Kauhistuksen kanahäkki I-6

Elämän pelisäännöt

Jokainen perheellinen muistaa niin omansa kuin jälkeläistensäkin lapsuuden. Ihmisellä on kummallinen kiinnostus kaikenlaisia pelejä kohtaan, ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että koko elämä on tietynlaista peliä ja pelisääntöjä. Pelithän jäljittelevät todellisuuden tapahtumia ja seikkailuja.

Yksi mielenkiintoinen piirre tässä elämässä ja sen peleissä tulee esiin jo varhaisessa lapsuudessamme. Heti kun lapsi vain oppii puhumaan, aletaan hänen kanssaan pelata, ensin yksinkertaisempia ja vähitellen monimutkaisempia pelejä. Suurella hartaudella luetaan lapselle pelisäännöt ja jaetaan sitten nappulat tai kortit. Ja voi, voi, mitä kohtaammekaan vastoin parhaita odotuksiamme! Viihdytykseksi ja iloksi aiotun pelin lopputuloksena onkin haikea itku, kun perheen pienokainen huomaa hävinneensä kokeneemmille pelaajille! Eihän se ollut tarkoitus, suru nimittäin, ja niin pelisääntöjä hiukan muunnellaan tai annetaan tasoitusta. Lapsen onnellisuus on pääasia, itkua ja murhetta pyritään kaikin tavoin välttämään. Mitä itse asiassa pidemmällä tähtäimellä on seurauksena tästä tasoituksesta ja mukautumisesta?

Lapsi oppii siihen, että voittaminen on mukavaa, ja lapsellisuuttaan hän uskoo sen olevan elämän perussääntö: hänen on tarkoitus aina voittaa. Mutta antaako tämä opetus hänelle eväät todellisessa elämässä pärjäämiseksi? Vähitellen hän tulee tällä pelaamisen alalla mestariksi, koska häntä eivät rasita aikuisen velvoitteet, ja kun sitten on vastakkain aikuisen kehittynyt äly ja lapsen kekseliäisyys ja loputon aika, voidaan jo puhua jonkinlaisesta tasavertaisuudesta. Ja tässä vaiheessa tulee peliin mukaan kierous ja vilppi. Pelisääntövihkonen on kummallisesti hävinnyt, ja säännöt ovat vain lapsen mielessä. Ja ne muuttuvat jatkuvasti, tarpeen mukaan, jotta lapsi aina voittaisi!

Aikuinen myhäilee ja toruu varovaisesti, mutta ei sano aivan suoraan mitä ajattelee. Tämähän on vain peliä, leikkiä! Jos säännöt muuttuvat päivittäin ja hetkittäin lapsen hyväksi, niin eihän se voi olla mitenkään vaarallista! Eikö? Eikö tosiaankaan?

Niin kuin olemme jo useaan kertaan todenneet, on lh-persoona jäänyt tunteidensa kehittymisen suhteen jonnekin lapsuuden tasolle, vaikka hänellä onkin aikuisen normaalisti kehittyneet aivot. Mitkä seikat siihen ovat johtaneet, ne vaihtelevat ja niistä ollaan vieläkin hyvin montaa eri mieltä. Mutta kuinka samankaltaista onkaan elämä luonnehäiriöisen kanssa nyt aikuisena! Hän ei ole unohtanut lapsuutensa pelejä ja pelisääntöjä. Vielä tänäänkin, aikuisena ihmisenä, hän suhtautuu kaikkeen lapsuutensa oppien mukaisesti, mutta aikuisen aivot omaavana.

Hänen täytyy aina saada voittaa, ja voittaa hän voi ainoastaan turvautumalla lapsena opittuihin kieroihin keinoihin. Hän muuttaa pelisääntöjä kulloisenkin tilanteen mukaan, ajattelematta ollenkaan sitä, että pelikumppani tai – kumppanit syvästi halveksivat tällaista yksipuolista muuntelua ja manipulointia. He halveksivat aluksi, mutta tämä halveksunta muuttuu ajan myötä sisäiseksi, alitajuiseksi vastenmielisyydeksi, sillä niin uskomatonta kuin tämä kaikki onkin, kukaan ei jaksa vastustaa sitä pidemmän päälle. Silti negatiiviset tunteet säilyvät sisimmässä. Nyt voisimme puhua jo läheisriippuvuudesta ja virtahepo/sarvikuonoilmiöstä. Mikä saa normaalit, terveet ihmiset riippuvaisuuteen näitä henkilöitä kohtaan, vaatii jo kokonaisen kirjan selitykseksi.

