Kauhistuksen kanahäkki I-3

Minä olen sinä, ja sinä olet minä

Täyttääkseen sisimmässään olevan tyhjiön luonnehäiriöinen luo tai hakee muualta itselleen kaiken puuttuvan. Hänen mielikuvituksellaan ei usein ole mitään rajoja. Hänen luovuudellaan ei ole rajoja. Hänen kekseliäisyydellään ei ole rajoja. Mutta surullista kaikessa on se, ettei hänellä ole mitään omaa, ei omakohtaista kokemusta, ei omakohtaisia tunteita, ei omaa oikealla tavalla kehittynyttä persoonaa. Hänen persoonallisuutensa (lukuun ottamatta luonnostaan olevaa lapsen asteelle jäänyttä persoonallisuuden osuutta) on kaikki lainattua, varastettua, muilta omaksuttua. Hän ei itse asiassa ole hän, vaan joku toinen. Kaikki hyvä hänessä on lainattua, kaikki paha hänessä ei olekaan hänessä, vaan tuossa toisessa, jolta hän on hyvänsä ominut! Kukaan ei voi olla hyvä ilman pahan poissa oloa, siispä kaikki paha onkin tuossa toisessa. “Minä olen sinä, ja sinä olet minä, vaikka en sitä tiedostakaan.“

Tämä kirjoittamani saattaa järkyttää monia, mutta tiedän mitä kirjoitan. Jos sama henkilö voidaan nähdä sieraimet raivosta laajentuneena puhkuvana sarvikuonona, sekä pitkäripsisenä, suloisena kuusipeurana, on kysymys todella vakavasta asiasta. Ketä tulee uskoa, sitäkö, joka elää tuon olennon kanssa joka päivä, vaiko niitä, jotka näkevät vain rajoitettuina hetkinä suloisia, lempeitä, ihastuttavia olentoja? Elävätkö nuo kauhuja näkevät ja kokevat ihmiset olemattomien vaikeuksien keskellä? Kuvittelevatko he vain kaiken, eli elävät olemattomissa? Tarvitaanko muuta mielisairaaksi leimaamiseen?

Kun alkoholistiperheessä jokainen perheenjäsen pyrkii peittämään yhteistä ongelmaa, muuttuen itsekin suojelunsa kohteen näköiseksi, omaksuen samat piirteet, samat ominaisuudet, on luonnehäiriöisen kohdalla kaikki hiukan erilaista. Hän pyrkii äärimmäisyyteen asti peittämään omat virheensä ja puutteensa, käyttäen kaiken mielikuvituksensa. Hän toimii mitä suurimmalla oveluudella ja viekkaudella, uskotellen olevansa kuusipeura, eikä missään suhteessa sarvikuono. Hän puhuu niin kauan ja vakuuttavasti, että lopulta jokainen hänen vaikutuspiirissään alkaa yhä enemmän varmistua siitä, että on itse melkoisesti sarvikuonon näköinen ja oloinen. Hyvin pian alkaa käsi sivellä otsaa, ja tarpeeksi kauan tunnustellessa alkaa tuntua kuin pieni sarvenalku jo pullistelisi nahan alla. “Minä olen sinä, ja sinä olet minä, vaikka en sitä tiedostakaan.“

Jonkin ajan kuluttua on kaikki sekaisin kuin seitsemän veljeksen jalat. Asialla on manipuloinnin ja aivopesun mestari, joka pystyy uskomattomiin suorituksiin, vaikka hänellä ei olekaan mitään todella omaa. Hänellä joskus tuntuu olevan aivan yliluonnollisia kykyjä. Onko siis ihme, jos vain osa ammattiauttajista on laajemmin selvillä tämän sairauden todellisesta olemuksesta? Yleisesti on tiedossa, että nämä ihmiset osaavat käyttäytyä niin hämäävästi, että jopa vuosikymmenien kokemuksen omaavat psykiatrit ja psykologit antavat sumuttaa itseään ja suovat heille terveen paperit. Harvinaista ei ole sekään, että luonnehäiriöisen uhri leimataan mielisairaaksi ja jopa suljetaan sairaalaan, “koska on kadottanut todellisuudentajunsa!“

