KAUHISTUKSEN
KANAHÄKKI II –
Luonnehäiriöisen uhri
alkaa vapautua
Markku Vuori 2003
ESIPUHE
Tämä
kirjakokonaisuus kertoo näkymättömästä sodasta ja terrorista, joka on meidänkin
maassamme vallinnut koko kirjoittajan elämän ajan. Tuo väkivalta on kuitenkin
vasta viime aikoina saanut sellaiset mittasuhteet, että se pakostakin alkaa
tulla näkyviin. Kuinka tällainen asia voi pysyä piilossa niin kauan? Varmaankin
lähinnä tietämättömyyden johdosta, sen takia, että sille ovat antaneet suojeluksensa
niin näkökyvyttömät henkilöt kuin erilaiset yhteisötkin. Erikoisesti näistä
asioista on haluttu vaiettavan erilaisissa kristillisissä piireissä, vaikka
niissä tämä ongelma päivä päivältä paljastuu yhä polttavammaksi.
Kysymys ei ole
siitä, etteivätkö hätähuudot olisi tulleet kuuluviin, vaan siitä, että olemme
tekemisissä niin uskomattomien ja käsityskyvyn ylittävien asioiden kanssa, että
nyt otettuaan ne esiin kirjoittaja ehkä on tavallaan päässyt eroon yhdestä
pelostansa, niin kuin eräs esitelmöitsijäkin totesi luennossansa: ”Kun on
saanut hullun kirjat, on siinä se hyvä puoli ettei enää tarvitse pelätä järjen
menevän!”
Ehkä tämä
kirja antaa valaisua joillekin ulkopuoliselle käsittämättömille itsemurhatapauksille
tai selitystä vaille jääville huostaanotoille niin mielisairaaloihin kuin
hoitokoteihin. Miten on lisäksi sen suhteen, mitä on tapahtunut ja tapahtuu
eriasteisissa oikeusjärjestelmissä ja selvittelytilanteissa, kun kerran esiin
tuomiemme asioiden valossa luonnehäiriöinen ihminen siinä määrin uskoo esittämiinsä
seikkoihin, ettei hänen ruumiinsa reagoi ainakaan perinteisessä
valheenpaljastuskoneessakaan, koska hän itse on täysin vakuuttunut
esittämästänsä ”tosiasiasta”?
Kirjoittaja on
itse läpikäynyt koko tunne- ja kokemuselämän kirjon menneiden kolmenkymmenen
vuoden aikana, eikä enää ole sijaa itsesäälille. Kaiken nyt valjettua
kirjoittajalle jää kuitenkin vielä vaille ymmärrystä se jatkuva
luonnehäiriöinen oikeusmurha, josta hän on ollut osallisena melkein puolet
elämäänsä. Seurakuntatyöhön kuulemma kuuluu osallisuus pahojen puheiden
kohteena olemiseen sekä valheellisiin syytöksiin. Se ”lempeiden ymmärtäjien”
mukaan on kasvattavaa ja jalostavaa: ”Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun
saat!” Tämä ”autuus” on kuitenkin saanut sellaisen mittakaavan, että
kirjoittaja on muotoillut tuon hyvää
tarkoittavan, mutta aivan väärällä tavalla ymmärretyn ja käytetyn
sanonnan siihen muotoon, missä se tulisikin esittää: ”Kärsi, kärsi vaan,
mustemman kärsän saat!”
Lukuisista
toivomuksista huolimatta ei mitään syytöksiä ole sen paremmin perusteltu kuin
ei haluttu korjatakaan, ei sen enempää omassa maassa kuin ulkomaillakaan.
Toivoessani viimeinkin selvyyttä asioihin, olen jopa hyvin korkeassa asemassa
olevalta henkilöltä halunnut tietää, mistä minua syytetään. Vastaus on ollut
aina: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!” Paha ei voi muuttua hyväksi eikä hyvä
pahaksi. Kärsimys ja tuska, mainemurha, ei ole siunaus, vaikka niin laajoissa
piireissä väitetäänkin. Se ei sinänsä jalosta eikä tee ihmisestä parempaa.
