Kavalat unet osa 2

Miksi ihminen hylkää itsensä?

Kirjoitettu vuoden 2005 paikkeilla?

Yleisesti ajatellen suuri osa näistä tapauksista selittyy sillä, että ihminen sairaalla tavalla hylkää itsensä, koska pelkää tulla hylätyksi. Useilla psykopaatin uhreilla on tämä syndrooma alitajunnassaan.

Jonna piti Villestä ja tuskin oli hänen tietoisuudessaan todellisuudessa ketään hänen veroistaan miestä. Nuoruuden rakastetut kummittelivat toki mielessä kuin kultareunaisissa kehyksissä. Mikä todellisuus olisi ollut, jos hän näiden kanssa olisi päässyt elämäänsä elämään, sitä ei kukaan tiedä. Onhan vain kuviteltuja pakopaikkoja, missä lohduttautua nykyhetken ongelmien painon alla!

Eräässä mielessä Jonna oli valmistautunut elämään loppuelämänsä yksin, mutta kuitenkin jokainen hänen kohtaamansa mukavan tuntuinen mies sai hänet jossittelemaan. Jossittelu kuuluu jokaisen terveenkin ihmisen elämään, mutta jossakin vaiheessa ja joissakin tilanteissa se on hyvin kuluttavaa ja traumaattistakin. Etenkin kun ei oikein tiedä mitä todellisuudessa haluaa! Tunteille tämä kaikki on erittäin vahingollista.

Rakkaudesta kertovat sävelmät saivat Jonnan siinä määrin sentimentaaliseksi, että nyt hän kaikin tavoin vältti kaunista musiikkia, ei lukenut kirjoja, ei harrastanut oikeastaan yhtään mitään. Mutta oli yksi asia, mikä hänet päivästä toiseen sai istuutumaan yksiönsä mukavaan sohvaan ja sormensa askartelemaan pienen nappuloita täynnä olevan muovikapistuksen kanssa.

Se oli aika mukava laite, jota näpläämällä mitä erilaisimmat kuvat välkkyivät lasisen ruudun takana. Ei oikeastaan ollut väliä mitä kuvia hänen silmissään välkkyi, ainakaan ennen ilta kahdeksaa. Tästä laitteesta hän imi olemukseensa uskomattoman määrän asioita, käsittämättä ollenkaan niiden vaikutusta elämäänsä. Tässä kohden hän ei poikennut miljoonista muista kansalaisista tässä pienessä maassa.

Kirjoittaja on mitä vakavimmassa määrin sitä mieltä, että jos töllötin melkoisessa määrin on pelastanut monen ihmisen hengen, kun ei mitään muutakaan ole tarjolla ollut, on se suuressa määrin kuitenkin luonut ja luomassa mitä vahingollisinta mielikuvituksen maailmaa useiden ihmisten elämään.

Hiljattain tuli satelliitista saksalaiselta kanavalta dokumentti, jossa kerrottiin sikäläisestä tutkimuksesta. Maahamme on kantautunut tieto ns. Pisa – tutkimuksesta, jonka perusteella on todettu katastrofaalinen tosiasia – kenenkään aavistamaton lukutaidottomuuden ja tietämättömyyden määrä saksalaisten koululaisten keskuudessa. Tätä tutkimusta emme nyt kuitenkaan tarkoita. Merkittävä on se tutkimus, jonka perusteella saksalaiset lapset istuvat aivan uskomattomia tuntimääriä television ja tietokoneen ääressä.

On todettu tyhjentävästi, että ne nuoret, jotka pelaavat paljon tietokonepelejä, pystyvät kokemaan voiton – ja hyvänolon tunteet ainoastaan tietokoneen ääressä. Todellisessa elämässä tämä tunne jää kokematta!

Tämä tosiasia puhuu omasta puolestaan myös meidän maassamme, ei ainoastaan nuorison vaan vanhemmankin väestön keskuudessa. Siitä ovat osoituksena niin Jonna kuin Liisakin Jussin ja muiden kirjojemme henkilöiden ohella. Kirjoittaja on kuullut niin monta kertomusta ja nähnyt sellaisen määrän tosiasioita, ettei hän voi olla näkemättä asian nurjaakin puolta. Jos televisio ohjelmineen palvelee monien ihmisten hyväksi heidän yksinäisyydessään ja rakkauden puutteessaan, johtaa se myöskin suureen määrään henkistä ja kehollistakin kärsimystä. Tähän liittyy myös tiedostamaton itsensä hylkääminen ja projisoiminen mielikuvitushahmoihin.

