Kauhistuksen kanahäkki III-3

Saarnaajan näköinen Jumala

Saako arvostella Jumalaa, joka on niin saarnaajan näköinen? Jos joku hurskas olisi kuullut Liisan ja Jonnan keskustelun, olisi hän säikähtänyt pahemman kerran tällaista jumalattomuutta. Mutta nämä kaksi olivat oikeastaan hämmästyttävän uskonpuhdistuksellisia näiden totuuksien suhteen. Eikö tässä ollutkin kuin villakoiran ydin kaikkien niiden vaikeuksien suhteen, mitkä olivat saaneet sellaisen vallan eri seurakuntien keskuudessa! Yksittäinen, tavallinen ihminen oli täysin unohdettu tässä suunnattomassa hurskaudessa, ikuisen elämän odotuksessa! Niin, osa odotti sitä, osa uskoi jo elävänsä sitä. Nyt joutui vain toteamaan, että jos tämä täällä eletty elämä jo oli iankaikkista elämää, niin sehän olisi jatkuva tuolla puolen juuri samanlaisena! Jaa, jaa… pohtivat Liisa ja Jonna, kukahan siellä pyrkisi riistämään heiltä kaiken minuutensa ja kaiken omaisuutensa? Kukahan siellä olisi hallitseva, johtava laumaansa? Ilmiselvästi seurakunnan paimen ja vanhemmistoveljet, mukaan lukien Jonnan mies. Ei hyvänen aika, eihän se voinut olla mitenkään mahdollista!

Jos Jeesus ei ollut Jonnan miehen näköinen ja oloinen, eikä myöskään missään tapauksessa sellainen kuin Jussi, joka ei ollenkaan uskonut Jumalan olemassaoloon, muuta kuin niinä hetkinä, kun vaimolle tuli opettaa tämän asemaa perheessä… Näillä ihmisillä oli todella kummallinen jumala, outo jumala, kauhea, ihmisen näköinen jumala. Tarvitsiko nyt Jonnan ja Liisan sittenkään vavista pelosta tuon vanhemman uskonsisaren tavoin, joka pelkäsi jokaisen saarnaajaan tai vanhemmistoveljeen kohdistuvan arvostelun olevan itsensä Jumalan arvostelua, mistä rangaistuksena olisi iankaikkinen ero Hänestä?

Jumala on yksi, sen tiesi Liisakin, vaikka ei muistanutkaan juuri mitään rippikouluajalta. Mistä nyt sitten johtui, että hänenkin mielessään Jumalalla oli ainakin kahdet kasvot, tai kolmet, tai… eli oliko sittenkään niin vaarallista, jos hän ei oikein uskonut tähän niin monikasvoiseen jumalaan? Tämä jumala oli aivan liian puutteellinen, inhimillinen, suorastaan häijy!

Juuri näinä hetkinä jotakin ikään kuin suli Liisan sisimmässä. Siinä uskonnollisessa maailmassa, mistä hänkin oli palanen, hallitsivat lukemattomat jumalat, jotka olivat ihmiskasvoisia, parrakkaita, sileäleukaisia, messiastukkaisia, puolikaljuja, ja nyt viime aikoina niin naisellisia ja lutusia, kun nyt naispappeus oli tullut valtaan. Luterilaisen kirkon päätös naispappeudesta oli vapaissakin suunnissa otettu vastaan salaisella mielihyvällä, sillä nyt kiista naisen asemasta seurakunnan johdossa oli saanut aivan uudenlaisia piirteitä. Suvaitsevaisuus sai aina vain enemmän valtaa, sen sijaan että oltaisiin suvaitsevaisuuden sijasta hyväksytty jokainen sellaisena kuin oli.

Mitä hyödytti hurskaiden vapaiden suuntien ihmisten yhteinenkään paheksunta kaiken suhteen, koska minkäänlainen paheksunta ei muuttaisi mitään tuossa suuressa instituutiossa! Niin, paheksunta oli oivallinen työväline useimpien uskovaisten keskuudessa, ja oli helppo hyväksyä se ajatus, ettei suurinta osaa uskovaisista enää tulisikaan kutsua uskovaisiksi, vaan antaa heille nimi sen mukaan, mitä he eniten tekevät: Päätoimintonsa mukaisesti uskovaista tuli paremminkin kutsua ”paheksujaksi”.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, on jo ikivanha toteamus. Nyt tätä tietä kävivät nämä lukemattomat paheksujat, jotka omasivat mitä suurimman ammattitaidon. Onko parempaa yhdistelmää tuhoamaan kaikki toimeliaisuus ja pyrkimys parempaan, kuin aikomusten tie ja paheksuvat kulkijat? Tämä virka ja virkatie takaavat sen, ettei seurakunnissa pääse tapahtumaan mitään uutta tai todellista!