Suurimmassa osassa tapauksia se vain tuhoaa ihmiselämää ja aikaansaa yleistä
pahoinvointia. Jonkin hyvän syntyminen ei siis perustu koettelemuksiin ja
kärsimyksiin, vaan siihen, miten ihminen niihin suhtautuu, mitä hän tekee
noissa joskus ylivoimaisissakin voimanponnistuksissa.
Me olemme nyt
siis tekemisissä asian kanssa, joka johtaa meidät puhumaan uhreista ja heidän
kärsimyksistänsä. Nämä seikat ovat olleet kätkössä, sillä niistä on pelätty
puhua niihin sisältyvän häpeän tähden. Näissä
kirjoissa puhumme lähinnä ns. narsistisesta luonnehäiriöstä, joka
pahimmissa tapauksissa muistuttaa seuraamuksiltaan paljon sitä, mitä insesti
aikaansaa niin uhrissa kuin ympäristössänsä. Kun ihmistä kohdellaan ihmisarvoa
loukkaavalla, alistavalla ja särkevällä tavalla, oma persoona ikään kuin
poistuu ruumiista. Tätä kutsutaan autismiksi. Kirjoittaja ei pidä sitä minään
harvojen ihmisten kärsimyksenä, vaan sitä luo näkymättömällä tavalla yhtä hyvin
väärä uskonnollisuus kuin narsistinen yhteiskuntakin. On siis kehitetty aivan
uudenlainen ”autismi”.
Vaikenemisen aika on ohitse
Tämän kirjan
omakustanteista ennakkopainosta on jaettu mitä erilaisimmille piireille, niin
ammatti-ihmisille kuin maallikoillekin. Nyt vajaan vuoden aikana kaikki ammatilliset
piirit ovat ikään kuin kuolleeksi vaienneet koko asian kantaa
ottamattomuudellaan. Sen sijaan todella monet luonnehäiriöisen käytöksen uhrit
ovat lukeneet sen mitä suurimmalla antaumuksella, ja useampi on todennut nimenomaan
näillä sanoilla: ”Se on kuin suoraan kirjoitettu minun elämästäni! Kuinka sinä
olet voinut tietää kaiken tämän?” Kun
kertoo yhden ihmisen kertomuksen, on kertonut kaikkien kertomuksen!
Perusasiat ovat niin hämmästyttävän samanlaiset jokaisessa tapauksessa.
Toivomme tämän
kirjan herättävän ajatuksia ja kysymyksiä. Järkyttävintä kirjoittajalle on aina
ollut se, että kaikkein pahimmat väärinkäytökset ja väärät tuomiot on tehty
mitä suurimman rakkaudellisuuden ja lempeyden varjolla. Uskomme itsensä
Kaikkivaltiaan Jumalankin nyt lopullisesti loukkaantuneen siihen, että näitä
asioita tehdään Hänen nimessänsä ja muka Hänen luvallansa. Nyt on tullut aika
nostaa nämä vääryydet esiin sellaisella tavalla, että niihin on pakko ottaa
kantaa.
Alkoholismin
tuottama kärsimys on suuri ja koskettaa koko perhettä tai yhteisöä, mutta siinä
on yksi perustavaa laatua oleva ero: asialle on helppo antaa nimi, koska kaiken
takana selvästi on alkoholi. Luonnehäiriöisyys, on sitten kysymyksessä
suoranainen sairaus tai luonnehäiriöinen käytös, on niin taitavasti kätkettyä,
ettei uhri mahdollisesti vuosikausiin tiedä muuta kuin että kärsii
sanoinkuvaamattomasti, tiedostamatta ja käsittämättä mitä kaiken takana todella
on – asialle ei ole löytynyt nimeä!
Luonnehäiriöisyys
on myöskin niin laaja-alainen käsite, että joidenkin tutkijoiden mielestä se ei
olekaan varsinaisesti sairaus, vaan eräänlainen elämänfilosofia. Ja kun puhumme
filosofiasta, päädymme helposti sellaiseen määrään selityksiä ja erilaisia
näkemyksiä, ettei loppujen lopuksi asiasta saa minkäänlaista otetta. Se
ilmeisesti miellyttää monia ammattilaisiakin, jotka helpottuneina vaikenevat
koko asiasta!
