Kauhistuksen kanahäkki II-5

Vihan tervehdyttävä voima

Kirjamme ensimmäisessä osassa olemme selvästi tuoneet esiin luonnehäiriöisen ihmisen, eli LH-persoonan oleellisimmat piirteet. Yksi näistä on pyrkimys perfektionismiin, eli hän haluaa suorittaa kaiken elämäänsä liittyvän mahdollisimman täydellisesti. Huomaamattani valitsin tähän sanamuodon joka antaa aiheen muutaman selvittävän sanan esittämiseen. ”…suorittaa …elämäänsä” Olemme jo puhuneet näyttelemisestä ja sen mukanaan tuomasta voimien kuluttamisesta. Itse asiassa LH-persoona ei elä elämäänsä, vaan suorittaa sitä. Hän ei todellakaan ole selvillä siitä kuka ja mikä hän on. Mikä useimmille ihmisille on aivan luonnollista ja spontaania, hänelle se on jonkin sellaisen toteuttamista, mihin hänen hyvin usein täytyy kiinnittää ympärillänsä olevien huomio. Hän itse asiassa kuuluttaa hyvin usein: ”Huomaatteko nyt todella, mitä minä teen? Pankaa nyt merkille, kuinka minä tämän teen! Eikö olekin hienoa että teen näin? Eikö olekin ihanaa, että minä pyydän sinulta anteeksi?” Normaali ihminen tekee kaiken tämän sen paremmin kiinnittämättä huomiota siihen!

LH-persoona itse asiassa tarkkailee kaikkea jatkuvasti, etenkin tekemistänsä ja sanomistansa. Hän pyrkii täydelliseen suoritukseen. Kuitenkin hän jo kirjoittamamme perusteella ei ole lainkaan sitä mitä väittää olevansa. Hän on vain omaksunut suurimman osan elämäänsä ja piirteitänsä lähellänsä olevilta ihmisiltä, on se sitten kotona tai työpaikalla. Hän on mielestään hyvä kaikessa siinä, mitä hänen lähellään oleva tekee hyvin. Hänen täydellisyyteen pyrkimisensä ei siis todellisuudessa perustukaan hänen omaan suoritukseensa, vaan siihen minkä hän kokee olevan omaansa, vaikka se kuinka selvästi olisikin jonkun lähellä olevan ihmisen ominaisuus. Eli tietyssä mielessä hän on äärimmäisen läheisriippuvainen ihminen. Hän vain ei itse sitä tiedosta, eivätkä useinkaan hänen ympärillään olevat ihmiset. Asioiden sekaannus on niin totaalinen, että kaikki ovat ymmällä.

Niin kotona kuin työpaikallakin odotetaan mahdollisimman korrektia käytöstä ja toisten huomioimista. LH-persoona on niin omien huoliensa ja ajatustensa ja elämän suorittamisen pauloissa, että vaikka hän suorittaa jatkuvasi tietynlaista kontrollia, jää tämä kaikki hyvin pintapuoliseksi, aivan kuin hänen totuutensakin. Ristiriidat ja henkilöiden väliset konfliktit ovat hänelle erittäin merkittävä tekijä. Hän paheksuu kaikkea huonoa käytöstä toisten kohdalla, mutta ei kuitenkaan oikeastaan koskaan huomioi omaa vaikutustansa näissä asioissa. Hänhän on täydellinen, ainakin lähes täydellinen, ja missä kohden vielä on jotakin puutosta, se ”tulee korjattua aivan pian”!

Luonnehäiriöisen uhrit ovat useimmiten tavallisia, normaaleja ihmisiä. He ovat kilttejä, hienokäytöksisiä. On kuitenkin suuri ero sen välillä, miten eriävät mielipiteet voi esittää kotona ja työpaikalla. Kotona on helpompi luovia erilaisten tilanteiden keskellä, mutta työpaikalla on kysymys toimeentulosta ja elämän jatkumisesta — rahasta. Kotona voi toimia useitakin kertoja sopimattomalla tavalla, mutta työpaikalla riittää joskus yksi ainoakin ristiriita luonnehäiriöisen työnantajan tai johtavassa asemassa olevan kanssa. Olkoon sitten kysymys miltä elämän alueelta tahansa, joudumme joka tapauksessa tekemisiin tietyn perusasian kanssa: vihan.