Yksi vaihtoehto käsittääksemme nämä vääryydet on se, ettei lh-persoona lapsuudessaan milloinkaan saanut kokea voiton tunnetta. Siksi hän nyt aikuisena pyrkii kompensoimaan kaiken pettymyksensä ja antaa suhteettoman tilan voittajan imagollensa.

Yksi vastaus varmaankin piilee selviytymistaktiikassa. Erikoisesti hylätyt, esim. venäjän katulapset, joilta on jäänyt niin paljon elämää elämättä ja persoonallisuutta kasvamatta, ovat kehittäneet itselleen aivan erikoislaatuisen selviämistekniikan. Siinä ei huomioida muita, vaan itsensä säilyttäminen on ensi sijalla.

Eräässä mielessä siis lh-persoonan käytöksen taustaksi ja selitykseksi voidaan nähdä eräänlainen selviytymistaktiikka.

Maijalla / Jussilla oli siis koko heidän elämäänsä varten oma sääntökirjansa, mikä sai päivittäin uusia lukuja sen mukaisesti, mikä palveli hänen tarkoitusperiään. Matille / Liisalle luettiin näitä sääntöjä aina tarpeen tullen. Hämmästyksellä ei ollut rajoja, etenkin tuon joulujuhlakokemuksen jälkeen. Uskonnollisen taustan omaava vaimo joutui suoranaisen raivon valtaan miehen keskustellessa liian pitkään sukulaisen neljätoistavuotiaan tyttären kanssa, mutta kesällä Maija oman kertomuksensa mukaan oli ollut sukulaistensa kanssa saunassa, ja kun kaikki muut olivat poistuneet, oli sisaren mies jäänyt hänen kanssaan kahden ja pessyt hänen selkänsä (vain selänkö?)

“Jussi ei juurikaan poikkea Maijasta, mutta koska hän on mies, tuntee hän olevansa monessa suhteessa vapaampi sukupuoliasioissa, nimenomaan koska kokee Liisan olevan mieleltään sairas. Tarvitseehan hän lohdutusta ja korviketta sille, mistä Liisa on hänet jättänyt paitsi!

Kun Liisa eräänä päivänä keskustelee kadulla kahden työpaikkansa miespuolisen henkilön kanssa, sattuu Jussi ajamaan ohitse kahvitauollaan. “Miksi …vetissä nuo miehet puhuivat niin ystävällisesti sinun kanssasi? Sinähän olet …tanan kiimainen narttu, kun tuolla tavalla esiinnyt kadulla kaikkien nähden!“

Koko iltana Jussi ei ollut puhunut asiasta mitään, mutta purkaus tapahtui yöllä heidän ollessaan “niissä puuhissa“. Harvoin Liisasta tuntui niin hyvältä ja onnelliselta kuin juuri nyt, mutta sitten kesken kaiken onnellisuuden Jussin mieleen tulee tämä päivällä nähty yksityiskohta.”

 Miksi juuri silloin, kun kaikki näyttää olevan kerrankin paremmin, nämä lh-persoonat puhkeavat suuren raivon valtaan? Miksi juuri silloin heidän mieleensä tulevat kaikki negatiiviset asiat? Tämä on monen uhrin kysymys, eikä siihen kukaan ole antanut tyhjentävää vastausta.

