmat kasaantuvat ja mutkistuvat. Siksi puhumme osaltaan vain henkisestä, väärästä vallankäytöstä, mitä psykopatiakin perusolemukseltaan on. Asian määrittäminen ei ole koskaan pääasia, vaan ihmisen ongelman ja kärsimyksen kohtaaminen!

Tällä hetkellä suurella innolla pyritään määrittelemään ongelmakenttäämme ja samalla unohdetaan kärsivä ihminen. Yhdistyksemme piirissä ei ole yhtään koulutettua ammatti-ihmistä, joskin uhreina on suuri määrä terveydenalan ihmisiä, joilla on toisaalta laaja ammattitaito. Heidän on kuitenkin ensin selvitettävä omat asiansa, ennen kuin he ovat kykeneviä laajemmin muiden auttamiseen.

Koska emme ole sanan varsinaisessa merkityksessä ammattilaisia, on meidän syytä pysyä lestissämme. Vuosikausien ja vuosikymmenien kokemusta ei kuitenkaan korvaa mikään, ja mahdollinen koulutus vain täydentää sitä. Pelkällä koulutuksella ei ongelmaamme ratkaista, sillä jokainen uhrina ollut vakuuttaa käsi sydämellä, ettei häntä todella ymmärrä kukaan muu kuin asian itse kokenut. Niin vakavan asian ja uskottavuusongelman kanssa olemme tekemisissä!

Ei ole tärkeää varmuuden saaminen, mutta näyttää kuitenkin siltä, ettei ole olemassa juurikaan niin laaja-alaista ja pitkään kestävää kärsimystä kuin mikä on luonnehäiriöisen tai psykopaatin uhrin osana. Irtautuminen tuhoavasta yhteydestä on useimmiten vain alku uusille taisteluille, missä yksinäisyys on useimpien seurana. Kärsimys ei lopu irtautumiseen, koska Hitlerin tavoin psykopaatti katkeraan loppuun asti pitää kiinni oikeuksistaan ja menetyksiensä tuomasta mielipahasta. Lapsia käytetään tässä vaiheessa mahdollisesti entistäkin enemmän uhrin nujertamiseksi. Uhri on jo tietyllä tavalla kadottanut jälkeläistensä lapsuuden ja nuoruuden ahdistajan tuottamien kärsimysten vallatessa mielen. Ja nyt kun olisi aikaa ja voimiakin lapsille, kiusaaja tekee kaikkensa estääkseen uudistetun suhteen syntymisen pois lähteneen ja lasten välillä. Ja mikä tuskallisinta, lapsenlapsiakin näytetään "suojeltavan" uhrin vaikutukselta ja "sairaudelta".

Kuinka moni uhri itkeekään yksinäisyydessään sitä, kuinka harvoin voi tavata lapsiaan ja lapsenlapsiaan!

Tämän kirjoittaminenkin tuottaa ahdistusta, emmekä halua enempää puristaa kyyneleitä muutenkin ahdistetuista ihmisistä. Tässä kohden tulemme yhteen suurimmista ongelmistamme. Jos entiseen elämään ei ole paluuta ja uudistuneen suhteen luominen tuntuu mahdottomalta, on pakko tyytyä saatavissa olevaan. Jos lapsia ja lapsenlapsia ei voi tavata niin usein kuin haluaa, on syytä tyytyä harvempiin tapaamisiin, minkä edellytyksenä edelleenkin on itsensä kieltäminen ja katkerienkin ajatusten nieleminen. Jos osoittaa liikaa mieltään, menettää senkin vähän mikä on saatavilla. Mutta miten saavuttaa elämisen arvoiset olosuhteet?