Useimmat
uhrit, lähes sataprosenttisesti, tuovat jossakin keskustelun vaiheessa esiin
sen, kuinka he ovat ajautuneet selvään itsetuhoisuuteen. Elämällä ei ole heille
enää merkitystä, koska heiltä on riistetty heidän persoonallisuutensa, eli koko
elämänsä. He eivät elä niiden oikeuksien mukaisesti, mitä jokaisella ihmisellä
on; he ovat vain toisen ihmisen palvelijoita ja suorastaan orjia. Kuinka moni
onkaan näissä olosuhteissa riistänyt elämänsä tavalla tai toisella, ilman että
todellinen syy olisi tullut koskaan esiin?
Kirjoittajalle
ei tuota mitään vaikeuksia uskoa näiden ihmisten kertomuksia, joita tuskin
esitetään ammatti-auttajille juuri sellaisena kuin ne ”ystävälle” kerrotaan.
Siksi on käynyt aivan selväksi, että näiden ihmisten auttamisessa maallikolla
on aivan erikoisen suuri merkitys.
Tukholman syndrooma
Luonnehäiriön
uhrien auttamisessa kohtaamme suuria vaikeuksia myöskin sen johdosta, että olemme
tekemisissä Tukholman syndroomaa muistuttavan asian kanssa. Tämä tarkoittaa
sitä, että kaappaus- tai panttivankitilanteessa uhri alkaa toimia rikollisen
hyväksi joko alitajuisesti tai tietoisesti. Miettikäämme sitä, että tämä
tapahtuu jo muutamien tuntien tai päivien aikana! Sille on jo löydetty useampikin
selitys ja asia ymmärretään juridisestikin. Miten sitten ihmetellään, jos
luonnehäiriöisen uhri vuosien yhteiselämän / pitkäaikaisen työsuhteen jälkeen
toimii vastoin parempaa tietoisuuttansa tai tahtoansa?
Aivan liian
usein terapeutit ja alan ammattilaiset syyllistävät uhrit ihmettelemällä miksi
nämä eivät aikaisemmin ole paenneet tai hakeneet apua. Eräässä mielessä
Tukholman syndrooman esimerkin mukaan uhri ensiksi tuntee itse häpeää
yhteistoimintansa johdosta, ja sitten vielä lisäksi yhteiskunta ja ympäristö
tuomitsevat hänet avunannosta ”rikolliselle”. Juuri tästä syystä nämä asiat
ovat jääneet taka-alalle häpeän tunteen johdosta. Kuka kaiken jo olemassa olevan häpeän lisäksi haluaisi vielä lisätuomion
siellä, mistä hakee apua?
Mistä apu uhreille?
Kirjoittaja on
melko intensiivisesti noin kahden vuoden ajan yrittänyt luoda kuvan tästä
alueesta nimenomaan avun löytämiseksi luonnehäiriöisyyden uhreille. Ainakin
toistaiseksi vaikuttaa siltä, ettei mitään ennaltaehkäisevää ole olemassakaan,
ja todella asiantunteva apu on niin kaukana ja äärilaidalla kuin esim.
turvakodeissa ja rikosuhripäivystyksessä. Eikö tämä ole järkyttävää? Melkein
jokainen apua etsinyt on kokenut sen, kuinka ammattiauttaja joko suorastaan
epäilee koko kertomusta tai sitten toteaa ystävällismielisesti: ”Minun on kyllä
melko vaikea uskoa sitä, mitä sinä minulle olet kertonut!” Ja kuitenkin tämä on
tuhansien ja kymmenien tuhansien todellisuutta!
Kokemus on
opettanut meidät realisteiksi, ja tiedämme olevamme tekemisissä todella vakavan
asian kanssa. Silti uskomme aina olevan toivoa ja jonkinlainen ratkaisu
vaikeimpiinkin ongelmiin. Synkimmälläkin pilvellä on ohut kultareunus, kunhan
vain jostakin säteilee hiukan valoa. Ulkopuolisen
ihmisen liiallinen tarttuminen näihin asioihin tuskin tuottaa tulosta;
tärkeintä on oikean tiedon saaminen. Tässäkin kohden pätee se mitä Sanassa
sanotaan: ”Totuus on tekevä teidät vapaaksi.” Meillä jokaisella on oikeus
itseämme koskevan totuuden tietämiseen. Sen pohjalta sitten itse kukin tekee
ratkaisunsa. Ketään ihmistä ei ole tarkoitettu toisen orjaksi tai tuhottavaksi!