Viha on käsitetty yleisesti aivan väärällä tavalla. Kaikilla asioilla on hyvät ja huonot puolensa. Niin on myös vihan suhteen. Aivan kuten jokaisessa meissä on itse asiassa kaikki mielisairauden piirteet, jos sillä tavoin tahdomme nähdä asian. Oletko hämmästynyt? Itse kullakin meistä on tietynlaisia näppylöitä, olkoot ne sitten finnejä tai luomia tai arpia, syyliä tai harmittomia kystoja tai kasvaimia. Vasta kun jokin niistä alkaa kasvaa luonnottomalla tavalla, syntyy pelko syövästä. Aivan samoin on melkein kaikkien mielenterveyden ongelmien suhteen. Tietyissä rajoissa ne ovat normaalia jokaisessa ihmisessä, mutta kun jokin erillinen alue saa liian suuren laajuuden, syntyy sairaus. Sairaus on siis todellisuudessa liian mittavat suhteet saanut normaali asia. On hyvä jos ihmisellä on suuri sydän, mutta laajentunut sydän on sairas ja aiheuttaa helposti kuoleman. Ihminen voitaisiin ajatella tietynlaisena palapelinä, missä jokaisella asialla on oma paikkansa. Mutta jos joku pala alkaa kasvaa ja laajeta, tunkee se luonnostaankin kaiken ympärillään olevan pois paikaltaan. Ota vaikka jonkin puisen tai pahvisen palapelin keskeltä yksi palanen ja laita se veteen muutamaksi tunniksi. Yritä sen jälkeen laittaa se takaisin paikallensa. Näin syntyvät kaikenlaiset sairaudet, ja terve kokonaisuus voidaan saavuttaa vasta sitten kun jokainen osa on oikean kokoinen ja oikealla paikallaan.

Aivan samoin on vihan suhteen. Voitaisiin tietysti ryhtyä saivartelemaan eri käsitteiden kanssa: puhummeko nyt vihasta vai vihastumisesta, vihaisena olemisesta vai suuttumisesta ja suuttuneena olemisesta. Saivartelu on raskasta ja tuhoavaa. Mitä viha sitten itse asiassa on? Sellaisena kuin me sen haluamme nähdä, on se ensi sijaisesti luonnon meille suoma suojakeino. Jopa Raamattu antaa meille luvan vihastumiseen rajatussa määrin, eikä meidän tulisi mennä sen kanssa vuoteeseen illalla. Positiivisesti nähtynä viha on meidän suojamme kaikkea sellaista vastaan, mikä vahingoittaa meitä. Kiltti ihminen ei todellisuudessa ole kiltti, jos hän ei osaa eikä uskalla vihastua. Hän on itse asiassa sairas ilman julki tuotua vihaa. Ja tässä on meidän suuri ongelmamme kun puhumme luonnehäiriöstä ja sen uhreista. LH-persoona on mielestänsä kiltti eikä hän suutu koskaan, vaikka saattaa suorastaan raivota alaisellensa tai kotona puolisollensa ja lapsille.

On hämmästyttävä yhdenmukaisuus jokaisen uhrin kertomusten suhteen. He ovat tulleet suorastaan säikyiksi kaiken keskellä, ja pieninkin moite koskee heihin kovasti. He ovat joutuneet nielemään tavattoman määrän vihaa uhrin ominaisuudessa kahdessa eli mielessä. LH-persoona on osaltaan purkanut kaikki negatiiviset tunteensa heihin ja syyttänyt heitä vihastumisesta ja huutamisesta ja raivoamisesta — täysin epäoikeudenmukaisesti, koska hän itse on osoittanut vihaansa heitä kohtaan! Ja niin kauan kuin ihmisessä on hiukankin itsetuntoa tallella, huomaa hän milloin häntä kohtaan on tehty vääryyttä. Kaiken luonnottomuuden keskellä hän on kuitenkin kadottanut valtavan määrän tervettä asennoitumista, niin ettei hän itse todella tiedosta sitä valtavaa vihan määrää, minkä hän LH-persoonan syytämän vihan lisäksi on niellyt omassa itsessänsä.