Teemmekö vääryyttä todellisuudelle, jos toteamme, että lähes ainoat molemmat jalat maan päällä kulkevat ihmiset löytyvät niiden keskeltä, jotka on lyöty maahan ja kuljettu rautakengin heidän ylitsensä? Lasten ja imeväisten suusta saamme kuulla totuuden. Kun nyt nämä kaksi naisihmistä vähä vähältä olivat löytämässä kadonnutta persoonallisuuttaan ja elämäänsä, aikaansai tuo elämän löytyminen mitä runsaimpia totuuden puroja ja lähteitä. He olivat menettäneet kaikkensa, ja siksi he eivät nyt enää osanneet pelätäkään mitään muuta, kuin sitä oikeaa Jumalaa, joka kaikesta huolimatta seuraa ihmisten elämää kaikkien näiden ”jumaluuksien” keskellä.

Uskonnon varjolla ja muka Jumalan luvalla oli Jonnan mies saavuttanut kaiken sen, mistä hän nyt sai nauttia. Heidän mennessään naimisiin oli Jonna ollut hyvin sekavissa tunnelmissa. Hänen kotinsa oli ollut hyvin riitainen, ja alkoholi oli näytellyt suurta osaa isän elämässä. Jonnaa oli aina kauhistuttanut, kun seurakuntalaiset vielä nytkin kyselivät edesmenneen isän uskosta ja valmiudesta iankaikkisuuteen siirtymisen suhteen. Kun Jonnan hämillisyys oli ollut niin ilmeinen, olivat kyselijät vaienneet ja todenneet tärkeintä olevan, että tytär ainakin on valmis!

Jo siihen aikaan kaikenlaiset skismat seurakunnassa olivat vallinneet siinä määrin, että Jonna oli ollut hyvin hämillään ja avuton. Tämä oli mitä oivallisin sauma miehelle, joka jo pidemmän aikaa oli katsellut tätä seurakunnassa vierailevaa, ehkä sievintä nuorta naista.

Jonnan kohdalla voitaisiin todeta se seikka, mihin useimmat terapeutit pyrkivät. Lapsuudessa ja nuoruudessa voi olla tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että uhri ajautuu vääriin suhteisiin. Jonna muisti isänsä ankarana, etenkin humalapäissään arvaamattomana miehenä, ja vieläkin pelko valtasi hänen mielensä ajatellessaan niitä hetkiä, kun oli joutunut pakenemaan naapurissa asuvan sukulaisen luokse. Mutta tämä seurakunnassa niin arvostettu mies ei ollut missään suhteessa sellainen kuin hänen isänsä, vaan mitä charmikkain ja upein otus, mitä hän koskaan oli nähnyt. Mitä uljain kuusipeura komeine sarvineen! Oli se vain kumma juttu, että nuo uljaat sarvet sitten muutaman kuukauden kuluttua olivat muuttaneet muotoaan, ja kauniin täplikkään nahan alta oli pullistunut esiin valtavasarvinen, lihava harmaa sarvikuono! Mylvivä, puskeva sarvikuono — mutta Jonna oli ainoa, joka sen näki. Seurakuntalaiset näkivät yhä edelleen hillityn, kaunissilmäisen kuusipeuran, joka niin suloisesti äänteli seurakunnan tilaisuuksissa!

Tuo aviopari oli siis vierailulla seurakunnassa ja yöpyi siinä vanhemmistoveljen kodissa, mitä Jonnankin kodiksi kutsuttiin. Sinä yönä perheen pää sai kovan kuumeen ja olo tuli niin huonoksi, että hänet oli vietävä sairaalaan. Niin aviopari jäi ilman valvontaa Jonnan kanssa. Kun mies ei ollut paikalla, ja ilmeisen todelliset uskovaiset katselivat hyvin säälien vaimoa, parahti tämä mitä surkeimpaan itkuun, joka ei ollut ollenkaan loppua. Jonna purki kaikkien vuosien tuomat traumansa tälle avioparille sillä tuloksella, että hän ensimmäistä kertaa elämässään kuuli, ettei hänen ollut pakko kuolla, vaan hänelläkin oli oikeus elämään! Ensimmäistä kertaa hän kuuli, ettei hän ollut ainoa, eikä suinkaan ollut hullu, niin kuin hänelle kaikkina vuosina oli vakuutettu!

