Kauhistuksen kanahäkki III-1

Kauhistuksen

kanahäkki

Osa 3
Vuodelta 2003

Murheellisinkin päivä on huomenna ohitse -

Liisa etsii itseään

Luonnehäiriö ja

luonnehäiriöinen käyttäytyminen

Mikä on luonnehäiriöisen

uhrin asema

 

Markku Vuori

Murheellisinkin päivä on huomenna ohitse

Ei ole hyväksi jäädä liian pitkäksi aikaa askartelemaan menneisyyden kanssa. Tarvitaan peilejä, vertauskohtia, jotka auttavat tekemään vastaisuudessa oikeita ratkaisuja — näkemään elämä jatkuvana virtana, joka päättyy vasta kuoleman hetkellä.

Me puhumme nyt näin paljon Liisasta, vaikka kirjoittaja on mies. Parin vuoden kokemuksen perusteella valtaosa luonnehäiriöisen uhreista on naisia. Johtuneeko päätelmämme siitä, että nainen ainakin meidän maassamme on avoimempi puhumaan asioistansa? Sitä emme tiedä, mutta tuskin olemme väärässä jos uskomme uhreista suurimman osan olevan naisia.

Jokainen kertomus on muunneltava niin paljon, ettei ketään voida tunnistaa näistä kirjasistamme. Kirjoittaja on pyrkinyt olemaan tarkka kuulija, ja sukupuolesta johtuen on pakko käyttää melko paljon mielikuvitustakin. Kuultuaan naisen suusta niin paljon kommentteja miehen ymmärtämättömyydestä ja naisen salaisuutena säilymisestä, on varomatonta sanoa ymmärtävänsä naisia. Saattaisi olla seurauksena, että allekirjoittanutta alettaisiin pitää feminiinisenä, eli ei oikeana miehenä. Kirjoittaja siis kirjoittaa, yrittäen oppia niin paljon kuin mahdollista — naisesta!

Onko sittenkään niin vaarallista, jos kirjoittaa ymmärtävänsä naisia? Mutta jos sanoisi, että täysin ymmärtää mitä joku nainen tuntee ollessaan uhrina, olisi se varmastikin oikeutetusti tulkittavassa virhearvioinniksi, sillä kirjoittajakin uskoo, ettei kukaan mies voi täysin samaistua naisen tunne-elämään. Mutta jokaisessa aidossa, miehisistä aineksista tehdyssä miehessä on kyky ymmärtää naista niin pitkälle, että yhteiselämä on mahdollista ilman että ”heikko astia” säröilee, tuntee hajoavansa kappaleiksi!

Näiden asioiden julkistaminen ja niihin perehtyminen ei siis tee pahaa kenellekään, ei miehellekään. ”Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa”, sanoo jo Raamattu. Näistä asioista on pakko puhua, sillä on mahdotonta antaa sellaisen pahoinvoinnin jatkua ihmisten keskuudessa, mistä nyt jäävuoren huippu on tullut näkyviin!

Kirjoittajalla on ollut etuoikeus luoda silmäys naisen kirjoittamaan päiväkirjaan, joka oli vain yksi noin sadasta tuskan julkituomasta tuotteesta. Kestää varmaankin aikansa, ennen kuin tämä ihminen voisi laatia kaiken kirjan muotoon — tai joku kaltaisensa. Siksi kirjoittaja pyrkii nyt tuomaan esiin niin paljon kuin on mahdollista. Tieto on tällä alueella ensimmäinen vapauttava tekijä. Sitä on puuttunut aivan liian kauan.

Yksi perustekijöistä kirjoittajan selviämisessä on kai aina ollut kirjoittamisen lahja. Asiat ovat menettäneet otteensa niiden saadessa kirjallisen muodon. Juuri siksikö hyvin korkealta taholta tuli muutama vuosi sitten kehotus olla kirjoittamatta mitään omakohtaista? Negatiivisista asioista tulisi vaieta ja pyrkiä vain hyvään. Voiko olla olemassa sen narsistisempaa ajatuskantaa?