Minulla on henkilökohtaisia kokemuksia tältä alueelta, ja ne sekä pelottavat minua, että toisaalta auttavat ymmärtämään muita ihmisiä ja monia tapahtumia. Elämässäni oli hyvin vaikea vaihe, joka kesti varmaankin yli kymmenen vuotta. Kuten jo olen maininnut, jouduin työni puolesta kärsimään noin 30 vuoden ajan luonnehäiriöisestä kohtelusta. Minä itse asiassa tiedostin sen kaikkina noina vuosina, mutta vasta ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen tajusin asian vakavuuden. En kuitenkaan helposti suostunut myöntämään itselleni, että niin moni ihminen voisi olla niin vakavasti sairas, etenkään kun en saanut tälle sairaudelle nimeä. Ja tämä on juuri se asia, mikä tekee kaiken niin vaikeaksi.

Useampikin uhri on kertonut minulle siitä, kuinka vaikeata oli elää näiden asioiden kanssa, koska kaikki oli niin epämääräistä sen johdosta, ettei asialla ollut nimeä. Useimmiten epäiltiin skitsofreniaa tai vastaavaa, eikä kukaan asiantuntija suostunut kertomaan mitään. Niinpä eräässäkin tapauksessa nuori mies oli kauhuissaan vaimonsa käytöksen suhteen. Hän pakostakin joutui käymään useaan otteeseen mielenterveystoimistossa ja saikin siellä paljon ymmärrystä. ”Kuulepas, hyvä ystävä. Kertomasi perusteella sinulla on edessäsi vain vaikeita ratkaisuja.” Tämä on se, mitä useimmat saavat kuulla ja ymmärtää paremmin tai huonommin. Viesti ilmeisestikin tarkoittaa: ”Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin avioero!” Tänä päivänä viesti näköjään kerrotaan kiertelemättä ja suorastaan kehotetaan avioeroon. Mutta avioero on tavattoman iso asia, eikä kukaan normaali ihminen tee sitä kevein perustein. Niinpä useampikin uhri on kaiken kertomansa jälkeen halukas kuulemaan ammatti-ihmiseltä puolisonsa sairaudesta. Vastaus on ollut kautta aikojen hyvin yksisuuntainen: ”Sinä näet kuinka vaikeata elämäsi on. Mitä sinua hyödyttää tietää puolisosi sairaudesta?”

Tässä on kohta, missä minussa nousee melkoinen vihastuksen tunne. Oikeutetusti! Ihmissuhteen ammatti-ihminen kehottaa avioeroon, tai joissakin perhetilanteissa toisen jättämiseen, ilman että uhri saisi tietää miksi toinen käyttäytyy siten kuin tekee. Jokaiselle eroa edes harkitsevalle on tavattoman tärkeää tietää miksi tekee sen mitä tekee. Esimerkiksi luonnehäiriön suhteen tämä on tavattoman vakava paikka. Ammattiauttaja näkee tilanteen eikä siitä huolimatta käsitä uhrin epävakaata sisintä. Ja tässä kohden näen suuren puutteen, jota ei kai saisi mainita, mutta teen sen kuitenkin. Ammattiauttaja ei ole virkansa tasolla jos hän ei näe molempiin suuntiin. Yleisesti ovat luonnehäiriön piirteet hyvinkin tunnetusti esillä ja melkein jokainen ammatti-ihminen osaa luetella ne seikkaperäisesti, mutta käsittääkö hän ollenkaan mitä ne tarkoittavat, ja mitä ne aikaansaavat uhreissansa?

