Suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä? 2

Miksi siis olen niin kiinnostunut tästä aiheesta ja miksi itsellenikin hämmästykseksi tiedän niin paljon näistä asioista? En ole psykologian enkä psykiatrian erikoistuntija, mutta olen ihminen, joka ehkä yhtenä miljoonista olen harhaillut siinä viidakossa, missä tieto ja kokemus sekoittuvat toisiinsa puurona, josta selvän tien näkeminen on tuskien ja vuosikymmenien etsiskelyjen jälkeen hahmottunut edes jollakin tavalla.

Mikä tekee näistä asioista niin vaikeita? Se, että ei niinkään ole kysymys tietoon perustuvista tutkimuksista ja asioiden hahmottamisesta, vaan ihmisyydestä, ihmisenä elämisestä, kokemisesta — yksinkertaisesti ihmisyydestä. Leikkaus usein onnistuu, mutta potilas kuolee, koska veitsi ja tuska eivät aina ole sitä miksi ne mielletään. Veitsellä haavoitetaan, tapetaan, veitsellä myös parannetaan, mutta harvoin kysytään, miksi veitsi yleensä ottaen on otettu käyttöön. Puhutaan veitsestä tai kirurgin välineistä, mutta jos ihminen olisi ajoissa otettu huomioon ihmisenä aivan toisella tapaa, tarvitsisiko ollenkaan niin paljon tutkistella veitsen vaikutusta?

Psykopatiaan liittyvät asiat ovat kaikki elämään liittyviä seikkoja. Siksi puhutaan helposti kylläkin oikeutetuista ja tarpeellisista asioista, mutta asian perusolemus hukkuu laajoihin tutkimuksiin ja selvityksiin. Hoidetaan oiretta, mutta ei ihmistä itseään kehona ja persoonana!

Me olemme tottuneet nauramaan tietyille asioille, kuten ensimmäisenä mieleeni tulevassa esimerkissä. Minulle on aina ollut yksi merkittävimmistä ohjelmista televisiossa "Pokka pitää" – sarja. En väsy katsomaan noita jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. En väitä, että sarjan Hyasintti olisi psykopaatti, vaan sanon kuten tri. Harekin, että tietyissä ihmisissä ja tapauksissa tulee hyvä kuva psykopaatin piirteistä, ilman että välttämättä olisi kysymys psykopaatista. On useita muitakin nimeltä mainitsemattomia sarjoja ja ohjelmia, joissa psykopaatin ominaisuudet aivan hyppäävät silmille kuvaruudusta, mutta koska me olemme tottuneet pitämään niitä elämään kuuluvina ja usein huvittavinakin, on koko todellinen kärsivä ihminen hukkunut muiden elementtien alle. Me nauramme Hyasintille ja Richardin alistuneelle ja huvittavan tuskaiselta näyttävälle kärsimykselle niin täydellisen ihmisen seuralaisena ja mukana elävänä. Kaikella on oma paikkansa, ja nauran yhä edelleen Richardin ilmeille ja päänpuisteluille, mutta meidän on varmaankin syytä katsella toista puolta näkemästämme.

Katsoin hiljattain suomalaisen mustavalkoisen elokuvan "Niskavuoren Heta", jossa Hetan mies tavattomasti muistuttaa "Pokka pitää" – sarjan Richardia. Tuo elokuva ei naurattanut minua oikeastaan missään kohden, vaikka yhteneviä seikkoja oli niin paljon, koska mieleeni on lähinnä jäänyt kuolemaa tekevä miesparka, joka itse asiassa saa kaiken tunnustuksen vasta lyhyinä hetkinä ennen kuolemaansa. Voidaan käytännössä sanoa, että Hetan empatian puute ja suuri määrä psykopaatin piirteitä ajaa miespoloisen ennenaikaiseen hautaan.