Jonnalta oli kaikkien perheasioiden puhuminen kielletty, niin kuin kaikilta muiltakin seurakunnan vaimoilta, mutta miehillä kuulemma oli perheen päänä ja Kristuksen sijaisina oikeus tehdä ja puhua mitä tahansa. Tämän oikeuden varjolla oli Jonnankin mies ensimmäistä kertaa jo viitisentoista vuotta sitten luottamuksellisesti uskonut tämän asian seurakunnan johtaville veljille: ”…minä kestän kyllä, Jumala auttaa minua, mutta vaikka sitä ei päällepäin näekään, on vaimoni todella sairas, sairas… niin, hän on mieleltään täysin epävakainen, ja epäilen suuresti skitsofreniaa. Olkaa varovaiset, ettette vain sano kenellekään mitään, sillä Jonna saattaa muuttua todella vaaralliseksi, jos saa kuulla tästä!”

Tällainen asia ei toki, voi hyvät ihmiset sentään, tai voi hyvä Jumala sentään, pysy salassa missään seurakunnassa! Ei kestänyt kauankaan, kun Jonna hetkeksi muuttui todella vaaralliseksi kuultuaan siitä eräältä seurakunnan sisarelta. Ei, ei hän todellakaan tarvinnut tämän ylimääräisiä rauhoittavia lääkkeitä, joita tämä mitä suurimman salassapidon vaatimuksella tarjosi hänelle! Ei, ei hän todellakaan ollut uhannut tappaa miestänsä, saati sitten pahoinpidellyt tätä! Ei hän todellakaan ollut tuhlannut kaikkia perheen rahoja joissakin ihmisten arpapeleissä, vaan hänen miehensä itse oli pannut menemään huikeita summia viime kesänä! Usean tunnin vesihiihto viikon ajan joka päivä vieraalle maksettuna maksoi maltaita, saati sitten elämysmatkailu Lapissa!

Jonna protestoi aikansa, saaden yhä enemmän omantunnon puistatuksia, sillä eihän kukaan todellinen vaimo paljastanut mitään negatiivista rakkaasta miehestään. Hänelle oli kehittynyt ns. neulansilmäomatunto, kuten kaikille hengellisen taustan omaaville uhreille. Häntä syytettiin siis jopa ihmistenkin edessä kaikesta siitä, mitä hänen oma miehensä teki — ja niin hullua kuin se olikin, ajoittain hän itsekin uskoi tehneensä kaiken sen, olevansa juuri sellainen kuin mies hänelle vakuutti. Ja mitä useammin mies jotakin vakuutti, sitä enemmän hän itse uskoi kaikkeen puhumaansa. Niin, ajatteli Liisakin, kaikesta tietoisena - hänen kun oli niin helppo uskoa kaikki Jonnan kertoma kun oli saman kokenut… Tämän viimeisen väittämän perusteella seurakunnissa oli melkoinen määrä luonnehäiriöisyyttä. Ihminen uskoi sen, mitä kylliksi vakuutti itselleen ja toiselle!

Liisa avasi pienen matkalaukun, missä hänellä olivat kaikkein rakkaimmat ja omimmat esineensä. Hän tunsi kaikesta huolimatta onnellisuutta, sillä olihan hän saanut pelastettua edes tämän verran omaisuuttaan. Toisin oli Jonnan kohdalla, joka oli kadottanut kaiken, sillä eräänä päivänä, tajutessaan menettäneensä vaimonsa, oli Jonnan mies kerännyt kaikki tämän vielä kotona olevat tavarat pihamaalle lasten hiekkalaatikkoon, pitäen sellaisen rovion, että palokunnan auto oli käynyt paikalla. Poliisin avustuksella, etenkin vielä kun oli palokunta todistajana, sai vaimo jonkinlaisen korvauksen tavaroistaan ja mies sakot liian suuren tulen tekemisestä asemakaava-alueella.