Uhri on todellinen uhri vertavuotavine haavoineen ja rikkinäisine sydämineen ja riistettyine persoonallisuuksinensa. Hän on todellakin avun tarpeessa ja on siksi ottanut viimeinkin yhteyttä ammatti-ihmiseen, mutta saa vieläkin kokea olevansa uhri!

Kotka

120903

Olen pienellä lomamatkalla. Istun leirintäalueella ja katselen kaunista merimaisemaa. Kesä on mennyt aivan hirveätä vauhtia, niin että useampikin ihminen on hämmästellyt ajan kulua.

Tämä on toinen yksinäinen kesäni. Olen kierrellyt kauniita paikkoja, mutta jotakin tuntuu puuttuvan aivan sydäntä särkevällä tavalla. Avioliittoni oli todella vaikea ja siksi en osaa kaivata sitä. Mutta jokaisella ihmisellä on kaipaus toisen ihmisen seuraan, ja juuri nyt kahden vuoden kuluttua eroamisestamme, on seuran kaipaaminen tullut aivan kuin lihaksi. Koko maailma on täynnä mitä erilaisimpia naisihmisiä, mutta miksi kohdalleni ei satu ketään?

Menneiden vuosien ja kuukausien aikana olen työstänyt mennyttä elämääni ja tulen varmaankin tekemään sitä elämäni loppuun asti, ainakin jossakin määrin. Yksi suututtavimmista asioista on se, kuinka huomaa vanhentuneensa ilman että olisi päässyt toteutumaan ne sydämen kaipaukset, jotka ovat olleet niin painavina vuosikymmenien ajan. Miksi niin kauan annoin pettää itseäni, käyttää itseäni hyväksi? Miksi en aikaisemmin noussut kapinaan kaikkea sitä vääryyttä vastaan, mikä melkein tuhosi koko elämäni? Väärä kysymys; minä kapinoin kaikki nuo vuodet, mutta turhaan, sillä mitä on kapina? Se on tyytymättömyyden aikaansaama vastareaktio niitä olosuhteita vastaan, jotka eivät miellytä. Minä kapinoin, minä valitin, minä pyysin ymmärrystä, mutta turhaan. Minä en itse asiassa ollut kaikkien noiden vuosien aikana persoona, ihminen, vaan ainoastaan joku joka kykeni hyvin tekemään jotakin sellaista, mikä miellytti toisia ihmisiä. Minä olin hyvä tulkitessani toisen ajatuksia omalle kielellemme, mutta jos itse henkilökohtaisesti halusin tuoda julki ajatuksiani, sydämeni vakaumusta, en enää ollutkaan hyvä. Minä olin siis vain tulkki, toisen ajatusten tulkitsija. Minä olin vain jonkun toisen ihmisen ääni, kenen milloinkin. Kun toistin sitä, mitä joku toinen sanoi, minulle nyökyteltiin. Minä olin vain jonkun toisen ääni. Minua ei oikeastaan ollut olemassakaan. Aivan kuten eräs kriittinen kuulija kerran totesi: ”Me emme kiitä sinua tulkkina, vaan kiitämme tulkkausta!”

Kun ihmiselle tehdään vääryyttä kyllin kauan, eikä hän saa työstettyä sitä sisimmässänsä vihankin tunteiden vallatessa mielen, hän vähitellen lakkaa tietämästä ja tiedostamasta kuka on. Kuinka moni ihminen todella tietää kuka on? Jos näitä itsensä tiedostavia ihmisiä on niin todella vähän, niin eikö silloin jokainen itsensä tiedostava koeta uhkaksi niiden keskuudessa, jotka vieläkin epätoivoisesti etsivät itseänsä? Kannattaako siis ihmetellä sitä käsittämätöntä vastustusta, jonka kohteeksi jokainen persoonallinen ihminen joutuu?