Minulla on siihen oma näkemykseni. Koska lh-persoona etsii täydellisyyttä (hän on usein perfektionisti) ja uskoo olevansa täydellinen, hän syvimmänkin onnellisuuden ja hyvänolon tunteen hetkellä kokee jäävänsä paitsi jostakin. Hän saattaa itse sitä tiedostamatta ajatella:

“’Kun nyt on näin hyvää ja onnellista, niin miksi ei samoin voi olla aina? Niin, päivälläkin puolisoni kadulla jutteli liian ystävällisesti vieraiden ihmisten kanssa, ja siksi hän ei kohtele minua niin kuin tulisi.’ Ja kun nyt kerrankin on osattu ottaa alkoholia sopivasti, tuntuu hyvältä ja onnelliselta, puoliso kiemurtelee nautinnollisesti vieressä, unohtuu kaikki tämänhetkinen, ja päivällä koettu pettymys valtaa mielen. ’…vetti, …kele, …tana. Sinä olet sitten niin ..tun paskamainen tyyppi’.“

 Ja kun tämä on päässyt vauhtiin, ei sitä pysäytä mikään, ei yhtään mikään! Kun sarvikuono on päässyt vihassaan vauhtiin, se menee vaikka seinien lävitse. Ovikello soi, seinään isketään kengällä, kadulla pysähdytään. Raivo ei kysy aikaa, ei paikkaa, se tuntee oikeutuksensa. Paikkakunnalta muutto ei auta muuta kuin siinä suhteessa, että nyt uudet ihmiset saavat seurata uudella paikkakunnalla uusia metkuja, jotka itse asiassa ovat aivan samoja.

Poliisin piipahtaminen paikalla ei paranna uhrin asemaa ollenkaan, sillä muutaman viikon sisällä ainakin naapuriväestö tietää asian oikean laidan. Tietystihän kaikki huuto johtui siitä, kun lh-persoonan sietoraja niin ikävällä tavalla ylitettiin. Uteliaiden ihmisten edessä on niin helppo vaieta sopivassa kohtaa, avata sanaista arkkua vaivihkaa. Pian astelee metelin pitäjä rappukäytävässä ja pihalla pää pystyssä niin kuin ennenkin, ja jos naapurit jotakin kuiskailevat, koskee se uhria, joka nyt jälleen kerran on leimattu sairaaksi ja oudosti käyttäytyväksi. Vaikka lh-persoona on tehnyt kaikkensa, ei hän ole kyennyt muuttamaan tätä vaikeata ihmistä paremmaksi!

Hän haluaa muuttaa puolisonsa tai työtoverinsa toisenlaiseksi

Ohimennen olemme jo maininneet, että lh-persoona usein on perfektionisti, eli pyrkii täydelliseen suoritukseen kaikessa elämäänsä liittyvässä. Normaali ihminen kuitenkin tietää, ettei sellainen ole mahdollista, koska ihmisen perusolemukseen kuuluu puutteellisuus ja vajavaisuus ja virheiden tekeminen. Virheistä me olemme oppineet ja opimme kaikkein eniten.

Täydellisyyden tunne on siis ainakin meidän tutkistelumme puitteissa utopiaa, johon me emme usko. Mistä sitten lh-persoonan täydellisyyden kaipaus ja tunne tulee, siihen en osaa vastata riittävässä määrin. Koen sen takana kuitenkin olevan tietynlaisen pettymyksen aikaisemmassa, varhaisemmassa elämässä. Normaali ihminen suhtautuu vastoinkäymisiin luonnollisena asiana, mutta sairaalloinen mieli ei niinkään tukeudu elämän todellisuuteen yhteisöllisenä asiana, vaan se luo omakohtaisen, suuressa määrin utopistisen maailmankuvan, joka sinänsä on realistinen yksilön tasolla. Realismia ja todellisuutta voi siis olla monella tasolla, mutta kun me puhumme ihmissuhteista ja ihmisenä olemisesta, on meidän pitäydyttävä tosiasioihin, jotka pätevät kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Filosofoida voi kuka tahansa ja luoda omia maailmankuviaan kuten Havukka-ahon ajattelija omassa harmittomuudessaan.

Lh-persoonan perfektionismi on hyvin erikoislaatuinen ja sinänsä hyvin ristiriitainen. Hän pyrkii täydelliseen suoritukseen ja kompensoi kaikki epäonnistumiset ja virheensä lapsenomaisella luovuudella. Koska hän haluaa olla ja uskoo olevansa aivan erityislaatuisen onnistunut ihminen, tulee erotuksen heikompiin ja puutteellisempiin näkyä jollakin tapaa. Tässä tulee suuri ristiriita. Hän on erinomainen, täydellinen, ja odottaa samaa läheisiltä ihmisiltä, vaikka ei kuitenkaan hyväksy heidän onnistumistansa, sillä jos he saavuttaisivat saman tason kuin hänkin, ei hän olisikaan enää erinomaisempi!