On hyvin syvään juurtunut käsitys, että jos liialti taputellaan olkapäälle ja tuodaan julki kehumista, ollaan väärillä teillä. Tällä perusteella allekirjoittaneen tulisi perusteellisesti epäillä kirjoittamansa dokumentaarisuutta, sillä nyt noin vuoden aikana ei ole kuulunut yhtään ainoata negatiivista kommenttia kirjoitetun suhteen. Päinvastoin kaikki uhrina olleet ovat vakuuttaneet kaiken pitävän paikkansa, jopa sanasta sanaan. Vain korkeammat mielenterveyden ammattipiirit ovat jostakin syystä vaienneet koko asian kuoliaaksi.

Jotkin kommentit ovat hiukan ihmetelleet sanaa ”uhri”. Olen itsekin jatkuvasti yrittänyt keksiä jonkin toisen sanan tilalle, mutta toistaiseksi ei ole tullut mitään riittävällä tavalla korvaavaa mieleen. Niin kuin useaan kertaan olen maininnut, puhumme nyt asioista jotka tulevat tässä valossa ensimmäistä kertaa esiin. Kuinka siis voisi olla olemassa kaikkeen sopivaa sanastoa, jos on kysymys jostakin niin uudesta?

Arvostan todella suuresti Raimo Mäkelän kirjaa ”Naamiona terve mieli – miten kohtaan luonnehäiriöisen”. Samoin olen kiitollinen jokaisesta aiheesta kirjoitetusta artikkelista niin lehdistössä kuin internetissäkin. Luennoissakin on tuotu esiin asian vakavuutta, ja nyt tunnetaan jo suuri määrä alaan kuuluvia seikkoja. Mutta jossakin määrin näen kaiken tähänastisen olevan paradoksaalisella tavalla hämäävää ja jopa asiaamme hämärtävää. Miten rohkenen sanoa tällaista?

Olen jo yli kahden vuoden ajan yrittänyt löytää keinoja uhrien auttamiseksi, ja koska valtaosa työmme piirissä olevista on kokenut niin konkreettisella tavalla sen puolen luonnehäiriöisyyttä, mikä vie ihmiseltä kaiken, jopa omaisuudenkin, on taloudellinen puoli ongelma yhdistyksessämmekin. Koska meillä ei ole varaa laittaa ilmoituksia valtakunnallisiin lehtiin, olen pyrkinyt löytämään kanavia, joiden kautta tieto leviäisi. Yhteydenotoissa lehtiin on selvästi tuotu julki mielipide, että kyllä asiasta on jo puhuttu ja kirjoitettu tarpeeksi. Erilaiset mielenterveysyhdistykset ovat kyllä mielenkiinnolla kuunnelleet puhettani, mutta ei edes suuri etujärjestö ole osoittanut halukkuutta tiedottaa kirjoistamme ja toiminnastamme.

Aivan liian usein olen saanut kuulla, että onhan meillä Raimo Mäkelän kirja, ja useat tunnetut ammatti-ihmiset ovat kirjoittaneet asiasta. Näin on hyvä. Mutta kun tulee puhe konkreettisesta asioihin puuttumisesta ja näiden mitä suurimmassa ahdinkotilassa olevien ihmisten auttamisesta, loppuu käytännön kiinnostus asiaan! Tulee mieleeni se, kuinka Irakin sodan yhteydessä länsimaihin tuotiin joku pieni poika suuria leikkauksia varten, ja siitä tehtiin aivan tavaton numero tiedotusvälineissä. Tämä auttamisele rauhoitti varmaankin miljoonien mieltä ja omaatuntoa, mutta järkevän ajattelun mukaan ele ei juurikaan palvellut todellista, laajaa hätää — päinvastoin!

Olen myös soitellut erilaisiin auttamisjärjestöihin, ja koska perheväkivalta on niinkin tunnettu käsite, on minun annettu ymmärtää, että asia on melko hyvin hoidossa, eikä minun tule olla huolissani. Nähdään kyllä pahoinpidelty nainen mustelmineen ja ruhjeineen, mutta niin kauan kuin henki on tallella, ei nähdä asian todellista murheellisuutta! Useampikin poliisiviranomainen on tuonut minulle julki sen seikan — näkeväthän he elämän todellisuutta aivan eri tavalla kuin tavallinen rivikansalainen — että henkinen väkivalta on paljon pahempi asia kuin jotkin ruhjeet. Ongelma on vain se, että henkistä väkivaltaa ei juurikaan pääse todistamaan tapahtuneeksi. Tämä tosiasia on hyväksyttävä, mutta se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi nostaa kädet ylös ja antautua fatalistiseen mielialaan. Muutos kokonaisuuteen on mahdollinen, jos asia tunnistetaan ja hyväksytään olemassa olevaksi. Vaikka oikeudelliset seikat olisivat vaikeat, olisi suuri helpotus uhrien kannalta, jos heitä uskottaisiin paremmin!

