Jonnan uusi elämä osa 3

 Imperiumin vastaisku?

Villellä oli todella paha vaihe elämässään. Hän oli vienyt Jonnan autollaan eräiden tuttavien luokse, tällä kun ei ollut omaa autoa. Kaikki oli mennyt mukavasti siihen asti, kun mukana tullut tuttava oli lähtenyt Jonnan luota. Villen oli tarkoitus olla vielä pari päivää Tampereella joidenkin tapaamisten tähden. Jonna oli matkasta hyvin väsynyt ja vieraan aikana puhutut asiat olivat ehkä painaneet mieltä. Oli puhuttu kaikesta menneestä ja erikoisesti seurakuntalaisten taholta tulevasta painostuksesta.

Kun ihminen on väsynyt, ei kaikki mene suunnitellulla tavalla. He joivat puoliksi pullollisen todella hyvälaatuista viiniä, ja keskustelu siirtyi alueelle, jonka käsitteleminen toki on tarpeellista ja välttämätöntäkin, muttei ilmeisestikään väsyneenä. Ville yritti hyväillä kumppaniaan ja lohduttaa sillä kyvyllä mikä hänellä oli. Jonnassa tapahtui silminnähtävä muutos, ja nyt Ville sai kuulla sellaista, mikä särki todella pahasti jotakin hänen sisimmässään. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuota hetkeä, joka tunkeutui jopa hänen uniinsakin, Villen mielikuvassa Jonnalla oli merkittävä määrä Ritun olemusta ja kasvonpiirteitä. Jonna teki miehelle juuri sitä, mitä vaimo kymmenien vuosien ajan oli tehnyt hänelle!

Villelle opetettiin nyt jotakin karmivan todellista, joskin epätoivottavaa. Tässäkö nyt tuli julki valtavan nuhtelevan sormen tavoin kaikki se varoittelu, mitä kahden uhrin kanssakäymisestä oli julkituotu? Oliko uhrikin näin suuressa määrin samanlainen psykopaatin kanssa, sillä Villen kuulemilla asioilla ei ollut päätä eikä häntää, ja Jonna lateli suustaan kaiken vuosikymmenisen pahanolonsa ikään kuin Ville olisi kaikkeen ollut syyllinen? Tuo hetki puristavien pihtien tavoin rusikoi miehen sydäntä, niin että pää painui Jonnan polvia vasten tuskan keskellä. Ville ei uskaltanut itkeä, ei valittaa, yritti vain selittää, ettei hänellä ollut mitään pahaa tarkoitusta. Mutta juuri sitä oli Jonnan mieskin vuosikausien ajan vakuuttanut, usein korvapuustinkin voimalla! Mitä pahaa ovat luonnehäiriöisen uhrit tehneet, kun vielä näin monen vuoden jälkeen joutuu kokemaan kaikkea samaa, kymmenen kertaa pahempana, kun jo umpeutuneita arpia raavitaan pedon kynsin?

Kun Ville halasi, vakuutti Jonna haluavansa jossain vaiheessa jotakin muutakin, ja yhtäkkiä olikin itsetuhoisiin ajatuksiin väkisinkin johtanut entinen mies sittenkin ollut niin ihastuttava sängyssä. Tähän asti oli Ville saanut kuulla vain siitä, kuinka koko avioliiton… korjatkaamme liiton aikana, mies ei koskaan ollut huolehtinut siitä, että vaimokin olisi saanut tyydytyksen. Nyt saa Ville kuunnella pitkää selvitystä siitä, kuinka kauan ja miten entinen mies oli sitä jaksanut tehdä, aivan toisin kuin mitä Villestä saattoi ajatella. Olisiko sittenkin ollut parempi jatkaa entisessä? Olisihan ruumiillinen tyydytys tullut hoidetuksi edes jossakin määrin!