Hän haluaa muuttaa kumppaniansa tiettyyn suuntaan, mutta ei kuitenkaan suo hänen saavuttavan sitä, minkä on asettanut vaatimukseksi. Kummallinen kahtia jakautuneisuus! Mutta tässä palaamme jälleen lapsuuden ajan asioihin. Odotuksia voi olla, mutta mikä sopii sen paremmin itsensä korottamiseen kuin toisiin kohdistuvissa odotuksissa pettyminen!

Lh-persoona pyrkii kaikin tavoin muuttamaan läheistään ihmistä omien odotustensa mukaisesti. Hänellä on jatkuva projekti menossa toisen kasvattamiseksi hänen mieleisekseen, eikä hän milloinkaan elämänsä aikana tule olemaan tyytyväinen saavutuksiinsa. Toinen tulee aina olemaan huonompi ja heikompi ja lahjattomampi kuin hän, vaikka hän kuinka ponnistelisi pyrkimyksissään. Mistä hän kokee saaneensa oikeutuksen toisen muuttamiseen? Siihen en osaa vastata. Hänen itsekkyytensä on kuitenkin normaalille ihmiselle täysin käsittämätön, ja siksi uhrien kertomuksia niin vaikea uskoa.

Kiusaaja saattaa olla julkisuudessa mitä suurin ja avosydämisin lahjoittaja ja hyväntekijä, jonka kunniaksi on kiinnitetty kunnialaattoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Hänellä saattaa olla nimikkotuoleja erilaisissa järjestöissä ja jopa seurakunnissa, mutta siitä huolimatta hän kotonaan tai työpaikallaan voi olla mitä raakalaismaisin.

Jussi harjoitti matalan profiilin hyväntekeväisyyttä orkesterinsa jäsenten kanssa. Hän vieraili kouluilla ja ennen kaikkea vammaisjärjestöissä, missä hän mitä hellimmin kohteli kärsiviä lapsia ja vanhuksiakin. Mutta vaimoaan kohtaan hän oli aivan käsittämätön.

Hän saattoi lähettää Liisan kauppaan kehotuksella: ”Nyt on lauantai ja vapaapäivä. Menepäs hakemaan kaupasta jotakin hyvää sen kunniaksi. Tässä on satanen.” Liisa ei ollut uskoa silmiään ja korviaan, sillä normaalisti hän joutui tekemään kaikki hankinnat omilla varoillaan. ”Tuo aivan mitä itse näet hyväksi!”

Kun Liisa sitten saapui kotiin kahden ruokakassin kanssa, maksettuaan itse ainakin kaksi sataa omasta pussistaan, tuli Jussi purkamaan kasseja pöydälle, ei kaappiin, ei kylmiöön. ”Voihan perkeleen perkele, on siinä minulla ämmä, kun tällaista tuo minun rahoillani!” Mikään ei siis ollut miehen mieleen, vai oliko kaikki vain epäinhimillistä kiusantekoa?

Jussi on lahjakas kaikin tavoin ja se on tullut julki koko hänen elämänsä ajan. Hän ei ollut luokan, saati sitten koulun paras oppilas, mutta omalla charmikkuudellansa hän oli aina esillä, koski se sitten koulun juhlia tai seurustelua. Hän saavutti nykyisen virkansa hienoista ja ajoittain rajuakin kyynärpäätaktiikkaa käyttämällä, ja johtajan asemassa hänellä oli aikaa harrastuksillekin. Siihen aikaan hän soitti melko tunnetussa paikkakunnan harrastajaorkesterissa pianoa.