****************************************************************

Ihmisen oikeuksista

Jokaisella ihmisellä on luonnostaan tuntemus siitä, että nämä oikeudet kuuluvat hänelle, vaikka tuo tieto onkin niin monella tapaa vaimennettu. Ihmisellä on oikeus elämiseen, kuten vanha sananlaskukin sanoo: “Elää ja antaa Lassenkin elää. (Leben und leben lassen).“ Samaan sisältyy se, mistä Paul Tournier kirjoittaa kirjassaan "Ihmisen paikka“. Jokainen tarvitsee oman paikkansa, oman sijansa tässä elämässä. Jos se riistetään häneltä, mahdollisesti jo lapsuudessa tai myöhemmässä elämän vaiheessa, seuraa automaattisesti suuria ongelmia.

Jos ihmiseltä katoaa tunne olemassaolonsa oikeutukseen, leimautuu kaikki syyllisyydellä ja muiden ihmisten luomalla pelolla. “Minä saan olla olemassa vain, jos teen siten ja siten.“ Ihmisen olemassaolo on asetettu tiettyjen ehtojen varaan, joiden täyttämättä jättäminen tuottaa aina vain lisää ahdistusta ja tuskaa. Jos ei ole voimaa eikä mahdollisuutta oman elämän elämiseen, ja jatkuvasti täytyy suuntautua sen mukaan mitä muut odottavat, joudutaan toivottomaan oravanpyörään. On juostava koko ajan, ponnisteltava, taisteltava, ei oman elämän hyväksi, vaan muiden odotusten täyttämiseksi. On siten helppo paeta kauniiden ja rohkeiden maailmaan, missä ihmiset toteuttavat itseään häikäilemättömästi ja ilman minkäänlaista moraalia.

Elämä rajoittuu hyvin ahtaisiin puitteisiin, vaikka se voisi olla mitä rikkainta ja antoisinta, jos vain itse saisi päättää omasta elämästään. Miksi ei ihminen saisi päättää omista asioistaan? Siinä on meille kysymys, johon jokaisen on itse vastattava!

Jos elämämme on jatkuvaa anteeksipyytelyä ja ponnistelua edes muutaman ystävän säilyttämiseksi, puuttuu normaali perusturvallisuus. Kaikki on ehdollistettu, rajattu jotakin sellaista, mikä on jokaisen ihmisen perusoikeus. En yhtään ihmettele monien ihmisten asennetta sitä pakottamista kohtaan, mikä vallitsee kaikkialla, eikä vähiten uskonnollisessa elämässä! Raamattu jo sanoo, että laki saa aikaan vihaa. Kun kaikki ympärillä oleva koetaan vihamieliseksi, joutuu jatkuvasti taistelemaan omasta paikastaan tässä elämässä, ja valtaa tunne siitä, ettei voi kuulua minnekään, ei kenellekään.

Meidän mielenterveytemme perustuu siihen, että jokainen ihminen on koskematon niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä, ja jokaisella on oma paikkansa, jota ei kukaan voi ottaa. Joka ei kykene näkemään omaa paikkaansa, rakastamaan omaa persoonaansa, ei myöskään kykene suhtautumaan oikealla tavalla kanssaihmisiinsä. Ihminen ei voi antaa sellaista, mitä hänellä ei ole!

Suoraa lainausta Martti Paloheimon kirjasta:

Oikeus olla oma itsensä:

Tämä tuo mukanaan sen vakaumuksen, että saamme ihmissuhteissamme olla sellaisia kuin olemme ja että ne yksilölliset ominaisuutemme, joille emme itse voi mitään, eivät tee ihmissuhteissa oloamme uhatuksi. Tämä koskee sekä kehollisia että sielullisia erikoispiirteitämme, myös heikkouksiamme ja puutteitamme…

****************************************************************

Mitä sinä sanot minulle, se minun olisi tullut sanoa sinulle!