Kuten Nürnbergin oikeudenkäynnistä tehdyn elokuvan lopussa natsirikollisten kanssa keskustellut juutalaiskapteeni vastaa kysymykseen siitä, mitä pahuus on natseissa kuin muissakin, niin vastaan minäkin: pahuus on empatian puutetta. Emme tarvitse natseja tai muita rikollisia esimerkiksemme pahuudelle: tässäkin maassa empatian puute on uskomattoman laajalle levinnyt, koska niin tiedotusvälineet kuin teatterikin on meidät siihen totuttanut. Pahuus on pahuutta kaikkialla, ja mikä pahinta, nimenomaan seurakunnallisessa elämässä. Siksi kai olen niin kiinnostunut tästä kaikesta, koska en vielä milloinkaan ole kohdannut sellaista empatian puutetta normaalin väestön keskuudessa. Valhekaan ei tunnu ollenkaan niin pahalta maallisen kansan keskellä, kuin kristikansan keskellä! Valhe ja valehteleminen tuntuvat hyväksyttävältä ja elämään kuuluvalta asialta siellä, missä siihen on totuttu, mutta minä en ikinä tule tottumaan siihen, että seurakunnissa valehdellaan, kerrotaan muunnettua totuutta, enemmän kuin missään muualla!

Tri. Haren kirjassa ehkä päällimmäiseksi jää, tai ainakin minulla jäi se seikka, että psykopaatit ovat aivan mahdottomia valehtelijoita ja tarinaniskijöitä. Saman seikan olen havainnut neljäkymmenvuotisen toimintani aikana erilaisissa hengellisissä piireissä. Olen haastatellut lukuisia ihmisiä, ja suurin osa näistä kertoo saman asian. Yksi suurista kysymysmerkeistä tässä yhteydessä on se, mihin tri. Harekaan ei antanut vastausta: missä määrin nämä ihmiset itse uskovat kertomansa?

Suomen olosuhteissa olen tullut siihen tulokseen ainakin toistaiseksi, että suurin osa tuntemistamme psykopaateista on todellakin lahjakkaita valehtelijoita, ja osa heistä tiedostaa valehtelevansa. Puhun nyt vain siitä mitä tiedän lähinnä seurakunnallisten kokemusteni perusteella ja useiden haastattelujenkin pohjalta. Olen monen muun kanssa sitä mieltä, että tietyssä vaiheessa nämä psykopaatit täysin tiedostavat valehtelunsa, mutta koska uskomme vakaasti siihen, mitä kerromme kirjamme luvussa "Historian kirjat kirjoitetaan uudelleen", on hyväksyttävä se tosiasia useiden kohdalla, että mitä enemmän tapahtunutta todellisuutta muutetaan ja selitetään itselle sopivalla tavalla, sitä kauemmaksi ajaudutaan mielikuvituksen maailmaan, pois totuudesta.

Havaintojeni pohjana ovat siis suurimmaksi osaksi seurakunnalliset ihmiset. Tämä tuo mukanaan tietynlaisen vaikeuden ja toisaalta selvyyden näihin asioihin. Ns. uskovainen ihminen tietää valehtelemisen olevan väärin. Siitä huolimatta ns. hengellisissä piireissä puhutaan uskomattomassa määrin valheellisia ja vääriä asioita totuutena. En väitä että tämä tekee näistä ihmisistä psykopaatteja, mutta tämä piirre on heissä niin kuvaava ja usein kokonaisvaltainen, että siitä ei voi olla puhumatta.

Olen itse ollut lukemattomia kertoja tilanteissa, joissa seurakuntalainen puhuu täyttä soopaa käsi sydämellä ja vakuuttaa puhuvansa ainoastaan totuuden, vaikka olen täysin tietoinen asioiden todellisesta laidasta. Valehteleeko tämä ihminen häpeämättömästi, vai puhuuko hän vain vakaumuksestaan? Kokemukseni perusteella rohkenen väittää, että tällaiset ihmiset, ovat sitten psykopaattisia tai luonnehäiriöisesti käyttäytyviä, tiedostavat valheensa ainakin alkuvaiheessa, mutta kerrottuaan saman valheen tarpeeksi moneen kertaan, itsekin lopulta uskovat puhuneensa totta. Niinkin laajan kokemuksen perusteella kuin itselleni on kertynyt, olen todella huolestunut siitä kehityksestä, joka nyt vallitsee ns. kristillisessä maailmassa. Puheet ja teot ovat tavattomassa ristiriidassa keskenään, mutta aivan luonnehäiriöiselle ominaisella tavalla kaikki ahdistavat vastakkaisuudet ja ristiriitaisuudet hukutetaan valtavan puhetulvan alle. Siksikö monet seurakuntalaiset ovat niin puheliaita?