Ihmiselämä on arvokkainta, mitä meille on annettu, ja sitä meidän on
suojeltava.
Henkinen ja ruumiillinen sairastuminen
Luonnehäiriöisyys
tuottaa niin henkistä kuin ruumiillistakin pahoinvointia ympäristöönsä. En
tunne yhtään ainoata tapausta, jossa perhe tai yhteisö olisi säästynyt näiltä
vaikutuksilta. Uhri on henkisesti huonossa kunnossa, ja jos ei vielä voida
puhua henkisestä sairaudesta, on tämä rasitus kuitenkin siinä määrin saanut
valtaa, että kun mieli ei pysty kaikkea käsittelemään, siirtää se nämä kestämättömät
asiat ruumiin kannettavaksi. Syntyy siis ensi alkuun psykosomaattinen sairaus,
joka tarpeeksi pitkällisenä saa pysyvän muodon somaattisena, ruumiillisena
sairautena. Jokaisella uhrilla on yksi tai useampia sairauksia, jotka selvästi
ovat johdettavissa heidän henkiseen ylirasitukseensa, kuten esim. niska-,
selkä-, vatsa-, paksusuolivaivat, päänsärky. Useimmilla vuosia kärsineillä on
sydän alkanut oireilla.
Surullisinta
kaikessa on se, ettei yhdessäkään kodissa tai yhteisössä, missä LH-persoona
vaikuttaa, lapsi tai lapset säästy tältä vaikutukselta. Lähes jokaisessa
tuntemassani tapauksessa lapset oireilevat tavalla tai toisella. Onko sattumaa
se, että useammassa perheessä, missä isä on luonnehäiriöinen, poika on
sairastunut epilepsiaan?
Koska
LH-persoona syyllistää kumppaninsa kaikissa negatiivisiksi kokemissansa
asioissa, ei tämän syyllisyyden keskellä pidemmän päälle enää pysty erottamaan
todellisuutta. Niinpä joissakin tilanteissa, esimerkiksi psykologin tutkimuksen
yhteydessä, saattaa uhri käyttäytyä pinnallisten johtopäätösten perusteella
aivan selvästi luonnehäiriöisesti, kun taas sairas osapuoli osaa vakuuttaa
ammattilaisen omasta terveydestänsä. Ammattipiireille tuntuu olevan ylivoimainen
asia käsittää sitä manipulointia ja aivopesua, mikä vallitsee näissä perheissä
ja yhteisöissä. Tietyt persoonallisuuden piirteet ovat siis vaihtaneet
paikkaansa juuri sen mukaisesti, mitä LH-persoona toivookin!
Ei siis tule
tehdä mitään kovin äkillisiä johtopäätelmiä eikä asettua kenenkään puolelle. On
varmaankin selvittävää kertoa sanasta sanaan eräs tapaus, joka on kuvaava
niille pettymyksille, mitä ammattiauttajienkin kohdalla joudutaan kokemaan.
Leila ja Jouko
ovat yksi esimerkkipareistamme. Jouko on jo muutaman vuosikymmenen ajan käynyt
lävitse samanlaista olemattomuutta ja persoonattomuutta kuin Mattikin. Heidän
perheessänsä kaikki on aina pyörinyt Leilan ehdoilla, ja Jouko on kokenut parhaaksi
vaieta, koska tietää jokaisen kapinointinsa merkitsevän kostoa, joka ei rajoitu
vain pariin lähipäivään, vaan mahdollisesti lähikuukausiin ja vuosiinkin. Hän
on usein esittänyt toivomuksen saada keskustella Leilan psykiatrin kanssa.
Leila ei katso olevansa sairas: hän on vain masentunut ja turhautunut sen
johdosta, että joutuu elämään niin ymmärtämättömän ja kypsymättömän persoonan
kanssa kuin mitä Jouko on. Siksi hän aikanaan alkoi käydä mielenterveystoimistossa,
osittain miehensä käskystä.
Leila
siis käy masennuksensa tähden psykiatrilla ja syö masennuslääkkeitä. Idea
niiden syömisestä syntyi itse asiassa siitä, kun Jouko oli ollut aivan lopussa
ja hakeutunut lääkäriin. Leila huomasi sen muutoksen, mikä tapahtui Joukossa jo
noin kuukauden kuluttua hänen nautittuaan masennuslääkkeitä. Leilakin halusi
voida paremmin!