Kun ihminen on siinä määrin hukassa itseltänsä, niin onko ihme jos hän etsimisessänsä käyttää hyväksensä muita ihmisiä? Ne jotka ovat löytäneet itsensä, saavat siis taistella olemassaolostansa näiden epävarmojen ja horjuvien ihmissielujen keskellä. Mitä ei itsellä ole, sitä ei mielellään suotaisi muillekaan. Itsensä tiedostava ihminen siis omistaa jotakin sellaista, mille ollaan pohjattoman kateellisia. Ja kateellinen ihminen hyvin mielellänsä mitätöi toisen hyvän esittämällä sen vääräksi tai olemattomaksi.

Tein kolmekymmentä vuotta työtä niille ihmisille, joiden parissa olin. Kun fanaattinen ja aivan sairas ilmapiiri tunkeutui keskuuteemme ja jouduin suorastaan pakenemaan sitä kaikkea, ei yksikään ihminen tuosta joukosta ole ollut kiinnostunut elämäni tilanteesta, koska en enää palvele pyyteettömästi heitä. Kuinka monta vuotta sainkaan kuulla aivan mieletöntä arvostelua ja panettelua, niin ettei mieleeni ole jäänyt kuin yksi äärettömän positiivinen lausunto 90- luvun loppupuolelta. Kuinka monta kertaa vakuutettiinkaan minulle, että kunhan vain antaudun täysin Jumalan huolenpidon varaan, on kaikki menevä hyvin, ja olen saava järkevää palkkaakin. Kuitenkin sama ihminen heti selkäni käännettyä oli valmis puhumaan kaikenlaista negatiivista minusta. Olenko siis kohtuuton ja väärä, kuin koen tulleeni mitä raskaimmin petetyksi ja hyväksi käytetyksi?

Mikä kaikille muille ihmisille piirissämme oli sallittua, se oli minulle kiellettyä. Muut saivat osoittaa vihaa ja katkeruutta, panetella ja puhua toisista pahaa, mustamaalata, olla tyytymätön, valittaa. Minulta odotettiin täydellisyyttä kaiken vajavaisuuden keskellä. Minun olisi tullut olla täydellinen kuten kaikki muutkin. Kuka ihmeessä on keksinyt tuon ajatuksen, että me olisimme jo tulleet täydelliseksi? Me olemme korkeintaan täydellisiä vihassamme ja vääryydessämme, emme jumaluudessa!

Käyn yhtä vihan jaksoa lävitse juuri nyt. Hyväksikäytetty, torjuttu, nurkkaan asti ahdistettu ihminen ennen lopullista vapautumistaan käy lävitse useampia vihan vaiheita. Toivon että tämä on viimeinen niistä, kun nyt olen vihainen kaiken sen johdosta, mitä olen saanut kokea.

Hyväksi käyttämisen yritykset eivät lopu kaiken tämän prosessin jälkeenkään, vaan nyt tulisi todella oppia pitämään puolensa kaikkea sitä vastaan, mikä pyrkii hyötymään väärällä tavalla meistä. Ehkä kaikkein vihastuttavinta on todella se, kun ystävinä pitämäni ihmiset osoittautuvat niin inhimillisiksi, että kaikesta kauniista puheesta huolimatta ajoittain herää epäilys toisen motiivien suhteen.

Kirjoittamani kirja on aikaansaanut melkoista huomiota niissä rajoitetuissa olosuhteissa, missä se on tullut tunnetuksi. Ja ennen kuin olen saanut penniäkään kasaan, on jo joku valmis jakamaan voittoni puoliksi! (Kaikki kirjarahat ovat menneet yhdistyksen tilille, enkä henkilökohtaisesti ole koskaan saanut mitään. Viimeisten vuosien aikana, kun kirjojen kysyntä on tyrehtynyt, ei yhdistyksellä ole itse asiassa rahaliikennettä ollenkaan. Kaikki toiminta pyörii kotisivujen ja blogin ympärillä. Huomautus heinäkuussa 2014.)

Hyväksi käyttäminen on varmaankin yksi satuttavimmista ja ihmissuhteita särkevimmistä asioista, koska se niin syvästi koskettaa meidän persoonaamme.