Me jokainen omaamme erilaisen mentaliteetin ja persoonallisuuden, eli olemme jokainen erilaisia. Kaikki luonnehäiriöisyyden tai minävaurioisuuden uhrit eivät ole samanlaisia. Kaikki eivät heikkouttaan jää ahdistavaan ilmapiiriin, vaan siinä viipymiseen on mitä erilaisimpia syitä. Joku vahvempi persoonallisuus saattaa ihmetellä sanaa ”uhri”, koska ei tunne itseänsä sellaiseksi. Hän katsoo vain olevansa tekemisissä väärien asioiden kanssa. Mutta jo oman kokemukseni perusteella, ja niin monien kertomusten pohjalta näen asian paljon vakavampana kuin mitä kukaan vielä on julki tuonut. Me emme ole päässeet näkemään tai kuulemaan jotakin kaikkein vakavimmista tapauksista. Tässä kohden voimme vain käyttää järkeilyämme ja osittain mielikuvitustakin, sillä monet ovat ajautuneet niin suureen henkiseen ahdistukseen, että ovat jopa lopettaneet elämänsä itsemurhan tai itsetuhoisuuden kautta.

Luin hiljattain artikkelin itsetuhoisuudesta, en muista mistä. Siinä oli yksi erittäin puhutteleva seikka, mikä osittain sopii meidän länsimaiseen kulttuuriimme, vaikka siitä niin vähän puhutaankin.

Vanhusten tilanne maassamme on paljon katastrofaalisempi kuin mitä kukaan suostuu uskomaan. Lukemattomat vanhukset suorastaan ajautuvat kuolemaan, kun tietty mitta kärsimystä ja hylätyksi tulemisen tunnetta täyttyy. On julkisessa tietoisuudessa se, että monet vanhukset kuolevat lyhyen ajan kuluessa siitä, kun joutuvat omasta kodistaan joko sairaalan vuodeosastolle tai vanhainkotiin. He yksinkertaisesti kadottavat elämänsä tarkoituksen.

Tuossa artikkelissa kerrottiin erilaisista kulttuureista ja elämännäkemyksistä. Huomiota herättävää on se, kuinka joku alkeellisessa kulttuurissa elävä heimopäällikkö tai poppamies tultuaan syrjäytetyksi vetäytyy yksinäisyyteen ja kuolee kolmen vuorokauden kuluessa. Ihmisessä on siis tämä ominaisuus, mikä itsetuhoisuutena voi lopettaa hänen elämänsä aivan käsittämättömällä tavalla!

Yhdistän tämän pakostakin luonnehäiriöisen uhriin, joka todella on uhri sanan varsinaisessa merkityksessä. Itse en koskaan ole uskonut olevani kykenevä tekemään itsemurhaa, vaikka muutaman kerran olenkin istuskellut vuorenjyrkänteellä Sveitsissä. Pahimpina vuosina en voinut olla havaitsematta itsessäni sitä seikkaa, että en todellakaan enää olisi halunnut elää — siitä yksinkertaisesta syystä, että tunsin olevani vain toisten palvelija, jolle sai tehdä mitä vain, ennen kaikkea ”Jumalan luvalla ja Hänen käskystään”. Mainemurha oli niin totaalinen ja vuosikymmeniä kestävä, että voitaisiin hyvällä syyllä kysyä, enkö itsekin ollut jollakin tavoin sairas, kun niin pitkään jaksoin odottaa asioiden korjaantumista. Tietyssä mielessä olinkin sairas, todella sairas, mutta en sisäisistä seikoista johtuen, vaan ulkonaisten tekijöiden johdosta!

Minä uskoin kaikesta huolimatta voivani tuoda jonkinlaisen muutoksen asioihin, mutta jouduin toteamaan — onneksi ajoissa — että oma mielenterveyteni katoaa jos vielä jatkan. Onneksi tuli niin monta ulkonaistakin tekijää, mitkä suorastaan ajoivat minut ulos ahdistuksestani toipumisen tielle. Miksi vasta niin myöhään? Ilmeisestikin siksi, että aika näille asioille ei vielä ollut kypsä, ja minun oli opittava oppini, voidakseni auttaa ja ymmärtää toisia samassa tilanteessa olevia.