Tässä kohden Ville ei jaksanut edes ajatella kiroamista. Oliko tämä nainen aivan hullu ja järjiltään, oliko hän aikaisemmin valehdellut kaiken kertomansa, vuosikausien ajan? Kuinka kaikki nyt näytti näin erilaiselta, ikään kuin kertojana olisi aivan toinen ihminen? Kävikö miehen mielessä jo ajatus siitäkin, että tulee mitä tulee, se on otettava hiljaisuudella ja ymmärtämyksellä vastaan, mutta nyt ei saa lyödä! Se olisi kaiken loppu. Jossakin varhaisemmassa elämänsä vaiheessa Ville olisi varmasti harkinnut lyömistäkin, sillä niin törkeällä tavalla toista tuskin voi rusikoida, kuin mitä Jonna nyt teki!

Jonna tiesi Liisan olevan vastaavanlaisessa tilanteessa, ja mies sai nukkua samassa sängyssä hänen kanssaan. Mutta heilläkin oli ongelmia. Ja jos on ongelmia, on se tietysti miehen syy! Helkkarin, helkkarin helkkari! Tässä oli kaikkein raivostuttavin ja kauhistuttavin seikka psykopaattien uhrien elämässä. Heitä oli vuosikausien ja vuosikymmenien ajan rokotettu sellaisella määrällä erilaisia neuloja, että jos he eivät hyvällä onnella olleet saaneet aidsia tai jotakin sukupuolitautia, olivat he saaneet olemukseensa uskomattoman määrän niitä ominaisuuksia, joita he halveksivat ja inhosivat!

Tässä kohden Ville oli vihainen jokaiselle naisia auttavalle järjestölle. Nämä tekivät tavattoman hyvää työtä ja auttoivat hädässä olevia, mutta apu rajoittui aivan liian tiukkoihin raameihin. Niitä puolia asiassa, joita hän nyt Jonnan kanssa kävi lävitse, samoin kuin Liisa oman ystävänsä kanssa, ei oltu koskaan vielä käsitelty oikealla tavalla. Pahoinpitely tuomittiin, henkinenkin, mutta kukaan ei vielä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ollut käsittänyt sitä suorastaan ytimiin asti ulottuvaa aivopesua ja rokottamista, minkä kohteena etenkin nämä naisraukat olivat olleet, mahdollisesti parhaimman ja kukoistavimman ajan elämästään.

Jonnalla oli selvästikin paha olo. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä halusi. Hän halusi olla Villen kanssa, hän olisi halunnut tämän yhtyvän häneen, mutta koska hän ei halunnut missään määrin tuntea itseänsä sidotuksi johonkin ihmisolentoon, ei mikään tuntunut sujuvan oikealla tavalla. Villen halaamiset tuottivat hänelle mielihyvää, mutta tarvitsiko niin paljon halata ja suukotella? Tuskin hän käsitti ollenkaan, mitä Villen mielessä liikkui, kun tapaamiset olivat suurin piirtein kuukauden välein, muutaman päivän kestoisia.

Villen järki ja miehinen aivorustinki pitivät itsestään selvänä, että kun kumpikin on siinä määrin jäänyt ilman läheisyyttä ja hellyyttä, tuli siihen keskittyä vaikka syöminenkin siitä kärsisi! Ja tässä kohden mies ja nainen ovat niin erilaisia, vai ovatko? Olisiko tilanne näiden kahden ihmisen välillä ollut aivan toinen, jos he olisivat kohdanneet toisenlaisissa olosuhteissa? Olisivatko he ilman maanpäällistä piinaansa kohdanneet milloinkaan toisiaan? Todennäköisesti eivät. Eikö siis ollut luonnollista, että ainoat ystävät pitävät huolen toisistaan?

Ville siis halasi ja suukotteli, ja tunsi sanoinkuvaamatonta, ennen kokematonta mielihyvää. Eikä Jonnakaan voinut huonosti näissä tilanteissa, ainakaan ilmeestään päätellen, joskin vartalo raajat mukaan lukien tuntui olevan hiukan vieras tapahtuvalle, niin että vain pieni osa kehoa oli mukana hyväilyssä, eli kädet eivät liiemmin silitelleet, vaan puristivat Villeä juuri siitä kohtaa mihin olivat kosketuksen alkaessa sattuneet osumaan. Tämä suututti todellisuudessa kumpaakin, ja tästä Jonna juuri nytkin purkauksen hetkellä muistutti. Ja Ville tuli maininneeksi sanan, joka oli myrkkyä Jonnalle. Sitoutuminen. Ei Ville sitä ollenkaan sillä tavoin tarkoittanut, miten sen Jonna halusi kuulla ja ymmärtää! Jonna kauhistui ajatusta sitoutumisesta, ja siitä huolimatta odotti tietynlaisen halauksen tai eleen aikaansaavan naisessa aivan sanoinkuvaamattoman reaktion, niin että koko puhkeamaton naisellisuus ritarin sylissä pursuaisi esiin muuttaen koko senhetkisen maailman!