Etenkin kirjojemme luonnehäiriöiset ja suoranaiset psykopaatit ammentavat valtavan määrän rakennusainetta persoonallisuuteensa näistä saippuaoopperoista ja vastaavista ohjelmista.

Aikanaan naurettiin maassamme Brasiliasta peräisin olevalle dokumentille, jossa kerrottiin köyhästä kansanosasta, jolla tuskin oli ovea murjussaan, mutta kuitenkin televisioantenni katolla. Valtio kuulemma huolehti siitä, että televisiosta päivittäin tuli saippuaooppera toisensa perään, jotta köyhä kansa pysyisi tyytyväisenä eikä kapinoisi. Missä suhteessa kaikki tämä poikkeaa nykykäytännöstä meidän maassamme?

Mitä kiusaajat edellä, sitä kiusatut perässä. Jonna tuskin tajusi itse sitä moskan määrää, minkä hän sieluunsa ammensi ns. dokumenteista ja "tri. Phileistä ja Puleista". Hän tuskin huomasi ollenkaan kuinka paljon sisältöä nämä ohjelmat antoivat hänen puheeseensa niin Villen kuin Liisankin kanssa. Hänen elämänsä sisältö siis itsessään johti ongelmiin kaiken entisen elämän jälkeen!

Tavoitteena ihmisarvoinen elämä

Tässä kohden toivoisi uhrien elämään jotakin parempaa ja todellisempaa. On hyvä päästä irti piinallisesta suhteesta. Mutta kaikella toipumisella ja eheytymisellä tulisi olla ihmisarvoinen tavoite ja päämäärä. Tässä kohden olemme maassamme suorastaan hakoteillä. Vertaistukitoiminta on hyvin suuressa määrin, sydäntä omaavien auttajien puutteessa, johtanut siihen, että kaiken sisältö koostuu viikoittaisista tapaamisista, missä ikään kuin käydään ilmoittautumassa: minä olen vielä hengissä!

Haluaisimme verrata tilannetta vakavaan liikenneonnettomuuteen. Usein jälkeenpäin naapurit ja läheiset, miksei omaisetkin, toteavat kiitollisena: oli se onni että hän jäi henkiin, vaikka menivätkin molemmat jalat tai jääkin loppuelämäkseen sänkypotilaaksi. Usein uhri on täysin toista mieltä. Hän olisi mieluummin kuollut kuin jäänyt henkiin niin raihnaisena. Henkiin jääminen on toki ihmisyyden periaatteiden mukaista ja oikein, mutta meidän tulee siinä määrin kunnioittaa ihmistä ja hänen omaa mielipidettään, että ymmärrämme kohtalokkaaseen tilaan joutunutta.

Jotkut uhreista ovat siinä määrin väsyneitä menneeseen elämään ja todellisuuteen heräämiseen, etteivät helposti näe nykyhetkeä ja tulevaisuutta mielekkäänä. Heitä ei tule tuomita missään suhteessa. Todellisuus on, ettei useimmille löydy tuiki tarpeellista terapiaa, niin että useimmat joutuvat selvittelemään asiansa maallikkokeinoin, mikä merkitsee turhan pitkää toipumistaistelua.

Ahdistavasta tilanteesta irtautuminen on siis ikään kuin liikenneonnettomuudessa hengissä selviäminen. Ulkopuolisten ihmisten mielipide merkitsee usein lisää ahdistavia tunteita ja pettymyksiä. Siksi kai kirjojemme Jonnakin jossakin määrin varmuuden vuoksi hylkää itsensä ja antautuu olosuhteiden vietäväksi – välttääkseen lisäpettymyksiä!

Antautuminen ja luovuttaminen eivät vastaa toimintamme tavoitteita eikä päämääriä. Mutta mitä tehdä, kun edustamamme asia ei edes nauti julkista hyväksymistä? Viranomaiset, oikeuslaitos, mielenterveystyöntekijät, sosiaalilaitos eivät tarvittavassa määrin tiedosta ja tunnusta ongelman olemassaoloa. Lähes kaikki tiedossamme olevat oikeustapaukset ovat päätyneet psykopaatin voittoon. Jonna ja Liisa ja Matti ovat vielä terapian tarpeessa, mutta heidän taloudellinen tilanteensa ei suo mahdollisuutta yksityisvastaanotolle menemiseen. Ja jokainen heistä on tämän yhteiskunnan mielestä jo sen verran iäkäs, ettei heitä kannata hoitaa yhteiskunnan varoin!

