Suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä?1

Onko suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä, vai ovatko kaikki psykopaatit kaikkialla maailmassa aivan samanlaisia?

Psykopatia / narsistinen persoonallisuushäiriö / narsistinen luonnehäiriö

Kirjoitin ensimmäisen kirjani tilanteessa, jossa suomenkielellä oli olemassa yleisesti tunnetusti vain Raimo Mäkelän "Naamiona terve mieli- miten kohtaan luonnehäiriöisen". Kirja tuotti minulle suurta iloa sen johdosta, että näin vakavasta asiasta puhutaan tässäkin määrin. Surua tuotti kuitenkin se, että jatkuvasti törmäsin ammattilaisiin ja aivan kadun miehiin ja naisiinkin, jotka suhtautuivat erittäin varauksellisesti papin kirjoittamaan kirjaan. Kirja ei selvästikään ole "ammattilaisen kirjoittama", joten selvää kantaa ei tarvitse siten ottaa!

Kirjoitin siis kirjaani tilanteessa, jossa yleisen näkemyksen mukaisesti tätä asiaa ei ollut olemassakaan. En ollut lukenut muita alan kirjoja ainakaan suuremmassa määrin, mutta tietyt asiat alkoivat herättää sisimmässäni melkoista kuohuntaa silmieni lopullisesti avautuessa sille tilanteelle, joka vallitsee maassamme — on vallinnut niin kauan kuin voin muistaa.

Kokemukseni seurakuntatyössä olivat herättäneet vastustamattomia tunteita ja kysymyksiä, jotka pari vuotta sitten alkoivat saada aivan kouriintuntuvan muodon sisimmässäni. Tämä ahaa-elämys oli vertaansa vailla, ja vaikka pitkitin asiaan paneutumista, oli minun yhtäkkiä pakko laittaa paperille niin paljon kuin mahdollista.

Yksi surullisimmista asioista alusta pitäen oli todeta, että mielenterveysalallakin vallitsee aivan sanoinkuvaamaton kateuden henki. Sitä ei voi kutsua millään muulla sanalla. Selitän hiukan kokemuksiani.

Kun ensimmäinen kirjani oli valmiina 2002, pakkasin reppuni täyteen ja vierailin lähes kaikissa pääkaupunkiseudun mielenterveyteen liittyvissä yhdistyksissä antaen muutaman kirjasen jokaiseen toimistoon. Kirja sinänsä ei aiheuttanut ongelmia, vaan se, että olimme perustaneet oman yhdistyksen tämän työn tekemiseksi. Asia nähtiin melko pitkälle vain kilpailevana yrityksenä, niin että ainakaan toistaiseksi ei ole ollut nähtävissä halua ohjata tämän ongelman kanssa painivia ihmisiä kääntymään meidän puoleemme.

Mielenterveysalalla työskentelevät terapeutit ja jonkin kaltaiset ammattilaiset tervehtivät minua ystävällisesti ja ottivat vastaan kirjan, mutta eivät myöhäisemmilläkään tapaamiskerroilla olleet halukkaita aloittamaan minkäänlaista ajatustenvaihtoa asiasta. (Nyt syyskuussa 2004 on jo useampiakin terapeutteja, jotka käyttävät työssään kirjojamme ja kehottavat potilaitaan lukemaan ne.)

Korkeamman tason ammattilaisista ei yksikään ole ollut halukas keskustelemaan asiasta, tai antamaan edes pientä kommenttia.

Uskon meidän olevan tekemisissä asian kanssa, jossa kenelläkään ei ole varaa röyhistää rintaansa ja ajatella olevansa alansa huippu ja osaavansa kaiken ilman toisten neuvoja. Ihmisten hädän tulisi olla ensimmäinen liikkeelle paneva voima kaikessa auttamistyössä, ei oman maineen ja kunnian etsiminen, ei edes jonkinasteisen itsetehostuksen löytäminen.