Kyllä tiesi niin Jonna kuin Villekin, että näitä prinssejä ja prinsessoja aivan tulvi mielikuvituksessa ja yksinäisyyden hetkissä, mutta todellisuus kuitenkin näytti vääjäämättömästi olevan, että pettymys koittaisi tiettynä todellisuuden hetkenä. Kuinka vilpillisessä maailmassa elämmekään, ja millaisia sikoja meille myydään säkissä! Kuinka moni hurskas ja hääyötä odottanut sielu saakaan pettyä sanoinkuvaamattomasti, kun kaikki korostavat ja kohottavat apuvälineet ja täytteet rapsahtavat makuuhuoneen tuolille tai lattialle! Tuntuu siltä kuin puolet odotetusta ihanuudesta olisikin nyt suurena kasana siinä sängyn vieressä, ja unelmien prinssi tai prinsessa osoittautuukin vain ihan tavalliseksi, rupsahtaneeksi ukoksi tai akaksi! Ja mikä kauheinta, tuo unelmien prinssi hevosineen tekee sitä mitä jokainen maallinen elävä olento: paskantaa ja päästelee karmivia ääniä! Ja mitä emme tässä mainitse: prinsessatkin saattavat osoittautua varsin lahjakkaiksi töräyttelijöiksi jopa paikoissa, joita ei olisi osattu aavistaakaan!

Keneen voi enää luottaa?

Niin, keneen uskaltaa sitoutua, jos kaikki kertomamme pitää paikkansa? Ja kaikella vakavuudella, jos kaikki esiaviollinen on kiellettyä, niin millaisiin säkkeihin joutuukaan moni psykopaatin uhri kurkistamaan äärettömän pettyneenä, jos ei ajoissa selvitetä molemminpuolisia odotuksia, joista… kamala sentään, kumpikaan ei oikein ole selvillä!

Niin, Liisa sai nauttia ystävänsä lemmestä, mutta ihmetteli kerrasta toiseen sitä, ettei kaikki vastannut odotuksia. Ja kutsuttakoon häntä Kalleksi, hän kyllä aika pitkälle tiesi mistä oli kysymys. Hänen ongelmallansa oli täsmälleen sama nimittäjä kuin Villelläkin: sana sitoutuminen!

Ihmiset joista kerromme, sanottakoon se painokkaasti ja selvästi, ovat hylänneet kaiken näennäisen siinä määrin kuin pystyvät näkemään todellisuutta. Ja tässä on yksi suurimmista ongelmista psykopaatin uhrien kohdalla: aloittaa uusi elämä ja sukupuolisuus ilman menneen maailman ja elämän kieroutuneisuuksia ja epätodellisia mielikuvia.

Uutta elämää ei voi aloittaa hylkäämättä sitä, mikä on tuottanut vain tuskaa ja ahdinkoa. Siksi nämä ovat ensimmäisiä tapaamisia ja kohtaamisia, sänkyynkin menoja, missä ei enää ajatellakaan jotakin unelmien kuviteltuja seksikkäitä prinssejä ja prinsessoja, jotka haluavat vain tuottaa sanoinkuvaamatonta tyydytystä rajattomasti, vaan nyt kohtaavat elävät ihmiset toisensa ilman minkäänlaisia kuvitteellisia ja vääristyneitä mielikuvia. Ja siinä sitä vasta onkin oppimisen kenttä, sen tunnustaa jokainen aidosti eheytyvä uhri. Petoksen aika on ohitse, ja todellisuus ja totuus on kohdattava, mahdollisimman pian, sillä niin paljon aikaa on kulunut luonnehäiriöisen alttarille.