Kun perheeseen hankittiin uusi, mielettömän kallis piano, halusi Liisakin kokeilla taitojaan. Jussin hämmästykseksi vaimo oppi soittamaan useamman kappaleen muutamassa päivässä. Hienoa, perheessä oli kaksi musikaalista ihmistä! Koska pianon soittaminen nautittavalla tavalla vaatii vuosien ponnistelut, hankittiin toiseksi soittimeksi sähköurut vähempilahjaista vaimoa varten. Jussi opasti innokkaasti Liisaa tässä jalossa taidossa. Muutaman kuukauden päästä Liisa soitti melkein mitä vain Jussin opastuksella. Ja mikä erikoisinta, hän oppi soittamaan ulkomuistista.

Tässä vaiheessa Jussin elämään tuli suuri muutos. Hänen musiikkiopiskelunsa vei kaiken hänen aikansa, ja orkesteri harjoitteli lähes joka päivä (niin mies ainakin kertoi kotona selitykseksi menoillensa). Jussi ei ollenkaan joutanut enää opastamaan vaimoaan soittamisen jalossa taidossa, ja Liisan kysyessä neuvoja itselleen tuntemattomissa asioissa, ei Jussi ollut kuulevinaankaan tämän kysymyksiä. Jussi täysin heittäytyi tietämättömäksi Liisan soittamisen suhteen, ja usean kerran nuottikansio täytyi etsiä urkujen takaa tai jopa vanhojen lehtien kasasta.

Ihmeellinen yhteensattumako, vai mistä oli kysymys? Jussi ihaili omia taitojaan Liisan alkaessa harrastuksensa. Oli hienoa, että perhe oli musikaalinen, sillä olihan mukava silloin tällöin soittaa yhdessä yksinkertaisia kappaleita, toinen pianolla, toinen sähköuruilla. Jussin hyvä vaikutus perheeseen siis tuli nyt esiin, ja useiden vierailujen aikana soitettiin yhdessä kaikille tuttuja kappaleita. Mutta ennen joulua, kun Liisa kaiken murheensa keskellä hukutti negatiivisia tunteitaan ihaniin joululauluihin, istui hän huomaamattaan tuntikausia urkujen äärellä. Hän unohti ajan, paikan, huolensa, jopa nuotitkin.

Jussin työtovereita tuli vierailulle aatonaattona, ja tavalliseen tapaan kumpikin istuutui soittimensa ääreen vieraiden toivomuksesta. Laulettiin kaikki vanhat, tutut joululaulut, yksi toisensa perään. Mutta Liisa oli unohtanut nuottikirjan aukaisemisen, ja siitä seurasi yksi masentavimmista vaiheista hänen elämässään.

Asia selvisi vasta joulun jälkeen Jussin ensimmäisen työpäivän aikana. Kuin kohtalon ivana hän sattui kulkemaan kahvihuoneen ohitse kun siellä käytiin seuraavanlaista keskustelua: “Oltiin tässä pomon kotona joulun alla. Laulettiin ja juotiin kahvia. Olisittepa olleet paikalla kun me lauloimme rinta väristen. On se vaan kumma juttu, kun se Jussi soittaa siinä orkesterissakin, mutta sillä pitää aina olla nuotit edessä. Mutta uskokaa tai älkää, Liisa soitti ulkomuistista kaikki kipaleet. Jussi soittaa kyllä hyvin, mutta Liisan soitossa on lämpöä ja tunnetta.“

Tämän tapauksen jälkeen Jussi ei voinut sietääkään Liisan soittoa. Kaikin mahdollisin tavoin hän pyrki masentamaan muutenkin masentuneen vaimonsa. Soitto oli ollut mitä suurimmassa määrin henkireikä ahdistuneelle Liisalle; uusi harrastus oli saanut hänet jälleen kiinni elämään. Nyt ei Jussi enää huomannut muuta kuin tahdista lipsumista; Liisan improvisointi suorastaan kuvotti häntä.

Liisa lopetti soittamisensa kokonaan.

Yhä järkyttävämmäksi käy sen toteaminen, kuinka totaalisesti lh-persoona hallitsee perheensä elämää. Uhrin tarttuminen uudelleen kiinni elämään ei suinkaan ole asia, joka ilahduttaisi sairasta ihmistä, vaan päinvastoin saa tämän tekemään kaikkensa toisen nujertamiseksi. Kaikki pyrkimykset vapauteen ja omaan elämään estetään raakalaismaisella tavalla. Suotakoon anteeksi nämä ilmaisut, mutta ne eivät ole yhtään liioiteltuja.

