Lapset ”kostavat” isien ja äitien pahat teot uhrille osa 1

Vuodelta 2005

Olemme jo useasti esittäneet ajatuksen, että tässä maassa tuskin on onnettomampaa ihmisryhmää kuin psykopaatin uhrit. Nämä ihmiset jäävät elämässään paitsi valtavasta määrästä sellaista, mikä kuuluu normaaliin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Ensinnäkin he jäävät ilman kaikkea sitä, mitä kuuluu käsityksemme mukaiseen avio- tai yhteiselämään. Kaikki lupaukset osoittautuvat tyhjäksi sanahelinäksi ja kuljetaan traumaattisesta kokemuksesta toiseen.

Jos ihminen vain jäisikin ilman jotakin normaaliin elämään kuuluvaa, ei se olisi tutkistelummekaan piirissä mitään sanoinkuvaamatonta. Useimpien ihmisten toivomukset eivät toteudu odotetulla tavalla. Pahinta on oikeastaan se, mikä usein näkymättömän henkisen väkivallan avulla imetään uhrista, jonka odotukset eivät ole päässeet toteutumaan, eli otetaan jostakin sellaisesta, mihin ei koskaan ole annettu mitään.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, selkokielellä? Uhri on jo ollut tähänastisen elämänsä antavana osapuolena saamatta vastinetta antamallensa. Ja nyt hänestä imetään jotakin sellaista, mikä vielä on jäljellä, hänen perusolemukseensa kuuluvaa, jonka ei tulisi kulua ollenkaan. Eli virtausta tapahtuu vain yhteen suuntaan: ulos uhrista!

Juuri nyt emme puhu tästä enempää. Puhukaamme siitä, millaisissa olosuhteissa uhri alkaa mahdollisen toipumistaistelunsa. Hän on jo vuosien tai vuosikymmenien ajan pyrkinyt purkamaan tuskaansa jollekin luotetulle henkilölle, mutta on tuskin löytänyt ketään "todellista uskovaa". Tähänastinen elämä on siis ollut taistelua viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt pitäisi löytää niitä tekijöitä jotka mahdollistavat hengittämisen ja sydämen hapensaannin. Valtava oivallus on todeta, ettei olekaan ainoa samanlaista kokenut. Tämä valkeneminen antaa elämälle uutta potkua tapauksesta riippuen kuukausista vuosiin. Ettei olekaan itse hullu, antaa ainakin saman verran lisäpotkua. Näiden eväiden kanssa siis mennään eteenpäin hyvän matkaa, kun mahdollisesti vielä löytyy edes yksi henkilö, joka uskoo kaiken kerrotun.

Kerratkaamme tässä vaiheessa: uhri on elänyt tähän asti elämää, jossa hän jokaisessa suhteessa on ollut antava osapuoli, saamatta oikeastaan mitään vastinetta uhrautumisellensa. Kun hän ei enää uhraudukaan, on turha odottaa mitään positiivista niiltä henkilöiltä, jotka nyt tuntevat itsensä uhriksi, koska menettävät uskollisen orjan. Eli entisestä elinympäristöstä ei löydy tukea eikä ymmärtämystä, vaikka tietyt ystävyyssuhteet olisivatkin kestäneet vuosia. Orjansa vapaaksi pakolla laskenut "faarao" tietää kaikki keinot orjan mustamaalaamiseksi.

Usein orja on katsonut parhaaksi jättää entinen asuinseutu ja on muuttanut ainakin lähikaupunkiin, jos ei kauemmaksikin. Eli hän on joutunut heittäytymään kuvainnollisesti tyhjän päälle, kun taas faarao jatkaa hovissaan kynttilänjalkojensa ja mahdollisesti avovaimojensa kanssa, varmistetuissa olosuhteissa. Mahdollisesti hän myös ihailee kaikkia orjan jättämiä esineitäkin, jotka hän mahtavuudessaan on ominut itselleen korvaukseksi menetetyistä eduista. Jopa orjan sukukalleudet itsestään selvästi kuuluvat isännälle, orjan isän ja äidin kuvia myöten, joita ei kylläkään pidetä seinällä tai takan reunustalla, vaan kiusan tähden ne on tungettu vaatekomeron kauimmaiseen nurkkaan.