Niin surullista kuin se onkin, osa uhreista ajautuu kokemansa perusteella sille tielle jota luonnehäiriöinen kulkee. Kaikelle koetulle vääryydelle halutaan korvaus, pettymykset on kostettava, nyt on aika päästää oma itse irti! Tämä tie johtaa tuhoon, auttamattomasti, ja siksi kerromme näistä asioista. Kaikki ei ole niin toivotonta kuin miltä näyttää, mutta tietty määrä totuuden kohtaamista tulee jokaisen osalle. Vapautus entisestä perustuu suuressa määrin siihen, mitä meidän Herrammekin sanoi: Totuus on tekevä teidät vapaiksi.

Kaikkien kohdalla ei toki ole näin, mutta juuri tällä kohtaa katsokaamme asiaa seuraavalla tavalla: Villen Ritu oli suorastaan seksipommi, kaikkien työpaikan miesten lemmikki. Kävikö hän sängyssä joidenkin työtovereidensa kanssa, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Mutta pukeutumisellaan etenkin niinä harvoina kertoina kun hän oli yhdessä Villen kanssa, loi hän miehensä psyykeen pysyvän mielikuvan, jota ei varmaankaan kokonaisuudessaan ole tarve pyyhkiä pois. Ville piti meikatusta, seksikkäästi pukeutuneesta mustasukkaisesta naisesta. Tarkoitamme mustasukkaisuutta, joka maksaa muutamasta eurosta kymmeniin euroihin.

Niinä hetkinä kun Ritu oli ystävällinen, Ville nautti elämästä tämän luonnehäiriöisyydestä huolimatta. Mutta suurimman osan aikaa seksi oli sitä mitä näissä olosuhteissa voidaan ajatella, eli kun ei ole todellista sitoutumista, ei todellista henkistä yhteyttä, ei empatiaa (Ja kun sitä ei ollut Ritulla ollenkaan, katosi se jossakin määrin Villeltäkin. Toteamus, jota kannattaa pohtia tarkemmin sekä maallikoiden että ammattilaisten keskuudessa). Kun mies opetetaan saamaan seksiä henkisyydenkin kustannuksella, muodostuu tietynlainen mielikuvamaailma, joka jättää lähtemättömiäkin jälkiä.

Kun Ville oli Ritun sisällä ja tämä selvästi kuvitteli jonkun firman hurmuripojan olevan sisällään, ei Ville voinut jäädä sen huonommaksi mielikuvituksessaan. Hänen päällään tai allaan ähki joku jostakin tuttu empaattinen, Villeä rakastava kaunotar, milloin vaalea, milloin tumma.

Miksi puhumme tällaisista asioista? Koska ne ovat merkityksellisempiä kuin osaamme aavistaakaan. Ajatelkaamme Jonnaa seurakunnan aktiivijäsenenä, sekä Liisaa, jotka kumpikin omasivat melko järkevän, todellisuuteen pohjautuvan persoonallisuuden, joka halveksii kaikkea näennäistä ja mielikuvituksellista. Siitä huolimatta he joutuivat vuosikymmenien ajan mukautumaan johonkin sellaiseen, mistä ei milloinkaan voi kirjoittaa kirjassa. Heidän seksuaalisuutensa oli kytketty sellaiseen veturiin, joka syötti vaunuun milloin millaistakin virtaa tai lämpöä. He eivät noiden liittojensa aikana milloinkaan olleet saaneet kokea rakkauden täyttymystä, minkä edellytyksenä on sitoutuminen, empatia, keskinäinen henkisyys ja hengellisyyskin. He olivat olleet vain objekteja sellaisille persoonallisuuksille, joiden olemus jää täydelliseksi arvoitukseksi vielä kymmenienkin vuosien jälkeen.

Tällaiset ihmiset nyt siis kohtasivat toisensa, rikkinäisinä, arpisina, yksinäisyyden tuskaa huutaen vielä toisen sylissäkin ollen. Miksi, miksi itkeä vielä, kun saa levätä toisen sylissä? Kun ei ole oppinut luottamaan ja vastaanottamaan rakkautta, ymmärtämystä, lempeyttä, kauniita sanoja, joita todella tarkoitetaan!