Miksi sitten niin paljon puhumme hengellisistä asioista, joista moni ei ehkä haluaisi kuulla mitään? Siitä yksinkertaisesta syystä, että jo Tommy Hellstenin ja joidenkin muidenkin tunnettujen ammatti-ihmisten mukaan hengellisyyttä ei voida sulkea mielenterveystyönkään ulkopuolelle. Ja juuri ”hengellisissä piireissä” piilevät käsittelemiemme asioiden synkimmät puolet! Vääryydelle ja toisen hyväksikäyttämiselle tarvitaan suojelija, luvan antaja, verukkeiden syyn itselleen ottaja, joku sellainen, jolta ei aivan helposti voida vaatia selitystä kaikelle koetulle. Kuka siihen virkaan sopisi sen paremmin kuin Jumala joko suurella tai pienellä kirjoitettuna? Pienellä kirjoitetuista jumalista ei ole puutetta, sen osoittavat lukemattomat yhteydenotot erilaisten seurakuntien piiristä!

Toivomme näistä kirjoituksista kuitenkin olevan apua mitä erilaisimmista piireistä oleville ihmisille, koska kärsimys kaikilla on kuitenkin aivan sama. Me olemme vapaita ihmisiä, ja siksi on tarvittaessa oikeus harpata niiden rivien ylitse, mitä ei katso tarpeelliseksi, tai nähdä ne itselleen sopivassa valossa.

Liisa etsii itseään

Liisa oli alkanut tutustua henkilöön, joka toisaalta oli tavattoman tuttu, mutta jossakin suhteessa hyvin kaukainen. Tämä asui yksinään mielestään aivan ihastuttavassa yksiössä kaupungin laitamilla metsän reunassa. Hänenkin nimensä oli Liisa, hänkin oli entinen vakuutusvirkailija, vaaleahiuksinen, hoikka, monen miehen mielestä ihastuttava ja kaunis nainen. Peilissä kumpikin näytti aivan samannäköiseltä, vaikka Liisan mielikuvissa hän itse oli hyvin onnettoman ja surkean näköinen. Itse asiassa Liisa oli nähnyt tämän uuden tuttavuuden vain peilissä!

Liisa ei siis ollutkaan kadonnut olemattomiin, kuollut jossakin traagisessa onnettomuudessa. Hänellä oli nyt oma koti ensimmäistä kertaa naimisiin menonsa jälkeen, naapurikaupungissa. Tämä oli hänen kotinsa, hänen ikioma paikkansa, jossa hän sai määrätä kaikesta! Mutta tie tähän oli kulkenut parin vuosikymmenen tuskien taipaleen kautta.

Liisa oli päässyt irti siitä henkisestä helvetistä, jossa hän oli luullut olevansa kiinni kuolemaansa asti. Irrottautumiseen oli johtanut, ei vain yksi merkittävä seikka, vaan eräänlainen tapahtumien vyöry, mikä olisi ollut riemullinen asia kenelle tahansa toisellekin uhrille. Aivan selvästi kaikkivaltias Jumala oli ollut hänelle armollinen, mitään muuta hän ei osannut ajatella!

Hän ei ollut koskaan ollut mikään harras uskovainen, mutta jotkin lapsuudesta jääneet vaikutelmat olivat säilyneet mielessä. Koti oli ollut taloudellisesti varmaankin keskivertoinen, vanhemmat eivät olleet riidelleet sen enempää kuin muutkaan Liisan tuntemat avioparit. Isällä kuitenkin oli ollut melkoisesti ongelmia terveytensä suhteen, ja tietynlainen katkeruus oli saanut hänessä melkoista valtaa Liisan viimeisten kotona asumisen vuosien aikana.

Liisaa siis suututti tavattomasti se, että terapiaa aloittaessaan häntä jatkuvasti oli muistutettu lapsuudesta, ja aivan lempeällä pakolla yhä uudelleen palautettu mieleen ensimmäinen nukke ja vanhempien asennoituminen häneen – kuinka paljon häntä oli pidetty sylissä jne. Perinteinen terapeuttinen suhtautumistapa siis halusi väkisinkin löytää syyksi huonoon avioliittoon päätymiseen ja siinä viipymiseen jonkun lapsuuden trauman! Niin Liisa kuin monet muutkin uhrit olivat saaneet papereihinsa merkinnän: riippuvainen persoonallisuus. Joka ei pakene ajoissa, on riippuvainen?