Nyt
vihdoinkin Leila on suostunut siihen, että Joukokin saa kerran tulla mukaan
”lääkärin vastaanotolle”. Huomionarvoista on sekin, ettei Leila koskaan käynyt
”psykiatrilla”, vaan lääkärillä!
Jouko
on tuolla hetkellä murheen murtama, sillä näyttää siltä että yksi hänen
rakkaimmista ihmisistänsä on tekemässä kuolemaa, ja he tulevat juuri
sairaalasta. Mainitsemme tämän sen johdosta, että voisimme kuvitella missä
tunnelmissa hän muutenkin rikkinäisenä ihmisenä esiintyy ”lääkärin” edessä.
Käynnin jälkeen nimittäin mielestänsä päteviä johtopäätöksiä tehnyt psykiatri
oli todennut vaimolle: ”Minä näin heti, että sinun miehesi on dominoiva!”
Jouko
istuutuu lähempänä ovea olevalle tuolille Leilan istuessa aivan lääkärin
lähellä ikkunan luona. Psykiatri kehottaa miestä kertomaan nyt heidän
elämästänsä ja omia näkemyksiänsä siitä, miksi hänkin on nyt tullut mukaan.
Mies ei ehdi tuoda esiin montakaan lausetta, kun tämä jo iäkkäämpi
kallonkutistaja keskeyttää hänet kääntyen Leilan puoleen: ”Kuulepas Leila, eikö
tämä sinusta kuulostakin syytökseltä!”
Voimme
vain kuvitella miehen ajatukset, sillä onhan tällä jonkinmoinen käsitys siitä,
mitä kuuluu psykiatrin etiikkaan. On mahdollista, että hänen mieleensä tuli
ajatus siitä, että hän onkin nyt kahden sairaan kuultavana ja tuomittavana. Hän
oli jo aikanaan yhden sairautensa johdosta odottanut keskussairaalan
alakerrassa psykologin vastaanotolle pääsyä, koska tämä kuului hoito-ohjelmaan.
Hän oli ihmetellyt kuinka kaksi sairaalavaatteissa olevaa, hyvin sairaalloiselta
vaikuttavaa naisihmistä oli tullut käytävää pitkin häntä kohti. Hän hämmästeli
näiden ulkonäköä ja hapsottavia hiuksia, eikä oikein ymmärtänyt näiden paikalle
tuloa, koska hänelle oli sanottu, että hän oli ainoa tutkittava tuolla
hetkellä. Oli siinä ihmettelemistä, kun kumpikin otti taskustansa avaimet ja
meni vastaanottohuoneisiin!
Joukoa
haastatellut henkilö ei onneksi vastannut puheiltaan ulkonäköänsä, mutta
minkäänlaista luottamuksellista ilmapiiriä ei päässyt syntymään!
Nyt
oli tilanne suorastaan katastrofaalinen tämän ilmeisen synkkämielisen
kallonkutistajan tuijottaessa ja arvioidessa häntä vaimon seuratessa tilannetta
voitonriemuisena. ”Tänne ei olisi sittenkään pitänyt tulla”, soi musertuneen
Joukon mielessä. ”Eihän tällainen voi olla totta!”
Vaimo
keskusteli hetken myötätuntoisen lääkärinsä kanssa ja jonkin ajan kuluttua
Joukolle annettiin uudelleen puheenvuoro. ”Kauhistuksen kanahäkki, mitä tässä
enää uskaltaa sanoa”, ajatteli tuskaisesti tuolillansa pakaroitaan siirtelevä
mies. ”Ei kai vaimo voi olla aivan kunnossa, jos hän illalla pitää aivan
hirvittävän raivon ja rähinän, eikä seuraavana aamuna muista siitä yhtään
mitään?” Enempää ei mies ehtinyt sanoa, kun kirottu kallonkutistaja (Joukolla
oli jo todella rumat ajatukset!) keskeytti hänet kääntyen vaimon puoleen:
”Kuule Leila, et kai sinä voi olla niin hullu, ettet seuraavana päivänä
muistaisi mitä edellisenä olet tehnyt?”