Uskovainen ei siis saisi valehdella, ja uskon tässä kohden olevan suuri ero siinä, puhummeko psykopatiasta vain tri. Haren kirjan perusteella, vai huomioimmeko kansalliset eroavaisuudet. Yhdysvalloissa on aivan oma identiteettinsä uskonnollisella rintamalla. Kanadasta en ole selvillä.

Tri. Hare toteaa useaan kertaan, ettei psykopatian synnylle ole vielä löydetty virallista ja selvää syytä. Kaikki on toistaiseksi arvailuja, mutta hän panee melko suuren painon geneettisille / perinnöllisille tai syntymästä saakka vaikuttaville seikoille. Hänen mielestään tietyillä lapsuuteen liittyvillä seikoilla ei välttämättä ole mitään tekemistä psykopatian kehityksen kannalta. Huomioikaamme se, että hän pääasiassa on suorittanut tutkimuksensa rikollisten parissa. TV-dokumentissa, jossa hänkin esiintyi, mainittiin ettei muita psykopaatteja ole ollut mahdollista tutkia. En ryhdy väittelemään tästä asiasta kenenkään kanssa, mutta uskon puhuvani totta väittäessäni, että tietyt seikat selvästi vaikuttavat jo olemassa olevan psykopatian kehitykseen ja sen saamaan luonteeseen. Siksi jokaisessa maassa vallitsevat olosuhteet ja kansallinen perintö vaikuttavat käsittelemämme asian kehittymiseen, joskaan ei ehkä itse perusolemukseen.

Koska uskovainen ei uskalla valehdella, antaa hän esittämilleen asioille oman selityksensä, joka ei missään suhteessa pienennä asian vakavuutta vaan päinvastoin. Jos ihminen tietoisena asian vakavuudesta, siis valistettuna persoonana, tekee jotakin vastoin sisäistä minäänsä ja vakaumustaan, tulee mielestäni kaikki katsoa sitäkin suuremmaksi rikkomukseksi. Tuomioistuimetkin määrittelevät tapauksia sen mukaisesti, mistä ihmisellä on ollut tieto. Tietoinen ja tahallinen rikkomus katsotaan vakavammaksi, kuin tietämättömyydessä tapahtunut teko.

Suhtauduin aikanaan hyvin varauksellisesti erääseen ammattilaiseen, joka esitti, että kaikki ihmisen sisäiset ristiriidat aiheuttavat suuria vaikeuksia, jopa ruumiillista sairastumista. Tänä päivänä olen hyvin vakaasti tämän näkemyksen puolestapuhuja, etenkin nähdessäni ja kohdatessani yhä enemmän sielullisesti rikkinäisiä ihmisiä, erikoisesti seurakunnallisista piireistä. Tämä sielujen rikkonaisuus on paljon laajempaa ja yleisempää kuin kukaan meistä on halukas näkemään ja myöntämään. Kaikki on peitetty tietynlaisten naamioiden ja kulissien taakse, niin että usein itse uhritkaan eivät ole tietoisia omasta pahoinvoinnistaan, koska heille koko ajan vakuutetaan kaiken kuuluvan asiaan: Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat!

Tämä on suorastaan jotakin raivostuttavaa, ja tuskin rohkenisin puuttua kaikkiin näihin asioihin, ellei sisimmässäni myllertäisi sellaisella tavalla pyhä viha kaikkea tätä väärää uskonnollisuutta vastaan. Meidät on suorastaan aivopesty näkemään vain tiettyjä asioita ja toisaalta sulkemaan silmämme mitä räikeimmiltäkin epäkohdilta. Meille on opetettu, että ristiriitaiset ja rikkovat asiat kuuluvat toimenkuvaan ja ovat meille vain koulutukseksi. Kuitenkin ihminen sisimmässään tietää totuuden, ja jälleen kohtaamme tuon tekijän: sisäinen ristiriita synnyttää lisää ristiriitaa, ja jossakin vaiheessa ruumis alkaa oireilla sisäisten ristiriitaisuuksien johdosta. Ehkä kaikkein rikkinäisimmät ihmiset löydämme juuri sieltä, missä tulisi olla vain entisiä rikkoutuneita, mutta nyt eheytyneitä persoonia: seurakunnasta!