Istuessaan nyt parvekkeella syksyisten lehtien rapistessa jaloissa hän vihoitteli terapeutillensa. Tämä ei todellakaan ollenkaan käsittänyt sitä elinpiiriä, missä Liisa oli viettänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta. Muutama käynti perheväkivallan uhrien vertaisryhmässä oli toki tehnyt hänelle hyvää, mutta siellä ei puhuttu sanaakaan juuri siitä, mikä vaivasi hänen mieltään. Hän oli lukenut suomalaisen pastorin kirjoittaman kirjan luonnehäiriöstä ja nähnyt siinä valtavan määrän elämäänsä raskauttaneista asioista. Mutta kaikkialla näytti vallitsevan käsitys, ettei papin kirjoittamalla kirjalla ole merkitystä ammattipiireissä.

Terapeutti oli ystävällisesti ottanut vastaan Liisan lainaksi tarjoaman kirjan, mutta oli palauttanut sen seuraavalla käynnillä. Kirja oli toki hyvä, asiat varmaankin pitivät paikkansa jne. ... Mutta jospa sittenkin puhuttaisiin niistä vuosista, kun Liisan isä oli alkanut masentua ensimmäisten sairauden oireiden puhjettua…

Liisa oli päättänyt vielä muutaman kerran käydä tällä terapeutilla, vaikkakin tietyllä vastenmielisyydellä. Paljon suurempi apu tuntui olevan lähipaikkakunnalla asuvasta Jonnasta, joka muutama vuosi sitten kuin ihmeen kaupalla oli päässyt pakoon vastaavanlaisesta tilanteesta. Ei haitannut kovinkaan paljon se, vaikka tämä jatkuvasti puhui uskon asioista - aivan kuten kaikki olisi ollut yhtä selvää Liisallekin. Oli uskomatonta kuulla, mitä kaikkea uskovaisessa perheessä oli voinut tapahtua. Jussi oli kiroillut todella rumalla tavalla, mutta Jonnan kertomusten perusteella hänen vapaan seurakunnan vanhemmistoon kuulunut miehensä oli ollut suustaan suorastaan perverssi saadessaan raivokohtauksiansa. Hänen sanavarastostansa löytyi sellaisia kirosanoja, joita Jussikin olisi hämmentyneenä kuunnellut!

Näytti siis todellakin siltä, että ainoat ymmärtäjät olivat saman kokeneet uhritoverit. Jos ammattipiireissä ei aivan selvästikään tiedostettu näitä asioita, oli ainoa toivo vertaistoiminnassa. Kestäisi varmastikin vuosia, ennen kuin löytyisivät ensimmäiset asiaan perehtyneet ammattiauttajat. Tai olihan näitä ammattilaisiakin, mutta kaikki nämä asiantuntijat olivat turvakotien ja rikosuhripäivystysten palveluksessa; alemmalla tasolla vain harvat ammattilaiset olivat tietoisia näiden asioiden yleisyydestä normaalina pidettyjen perheiden tasolla. Ammattirikollisista uskottiin löytyvän suuri määrä psykopaatteja, mutta että aivan tavallisissa perheissä vallitsi sellainen terrori, sitä ei uskottu, koska kukaan ei ollut uskaltanut puhua siitä.

Liisa oli useammankin kerran ollut turvakodissa viimeisen vuoden aikana. Jussi ei ollut suoranaisesti pahoinpidellyt häntä, olipahan vain kurittanut kaikella mahdollisella tavalla, ilman että olisi jäänyt pahempia arpia tai mustelmia. Oli läimäytellyt kämmenellä, tukistanut, heitellyt pikkuesineillä, matkapuhelimella, astioilla, jopa kerran paiskannut talikonkin kohti vatsaa maalla vierailun aikana. Liisa oli juuri ja juuri ehtinyt väistää, ja Jussi muisteli asiaa jonakin todella hauskana tapahtumana, josta ei ollut aiheutunut pienintäkään vaaraa.! (???) Turvakodissa oli heti kysytty, olisiko mies Liisan mielestä luonnehäiriöinen!