Tässä on suuri kysymys, minkä pohtiminen vaatisi tavattomasti sivuja ja paksuja niteitä. Todetkaamme vain lyhyesti, että on pakko luoda uusi elämä entisen raunioille ja etsiä uusia alueita ja uusia vaikutteita. Mutta eväät eivät riitä ainakaan kerrallaan kovin suuriin valloituksiin. Siksi ehdoton edellytys avun saamiseksi kätkeytyy aivan uudenlaiseen yhteisöllisyyteen, aivan uudenlaiseen verkostoitumiseen, missä eri alojen ihmiset näkevät ongelman laajuuden ja omalta osaltaan tekevät edes pienen osuuden tällä alueella.

Kuinka moni mielenterveysalan ihminen tajuaa, että esittämämme asia ulottuu henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön vaikutuksesta heidänkin alueelleen, vaikka eivät sitä vielä ole nähneet. Ihmisyys ja ihmisarvoinen elämä vaativat palvelevaa mieltä, ei vallankäyttöä. Tämän päivän ongelma on juuri narsistisessa omakuvassa, joka on aikaansaanut sen, ettei juuri missään seurakunnassakaan enää noudateta Herramme esimerkkiä palvelijana, vaan lähes jokainen odottaa palveluksia. Kukaan ei palvele pidemmän päälle saamatta mitään vastineeksi. Vallitsevana on aivan vääränlainen kuva palvelemisesta ja itsensä uhraamisesta, itsensä kieltämisestä. Tarkemman tutkistelun perusteella voi väittää, jo yksinomaan kirjoittajan kokemusten perusteella, että tätä itsensä kieltämistä ja palvelualttiutta ovat julistaneet, ketkäs muut, kuin tietynlaiset faaraot ja valtiaat, jotka tarvitsevat orjatyövoimaa tavoitteidensa saavuttamiseen!

On suorastaan järkyttävää kuunnella lukuisia kertomuksia siitä, mitä eri uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Ihmisiä käytetään häikäilemättä hyväksi, eikä juuri kenelläkään ole rohkeutta puuttua asiaan. Näyttää entistä enemmän siltä, että seurakunnissa eletään eräänlaista kansallissosialismia, missä ihminen itse on jumala, ja todellinen Jumala on karkotettu jonnekin Siinain vuorelle, menneisyyteen. Seurakunta elää siis elämäänsä ilman Jumalaa!

Yksi todella mieleen jääneistä seikoista liittyy Saksan sodanjälkeiseen elämään. Erikoisesti siellä ensimmäiset rauhan vuodet olivat todella vaikeat ja ahdistavat puutteen vallitessa kaikkialla. Jos lapset siihen aikaan valittivat jostakin, jäi nyt kertovien ihmisten mieleen hyvin tuskallisena se, kuinka heitä lohduteltiin: "Älä valita! Jäithän sinä sentään henkiin!"

Tämä varmaankin kuvaa aika paljon sitä, mitä meidänkin mielessämme on. Olemme jo viitanneet onnettomuuksien uhreihin, jotka ainakin ensimmäisinä hetkinään sairaalassa toivoisivat mieluummin kuolemaa. Kuinka usein tiedotusvälineissä ja omaisten ja läheisten piirissä huokaistaankaan, että oli se sentään onni että tämä ihminen jäi henkiin, joskin hyvin vammautuneena! Ihmisyys ei todellisuudessa salli meidän ajatella toisin. Mutta kaikilla ihmisillä on omat oikeutensa ajatella elämästään mitä haluavat. Jos joku mieluummin olisi kuollut, on se ymmärrettävää. Mutta ymmärrettävää ei ole se, jos niin suuressa määrin lohduttelemme henkisen väkivallan uhreja tyhjillä lupauksilla ja puheilla, jotka perustuvat haluttomuuteemme todella puuttua asioihin!

Auttamistyömme on aivan turhaa, jos ei ole väliä sillä mihin tilaan ihminen jää, kunhan vain ei kuole! Vertaistukiryhmätoiminta on ikävä kyllä aika laajasti, resurssien puitteissa, muodostunut tavoitteisiin pyrkimisen sijasta määräaikaiseksi kokoontumiseksi, jossa käydään ilmoittautumassa: olen vielä hengissä! On hyvä että joku on hengissä, mutta on turhauttavaa, vaikka sitä ei myönnettäisikään, jos ei ole oikeanlaista tavoitetta, mikä aikaansaa tervehdyttävän ilmapiirin.