Ville ymmärsi nyt tehneensä pahan munauksen kehuessaan Jonnaa niin paljon. Mutta tulihan häntäkin ymmärtää, kun hänessä oli rakkauden kokemisen ohella niin voimakkaana halu kerrankin saada rakastaa jotakuta. Jonna oli yksi maailman ihastuttavimmista naisista, sen Ville voi sanoa puhtaalla sydämellä, mutta miksi piti olla sillä tavoin, että juuri nämä suloisimmat olennot sellaisella tavalla rikottiin, etteivät nämä edes tässä elämänsä vaiheessa pystyneet vastaanottamaan rakkautta, jonka perään he koko elämänsä ajan olivat huutaneet? On siis totta se, mitä yksi viisas mies on sanonut, oliko Tommy Hellsten vai joku muu: ihminen juoksee karkuun sitä mitä etsii!

Kuinka elämän pitääkään olla niin mutkikasta! Tekee mieli puhua hyviä asioita, ja huomaakin sitten, että hyvät asiat aikaansaavat melkoisen konfliktin. Jonna oli siis saanut yliannoksen hellyyttä ja hyvää tarkoittavia sanoja, ja seurauksena oli raittiin ilman myrkytystä muistuttava tila, joka saattoi koko olemuksen suoranaisen vihastumisen valtaan, siinä määrin että Ville joutui lähtemään ennenaikaisesti pois tästä niin harvoin tapahtuvasta tapaamisesta!

Pakenemme sitä mitä etsimme

Jälkeenpäin ei Jonna pystynyt selittämään käytöstään, oli vain entistäkin masentuneempi. Kolme vuotta erossa entisestä piinasta, ja nyt uusi ihminen saa tuntea olevansa piina toiselle! Kuka siis todellisuudessa on luonnehäiriöinen, psykopaatti? Kuka keksisi sellaisen rokotteen, joka poistaa kaikki psykopaatin injektoimat myrkyt viattomasta uhrista? Useimmat ammattilaiset eivät käsitä tätä asiaa. Uskotaan tulevan korjaavan kaikki haavat, mutta todellisuudessa varsinainen taistelu alkaakin vasta irtautumisen hetkellä. Nyt tarvittaisiin terapiaa, totuuden kohtaamista. Totuuden voi kohdata vain sellaisen kanssa, joka itse on kohdannut sen. Nämä asiat voi nähdä vain avoimella sydämellä, uskomattomalla määrällä empatiaa. Ja auttajia on niin murheellisen vähän!

Kun Ville tarjosi Jonnalle halaamista ja suukottelua, tämä toivoi jotakin enempääkin, mitä ei kuitenkaan voinut tehdä ilman sitoutumista. Liisa taas oli vihainenkin Kallelleen, kun tämä oli niin ”Kalle”, ja kun Liisa nimenomaan toivoi enemmän läheisyyttä ja hellyyttä, eikä aina sitä mitä mies haluaa! Todellisuudessa Liisa sai kumpaakin uskomattoman määrän, mutta hän ei vain pystynyt näkemään sitä. Jos annat tätä, toivoisin sitä, jos annat sitä, toivoisin tätä! Todella järkyttävä ongelma! Onko siis jokainen uhri tuomittu epäonnistumaan elämänsä loppuun asti?

On toki uhreja, joilla ei näitä ongelmia ole kuvaamassamme määrin. He saattavat onnistua hyvinkin tulevassa elämässä, jos eivät ole liian kiireisiä, ja ajattele kaiken kompensoivan prinssin tai prinsessan olevan oven edessä kädet levällään, heti kun sen vain avaa. Myöskään ei pidä kuvitella tulevan kumppanin olevan umpinainen, sillä jossakin vaiheessa purkautuu esiin jotakin mahdollisesti ikävää ja haisevaakin. Kunpa vain voisi aina valita oikean paikan!