Orja on siis tyhjän päällä aivan sananmukaisesti, koska pääsääntöisesti useimmat uhrit ovat kadottaneet omaisuutensa hovissa palvellessaan. Suurin vääryys ei ole vain siinä, että toinen omii lähimmäisensä tavaroineen päivineen. Onko vaimo lähimmäinen, olisi pitkänkin keskustelun aihe. Vääryys on myöskin saattaa lähimmäinen siihen tilaan, ettei tämä pysty huolehtimaan toimeentulostaan. Näkyvän omaisuuden kavaltaminen on oikeudenkin edessä rikos, mutta kuka puhuu tänä päivänä siitä, kuinka ihminen voidaan tietoisesti sairastuttaa sellaisella tavalla, ettei tulevaisuudessakaan ole kykenevä elämään sellaista elämää kuin haluaisi!

Kaikki tuttavat ja ystävät on karkotettu pois, persoonallisuus on hajallaan, ruumiskin oireilee liiallisen henkisen paineen alaisena. Työkyky on liian ahdistavassa ilmapiirissä alentunut tai kadonnut kokonaan.

Uhri on siis aivan käytännössä menettänyt kaiken, elinvoimaansa myöten. Hän on luuseri täysin ilman omaa tahtoaan ja tarkoitustaan. Hänestä on tehty luuseri toisen ihmisen hyödyn tähden!

No niin, tähän asti on menetetty valtavasti kaikenlaista inhimillisyyttä, ihmisyyttä. Välineet toipumiseen ovat vähissä, onneksi ei täysin poissa. Mikä on kaikkein tuskallisin kokemus nyt kaiken tämän jälkeen? Toipuminen on alkanut ja persoonallisuus on eheytymässä, vaikkakin tuskallisen hitaasti. Mikä on isän ja äidin suurin onni ja lohtu tässä elämässä? Itsestään selvästi lapset! Lapset antavat elämälle tarkoituksen, päämäärän. Mitä ei itse kukin tekisi lastensa hyväksi?

Mitä tapahtuu useiden uhrien elämässä juuri tässä vaiheessa? Faarao tai Nefertiti on murheen murtama kun palvelija on poistunut ja etsii lohtua elämäänsä. Niin, kaikki kaikessa on nyt hänelle hänen perikuntansa, jolle tähän asti ei ole liiennyt yhtään aikaa. Nyt istutetaan poikaa polvella ja kerrotaan tälle iltasatuja kauheasta puolisosta, joka kavaluudella pakeni hovista ja jätti näin ihanan isän tai äidin itkemään yksinäisyyttään. Onneksi sentään on nyt tämä perillinen, jonka onni on kaikki kaikessa kärsivälle hallitsijalle, jonka nyt on löydettävä uusi palvelija täyttämään pienimmätkin toivomukset!

Kukaan järkevä ihminen ei jättäisi tällaista ihanaa hovia ja paratiisia, joten lapsi kulta, sinulle on nyt kerrottava jotakin aivan käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, vaikka se niin satuttaakin sielua! Ja sitten lapsi kuuntelee, mahdollisesti päivästä toiseen niin välttämättömiä totuuksia, vaikkakin lapsen korville sopimattomia. Nämä faaraot ja kuningattaret eivät ole tähän elämänsä hetkeen mennessä todellisuudessa ajatelleet lastensa parasta, eivätkä pysty siihen nytkään. Onhan aivan pakko todistaa äidin tai isän hylkäämälle lapselle se kauhistuttava tosiasia, ettei kukaan terve ihminen tee sellaista, mitä pois lähtenyt on tehnyt!

Olemme jo kertoneet toisaalla eräästä faaraosta, joka vuosikausien ajan soitteli pois lähteneelle vaimolleen alaikäisen tyttärensä istuessa vieressä, kysellen mahdollisuutta päästä oman vaimon viereen makaamaan. Kun vaimo ilman muuta osoitti suuttumusta jo pelkän puhelun johdosta, totesi mies kerta toisensa jälkeen alaikäiselle tyttärelleen: "Voi, voi, äiti ei päästä viereensä!"

Jos tytär nyt liki kolmekymppisenä on henkiseltä tasoltaan teini-ikäinen, joudumme pakostakin esittämään monenlaisia kysymyksiä. Jos äiti ei päästänyt säälittävää isää viereensä, niin osoittiko joku muu sääliä kärsivää isää kohtaan? Ihmettelemmekö vielä, miksi monet lapset kärsivät tällaisissa perheissä niin avioliiton aikana kuin sen purkautumisen jälkeenkin?