Liisalla ja Jonnalla oli yllättävän samanlaisia kokemuksia elämänsä varrella, ja Jonnan mies ja Jussi olivat monessa suhteessa kuin veljeksiä.

Liisa odotti sosiaalitoimiston päätöstä toimeentulosta. Hän oli vielä muutaman kuukauden virallisesti naimisissa Jussin kanssa, ja siksi toimiston virkailija oli sitä mieltä, että Jussin olisi maksettava Liisan laskuja. Näillä virkailijoilla ei ollut hajuakaan siitä, millaisten ihmisten kanssa olivat tekemisissä! He vain tuijottivat lukuja ja olettivat jokaisen asiakkaan yrittävän pettää niin paljon kuin ehtii. Tämä tunne oli Liisalla niin voimakkaana, että nyt yli neljän kuukauden oman elämän opettelemisen aikana häntä ei niinkään ahdistanut hirvittävä aika Jussin kanssa, vaan ylivoimaisesti suurin tuska oli tämän yhteiskunnan kanssa selviämisessä; Kelan kanssa tuli toimeen, mutta hän tunsi itsensä suorastaan rikolliseksi pelkästä sosiaalitoimiston kanssa asioimisesta. Aivan samanlainen oli Jonnan kokemus, Matin, Reinon jne. kokemus. Eikö tämä yhteiskunta kerta kaikkiaan voinut käsittää, että nämä luonnehäiriöisen uhrit olivat puhtaaksi kaluttuja luita, jotka elämän uudelleen saavuttaakseen tarvitsivat jotakin luidensa peitteeksi?

Lääkärin ”kaikkivaltiaiden” silmien alla

Huomenna olisi Liisan lääkäri. Niin, siinä oli toinen murheen aihe. Rahan puute tuntuu lamaannuttavalta, ja se vaikuttaa myös ruumiilliseen terveyteen, miksei siis henkiseenkin. Jos Liisalla olisi ollut rahaa, olisi hän mennyt yksityislääkärille, joka vähintään jo leipänsä tähden suhtautui täysin eri tavalla potilaisiinsa kuin kunnallinen lääkäri!

Lääkärin mielestä, niin ainakin Liisa tämän hyminät ja epämääräiset ilmaisut tulkitsi, hän oli hiukan heikkohermoinen, turhaan hätäilevä. Siinä lääkäri oli osittain aivan oikeassa, sillä tämän naisen hermot olivat todella olleet lopussa monen vuoden ajan. Mutta aivan kuten sosiaalitoimistossakin, hän koki täälläkin olevansa epäluotettava, syyllinen. Siinä hän olikin mestari, sillä olihan hän ollut syyllistävän mestarimanipuloijan opissa pari vuosikymmentä! Mutta nyt irtaannuttuaan Jussin kalmankourien otteesta, tunsi hän sosiaalitoimiston kanssa asioimisen jälkeen toiseksi suurinta tuskaa täällä lääkärissä, sillä lääkäri ei käsittänyt ollenkaan hänen todellisia ongelmiaan!

Psykosomaattisista sairauksista ja kokonaisvaltaisesta ihmisen hoitamisesta on puhuttu jo vuosikymmenien ajan. Erikoisen panoksensa tälle alueelle on antanut sveitsiläinen lääkäri Paul Tournier, joka syntyi jo viime vuosisadan puolella. Liisa oli lukenut niin tämän kuin joidenkin muidenkin alan ammattilaisten kirjallisuutta (Erik Ewalds) jo ennen kuin itse huomasi olevansa suurissa vaikeuksissa. Mutta nyt saatuaan nimen ahdistukselleen: ”luonnehäiriöisen uhri”, tajusi hän suuren osan sairauksistaan johtuvan nimenomaan elämästä Jussin kanssa.

Lääkäri ei ymmärtänyt hänen sydänoireitaan ja hänen tuntemiaan kipujen vaikutuksia. Liisan kertoessa näkemyksistään ei yksikään lääkäri ottanut häntä vakavasti. Kertoessaan itsellään olevan verenpainemittarin, oli jokainen lääkäri sanonut sen olevan hyvä asia, mutta kehottanut olemaan mittaamatta verenpainetta liian usein. Mitä se tarkoitti, sitä ei Liisa käsittänyt, koska ei ollut edes kertonut kuinka usein sen teki. Lääkäriä tuntui selvästi kiusaavan se, että Liisa niin paljon tiesi tai halusi tietää sairauksistaan!