Jonna siis hyvin suuressa määrin pakeni sitä mitä etsi. Tämä viimeisin purkaus tulisi olemaan viimeinen, ellei sitten tapahtuisi jotakin muutosta. Ajaessaan kohti Kontulaa Ville ei voinut mitään sille, että jälleen kerran, monen vuoden jälkeen, hänelle tuli mieleen se pikkuinen pirulainen, joka niin usein oli istahtanut ratin reunalle pirullisen lempeä hymy kasvoillaan ja kehottanut ison rekan kohdalla kääntämään rattia jyrkästi vasemmalle. Jos Jonna jatkaisi täten, ei Ville jaksaisi tippaakaan uskoa heidän yhteiseen tulevaisuuteensa, ei edes ystävinä. Jos ystävyys siirtyy halimisen puolelle, ja suukottelunkin, merkitsee se vastoin yleistä luuloa usein miehelle peruuttamattomia tunteita, joiden torjuminen estää sitten entisenlaisen ystävyyden.

Jonna ei tajunnut ensi kertaa Villeä hyväillessään laukaisseensa peruuttamattoman reaktion. Hän itse vähätteli tunteitaan ja halimisen merkitystä, mutta Villelle kaikki merkitsi kuin nälkäiselle karhunpennulle hunajapurkille pääsemistä. Jos saan nuolaista kerran, niin miksi ei toisenkin kerran? Ja jos kaikki maistuu näin hyvältä, miksen saisi nuolaista kolmannenkin kerran? Maistut niin hyvältä että haluan nuolla sinua lopun elämääni, ei vain kerran kuussa, vaan haluan työntää pääni niin syvälle purkkiin, että jään nalkkiin! Ja taas paha sana, joka niin muistuttaa sitoutumista, kiinni jäämistä!

Jonna siis halusi hintaan mihin tahansa pitää Villen parhaana ystävänään, mutta koska ei halunnut sitoutua, niin… niin… jos Ville haluaisi hunajaa, olisi Jonnan käsi kannen päällä, ja avaisi sitä silloin kun Jonnan mielestä Ville olisi kyllin nälkäinen, vai ajatteliko se pahuksen Jonna ryhtyä hallitsemaan Villeä ja käyttämään tätä hyväkseen silloin kun Jonnan itse teki mieli… niin mitä… mitä Jonnan teki mieli? Sitä ei tainnut tietää sen paremmin Ville kuin ei Jonna itsekään, ja se vasta oli todella ongelmallista, kun Villen nälkä oli päässyt alkuun ja… Nainen ei varmaankaan koskaan opi ymmärtämään miestä ja hänen tarpeitaan! Mies kun on niin arvoituksellinen ja vaikea ymmärtää. Vai oliko se toisinpäin, naista ei koskaan oikealla tavalla ymmärretä?

Eikö olisi hieno ja elämää ruokkiva kompromissi sopia, ettei ajoittain kumpikaan ymmärrä toistaan, etenkin kun he ovat niin vaikeataustaisia ihmisiä. Jos liiaksi pitää kiinni mielipiteistään ja omista hiukan näennäisistä oikeuksista, jää varmasti yksin, eli juoksee koko ajan karkuun sitä, jonka syliin haluaisi kapsahtaa. Kenelläkään ei taida olla kauheasti valinnanvaraa!

Todellisuuden etsintää

Niin Ville kuin Jonnakin vaeltelevat päivästä toiseen kaupunkinsa kaduilla ja kauppakeskuksissa. He ovat ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin, ja koska kumpikin pelkää sitoutumista, lupautumista johonkin kestävään, ei heidän välilleen ole syntynyt sellaista ilmapiiriä tai olotilaa, joka tuo ihmiselle oikeanlaisen turvallisuudentunteen. Heiltä siis puuttuu juuri se tekijä, joka särjetylle ihmiselle on kaikkein suurimerkityksisin. Siksi he panevat merkille lähes jokaisen miellyttävän tuntuisen ihmisen, huomaten olevansa jossakin suhteessa juuri siinä samassa tilassa, jossa he olivat olleet koko aikuiselämänsä ajan. He etsivät sitä, sitä… sitä oikeaa, juuri sitä ihmistä, joka muuttaisi heidän elämänsä, joka tarjoaisi heille kaiken sen puuttuvan, mistä he olivat jääneet vaille!