Insestistä on vasta viime vuosina alettu puhua sellaisella tavalla kuin pitääkin. Me emme ole asiantuntijoita tällä alalla, vaikka se ilmeisestikin liittyy hyvin laajasti meidän ongelmakenttäämme. Suurin osa pedofiileistä on jonkinasteisia psykopaatteja, joilla ei ole mitään käsitystä toisen ihmisen kärsimyksestä. Jokainen heitä miellyttävä ihmislapsi on heidän maailmankuvansa mukaan heidän käytettävissään. Tämä näkyy niistä varovaisista oven raottamisista, joita tosin tapahtuu hyvin harvoin.

Näkyvin ongelmakenttämme on seurakunnallisella tasolla. Ns. uskovaisuuden on aina uskottu merkitsevän ainakin jonkinlaista pidättyvyyttä seksuaalisella alueella, mutta totuus taitaa olla taruakin ihmeellisempi.

Emme väitä uskovaisten yleisellä tasolla syyllistyvän esim. pedofiliaan, mutta tässäkin kohden on hyvä täsmentää ajattelutapaamme. Lapsen hyväksikäyttö ei ole missään suhteessa vain jotakin ruumiillista ja konkreettista. On erinomaista että nykyään puhutaan myöskin henkisestä pedofiliasta, henkisestä insestistä.

Tässä kohden olemme jo melko täydellisesti myös psykopatian alueella, vaikka siitä niin vähän puhutaankin. Jos esimerkkimme mukaisesti psykopaatti - isä jatkuvasti soittaa entiselle vaimolleen alaikäisen tyttären läsnä ollessa ja puhuu viereen pääsemisestä ja hyvänä pitämisestä, harjoitetaan jo henkistä insestiä ja aivan vääränlaisten seksuaalisten mielikuvien luomista alaikäisen ihmisen psyykeen. Vastaavia tapauksia on olemassa valtavia määriä, vaikka niistä ei juurikaan uskalleta puhua, ei edes terapeutille tai psykologille. Miksi? Pelosta, ettei uhrikaan saa jatkossa pitää lapsia, vaan yhteiskunta ottaa nämä hoiviinsa.

Ennen kuin tullaan tähän tilanteeseen, on jo ohitettu monta porrasta, jotka olisivat mahdollistaneet puuttumisen asiaan. Mutta jos uhria ei uskota, ajaudutaan automaattisesti siihen tilanteeseen, jossa vene on jo niin täynnä vettä, että se mahdollisesti onnellisessa tilanteessa tarttuu pohjaan juuri ennen putousta.

Ei ole mikään ihme että lapset ovat omaksuneet hyvin negatiivisen elämänasenteen elämään yleensä, sekä usein siihen vanhempaan, johon psykopaatin syytökset vuosikausien ajan ovat kohdistuneet. Kehittyvä lapsi tietyssä määrin kykenee näkemään elämän tosiasiat, mutta ainakin pinnallinen osa persoonallisuutta omaksuu tahtomattaankin sen mallin, minkä aikuinen aivopesun tavoin iskostaa häneen.

Tätä on tapahtunut ja tapahtuu tänä päivänä entistä enemmän. Miten me näin sivistyneinä ja mielestämme älykkäinä länsimaalaisina sitten ihmettelemme sitä tilaa, jossa lapsemme ja nuorisomme on?

Vääristyneiden seksuaalisten mielikuvien luominen alaikäisille on jo todettu rikolliseksi ainakin jossakin määrin. Mitä meidän sitten tulisi ajatella siitä, missä määrin lapsiamme vahingoittaa kaikki se negatiivisuus ja väärä tieto, mitä psykopaattipuolisot syöttävät lapsilleen, jotka usein ovat jääneet heidän koteihinsa, koska uhri tarvitsee pitkän toipumisajan voidakseen yleensäkään ajatella toisesta ihmisestä huolehtimista.

Toipumisvaiheessa uhri tarvitsisi todella vakaata henkistä tukea, koska etenkin entisen puolison luokse jääneet lapset usein ovat juuri tässä vaiheessa entistäkin voimallisemman aivopesun ja vaikuttamisen piirissä. Jos mikä niin tämä on useille uhreille todella järkyttävää, riippumatta siitä minkä ikäisiä lapset ovat. Työmme piirissä olevissa tapauksissa ilmenee entistä enemmän se surullinen tosiasia, että jopa 30 - 35 -vuotiaat "lapset" yhä vielä ovat sairaan puolison erikoisen vaikutuksen alaisia, vaikka hyvin suuressa määrin näkisivätkin kätketyn totuuden.