Seurakunnista on omalta osaltaan tullut psykopaattien temmellyskenttiä, niin että näitä nimityksemme alaisia ihmisiä on jokaisella tasolla, hallinnosta rivikansalaiseen asti. Jos aikaa on vähän ja muutamalla sanalla pitäisi kuvailla luonnehäiriötä, minä henkilökohtaisesti kuvaan psykopatian perusolemuksen seuraavasti: "Se on väärää vallankäyttöä!" Seurakunnissa tätä on aivan tavattomasti, mutta aivan kuten olemme tottuneet nauramaan Hyasintille, samoin me pidämme tiettyjä seurakunnassa vallitsevia asioita hengellisinä omalaatuisuuksina tai fanaattisuutena. Hyväksyntä on vähä vähältä annettu yhä uusille kielteisille ja ihmistä ja persoonallisuutta rikkoville asioille, niin että olemme päätyneet tilanteeseen, joka on suorastaan raivostuttava, jos näin saa asian julkituoda. Tietynlainen määrä vihaa on tarpeen että joku puuttuu näihin asioihin!

Kohtaamme siis melkoisen problematiikan puhuessamme valheellisuudesta, koska erilaisissa olosuhteissa valheen peittämiseksi tarvittavat keinot vaihtelevat suuressa määrin. Perusseikka lienee kuitenkin, että tässä kohden valmistuu selityksen maailmanmestari toisensa jälkeen, ja pidemmän päälle tuottaa vaikeuksia erottaa todellinen psykopaatti todellisesta valehtelijasta.

Aikanaan yksi psykopaatti raivosi siinä määrin, että puoliso ei voinut muuta kuin työntää sormet korviin ja istua pöydän ääressä odottaen raivon päättymistä. Huutaja huusi aikansa, mutta kun toinen ei näyttänyt pystyvän kuulemaan mitään, meni tämä toisen luokse ja iski nyrkillä päähän sellaisella voimalla, että uhri joutui vuorokaudeksi sairaalaan. Uskovaisessa perheessä! Kun puoliso sitten tuli kotiin vaivaisena, hämmästeli lyöjä tapahtunutta käsittämättä ollenkaan miten kaikki oli voinut mennä siten. "Minä vain halusin sinun sormesi pois korvista", kuului viaton selitys!

Kertomustemme Maija tai Jussi saattoivat tehdä aivan samankaltaisia asioita. He saattoivat iltamyöhällä pitää sellaisen raivokohtauksen, että naapurit tulivat soittamaan ovikelloa, mutta seuraavana päivänä kysyivät puolisoltaan: "Eikö meillä ollutkin eilen ihan mukavaa?" Huuto oli saattanut seurata muutaman tunnin kestänyttä yhteistä lemmiskelyä, ja nyt seuraavana aamuna huuto ja mahdolliset korvapuustit olivat kuin pois pyyhityt mielestä.

Tämänkaltaisia kertomuksia kuulee ainakin puolelta tapauksia, ja juuri tässä kohden joutuu todella kysymään ovatko nämä ihmiset näin suuria valehtelijoita, vai ovatko he todella unohtaneet kaiken negatiivisen, itselleen epäedullisen? Ainakin toistaiseksi olen vakuuttunut siitä, että suurin osa näistä ihmisistä on ajautunut niin pitkälle historian uudelleen kirjoittamiseen ja totuuden pakenemiseen, että suomalainen melankolisen perussävyn omaava persoonallisuus mielellään turvautuu kaiken kieltämiseen, eli ei kestä kohdata tapahtunutta todellisuutta. Kenelle tahansa kehittyy näissä olosuhteissa kieltävä reaktio, jota kutsutaan täydelliseksi torjunnaksi — aivan kuten tietokone olisi ohjelmoitu pyyhkimään kaikki laskut koneen muistista, ja lisäämään saataviin pari nollaa lisää!