Kaikkein pahinta tämä toisen alistaminen on uskonnollisissa piireissä, etenkin naisia kohtaan. Kirjoitamme tästä aikanaan oman tutkistelun, mutta emme voi tässä yhteydessä olla mainitsematta joitakin asioita. Jumalaan ja Raamattuun vetoamalla miehet korostavat muutamia ilmaisuja ylitse kaiken, tehden itsestään eräänlaisen säälimättömän hirmuhallitsijan.

Kuka minä olen?

Kaikkien tällaisten pelisääntöjen keskellä pakostakin häviää minuus ja terve itsetunto. Minä en saa keskustella edes alaikäisen tyttölapsen kanssa, mutta jostakin kumman syystä vaimoni saa saunoa vieraan miehen kanssa tai mieheni nukkua samassa huoneessa johtajan sihteerikön kanssa. Kaikki puolisoni tekemä on sallittua, mutta minä en saa tehdä mitään loukkaamatta häntä. Jos minä ostan erikoistarjouksesta puoleen hintaan Mozart-kuulia viisi pakettia, olen minä huikentelevainen ja tuhlaan perheen ruokavarat, mutta jos puolisoni, sen sijaan että todella olisi ollut työmatkalla Turussa, onkin ollut peruutusmatkalla Kreikassa viikon, on hän vain taloudellinen.

Minut on leimattu mielisairaaksi, ja eron sattuessa minun syykseni pannaan kaikki loppuelämäkseni, vaikka puolisoni olisi maanisdepressiivinen, osittain skitsofreeninen. Luonnehäiriö ei ole vain käsite sinänsä, vaan usein se sisältää mitä erilaisimpia piirteitä ja ominaisuuksia muista mielenelämän sairauksista. Siksi joskus eron tullessa ja hovin hajotessa lh-persoona saattaa joutua hoitoon masennuksen tai vastaavan johdosta.

Mutta hänen todelliseen ongelmaansa tuskin kajotaan milloinkaan. Hän saattaa mennä hautaan asti ilman minkäänlaista tuntoa tai tietoa todellisesta ongelmastansa. Hän vain tulee toteamaan tuttavilleen ja mahdolliselle uudelle kumppanilleen: “Minun edellinen puolisoni tuhosi koko elämäni, käytti minua hyväksi tuhlaamalla rahani, rakkauteni, antaumukseni.“ Puolisolleen hän saattaa viimeisinä yhteisinä hetkinä tai myöhemmin todeta yksioikoisesti ja kylmästi: “Sinä et milloinkaan yhteisen elämämme aikana tehnyt yhtään mitään minun hyväkseni. Sinä vain käytit minua törkeällä tavalla omien tavoitteidesi saavuttamiseksi.“

“Se, mitä sinä sanot minulle, minun olisi tullut sanoa sinulle.“

On mahdollista, ettei uhri milloinkaan elämänsä aikana pääse korjaamaan kärsimiään vääryyksiä. Hän ei voi edes vuosien kuluttua kertoa ystävilleen ja tuttavilleen, että nyt hänen elämänsä on muuttunut, kun hän pääsi irti siitä helvetistä, minkä luonnehäiriöinen puoliso hänelle aiheutti.

On aivan lumoavan ihastuttavaa seurata sitä, kuinka tästä helvetin ympyrästä, kauhistuksen kanahäkistä, irtautuva ihminen alkaa uudelleen elää ja hengittää. Mutta koska hän ei voi kertoa asioiden todellista laitaa, tarvitsee hän enemmän kuin kukaan muu toipumista kokeva tukea ja ymmärrystä. Itse asiassa nämä tuhannet ja kymmenet tuhannet ihmiset tarvitsisivat aivan oman toipumisyhteisön ja ilmapiirin, missä uudelleen opitaan elämään ja hengittämään itsenäisenä ihmisenä. Miten tämä kaikki voidaan toteuttaa ja saada toimimaan, on mitä suurin haaste meille kaikille. Jos jätämme nämä ihmiset oman onnensa nojaan, emmekä usko heidän kauhutarinoitaan (sitä on jokainen kertomus alusta loppuun asti), voimme laittaa suuren kysymysmerkin oman elämämme tarkoituksen perään.