Kauniit ja rohkeat ja tri. Philit ja Pulit

Onko siis ihme, jos Jonna ja kaltaisensa varmuuden vuoksi luopuvat todellisuuteen perustuvista odotuksista ja turvautuvat tri. Philiin tai muihin ilmaishoitoihin? Tri. Phil tulee olohuoneeseen tai yksiöön napin painalluksella juuri silloin kun potilaalle sopii, ja jos ohjeet ja terapia eivät miellytä, voi väläyttää muuta kanavaa, jos sieltä mahdollisesti tulisi sopivampaa ajantäytettä.

Entä sitten rakkauselämä, jota ilman Jonnakaan ei kovin mielellään ole, vaikkei sitä kenellekään myönnä? Jos kauniit ja rohkeat on liian julkeaa ja valtaansa ottavaa, sopii "Kotikatu" tai "Sallitut elimet", vai miten se kuuluukaan, suomalaiseen makuun paremmin. Jos nämä ohjelmat saivat ajoittain Villen tai Matin vaimon raivon valtaan, kun mielijohteet toivat mieleen oman miehen puutteet ja vajavaisuuden, nauttii nyt uhri vastaavanlaisista tunnekuohuista, vain hiukan eri näkökannalta.

Kannattaako siis kaiken keskellä toimintamme jatkaminen? Tulisiko hoito jättää näille valtiollisille kuvaruutulaitoksille, kun kaiken ammattitaidon takeena vielä tulee Akuutti ja Inhimillinen tekijä, sekä vielä vakuuttavampi Sarasvuo ja vastaavat "huippuammattilaiset"?

Vaikeaa mutta mahdollista

Ironiamme on varmaan paikallaan ja toivottavasti herättää autettaviamme näkemään jotakin todellisuudesta. Vaikka nykytilanne on huolestuttava, on selviä merkkejä heräämisestä tälläkin alueella. Ainoa toivomme on oikeanlaisen verkoston muodostuminen kattaen koko maamme. Ongelmamme ovat syntyneet vääristä ihmissuhteista, ja ainoa keino niiden korjaamiseen on oikeanlainen ihmissuhde, ei ensisijaisesti uuden avioliiton muodossa tai uuden ihmisen kanssa sänkyyn menemisessä, vaan oikeiden ihmisten kanssa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa.

Maassamme on yli miljoona yhden ihmisen taloutta. Kukaan ei tiedä tarkkaa todellisuutta, mutta melkoisella varmuudella suurin osa näistä ihmisistä ei ole osaansa valinnut, vaan on pakosta ajautunut siihen. Etsimmekin mahdollisuutta ja keinoja tilanteen korjaamiseen.

Jonnan tapaus tuo mieliimme ehkä turhan paljon negatiivista ajattelua hänen itsensä projisoimana. Tiedämme kuitenkin taustan kaikelle eheytymistä estävälle. Viisaat ovat sitä mieltä, että vain seitsemän prosenttia kommunikaatiostamme perustuu puheeseen. Kaikki loppu on kehon kieltä. Siksi kai Villekin tässä vaiheessa on totaalisen masentunut suhteessaan Jonnaan, joka kylläkin puhuu kauniita asioita, mutta 93 prosenttisesti viestii laajana kirjona niin negatiivisuutta kuin varautunutta asenteellisuuttakin.

Masennummeko kaikki tämän kaiken keskellä? Ei kannata, koska masentuneita ihmisiä on jo liiaksikin. Meidän tulee vain olla realistisia ja nähdä käsittelemämme alueen todellinen vakavuus. Projekti ei ole ollenkaan niin yksinkertainen ja helppo, mitä useissa piireissä tänä päivänä kuulutetaan. Ikävä todellisuus on, että useiden kohdalla on kysymys loppuelämän projektista, jonka pitkällisyyden ei kuitenkaan tule masentaa. Jokainen päivä irtautumisen jälkeen on askel kohti parempaa, tuntui miltä tuntui. Elämä on ainutkertainen ja äärettömän arvokas asia. Eikä paremmasta haaveileminen ole ollenkaan huono asia, vaan ikään kuin tulevaisuuteen heitetty ankkuri, joka myrskyjen keskellä säilyttää oikean suunnan, vaikka tuulet heittelisivätkin purtta eri suuntiin.

Luovuttaminen ja periksi antaminen on vihoviimeinen asia ja psykopaatin riemuvoitto. Kuka soisi sitä hänelle, joka sellaisen määrän elämäämme on turmellut ja käyttänyt hyväkseen?