Uskon, että suomalaisessa luonnehäiriössä on melkoinen määrä epävarmuutta ja itsetunnon puutetta amerikkalaiseen psykopatiaan verrattuna. Suomalainen psykopaatti joutuu pönkittämään omaa egoaan huomattavasti enemmän kuin amerikkalaisen luonteen omaava toverinsa. Olin sanoa että amerikkalaisilla psykopaateilla on enemmän kansallistuntoa ja isänmaallisuutta, mutta Haren kirjan mukaan psykopaatti ajattelee vain itseään ja omaa parastaan. Toisaalta, jos tällainen ihminen ei ole kovin isänmaallinen, on hän mahdollisesti kansallisuustuntoisena sitäkin itsevarmempi.

Kuinka paljon eri kansallisuudet poikkeavat toisistaan käytöksen ja luonteen perusteella on joidenkin mielestä kiistanalainen seikka. Jos väitän meillä suomalaisilla olevan aivan erikoisia piirteitä, kerron väitteelleni tueksi erään asian.

Amerikkalaisilla on aivan omanlaisensa suhtautuminen aseisiin, mikä ilmenee jo tri. Haren kirjassakin rivien välistä. Entä sitten Sveitsiläiset? Voisimmeko ajatella tapojen vaihtamista suuremmassa määrin?

Vierailin usein Sveitsissä monissakin perheissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, kuinka erään perheen poika esitteli minulle rynnäkkökiväärinsä, joka hänellä aina oli kotona silloin kun hän ei ollut asepalveluksessa. Ihmettelin asiaa mutta totesin, ettei hänellä kai ollut ammuksia siihen. Mutta totta tosiaan, hänellä oli kuulemma peltirasiallinen ammuksia, armeijan antamana! Voitaisiinko ajatella, että suomalaisilla asevelvollisilla olisi rynnäkkökivääri eteisen komerossa panoksineen päivineen? Kuinka moni sadasta suomalaisesta olisi tämän kannalla? Ehkä kolme prosenttia, eli juuri se määrä, mitä uskotaan psykopaatteja olevan maassamme. Tri. Haren arviota kahdesta prosentista pidän alimitoitettuna.

En tiedä onko oikein ottaa tällainen seikka esiin puhuttaessa ihmisten ja kansallisuuksien erilaisista luonteista, mutta tuntien niin monta sveitsiläistä henkilöä ja vierailtuani ainakin sata kertaa Keski-Euroopassa, olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että psykopatian ongelma maassamme on omaa luokkaansa. Mikä sen aiheuttaa, jos kerran lapsuuden kokemuksilla ei ole siihen suurta merkitystä (Hare)? Jos persoonallisuutta rikkovilla tekijöillä ei ole ratkaisevaa merkitystä (itse en yhdy siihen ainakaan toistaiseksi, pitäytyen Eurooppalaisten alan ihmisten käsityksiin), niin on kuitenkin suuri merkitys kansallisella identiteetillämme.

Muutkin maat ovat olleet miehitettyinä tai vieraan vallan alaisina, mutta olisiko pitkä talvi ja sen pimeys yhtenä syynä siihen, että suomalaisia vaivaa tietynlainen melankolisuus? Yksi yleisesti hyväksytty selitys on viime sotamme, jossa pamahti lukemattomia kertoja, eikä kukaan järjestänyt terapiaa pamausten keskellä olleille, saati sitten sureville ja kotona odottaville vaimoille. Martti Paloheimon kirja "Suomalaisen lapsuuden haavat" mielestäni suuressa määrin antaa osaselityksen sille puolelle isien perintöä, mistä moni nykysuomalainen vielä nauttii.

Erityispiirre, josta ei juurikaan ole kirjoitettu, on suomalaisen psykopaatin ominaisuus tietyillä elämän alueilla ja tietyissä tilanteissa takautua jopa kolmevuotiaan tasolle. Suurin osa haastattelemistani ihmisistä on havainnut tämän puolen, jota tuskin on laajemmin pantu merkille. En väitä että nämä ihmiset olisivat kolmevuotiaita, tai 8-10 vuotiaita, ei edes teini-ikäisiä, vaan he käyttäytyvät rajatuissa tilanteissa KUIN pienet lapset.