Sisimmässäni on usean viikon ajan vallinnut hyvin raskas olo. Erikoisesti nyt lomamatkan aikana ajoittain olen tuntenut voimieni loppuvan kokonaan. Se ei johdu mistään normaalista tuntemuksesta, vaan jokin sisimmässä huutaa todellisen ja elävän ihmissuhteen puoleen. Voin varmaankin muuten aika hyvin, mutta tunne-elämä käy melkoista kriisiä lävitse. Onko näin kaikkien kaltaisteni ihmisten kohdalla? Ilmeisestikin. Kun irtaantuu entisestä elämästä, jossa ei ollut juuri minkään arvoinen, ei ollut persoona, ei ollut ihminen, menee ensimmäinen vapauden vuosi irtautumisen onnessa. Mutta kun sitten alkaa tajuta minuutensa ja käsittää sittenkin olevansa olemassa, alkaa minuuden oivaltamisen jälkeen tunteiden sekamelska. Minusta tuntuu että useampi meistä käy lävitse ensimmäisen vaiheen enemmänkin järjen ja tietoisuuden kanssa. Tunteiden todellinen sekamelska alkaa sitten kun selviää kenen tunteet ovat sekaisin.

Tässä onkin varmaan yksi vaikeimmista tehtävistä luonnehäiriöisyyden uhrin kohdalla. Selvittää itsellensä mikä todella kuuluu omaan minuuteen ja mikä on aikanaan toisen ihmisen tuomaa, toisen ihmisen istuttamaa, projisoimaa. Uhrina olon aikana ei varmaankaan yksikään ole ollut enää täysin tietoinen siitä, mikä on puhtaasti omaa elämää ja mikä ei. LH-persoonan läheisyydessä oma persoona pakostakin tuli painetuksi jonnekin piiloon niin kiusaajan kuin oman itsensäkin taholta. Tarpeeksi kiusattuna ihminen pakenee kokemiansa kauhuja jonnekin. Kun ei ole mahdollista kehollisesti siirtyä jonnekin, jää ainoaksi mahdollisuudeksi pyrkiä kätkemään herkin osa itseänsä jonnekin sisälle, syvälle. Jos minut tuhoat, minua vahingoitat, jää ainakin jotakin omaani jäljelle! Missä sitten tämä ihmisen piilopaikka on? Minne ihmisen sielu pakenee, minne se voi mennä? Kutsuttakoon minua sitten kuinka kerettiläiseksi tahansa ammattipiireissä, olen viime aikoina yhä uudelleen ja uudelleen joutunut tietynlaisten mielikuvien vaikutuksen alle. Tiedän toki mitä autismi todellisuudessa tarkoittaa, vaikken ole asiaan kovin syvällisesti perehtynyt. Olen lukenut siitä jonkin verran ja nähnyt joitakin elokuvia. Aivan pakostakin yhdistän tämän asian luonnehäiriöisen uhriin.

Koska tutkistelemamme asia on jäänyt tiedostamatta ammattipiireiltä, ei puhumillemme asioille ole selviä ja täysin kuvaavia sanoja ja käsitteitä. Olenkin sitä mieltä, että on monia asioita, joille on nyt pakko löytää aivan uusi kuvaus tai nimi. Esim. ”autismi” lainausmerkeissä on mielestäni erittäin kuvaava sille tilalle, mihin onnettomimmat uhrit joutuvat, ja jotka itse ovat esittäneet tämän ajatuksen autismista. He ovat osittain erittäin lahjakkaita ihmisiä, hienoja persoonia, mutta olosuhteet ovat johtaneet siihen, että heidän on aivan kuin ollut pakko muuttaa pois omasta ruumiistansa, aivan kuten insestin ja raiskauksen uhri usein tekee. Se mitä näissä ihmisissä näemme, on vain ulkonainen kuori, mutta sisäinen elämä on piiloutunut jonnekin alitajuntaan. Todellinen olemus ja mieli vain hetkittäin pääsevät näyttäytymään turvallisissa olosuhteissa. Näitä turvallisia olosuhteita vain on valitettavasti niin hyvin harvoin, että voidaan liioittelematta sanoa, että näiltä ihmisiltä jää todellisuudessa suurin osa elämää elämättä. Niissä olosuhteissa, joissa he joutuvat olemaan, he eivät voi olla sitä, mitä olisivat normaaleissa elämän tilanteissa. He syyttävät itseään tästä tilasta, koska heidät on opetettu siihen. Nämä ihmiset ovat olleet syyllisyyden korkeakoulussa tai yliopistossa!