Olkoot tämä meille kuin oppikirja, kuin viisauden lähde, niin että osaisimme asettua tällaisten ihmisten asemaan, tuntemaan sitä oikeaa empatiaa heitä kohtaan. He seurustelevat, mutta silti yhä etsivät sitä oikeaa, täyttymystä, odotusten toteutumista.

Puhuimme hetki sitten todellisuudessa elämisestä. Kuinka suuressa määrin luonnehäiriöisen luoma maailma vallitsee vuosikausiakin jälkeenpäin sen piirissä ollutta ihmistä? Kuinka kauan kestää, ennen kuin ihminen kokonaisuudessaan näkee todellisuuden kaiken sen jälkeen? Voiko todellisuutta kokonaisuudessaan nähdä ollenkaan? Eivät edes terveet, kaikilta näiltä asioilta säilyneet ihmiset näytä tajuavan todellisuutta, vaan itse kukin täydentää elämästään puuttuvaa istumalla television edessä, lukemalla kirjaa, tai makaamalla sohvalla mielikuvitusmaailmassa, jonka todellisuus suuressa määrin on utopiaa riippuen kunkin henkilön haaveilukyvystä ja pilvilinnojen rakentelutaidosta.

Mitä todellisuus siis todellisuudessa on? Sitä emme ryhdy tässä filosofoimaan, aivan kuin emme sitä, kuka ihminen todella on terve. Olen tullut siihen tulokseen, kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen, ettei tässä maailmassa ole enää yhtään todella tervettä ihmistä. Olen saanut kylliksi nenilleni puhuessani sairauksista ja sairaista ihmisistä. Heti olen saanut kuulla kysymyksen, melko närkästyneeseen sävyyn: ”Oletko itsekään sen terveempi kuin me muut?” En varmaankaan. Mutta olen ehkä enemmän totuutta rakastava kuin normaali kansalainen. Siitä en saa kiittää perimääni, en omia kykyjäni tai ominaisuuksiani, vaan mennyttä elämääni. Jos ei tässä vaiheessa ole kiintynyt todellisuuteen ja aitouteen, on auttamattomasti hukassa! En ole ainoa totuuteen pyrkivä, vaan kaikki samankaltaisen elämän läpikäyneet etsivät todellisuutta, koska kokevat siinä olevan ainoan mahdollisuutensa!

Vallankäytön monologi

Miten määrittelisimme terveen ihmisen tänä aikana? Psykologian määritelmä tuntuu juuri tällä hetkellä näiden asioiden valossa vanhanaikaiselta. Minä määrittelen terveen ihmisen, kaiken sairaan keskellä, tähän tapaan: ”Jos olen jonkun ihmisen kanssa pari tuntia keskusteluyhteydessä, mahdollisesti ruokapöydän ääressä, eikä minulle tule suurta tarvetta paeta paikalta, on tuo ihminen suht’koht’ terve.” Tämä on eräänlaista ironiaa, ennen kaikkea kokemieni ns. uskovaisten ihmisten kohtaamisten jälkeen.

Joidenkin ihmisten kohdalla pakenemisen tarve alkaa ilmoittaa itsestään jo muutaman minuutin keskustelun, tai paremminkin tuon ihmisen monologin jälkeen. Hän ei lainkaan huomaa minunkin olevan ihminen, vaan pyörittää kuin äänilevyä huonokuntoisessa gramofonissa, niin että sama ura pyörähtää monta kertaa neulan alla.

Mielestäni terveet ihmiset käyvät keskenään dialogia, ei monologia. Jokainen psykopaatin uhri on elänyt tällaisen ihmisen kanssa monologissa, vaikka onkin sen huomannut aivan liian myöhään!

Ajatelkaamme siis Jonnaa ja Villeä, jotka eivät oikein koskaan ole päässeet olemaan oma itsensä. Persoonallisuuteen kuuluu tavaton määrä sellaista, mitä useimmat seurakunnatkaan eivät tällä hetkellä tajua. Nouseekin siis esiin todella vakava kysymys siitä, missä määrin luonnehäiriöinen ajattelu on saanut valtaa eri kristillisissä piireissä. Jos minulle annetaan vain vähän aikaa, mahdollisesti minuutti, selvittääkseni mitä psykopatia, luonnehäiriö on, sanoisin sen tänään näin yksinkertaisesti ja nopeasti: ”Se on väärää vallan käyttöä.” Tätä väärää vallankäyttöä on aivan tavattomasti kaikkialla, jos sen väin pystyy havaitsemaan.