Toisen maailmansodan päättymisestä on siis kulunut 60 vuotta. Olemme jo maininneet sen, että Saksan kansa käy kovaa kamppailua omantuntonsa kanssa ja yrittää selvittää itselleen missä määrin tavallinen kansa oli selvillä kaikesta tapahtuneesta joukkotuhoamisesta. Meidän tehtävämme ei ole toimia kenenkään omanatuntona, mutta jotakin kertoo yksistään se seikka, että menneiden viikkojen aikana on tullut eri saksalaisilta kanavilta asiaa koskevia dokumentteja ja filmejä siinä määrin, että kirjoittajakin on niitä tallentanut noin viisikymmentä tuntia. Äänittämättä on jäänyt varmaankin yhtä paljon.

Mikään tämän maan päällinen kärsimys ei varmaankaan ole verrattavissa siihen, mitä esim. keskitysleireillä tuhotut ihmiset joutuivat kokemaan. Me elämme nyt tilanteessa, Suomen armaassa kotimaassa, missä kirjoittaja joutuu toteamaan jotakin, mitä useat eivät tule ymmärtämään. Me olemme puhuneet ns. psykopaattien eli narsististen persoonallisuushäiriöisten uhrien kokemasta ahdistuksesta, jonka määrää ja laatua ei kukaan sitä kokematon pysty edes kuvittelemaan. Etsimme mielikuvia ja selittäviä esimerkkejä sieltä mistä niitä voidaan löytää, koska asian itse olemuksesta ei kukaan ole vielä kirjoittanut. Ammattilaiset ovat pystyneet kuvaamaan psykopaatin käytöstä ja pinnallisesti sitä, mitä uhrien elämässä tapahtuu.

Korostamme vielä, että natsisaksan tuhoamien ihmisten kärsimys on omaa luokkaansa, emmekä halua loukata ketään henkiin jääneitä tekemällä mitään vääränlaisia ja heitä alentavia vertauksia. Mutta suotakoon kirjoittajalle mahdollisuus edes tämän kerran esittää jotakin, mikä monien silmissä saa kirjoittajan vaikuttamaan todella epäuskottavalta.

Enemmän kuin koskaan aikaisemmin on mediassa välitetty kuvia keskitysleireiltä niin natsien toiminnan kuin vapauttamisen hetkiltäkin. On näytetty kuinka leirit ovat olleet täynnä ruumiita ja miten niitä on kasattu joukkohautoihin. Jossakin vaiheessa jopa katerpillarit työnsivät ruumiskasoja suurin kuoppiin ja tietämättömyyttään vakuuttavat paikkakuntien asukkaat pakotettiin kantamaan ruumiita autojen lavoille ja monttuihin. Jokainen meistä on aina ajatellut, ettei kukaan muu voisi tällaista tuhoa saada aikaan ja uskotaan, että ihminen on oppinut niin paljon, ettei vastaavaa koskaan tapahdu.

Tuntuuko pahalta jos väitämme, että tässä on jonkinlainen kuva siitä, mitä tämän ajan väärää valtaa käyttävät psykopaatit aikaansaavat tuhansien ja kymmenien tuhansien, jos ei satojen tuhansien ihmisten elämässä henkisesti. Tänä päivänä! Etenkin meidän armaassa Suomen - maassamme! Keskitysleirien ja pakkotyöläisten kärsimys rajoittui muutamiin vuosiin 1930 ja 1940 luvuilla, mutta tämän ajan psykopaattien uhrien henkinen ja osaltaan ruumiillinenkin kärsimys ei rajoitu vain muutamiin vuosiin, vaan yhä enemmän kohtaamme ihmisiä, ihmisraunioita, jotka ovat kokeneet ahdistustaan kymmeniä vuosia, useat 30 tai 40 vuottakin. Heidän kärsimystään ei ole uskottu eikä uskota tänäänkään, koska se on niin näkymätöntä, piilossa tapahtuvaa.