Kun sitten alkaa saada uuden kosketuksen elämään, ja terve järki pääsee niin paljon pinnalle, että alkaa tajuta ettei sittenkään ole itse hullu, kestää aikansa ennen kuin todelliset tunteet tulevat esiin. Tuntea voi todella vain persoona, ihminen. Irrottautumisessa erottaudutaan ahdistusta tuottavasta henkilöstä, mutta mitä se merkitsee? Se merkitsee myöskin erottautumista omaksi itseksensä, erottautumista toisen tunteista ja tuntemuksista. LH-persoonan uhrilla on usein ns. neulansilmäomatunto, joka ei ole muodostunut sisäisistä tekijöistä käsin, vaan sen on aikaansaanut toisen ihmisen reaktio tai aivan tahallinen vaikutus.

Esimerkkinä edelliseen erään uskonnollisen taustan omaava rouva, joka ei uskalla lukea luonnehäiriöisyyttä koskevaa kirjaa, koska pelkää miehensä kysyvän jossain vaiheessa” ”Oletko lukenut Markku Vuoren kirjoittaman kirjan?” Hän ei voi kuvitellakaan sanovansa ei, jos lukisi kirjan. Tällaisessa määrin LH-persoona pääsee hallitsemaan uhriansa, niin että tämän omatuntokin on puolison tai työtoverin hallinnassa.

Irrottautumiseen kuuluu ehdottomasti myös äärimmäisen vastenmielistä ja mieluummin ohitettavaa kokemusta. Tietyssä mielessä näissä olosuhteissa elänyt ihminen on koko elämänsä ollut yksinäinen, vaikkakin ihmisen tai ihmisten seurassa. Mutta nyt on kohdattava todellinen yksinäisyys. Tämä on aivan elämän laki uhrin elämässä. Tämä saattaa tuntua raakalaismaiselta opetukselta, mutta kaikki tämä on läpikäytävä jos haluaa toipua. Useat uhrit tekevät sen virheen, että heti kun ovat päässeet irti edellisestä suhteesta, he antautuvat toiseen, mahdollisesti vieläkin kiduttavampaan yhteyteen. Se on asia jota ei voi tuomita, sillä ymmärrän koko sydämestäni tällaista ihmistä. Se on luonnollisin, monen mielestä selvin tie, mutta seuraukset saattavat olla katastrofaaliset.

Vain yksinäisyydessä, onneksi rajallisessa, me voimme löytää jälleen oman itsemme. Jos uhri ei ole ehtinyt irtautua kylliksi kaikesta menneestä, vie hän kaiken entisen mukanaan uuteen ihmissuhteeseen. Aluksi kaikki saattaa näyttää hyvältä ja onnelliselta, mutta käytäntö lähes 100 % osoittaa sen, että jossakin vaiheessa todellisuus kaivaa vanhan esiin. Kuinka kauan sitten tulee odottaa, siihen ei kukaan ihminen voi vastata. Mutta oman kokemuksen perusteella ja kirjatiedonkin mukaan tämä prosessi kestää ainakin vuoden, usein parikin vuotta. Mitä sinä aikana tapahtuu, on hyvin yksilöllistä.

Uhri on tietyssä mielessä uhri loppuelämänsä ajan, aivan kuten alkoholisti on aina alkoholisti. En halua luoda mitään harhakuvia kenenkään kohdalla, en edes hengelliseltä pohjalta. Tiedän Jumalan tekevän ihmeitä, mutta useimmiten tai lähes aina näyttää siltä, että Hän parantaa haavat ja tekee meidät terveiksi, mutta arvet hän jättää meidän kannettavaksemme.