Monologiin turvautuminen on mitä suurimmassa määrin törkeätä vallankäyttöä, joka riistää kuuntelijalta hänen persoonallisuutensa parhaita piirteitä. Esim. minulle on aikanaan sanottu hyvin korkealta taholta, että saan kyllä puhua, mutta äänitettyjä kasetteja ei tulisi antaa eteenpäin. Pari vuotta myöhemmin esitettiin vielä korkeammalta taholta, ettei minun itseni tule kirjoittaa mitään. Vain tulee minun suomentaa jonkun taatusti aitoja puheita ja kirjoituksia. Eli minulle olisi aivan yhtä hyvin voitu sanoa suoraan: ”Sinä et ole ihminen, et ole persoona. Sinä olet olento, jolla on kyky suomentaa erinomaisen hyvin, eli sinä sovellut mahtavasti jonkun toisen ääneksi.”

Eli tässä nykyisessä maailmanjärjestyksessä suositaan monologia, mikä varmistaa tietyn valtajärjestelmän vallassa pysymisen ja samalla alaisten suoranaisen orjuuden. Kun yksi kyllin arvovaltainen asetetaan jalustalle, säilyy toki tietynlainen järjestys ja hallintavalta, mutta kuka panee merkille alaisten pahoinvoinnin? Jokainen ihmisolento, jolta edes vähimmässä määrin riistetään hänen persoonallisuuttaan, kärsii siitä tavalla tai toisella, näkyvästi tai näkymättömästi.

Miksi seurakunnat näyttävät suosivan tätä nokkimisjärjestelmää? Miksi todellisuudessa useimmat seurakuntaiset ryhmään katsomatta ovat kadottamassa otettaan todelliseen elämään? Miksi Ville ja Jonna itkevät yksinäisyyttään jopa seurakunnan keskuudessa? Ei riitä että he kotonaan ovat kokeneet holocaustiin verrattavan vainon ja ”rotuvihan”. Suurimmassa osassa esiin tulevista tapauksista kärsivät ja rääkätyt ihmiset kertovat siitä, kuinka melkein poikkeuksetta uskonnolliset ryhmittymät koko heidän kärsimysnäytelmänsä ajan ovat tukeneet nimenomaan kiusaajia, heidän uskomattoman aidon näköisen ”terveen ihmisen” naamionsa takia!

Onko sitten ihme, jos niin Jonna kuin Villekin suhtautuvat hyvin kriittisesti kaikkeen kristilliseen toimintaan? Jos ihmisillä olisi rohkeutta kertoa seurakuntien johtajille sama, mitä he esim. kirjoittajalle ovat kertoneet, ja seurakuntien johtajilla olisi rohkeus uskoa kerrottu, tapahtuisi varmastikin jotakin radikaalia hengellisessä maailmassa. Mutta nyt vaelletaan tottumuksen uusissa keisarillisissa vaatteissa, leuka pystyssä ja nenä kohti taivasta, eikä kukaan pane merkille paljaana vilkkuvia takamuksia, koska hurskauden viitta heilahtelee juuri sellaisella tavalla, ettei harjaantumaton silmä ehdi havaita paljaana vilkkuvia ruumiinosia. Tulee erikoisella tavalla mieleen Ilmestyskirjan luku Laodikean seurakunnasta, joka uskoo olevansa viimeisimpään yksityiskohtaan asti puettu, mutta todellisuudessa on aivan alaston.

Joka näkee tämän alastomuuden ajassa jossa elämme, joutuu automaattisesti tietynlaisen huomion kohteeksi. Uskottavuus näyttää ulottuvan vain niihin, jotka pakottavista tekijöistä johtuen ovat siinä määrin maanneet maassa selällään, että ylitse astuvien paljaiden takapuolien katseleminen on jo alkanut suorastaan ällöttää!