Heillä oli Jonnan kanssa melkein samanlainen sairaskertomus. Kummallakin oli alkanut kohonnut verenpaine noin kymmenen vuoden kuluttua naimisiin menosta. Sen jälkeen kumpikin oli alkanut tuntea jonkinlaisia sydämeen yhdistettäviä oireita, jotka alussa hyvinkin olivat psykosomaattisia, mutta sitten kummallakin olivat johtaneet rytmihäiriöihin ja Liisalla jopa jonkinlaisiin sydänkohtauksiin, joita kaikki lääkärit olivat vähätelleet. Olisikohan selitys siinä, että uhrien henkinen ahdistus kuvastuu niin voimakkaana heidän silmistään ja olemuksestaan, että lääkäri katsoo siihen liian voimakkaasti, uskoen olevansa tekemisissä epävakaisen ihmisen kanssa? Tämä onkin yksi masentavimmista seikoissa näillä lääkärikäynneillä, sillä lähes jokaiselle uhrille tarjotaan mieluummin masennuslääkkeitä kuin todellista apua.

Unet pakottavat ajattelemaan

Linnunlaulu ulkona oli niin voimakasta, että se ensimmäiseksi tunkeutui Liisan tajuntaan hänen herätessään sekavista unistaan. Hän oli jälleen kerran nähnyt unta siitä, kuinka Jussi nyt jo yli vuoden eron jälkeen oli istunut hänen vuoteensa reunalla tässä uudessa asunnossa ja tarjonnut hänelle vodkaryyppyä suuresta lasista. Kumpikin oli alasti ja olotila oli mitä sekavin. Eihän hän toki halunnut tällaista, mutta Jussi oli mitä vakuuttavin ja puhui siitä, kuinka tärkeä Liisa oli hänelle. Nyt heillä jälleen kerran olisi mahdollisuus nauttia toisistaan, ja juomaa riittäisi vaikka seuraavaksikin päiväksi!

Jussi näytti todella kiihottavalta, paljon nuoremmalta ja seksikkäämmältä kuin moneen vuoteen. Liisa otti jo lasin käteensä juodakseen siitä. Mutta koko tilanteen ylitse, vaikka hän toisaalta kaipasikin syliin ottamista, hänen sisimmässään oli kalvava pelko seurauksista. Hehän eivät olleet tavanneet toisiaan lähes vuoteen, ja Jussin seksuaalisia tunteita herättävästä vaikutuksesta huolimatta hänessä oli jotakin tavattoman hämäännyttävää. Tämän sukupuolielin näytti jotenkin niin kummalliselta, hyvin kiihottavalta mutta jotenkin sairaalta. Kyllä, jokin Liisassa halusi makaamista Jussin kanssa, mutta, mutta… kenen kanssa mies oli ollut tämän väliajan, mitä tauteja hän mahdollisesti toisi entiselle vaimolleen?

Jo avioliitossa ollessaan oli Liisa ajoittain kauhistellut ajatuksiaan ja tunteitaan. Jonna oli kaikella ystävyydellä ja rakkaudellisella huolestuneisuudella tuonut esiin pelkonsa siitä, että Jussi tartuttaisi jonkin sukupuolitaudin Liisaan, joka ruumiillisestikin oli jo niin huolestuttavassa kunnossa. Kummallekin oli selvää se, että jos Jussilla ei ollut muita naissuhteita, niin ainakin Janinan kanssa tämä vietti öitään, joskin harvemmin kuin ennen. Kuka taas tiesi Janinan miestuttavista, sillä tuskin tämä tyytyi niihin rippeisiin, mitä Jussi hänelle pystyi tarjoamaan!