Ymmärrän asian vakavuuden ja sen, ettei tietoa ole ollut riittävästi oikeanlaisen keskustelun herättämiseksi. En siten ihmettele varauksellisia asenteita sitä kohtaan, että yhtäkkiä joku maallikoksi katsottava nostaa asian esiin ja kirjoittaa jopa kirjoja — uhrien näkökulmasta. Tämä parin vuoden aika on kuitenkin osoittanut, että olemme nostaneet esiin seikkoja, joita kukaan ei ole halunnut tai pystynyt kumoamaan tai asettamaan kyseenalaiseksi. Sadat uhrit ovat ottaneet yhteyttä, ja kirjojen vastaanotto on ollut mitä myönteisin, useiden todetessa: "Jokainen sanakin pitää paikkansa. Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni. Kuinka sinä olet voinut tietää kaiken tämän?"

Kuten kirjoissani mainitsen, minä en ole lukenut alan kirjallisuutta, osittain tarkoituksellisestikin, vaan olen lukenut ihmisiä, tapahtumia. Olen kirjoittanut siitä, mitä itse olen kuullut, nähnyt, kokenut, mikä on syöpynyt sisimpääni osittain tuskana, osittain ahaa-elämyksenä.

Antaessani eteenpäin ensimmäisiä kirjasia mieleni oli osittain pelokas, koska tietynlainen pikku- tai iso paholainen kuiskutteli korvaani: "Olet aivan hullu kun tällaiseen asiaan puutut! Se ei kuulu sinulle ollenkaan, koska sinulla on muita tehtäviä. Kirjoittamasi saattaa pitää paikkansa muutaman ihmisen kohdalla, mutta että menet julkisuuteen tällaisten asioiden kanssa…!"

Minulla ei ole varaa kerskailla eikä se ole tarkoituksenikaan. Mutta koska mieltäni kuohutti se seikka, että tätä asiaa ei ole olemassakaan useimpien ihmisten mielestä, varsinkaan ei erilaisten seurakuntalaisten mielestä, halusin kertoa kaikesta siitä mikä itselleni oli tullut merkittäväksi — siksi minulla ei ole ollut tarjota edes jonkinlaista lähdekirjallisuusluetteloa. Näen erittäin arvokkaaksi sen seikan, että omat havaintoni ovat niin samankaltaiset muiden kirjoittajien kanssa, vaikka emme ole toisistamme mitään tienneetkään. Asian on siis pakko olla olemassa, jos useampi henkilö on sen havainnut ja kertonut siitä yhtäpitävästi, joskin ehkä eri sanoilla ja eri nimikkeitä käyttäen.

Koska Raimo Mäkelä kirjassaan käyttää sanaa luonnehäiriö, katsoin parhaaksi käyttää samaa käsitettä, vaikka näyttää nyt siltä, että yleinen käytäntö maassamme suosii käsitettä persoonallisuushäiriö ja persoonallisuushäiriöinen. Puhumme selvästikin samasta asiasta, mutta suurin vaikeutemme näiden käsitteiden kohdalla on niiden aiheuttama sekaannus yleisön joukossa.

Maassamme vieraili 23. – 24.08.2004 kanadalainen maailmankuulu filosofian tohtori ja psykologi Robert D. Hare, joka luennoi Helsingissä kahtena iltana otsikolla: "Käärme liituraidassa". Hän on kirjoittanut nyt suomeksi ilmestyneen kirjan "Ilman omaatuntoa", joka on saatavissa ainakin "Akateemisesta kirjakaupasta". Hän on neljäkymmentävuotisen kokemuksen perusteella, työskenneltyään niin paljon lähinnä vankiloissa olleiden psykopaattien parissa, laatinut niin kutsutun PSYKOPATIAN PIIRRELISTAN. Tämän johdosta häntä voitaneen pitää ehkä merkittävimpänä alan ihmisenä.

Tuo kirja on nyt ensimmäinen ammattilaisen kirjoittama alan teos, jonka kokonaisuudessaan olen käynyt lävitse ja suosittelen sitä kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi. Minulla ei maallikkona ole varaa arvostella hänen mielipiteitään, ja yhdyn hänen ajatuksiinsa melko täydellisesti, ja jos itse esittämäni asiat jossakin määrin eivät näytä olevan sopusoinnussa joidenkin hänen näkemystensä kanssa, katson olevan kysymyksen vain erilaisesta näkökulmasta.