Yksi luonnehäiriöisen tunnusmerkeistä on se, että hän ei siedä minkäänlaista persoonaansa kohdistuvaa arvostelua saati sitten nuhtelua. Vuonna 2002 oli Tampereen Kirkkosanomissa kirjoitus nimellä: “Luonnehäiriöinen ei pyydä anteeksi eikä kadu“. Miksi? Koska hän ei mielestään ole tehnyt mitään väärää tai tuomittavaa, sillä hän useimmiten on “täydellinen ihminen“. Tämä täydellisyys perustuu ajatteluun: “Minä tiedän tarkalleen millainen ihminen olen. Minä olen hieno ihminen. Minä en tarkoita mitään pahaa, en halua mitään pahaa, siispä en ole voinut tehdä mitään väärää. Jos jotakin väärää on tapahtunut, en se ole ollut minä, vaan tuo toinen.“ Tapahtuu siis ns. projisointi, eli kaikki paha ja väärä nähdään toisessa ihmisessä, koska se on halveksittavaa ja sopimatonta. Samanaikaisesti kaikki toisessa oleva hyvä nähdään itselle kuuluvana erinomaisuutena.

Niin kotona kuin työpaikallakin lh-persoona uskoo omaavansa kaikki taidot ja hyveet, mitkä hän näkee toisissa ihmisissä. Kun ihmisellä ei ole juuri mitään omaa, on hän mitä suurimmassa määrin sitä mitä toinen on. “Minä olen sinä, ja sinä olet minä.“ Miten tämä on selitettävissä?

Luonnehäiriöinen etsii itselleen kumppanin tai mahdollisuuksien mukaan työtoverinkin, joka on heikompi ja hänen alapuolellaan, ei missään tapauksessa vahvempi ja siten yläpuolella. Hän etsii ihmistä, joka tulee niin sanotusti hänen hoviinsa, kunnioittamaan ja palvomaan ja palvelemaan häntä. Niin kauan kuin tämä palvova asenne säilyy, on kaikki hyvin. Harvempi normaali ja terve ihminen kuitenkaan sietää tätä olotilaa pidemmän päälle. Mikä on todella surullista on se, ettei hän ensi alkuun voinut aavistaakaan jotakin tällaista olevan olemassa. Feminiininen osapuoli näki aikanaan vain uljaan, kaunisilmeisen, komeasarvisen kuusipeuran, joka suorastaan imi häntä puoleensa. Uros näki pitkäripsisen, aivan enkelimäisen suloisen kuusipeuranaaraan. Joitakin luonnehäiriöisen ihmisen tuntomerkkejä mahdollisesti oli osittain näkyvissä, mutta rakkauden huumassa ja tietämättömyydessä niille ei suotu mitään sijaa. Hätäkellojen sijasta alkoivat hääkellojen kumut kaikua!

Työpaikalla luultiin firmaan tulleen erinomaisen työntekijän, joka on kaikessa parempi kuin kukaan entisistä työtovereista. Kuitenkin ajan kuluessa suurin osa työntekijöistä alkoi voida huonosti.

Mistä tämä huonovointisuus johtui? Yksinkertaisesti siitä, että yhden ylivertaisuus ei suonut mahdollisuutta kenenkään muun työn todelliseen arvostamiseen! Samanaikaisesti eräänlainen panetteleva huhumylly alkoi jauhaa työyhteisössä, ja kesti vuosia ennen kuin selvisi alkulähde. Se oli tämä uusi työntekijä, joka äärimmäisellä oveluudella osasi mustamaalata kaikki työtoverinsa ja ikään kuin ruumiita alleen pinoamalla pystyi kohoamaan muiden yläpuolelle.

Nykyisen tietämyksemme mukaan lh-persoonalla ei alun pitäenkään ole tarkoitus mukautua uuden työpaikkansa ilmapiiriin, vaan hän saapuu kaikkialle periaatteella: minä nuolen vaikka kaikkien johtajien takapuolet, jos siitä on hyötyä työpaikan saamiseen, mutta jonkin ajan kuluttua olen näyttävä heille taivaan merkit, sillä minä olen oleva merkittävin työntekijä ja johtaja firmassa! Jos minua ei kohdella arvoni mukaisesti, on päitä lentelevä ympäriinsä!