Uskottakoon
tätä tai ei, mutta tällainen saattaa olla ammatti-ihmisen vastaanotto! Voi
ihmisparkoja, jotka tarvitsevat apua!
Pohjaton kaipaus
Kukaan
ei voi tilanteen jatkuessa olla sitä, mitä todella olisi toisenlaisissa
olosuhteissa, normaalissa elämän tilanteessa.
Kirjani
ensimmäisen osan kirjoittamisesta on kulunut vajaa vuosi. Vielä tänä päivänä
itselleni ja varmaankin monelle muullekin eniten ajattelemisen aihetta antanut
lause siinä on tuo tämän luvun aloittava lause. Se sisältää jotakin hyvin
koskettavaa ja vakavaa, mitä tuskin tulemme tämän elämän aikana milloinkaan
käsittämään kokonaisuudessansa.
Me elämme
ajassa, jossa ihmisen on aina vain vaikeampi asettua toisen asemaan ja tuntea
hänen ahdistuksensa ja tuskansa. Suurimpana syynä siihen on aivan kuin
jokaisesta torvesta ja tuutista syöksyvä narsistisuutta ruokkiva tulva. Ihminen
on todellakin saavuttamassa itserakkauden huipun. Kaikkialla tunnutaan
ajattelevan, että vain sellainen ihminen on onnellinen, joka ei ajattele muita,
vaan ainoastaan itseänsä.
Kirjani
ensimmäisen osan sivulla yhdeksän mainitsen jotakin ihmisen oikeuksista Martti
Paloheimon näkemyksen mukaisesti. En voi olla asettamatta sitä otsikkomme
rinnalle: ”Jokaisella ihmisellä on
oikeus turvalliseen ja läheiseen yhdessä olemiseen muiden ihmisten kanssa, siis
oikeus ja mahdollisuus ihmissuhteessa oloon.” Älkäämme ajatelko tässä
kohden vain parisuhteita, vaan elämää yleensä!
Ihmiselle on
äärettömän tärkeää oman paikan löytäminen. Me itse asiassa synnymme tämä tarve
olemuksessamme. Kaiken syntymästämme asti meihin laitetun tarpeen
täyttymättömyys johtaa ongelmiin riippumatta siitä mitä me ajattelemme. Tulee
mieleeni se, kuinka eräs hengellinen johtaja opasti minua sairauksieni suhteen
ja antoi ymmärtää, ettei minulla ole allergiaa, jos en sitä ajattele. Samoin
minulla ei olisi kai ollut uniapneaakaan, jos en sitä olisi ajatellut. Mitä jos
sitten laktoosia sietämättömänä ajattelemattomasti joisin janooni kaupungilla
litran tavallista maitoa? Selviäisinkö kotiin asti ilman suurta ja haisevaa
katastrofia jos hylkäisin kaikki ajatukset?
Tässä ajassa
vallitsee useammallakin alueella aivan käsittämätön harhaluulo ja suorastaan
sairaalloinen näkemys, että joidenkin asioiden olemassaolo olisi kiinni meidän
ajattelustamme. Meidän fyysiset ja psyykkiset tarpeemme ovat olemassa täysin
riippumatta siitä ajattelemmeko niitä vai ei. Tiettyjen asioiden puuttuminen
tai toisten liiallisuus johtavat ongelmiin joka tapauksessa, aivan luonnon
lakien mukaisesti.
Jos tavallinen
maito ei sovi minulle, ei auta jos suljen silmäni ja juon litran sitä,
uskotellen juovani mehua. Jos en muuten usko todellisuutta, joudun sen eteen
varsin kiusallisella tavalla. Tietyn ajan kuluttua ainoa pelastus on hyvin
lähellä sijaitseva WC. Samoin tiettyjen asioiden puuttuminen ilmoittaa
itsestään tavalla tai toisella, riippumatta päätöksestäni tai näkemyksestäni.
Huijauksemme itseämme kohtaan saattaa onnistua jonkin aikaa, mutta todellisuus
kolkuttaa jonakin hetkenä ovellamme aivan luonnonlakien mukaisesti.