Minulla oli väliajalla mahdollisuus vaihtaa muutama sana hänen kanssaan ja kerroin työmme keskittyvän psykopaattien uhrien auttamiseen, ja mainitsin myös kirjoistani. Hän pahoitteli sitä että ne ovat vain suomeksi, koska hän olisi halunnut luoda ainakin silmäyksen niihin. Merkittävää on mielestäni se, kuinka hän hyvin surulliseen sävyyn totesi: "Uhrit on melko täydellisesti unohdettu. On hyvä että tällaisia yhdistyksiä perustetaan!"

Hän kysyi luentojen aluksi, mitä käsitettä maassamme käytetään psykopatiasta, ja vastaukseksi annettiin sama kuin mitä hän käyttää työssään: "narsistinen persoonallisuushäiriö". Pääasia ei ole se, mitä nimitystä käytämme, mutta sydämessäni on suru tavallisten maallikoiden kannalta. Ammatti-ihmiselle ei ole vaikeata luoda kokonaiskäsitettä, mutta erilaisten samalle asialle annettujen nimikkeiden kirjo on melkoinen este todella asiallisen mielikuvan muodostumiselle kansan keskuudessa. Kirjassaan Robert D. Hare korostaa sen tärkeyttä, että tieto psykopatiasta lisääntyisi. Tieto tietona on hyvä, mutta siihen liittyy aina myöskin oikeanlainen ymmärrettävyys ja selvyys.

Kun maallikkoasemaani on arvosteltu näin merkittävään asiaan puuttumiseni johdosta, olen todennut useille, saaden vastaukseksi myöntymisen ja kauniin hymyn: "Koulutus tässä iässä voisi olla minulle hyödyksi siinä mielessä, että olisin kykenevä kertomaan asiasta sellaisella tavalla, että se olisi vaikea ymmärtää!"

Olen siis positiivisesti yllättynyt siitä, kun näin korkea-arvoinen henkilö esiintyi niin nöyrällä ja hauskallakin tavalla, että yksinkertaisinkin kuulija ymmärsi hänen sanomansa, edellyttäen tietenkin että osasi englantia. Kirja on kirjoitettu aivan maallikoitakin ajatellen. Ainoana kommenttina, joka voitaisiin luokitella arvosteluksi, kiinnittäisin huomiota siihen, että luennot niin kuin kirjakin tukeutuvat lähes täydellisesti Pohjoisamerikkalaiseen rikollisuuteen, eli kriminaalipsykologiaan. Silti asiat pitävät paikkansa myös meidän maassamme ja maamme psykopaattien kohdalla, ehkä pienin sävyeroin, koska omalta kohdaltani olen täysin vakuuttunut siitä, että kussakin maassa psykopaattien käytökseen ja olemukseen vaikuttavat kansalliset piirteet.

Minä ja yhdistyksemme katselemme samoja asioita, vain hiukan eri suunnasta. Avainajatus on oikeastaan siinä, mitä tri. Hare itse minulle sanoi: "Uhrit on melko täydellisesti unohdettu!" Me edustamme siis tätä puolta, ja se oikeuttaa jossakin määrin, ei arvostelemaan, vaan pyytämään erilaisia näkökantoja tietyille asioille. Uhri siis ehdottomasti näkee asiat eri valossa kuin alan ammattilainen.

Mitä tulee erilaisiin nimityksiin ja niiden minussa aiheuttamiin ristiriitoihin, sallittaneen minun kertoa jotakin taustaksi tälle jonkinlaiselle ristiriitaisia tunteita herättävälle nimikirjolle. Noiden esitelmien aikana Robert D. Hare esitti aivan sopivassa määrin leikillisiä kommentteja ja yleisölle annettiin mahdollisuus keksiä parempi nimitys psykopaatille, ja valkokankaalle heijastettiin yhtenä ehdotuksena "Bastard". Ongelma ei siis ole vain itseni kohdalla, vaan yleisesti on nähtävissä tietynlainen problematiikka, mitä erilaiset nimitykset aikaansaavat, luonnehäiriö, persoonallisuushäiriö, minävaurio, psykopatia.

Juuri sinä päivänä kun oli Robert. D. Haren yleisöluento, tapasin henkilön, joka luuli yhdistyksemme tarkoituksen olevan persoonallisuushäiriöisten auttaminen ja heille tarkoitettujen ryhmien perustaminen. Hän kertoi kärsineensä persoonallisuushäiriöstä koko elämänsä, mutta nyt pitkäaikaisen terapian johdosta hän koki olevansa aivan tervehtymisen kynnyksellä. Keskustelin hänen kanssaan parin tunnin ajan ja tapaamisesta jäi miellyttävä jälkimaku. Hän siis oli persoonallisuushäiriöinen.

Olin menossa psykopatiaa koskevalle luennolle ja mieleni oli melko ristiriitaisten tunteiden vallassa. Olin juuri keskustellut mitä miellyttävimmän henkilön kanssa, joka tiedosti ongelmansa ja oli melkein täysin tervehtynyt hyvän terapian ansiosta, eikä ollut kenellekään vaarallinen. Nyt sitten luennolla todettiin jälleen kerran, että puhumme "narsistisesta persoonallisuushäiriöstä", joka aikaansaa sellaisen määrän kärsimystä ja tuskaa ja pelkoa lähimmäisissä. Näillä ihmisillä ei tri. Harenkaan mukaan ole mahdollisuutta muuttumiseen, sillä toistaiseksi ei ole olemassa asiallista hoitomuotoa. Kaikki hoito on vain pahentanut psykopaattien rikollisuutta. Sanan "narsistinen" lisääminen tekee siis pelkästä persoonallisuushäiriöisestä saalistajan, predatorin! Ymmärrettäneen nyt niitä henkilöitä, jotka ovat halukkaita palauttamaan yleiseen käytäntöön käsitteen "psykopaatti"!

Tohtori Haren luentojen yhteydessä selvisi, että maahamme on perustettu uusi yhdistys narsistien uhrien auttamiseksi. Paikalla oli myös suuri määrä julkisen sanan edustajia, niin että asiasta pakostakin tullaan puhumaan entistä enemmän tulevina päivinä.

On tärkeätä tietää mahdollisimman paljon psykopatiasta ja sen aiheuttamista ongelmista, mutta nyt meillä ei ole varaa samaan virheeseen kuin mihin hyvin laajasti on syyllistytty yleisessä mielenterveystyössä — anteeksi vain! Vanha sanonta kuuluu: "Leikkaus onnistui hyvin, mutta potilas kuoli!" Vuosien ajan on jo puhuttu psykopatiasta tai luonnehäiriöstä / persoonallisuushäiriöstä, mutta huomio on kiinnittynyt liikaa ongelmaan ja ongelman aiheuttajaan, sillä ihmismieli on tottunut tietynlaisiin perusolettamuksiin. Aivan kuten onnettomuuspaikalla suurinta kauhua ehkä herättää jonkun vammautuneen kova tuskanhuuto, niin että kokemattomat auttajat rientävät aina sinne mistä suurin ääni kuuluu, uskoen siellä olevan suurimman hädän.

Todellisuus on kuitenkin se, että suurin hätä on sen uhrin kohdalla, joka ei anna mitään merkkiä itsestään. Siten auttajat ovat tempoilleet erilaisten näkyvien ja kuuluvien merkkien perässä sinne tänne, aikaansaaden toki lievitystä ja apua monille, mutta suurimmassa hädässä olevat on unohdettu, kuten tri. Harekin totesi.

Tri. Haren kirja tulee palvelemaan omalla paikallaan ja kattaa melko laajasti oman alansa. Tärkeintä on nyt kuitenkin kiinnittää huomiota siihen psykopatian puoleen, joka meidän maassamme aiheuttaa kätkettyä ja julkisuudelta salassa pysyvää kärsimystä. Sen esiin tuominen edellyttää ensisijaisesti huomion kiinnittämistä niihin psykopatian piirteisiin, joita asian luonteeseen liittyen ei liiemmälti ole kerrottu ammattipiireille, vaan uskallettu paljastaa vain ystäville ja läheisille.

Sain itse kokea sanoinkuvaamatonta painostusta ja persoonallisuutta tuhoavaa vaikutusta noin kolmenkymmenen vuoden ajan, joten olen sen koulukunnan edustaja, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen, mutta ei vähättele koetun merkitystä. Jos haavat parantuvatkin, tietynlaiset arvet jäävät pitkäksi aikaa, useille loppuelämäksi. Yhdyn Tommy Hellstenin ajatukseen, että tämänkaltaisia vuosikymmenet kokeneet ihmiset joutuvat tietyssä määrin työstämään näitä asioita koko loppuelämänsä ajan, ikävä kyllä. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö elämänlaatu olisi parantunut huimaavasti.

Itsetuntoni oli ehkä yksi haavoittuneimmista osista persoonallisuuttani, johtuen sanoinkuvaamattomasta ajojahdista ja painostuksesta, josta vain osasia rohkenen vähä vähältä paljastaa. Siksi sisimmässäni on jatkuvasti ollut, tarpeettomasti kyllä, pelko jälleen kerran kohtuuttoman arvostelun kohteeksi joutumisesta. Tältä pohjalta suotakoon minulle ilo ja kunniakin kerrankin elämässäni todeta nähneeni asiat juuri sellaisena kuin ne ovat. Jos olisin esittänyt jotakin täysin paikkansa pitämätöntä, olisi siitä jo syntynyt tavaton poru ja meteli. Haavoittuneelle itsetunnolle on balsamia se, kun lukemattomat ihmiset ja piirit ovat julkituoneet kiitollisuutensa sen johdosta, että olen näistä asioista puhunut ja kirjoittanut, voimatta tukeutua keneenkään toiseen tai hänen mielipiteisiinsä. Käytäntö näyttää olevan paras kouluttaja nimenomaan tällä alueella!

Miksi olen niin kiinnostunut kyseisestä aiheesta? Miksi kaikki tuntuu niin tutulta ja selvältä? En ole sitä mistään lukenut, enkä ole kuullut kenenkään puhuvan siitä, mutta uskon olevan mitä suurimman merkityksen tätä aihetta tutkistellessamme sillä, että näemme tietynlaisen kaksisuuntaisuuden puhuessamme psykopatiasta. Näyttää siltä, että olen nyt itse siirtynyt käyttämään sanaa psykopatia!

Olen nostanut esiin ajatuksen luonnehäiriöstä ja luonnehäiriöisestä käyttäytymisestä, millä tarkoitan sitä, että luonnehäiriöinen, eli psykopaatti käyttäytyy juuri olemuksensa mukaisesti, eli ajaa omilla totunnaisilla raiteillaan elämänsä alusta sen loppuun asti, kykenemättä siirtymään yleisesti hyväksytylle raiteelle. Ihmisen ei kuitenkaan tarvitse olla psykopaatti, vaikka hänestä havaitaankin useita psykopaatin ominaisuuksia tai käytöstapoja. Hän vain käyttäytyy "kuin luonnehäiriöinen!"

Useat uhrit on luokiteltu epävakaiksi persooniksi, psykoottisiksi, skitsofreenisiksi, riippuvaisiksi persoonallisuuksiksi jne. pinnallisen ja lyhytaikaisen diagnosoinnin perusteella. Tässä juuri on ongelmamme ydin. He ovat eläneet olosuhteissa, jotka aikaansaavat tietynlaisen reaktion uhrissakin, joka ei enää jaksa säilyttää minuuttaan ja omaa persoonallisuuttaan, vaan alkaa säröillä henkisen ja ruumiillisenkin väkivallan kohteena. Hänet mahdollisesti on jo eristetty ulkomaailmasta ja ulkopuolisista vaikutteista, mikä on hyvin yleistä psykopaatin uhrien kohdalla. Ainoa peili johon hänen sallitaan katsoa, tai johon hänellä on mahdollisuus katsoa, on henkistä väkivaltaa suorittava henkilö. Onko siis ihme jos hän pakostakin omaksuu persoonallisuuteensa seikkoja, jotka kuin aivopesuna ympätään häneen vastoin parempaa tietoa ja omaa tahtoa? Tukholman syndrooma!