Meidän on suorastaan pakko katsoa asioita aivan uudella tavalla, sillä niin maallisissa kuin hengellisissäkin piireissä henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön harrastamista on katsottu sormien lävitse, eikä sen vahingollisuutta ole nähty sellaisena kuin se todella on. "Ole iloinen, että olet sentään hengissä!" on vastaus useimmille kärsiville. Tämän vastauksen antavat poikkeuksetta itse kiusaajat ja sellaiset kansalaiset, jotka eivät vastaavaa ole milloinkaan kohdanneet!

Elämä ei käytännössä ole minkään arvoista eikä jatkuvuutta ruokkivaa, jos pääasia on hengissä oleminen. Elämisen mahdollistaa vain kaikkeen siihen kuuluvaan osallisena oleminen. Väärä vallankäyttö ei välitä mitään toisen ihmisen kärsimyksestä eikä tarpeista, vaan pyrkii kaikin tavoin vain saavuttamaan omaa hyvinvointiaan ja omaa parastaan. Siksi psykopatiassa tai vastaavanlaisessa väärässä vallankäytössä pahin ominaisuus on kykenemättömyys asettua toisen ihmisen asemaan. Tämä henki ei kykene tuntemaan toisen ihmisen sielunelämää, vaan todellakin pitää tärkeimpänä, että toinen säilyy hengissä.

Että tällaista olisi oman maamme sisällä, tuntuu useimmista uskomattomalta ja absurdilta. Nyt jo sadoista suoranaisista yhteenotoista ilmenee, että lähes jokaiselta on riistetty kaikki heidän omaisuutensa tavalla tai toisella. Mainitsimme jo siitä, että on rikollista viedä toisen omaisuus, vaikka olisi sukulaisuussuhdekin. Yhtä rikollista on ihmisyyden nimissä sekin, jos toinen ihminen tietoisesti tai tiedostamatta saatetaan tilaan, jossa tämä ei ole kykenevä hankkimaan toimeentuloansa.

Tällä hetkellä julkisella taholla nähdään ongelmamme lähinnä sillä tasolla, mikä ilmenee hyväkuntoisimpien etsiessä apua lähinnä kiusatuksi tulemisen tunteensa johdosta. Lähes kaikki yhdistykseemme yhteyttä ottaneet ovat olleet jotakin tämän tason alapuolelta, eli he ovat eläneet ahdistavissa olosuhteissa niin kauan, etteivät he ensisijaisesti etsi apua kiusaamistasolla, vaan kokevat persoonallisuutensa olevan vaarassa. He kokevat katoavansa ihmisyydestä, ja useat, vertauskuvien puutteessa ehkä, ovat verranneet tilaansa jossa ovat tai johon ovat ajautumassa, autismiin. Autismia on tutkittu viime aikoina ja käsitykset ovat muuttuneet. Mutta vanhan käsityksen mukaisesti autismi lähinnä on merkinnyt persoonallisuuden katoamista jonnekin tavoittamattomiin, piiloon. Kun ihminen kokee asioita, jotka tuntuvat kestämättömiltä, pakenee ihmisen perusolemus, sielu, persoona jonnekin itsensä tai olosuhteiden luomaan turvapaikkaan.

Nykyisen tiedon mukaan tämä on vain osa totuutta. Tämän asian kuitenkin tulisi valottaa meille sitä ahdistuksen todellisuutta, minkä keskellä nämä ihmiset elävät. Ei ole oikein eikä ihmisyyden mukaista, jos tällaisen sivistysvaltion keskellä tavalliset kansalaiset kokevat elämän niin vaikeaksi, että on paettava todellisuudesta. On helppoa leimata nämä ihmiset mielisairaiksi tai oudoiksi, mutta ne olosuhteet joissa he elävät todella sairaan ihmisen kanssa, ovat todellakin kestämättömät.