Miksi meidän on niin vaikea uskoa näitä kertomuksia? Siksikö, koska emme itse ole kokeneet vastaavaa? Ei varmaankaan yksin siitä syystä. Me vain haluamme ohittaa kaiken kärsimyksen kuin jonkinlaisena muistutuksena omista vaikeista hetkistämme. Vain härkää sarviin tarttumalla voidaan asiat korjata todellisesti.

Kun olen epäillyt omia kykyjäni ja valmiuksiani tällaisen kirjan kirjoittamiseen, olen hämmästyttävällä tavalla tullut muistutetuksi omista kokemuksistani elämäni aikana. Kirjoittamiseni purkaa itsellenikin hämmästyttävän määrän asioita menneiltä ajoilta, ja mitä useamman rivin saan aikaiseksi, sitä enemmän tunnen vapautuvani joistakin vuosikausia ahdistaneista tunteista. Tajuan nyt selvästi olleeni itse lapsena koulukiusattu, ja olen kiitollinen siitä, että hyvä kodin ilmapiiri kompensoi tämän ahdistuksen, jota jopa opettajat pahensivat.

On uskomatonta se yksinkertaisuus ja välinpitämättömyys ja syyllisyyden luominen, mikä vallitsee jopa opettajien piirissä. Aikanaan luokkamme yhteisestä kassasta katosi rahaa. Opettajamme oli hyvin edistyksellinen, sillä olihan kysymys harjoituskoulusta, missä kokelaat kävivät oppimassa tulevia valmiuksia. Usein oli pulpetissa aamulla jokin itselleni kuulumaton esine, eikä siitä saanut kysellä, sillä sen esiin ottamisen aika ilmoitettiin sitten yhteisesti. Niinpä eräänä aamuna oli pulpetissani kirjojen päällä ylimmäisenä kymmenpenninen. En siis halunnut olla tyhmä esittämällä kysymyksiä kolikon suhteen, koska sillä täytyi olla jokin merkitys päivän opetukselle. En vieläkään voi olla hämmästelemättä sitä, että opettajan ja luokan mielestä se sitten kuitenkin oli todiste siitä, että minä olin rosvonnut luokan kassalippaan! Jotenkin tämä kertomus tuntuu sopivan tämän kirjamme yhteyteen.

Myöskin huomaan vasta nyt todella sen työpaikkakiusaamisen laajuuden, mitä olen kolmenkymmenen vuoden aikana joutunut kokemaan niin monella tapaa. Ympärilläni on ollut ajoittain useampiakin luonnehäiriöisiä ja sitäkin runsaammin luonnehäiriöisesti käyttäytyviä ihmisiä. Oma vikaniko? Kyllä varmaankin, sillä olemuksessani on jotakin sellaista, mikä jatkuvasti on erehdyttänyt eri luonnehäiriöiset luulemaan minua uhrityypiksi. Olen varmaankin ollut inhottava pettymys useallekin hoville, mistä minut sitten on suorastaan ajettu ulos suuresti vihastuneena. Joskus olen sitten joutunut pakenemaan kiireellä, etten tulisi osalliseksi täysin vääriin asioihin.

Viimeisin suorastaan kauhistuttava herääminen oli vuonna 2002 kun huomasin olevani yhteydessä ihmisiin, jotka uskovat, että uskovaisella miehellä on oikeus vaikka tappaa vaimonsa, jos niin haluaa. Kenelläkään ei ole heidän mukaansa oikeutta puuttua asiaan ja auttaa hengenvaarassa olevaa. Mies luonnollisestikin joutuu vastaamaan teostansa oikeuden edessä, mutta se on sitten kuulemma hänen asiansa. Sanomattakin on selvää, että toivoisin miljoonan kilometrin välimatkan näiden ihmisten kanssa. Joka uskoo tällaista on todella syvällisesti sairas ja luonnehäiriöisyys on ensimmäinen luonnollinen ajatus.