Kristitty hylkää itsensä pettymyksen pelossa

Tänä päivänä näyttää hyvin suuressa määrin siltä, että eri seurakunnat ovat täynnä ihmisiä, jotka varmuuden vuoksi hylkäävät itsensä, etteivät kokisi hylkäämistä muiden taholta. Mitä muuten merkitsisi kaikki se negatiivisuus ja uskon puute hyvyyden voittoon ja hyviin asioihin? Elämme toki vaikeassa ajassa ja monenlaisten ikävien asioiden keskellä, mutta on käsittämätöntä se uskon puute, joka on vallannut valtaosan kristillistä maailmaa. Koska hyvyyttä ei pystytä näkemään omassa itsessä, tai ei uskalleta nähdä sitä, ei sitä uskota olevan missään muuallakaan. Ei toki ole kysymys siitä, että ihminen itsessään olisi hyvä, vaan ei käytännössä uskota Jumalan työhön ihmisessä ja Hänen hyvyyteensä ihmisen kautta. Siksi harva enää elää uskovaisen elämää, vaan paremminkin suorittaa sitä. Suurin osa hengellisyyttä on uskonnollista, ulkonaista muotomenoa, eikä ystävyyttä ja toveruutta juurikaan tapaa uskovaisten keskuudesta!

Kirjoittajalle on vieläkin täysin käsittämätön asia se, kuinka hän vuosikymmenien ajan yhä uudelleen ja uudelleen sai pettyä ihmisiin (itseensä hän oli pettynyt jo aikaisemmin). Parhaimmatkin lupaukset ja sopimukset kaatuivat aina johonkin negatiiviseen asenteeseen – ns. ystävän taholta. Ainoaksi selitykseksi jää ilmeisestikin se tosiasia, etteivät nämä ihmiset pystyneet luottamaan itseensä, eli heillä ei ollut tarjolla sellaista peiliä, joka olisi heijastanut heille todellista kristillisyyttä. Kirjoittaja oli ilmeisestikin noissa piireissä ainoa henkilö, joka uskalsi olla sitä mitä todella oli. Ja sitäkös on todella vaikea sietää ja hyväksyä!

Onko kirjoittaja omahyväinen todetessaan tällaista? Ei ainakaan omasta mielestään, sillä kuinka olisi ihmisarvoinen ja eteenpäin johtava elämä mahdollista ilman uskoa todellisuuteen ja rehellisyyteen! Olemme saavuttaneet sellaisen epätodellisuuden tason, jossa juuri kukaan ei rohkene uskoa itsessään olevan mitään todellista ja aitoa. Mitä oivallisin kasvualusta psykopaattia palveleville tekijöille!

Kontrasti kuvaamiemme asioiden kesken on aivan uskomaton, etenkin hengellisessä elämässä. Psykopaatti saarnaajana tai seurakunnan jäsenenä on itsestäänselvyys hyvyyden ja kunnollisuuden ja rehellisyyden esikuvana. Uhri taas on itsestään selvästi epäluotettava, vajavainen, puutteellinen, kaiken hyvän vastakohta. Uskomaton ristiriita jokaisen ajattelevan ihmisen mielessä, mutta julkilausuttuna liian vaarallinen hyvälle maineelle ja osallisuudelle seurakunnalliseen toimintaan, sisältäen kahvitustilaisuudet niin kirkossa kuin kodeissakin. Kuinka paljon peittelemmekään ja katselemme sormiemme lävitse näiden vähäisten ihmissuhteiden takia, heikompien ja sorrettujen kustannuksella!

Kaikki haluavat olla voittajan puolella, silti ihmetellen Kolmannen Valtakunnan nousua. Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin että hyvät eivät tee mitään! Tämä on helppo hyväksyä Hitlerin ja natsismin kohdalla, mutta mitä me teemme tässä olevaisuudessamme, juuri nyt? Voimmeko hyvällä omallatunnolla vakuuttaa tehneemme voitavamme heikkojen ja alas painettujen hyväksi? Miksi näyttää siltä, että valtavasta tietomäärästämme huolimatta rauhoitamme tietoisuutemme mitä halveksittavimmilla verukkeilla ja esteillä. Oma huonovointisuutemme on kuulemma suurin auttamisen este. Me emme yksinkertaisesti voi toimia muiden hyväksi, koska itse olemme kokeneet niin kovia?

Tällainen ajattelu tuntuu olevan vallalla kaikilla aloilla. On totta että jokainen ihminen tarvitsee oman toipumisaikansa. On ensin selvitettävä omat asiat, jotta voisi ryhtyä kantamaan huolta toisesta ihmisestä, sillä ihminen ei todellakaan pysty antamaan sellaista, mitä hänellä itsellään ei ole. Itsensä hyljännyt ihminen tartuttaa omaa pahoinvointiaan kaikkialla, tajuamatta sitä itse ollenkaan.