Luonnon laki ja luonnottomuus
Luonnehäiriöisen
lähellä elävä ihminen on tietynlaisten lakien vaikutuksen alla, mutta ei
luonnon mukaisten. Hän on tekemisissä aivan alkoholismiin rinnastettavan
vakavan ilmiön kanssa, jota hän ei pysty mielekkäällä tavalla käsittelemään
olemuksessaan. Hänet on ikään kuin alistettu maailmaan, josta hän ei ole kotoisin,
ja jossa hän ei haluaisi mistään hinnasta oleskella. Kuinka monen todistus
koti-elämästä onkaan niin surullinen, että sitä tuskin kestää ajatella!
Useimmat uhrit voivat sydäntä särkevällä tavalla kertoa siitä, kuinka he asuvat
mahdollisesti mitä ihastuttavimmassa omakotitalossa puutarhoineen ja
saunoineen, mutta siitä huolimatta tuntevat jokaisella solullansa lähes
päivittäin: ”Elän mitä ihastuttavimmassa talossa ja ympäristössä, mutta tämä ei
ole minun kotini. Minä asun puolisoni kodissa / vanhempieni kodissa /
lähimmäiseni kodissa.”
Oma koti = oma paikka
Kodin, oman
paikan tarve on ihmisessä suurempi kuin juuri kukaan tässä ajassa tiedostaa. Se
on yksi elämämme perusedellytyksistä henkiselle kasvulle. Se ei tarkoita sitä,
että ihminen kiintyisi yhteen ainoaan paikkaan ja jäisi siihen loppuelämäkseen
(hän tarpeen tullen vaihtaa paikkaansa, joka silti on hänen paikkansa). Ei,
vaan ihminen tarvitsee sijan, paikan, tilan omalle olemuksellensa, sielullensa,
psyykellensä ja myöskin sille keholle, joka on osa tätä kokonaisuutta. Itse
asiassa sana psyyke sisältää koko ihmisen olemuksen, kokonaisuuden. Emme voi
erottaa näitä toisistansa vaikka kuinka yrittäisimme. Ne eivät ole kuin
ympyröitä tai kiekkoja irti toisistansa, vaan ne ovat yksi kokonaisuus, aivan
kuin eriväriset nesteet sekoittuvat toisiinsa. Niitä on täysin mahdoton erottaa
yhteydestänsä.
En halua antaa
unille liian suurta merkitystä, mutta niillä on aivan oleellinen tarkoitus
elämässämme. Herätessämme emme muista kuin murto-osan näkemistämme asioista,
mutta tutkimusten perusteella ihmisen olemus työstää päivällä saamansa
informaation unen aikana. Tietyt unet muistamme sitten joissakin tapauksissa
koko loppuelämämme ajan.
Lapsella on
oma tilansa ja paikkansa jo äidin kohdussa. Emme pysty tietoisesti erittelemään
sitä tunnetta, joka meillä oli tuossa varhaisessa elämämme vaiheessa, mutta on
täysin uskottavaa että se on jättänyt meihin lähtemättömän jäljen
turvallisuudesta, mikä syntyy rakastavasta ilmapiiristä ja joka puolella
olevasta suojan tunteesta. Siksi läheisyys ja jopa peiton pään yli vetäminen
muistuttaa meitä tuosta ajasta.
Kuinka kauhea
kokemus sisältyykään ihmisyyteen siinä, kun lapsi aivan väkisin tungetaan ulos
tuosta turvallisesta ja lämpimästä paikasta! Tämä tunne on kuitenkin tarkoitettu
vain tilapäiseksi, sillä luonto omassa viisaudessansa on ajatellut meille
korvikkeen tässäkin asiassa. Ihmisen viisaus on vain sotkenut kaiken, sillä
luonnon järjestelmä on viimeiseen asti ajateltu. Siksi meissä on tuo suunnaton
tarve tulla rakastetuksi ja huomioiduksi siinäkin suhteessa, että meillä on
aivan oma paikkamme tässä maailmassa. Jos tämä tarve ei toteudu eikä tyydyty,
on seurauksena monenlaisia vaikeuksia ja seuraamuksia.
Kirjani
ensimmäisessä osassa kerroin amerikkalaisten lääkäreiden ”huippuoivalluksesta”,
että tuotamme itsenäisiä ja muista riippumattomia jälkeläisiä, jos näitä ei
synnytyksen jälkeen kosketella tarpeettomasti eikä anneta läheisyyttä. Tulos
kertoo sen, mitä tänäkin päivänä näemme ympärillämme: aivan kuten ilman kosketusta
jäävä sylivauva kuolee, aivan yhtä varmasti yksinäisyyteen ja rakkaudettomuuteen
tuomittu ihminen nääntyy ja näivettyy hitaasti mutta varmasti.