Tällainen aikuinen lapsi pyrkii elämään mahdollisimman rikasta elämää siitä huolimatta, että kotoaan sai todella niukat ja puutteelliset eväät elämänsä jatkamiseen. Tulee uusia tilanteita, ja erikoisesti liittojen luomisen yhteydessä joudutaan pakostakin selvittelemään menneisyyttä tavalla tai toisella, uuden kumppanin janotessa tietoa toveristaan ja tämän suvusta. Yleinen totuus on, että lapsi hylkää mieluummin itsensä kuin isänsä ja äitinsä. Tässä suhteessa useimmat psykopaattien lapsista ilmeisestikin vielä ovat lapsia. He käyvät ankaraa sisäistä kamppailua, johon heillä ei itse asiassa ole eväitä lainkaan. Isä tai äiti jatkaa kampanjaansa pois lähtenyttä kohtaan, ihmiset puhuvat sitä ja tätä riippuen vanhempien avioliiton näkyvyydestä. Paikkakunnalle jäänyt puoliso tietysti on avainasemassa, koska tämän luona käydään useinkin.

Usein psykopaatti kaivaa omaa hautaansa moittiessaan entistä puolisoaan lapsilleen, tai oikeammin hän aina kaivaa omaa hautaansa, johon kamalaa kyllä lapsikin saattaa pudota. Myöskin kaivaa psykopaatti omaa hautaansa jos kovin avoimesti alkaa selittää avioeroaan pois lähteneen henkilön mielisairaudella. Tämä on uskomattoman yleistä tässä maassa. Tuskin on sellaista ongelmaliittoa, jossa sairas puoliso ei tavalla tai toisella leimaisi toista mielisairaaksi. Kirjoittaja ei lyhyellä miettimisellä saa mieleensä yhtään tapausta, jossa psykopaatti ei olisi syyllistänyt uhriaan mielisairaudella!

Jos siis sairas puolisko omalla paikkakunnallaan kyllin voimallisesti julistaa pois lähteneen sairautta, tekee hän mitä suurimman karhunpalveluksen etenkin lapsilleen, joilla on valtava työ selittää asia itselleen, saati sitten tovereilleen ja tulevalle puolisolleen. Vaikka paikkakunnalle jäänyt isä tai äiti olisi mielestään hyvinkin terve, jää jäljelle kalvava epäilys, aiheettakin, periytyvästä ongelmasta. Ja jos lapsi alitajuisesti mieltää vanhempansa sairauden, niin mitä hänelle merkitsee sitten se, jos sairas vanhempi leimaa terveenkin sairaaksi. Lapsella on siis kaksi sairasta vanhempaa, kauhistus, miten on sitten hänen itsensä suhteen, jos molemmat vanhemmat ovat mieleltään sairaita!

Tämä luo pelottavia mielikuvia ja sen tulisi herättää ajattelemaan enemmän näiden ihmisten usein turhaakin kärsimystä. Turha kärsimys muodostuu turhista uhkakuvista, joita sairas vanhempi ja sen seurauksena ympäristökin aikaansaa. Lievempi psykopatia ei ole ainakaan meidän näkemyksemme mukaan periytyvää, etenkään maamme olosuhteissa. Suurin osa maamme psykopatiasta ilmeisestikin on olosuhteiden luomaa, ja siksi jaksamme toivoa jotakin parempaa tulevaisuudessa, kunhan vain asiaan puututtaisiin yhteiskuntamme taholta.

Yhteenvetona voinemme todeta, että uhrin menetys ei ole loppunut, vaan jatkuu vielä tässäkin vaiheessa. Uhri jää ilman sitä lohtua ja tukea, jota lasten omalta osaltaan tulisi osoittaa sille henkilölle, joka heidät tähän maailmaan on saattanut ja lahjoittanut heille elämän. Äiti aivan liiallisessa määrin katsotaan elämän antajaksi ja siksi aivan liian usein isän osuus lapsien huoltajuudessa mitätöidään. Äiti on eräänlainen hautomo, jossa elämä kehittyy, mutta tätä elämää ja haudottavaa ei olisi ilman isän osuutta.