Liisan huoli unessa oli niin silmiinpistävä, että Jussi hymysuin vakuutteli, ettei hänellä varmastikaan ollut mitään sellaista tautia, joka olisi Liisalle vaarallinen. Jos kalu näytti kummalliselta, johtui se vain siitä ja siitä taudista, joka jo varmasti olisi ohitse. Olivathan he jo kaikkina yhteisinä vuosinaan harrastaneet kaikenlaista, mistä tuttavat tuskin pysyisivät edes uneksimaan. Ja Liisan mieleen tulivat kaikki ne suorastaan perverssit mielikuvat, jotka runsaan alkoholin käytön seurauksena olivat siivittäneet heidän seksielämäänsä. Niin, tuona aikana Liisa ikään kuin jonkinlaisessa jatkuvassa narkoottisessa tilassa oli antanut pakon saneleman hyväksyntänsä sellaisillekin asioille, mitkä olivat tuottaneet hänelle tavatonta sisäistä tuskaa. Tavallaan hän seksuaalisena olentona oli sillä hetkellä nauttinut sisällään rynnivästä Jussista, joka kiihotti itseään mitä eläimellisimmillä äänillä ja mielikuvilla. Eikö hän juuri kaikesta tästä ollut rukoillut vapautusta noiden parinkymmenen vuoden ajan? Eihän hän ollut vain jokin seksuaalinen olento, jonka tehtävä oli tuottaa mitä sairaimpia mielikuvia toisessa ihmisessä! Hänhän oli ihminen, nainen, joka ennen kaikkea kaipasi turvallisuutta ja henkistä lämpöä, sylissä pitoa!

Onneksi linnunlaulu tuntui vain paisuvan, ja viimeinen mielikuva unesta oli se, kuinka Jussi itse tyhjensi lasin ja aikoi heittäytyä Liisan päälle. Kauheata, mitä oli jälleen kerran tapahtumassa, vaikkakin vain unessa! Aivan viime mielikuvassa oli mies muuttunut takaisin pelottavaksi, vain omaa tyydytystään ajattelevaksi hirviöksi.

Miksi Liisan piti nähdä tällaisia unia, uskottuaan kaiken olevan jo kaukana takanapäin? Miksi hän yhä vielä niin voimakkaasti tunsi jotakin sellaista, mitä hän ei enää olisi itsestään uskonut — osa häntä olisi halunnut takaisin juuri sen, mitä hän nyt kaikella elinvoimallaan pakeni!

Nyt hän käsitti entistä selvemmin ja kirkkaammin sen suorastaan taianomaisen, demonisen voiman, joka oli pitänyt häntä kiinni entisessä elämässä. Todella paljon oli tapahtunut hänessä, mutta vielä olisi monia kovia taisteluja edessä. Tietynlaiset olosuhteet sitovat ihmisen käsittämättömällä tavalla siihen henkilöön tai asioihin, jotka saavat toisen valtaansa. Ei oikeastaan ole mikään ihme, etteivät ammatti-ihmiset pysty asettumaan luonnehäiriöisten ihmisten uhrien asemaan, koska tuskin kukaan on oikealla tavalla tullut terapiassa johdatetuksi kertomaan kaikesta siitä, mikä kaiken normaalilta näyttävän ahdistuksen taakse kätkeytyy. Se on onnistuttu kätkemään niin salakavalalla ja suorastaan aivopesua muistuttavalla tavalla, ettei uhri itsekään sitä vuosikausiin käsitä. Onneksi kiusaaja sitten loppujen lopuksi syyllistyy niin ilmeisiin ylilyönteihin, että uhrissa jäljelle jäänyt, pieni terve osa alkaa huutaa sellaisella tavalla, että jokin omassa pienessä maailmankaikkeudessa ryhtyy kutsumaan puoleensa kadoksiin irtautuneita mielen kappaleita. Kuinka hajalla olikaan Liisa, kuinka hajalla olivat kaikki hänen kaltaisensa uhrit!

Unet tuntuivat ajoittain olevan Liisan vihollisia, etenkin juuri nyt kevätkesällä, joka tuntui olevan vaikein aika itseään etsivän, itseään kokoavan ihmisen elämässä. Kuitenkin vähitellen hän alkoi käsittää, että unet näyttelivät mitä tervehdyttävintä osaa hänen kuntoutumisessaan. Hänen alitajuntansa työskenteli viimeinkin hänen omaksi parhaakseen, työsti niitä vuosikausiksi näkymättömiin vaipuneita elämän osasia, joista hän ei enää ollut tietoinen.

Kevät ja etenkin alkukesä olivat siis monille ongelmallisille ihmisille vaikeata aikaa, useimmille varmaankin sen tähden, että silloin koko luonto syntyi kuin uuteen elämään, ja lintujen laulukin suurimmalta osaltaan oli yhtä lemmenkutsua, rakkauden kuuluttamista, toverin etsimistä. Ja tämä onkin kaikkein raskain asia monille luonnehäiriön uhreille, joiden elämässä kaikki hyvä tuntuu olevan valovuosien päässä.