Imeväisajan
huolenpito on siis ensisijainen kehitystämme ajatellen, eivätkä
myöhäisemmätkään ajat ole ilman merkitystä. Ihmisolento on siitä kummallinen,
että se vaistoaa siihen kohdistetut tunteet. Tämä kyky katoaa vain
myöhäisemmässä elämässämme jos aistimme ovat tarpeeksi turtuneet.
Imeväisaikana
äidin ja isän antama turvallisuuden tunne perustuu läheisyyteen ja sylissä
pitämiseen. Kehityksen jatkuessa turvallisuus perustuu edelleenkin
luottamukselliseen suhteeseen siihen / niihin henkilöihin, jotka kuuluvat
lähipiiriin. Kun ihminen alkaa liikkua itseksensä ja etsii rajojansa, perustuu
läheisyyden tarve vähitellen erilaisiin asioihin.
Lapsi
tarvitsee koko kehityksensä ajan omat rajansa ja paikkansa. Vapaa kasvatus ei
todellakaan merkitse turvallisuutta, vaan mitä suurinta turvattomuutta ja
hylätyksi tulemisen tunnetta. Henkiset rajat perustuvat siihen, mitä lapsi
näkee isyyden ja äitiyden peilissä. Jos näitä peilejä ei ole, ei hän pysty
kehittymään ja kasvamaan henkisesti sellaiseksi ihmiseksi, joka tulee toimeen
tässä ihmisviidakossa. Itseasiassa näitä peilejä tarvitsemme koko elämämme
ajan.
Aivan yhtä
tärkeä kuin henkiset rajat on se, että lapsella on jonkinlainen aivan oma
paikka, sija, yksin hänelle kuuluva. Sen ei tarvitse välttämättä olla oma
huone, vaan ehkä vain oma nurkkaus, oma sänky pikku pöytineen ja
laatikostoineen, joita kenelläkään ei ole oikeutta avata tai koskea niissä
oleviin tavaroihin. Rikkomukset näissä asioissa ulottuvat paljon laajemmalle
kuin mitä osaamme edes kuvitella. Niiden tulokset näemme mielisairaaloissa ja
hoitolaitoksissa, mielenterveystoimistoissa ja terapeuttien vastaanotoilla.
Minä olen
kiitollinen siitä, että minulla aina oli oma paikkani, nelihenkisen perheen
pienehkössä asunnossa. Halutessani sain rakentaa majan pöydän alle tai kesällä
pihalle, eikä kukaan tunkeutunut siihen pyytämättä. Ole rehellinen ja tunnusta,
kuinka tärkeätä kaikki tämä oli sinulle, miksi ei silloin jokaiselle muullekin!
Usein kuitenkin tapahtuu niin, ettei näitä elämän perussääntöjä noudateta, ja
lukemattomat ihmiset tuntevat oikeuksiansa loukatuksi jo varhaislapsuudesta
alkaen. Jos ihmisellä ei ole oikeata turvallisuuden tunnetta omine paikkoinensa
ja tiloinensa, voi tapahtua muulloinkin kuin insestitapauksissa, että herkkä
ihminen muuttaa pois omasta ruumiistansa ja olemuksestansa kadoten jonnekin
epämääräisyyteen, autismin kaltaiseen tilaan. Minulla on sellainen näkemys,
että ennen kaikkea monissa uskonnollisissa piireissä luodaan ”autismia”, joka
on vielä järkyttävämpää kuin normaali autismi!
Meille
jokaiselle on ehdottoman tärkeätä löytää oma paikkamme, jos sen joskus olemme
kadottaneet. Mutta ennen kuin voimme löytää paikkamme, täytyy meidän tietää
kenelle me sitä etsimme. On järkyttävää seurata niitä lukemattomia ihmisiä,
jotka etsivät paikkaansa tämän elämän keskellä, mutta eivät tiedä keitä ovat. Minuutta ei voi olla ilman paikkaa, eikä
omaa paikkaansa voi löytää tietämättä kuka on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti