Jonnan uusi elämä osa 1

AHDISTAVASTA IHMISSUHTEESTA

IRTAUTUMINEN ON VASTA ALKU

UUDELLE ELÄMÄLLE.

KANNATTAAKO KAHDEN UHRIN

SUUNNITELLA YHTEISTÄ ELÄMÄÄ?

Jonnan uusi elämä

Näille sivuille olemme yhdistäneet asioita ja tapahtumia usean eri ihmisen elämästä, tehdäksemme mahdottomaksi tunnistaa sen paremmin Jonnaa kuin muitakaan henkilöitä. Kokonaisuus kuitenkin vastaa täysin todellista elämää sellaisena kuin se on tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin.

Älköön tämä kertomus masentako ketään, vaan saakoon meidät ajattelemaan esittämämme asian vakavuutta ja laajuutta. Ahdistavasta suhteesta irtautuminen on vasta uuden elämän alku, ja kaikenlaisessa ihmisarvoisessa elämässä joutuu taistelemaan ja etsimään sitä todellisuutta, joka on kadonnut menneessä elämässä.

Kannattaako kahden uhrin yrittää yhteistä elämää? Siihen emme pysty vastaamaan, sillä jokainen ihminen on erilainen. Ymmärtääkö uhria kukaan muu kuin toinen uhri? Löytyykö ymmärtäväistä tukijaa sellaisten joukosta, jotka eivät asian kanssa ole olleet tekemisissä? Jaksaako uusi kumppani kaiken sen selvittelytyön, jota uhrin on suoritettava mahdollisesti vuosien ajan? Niin, kuka siihen voisi vastata tyhjentävästi!

Jonna on kirjojemme kuvitteellinen, mutta silti niin todellinen hahmo, joka on kokenut todella helvetillisen ihmissuhteen vapaan seurakunnan vanhemmistoveljen kanssa. Hengellisistä asioista ei puhuta liikaa tässä kirjoituksessa, joten sen voi lukea aivan tavallinen, maallinen ihminen.

Kauppakeskuksessa

Kauhistuttava lemu tunkeutui Jonnan sieraimiin. Siinä oli jotakin selittämättömän tuttua, mutta se tuntui täysin sopimattomalta Koskikeskuksen käytävälle. Joku hamuili takaapäin otetta Jonnan käsivarresta ja haju oli nyt henkeäsalpaava. Pelästynyt nainen otti muutaman juoksuaskeleen eteenpäin ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi paeta kauemmaksi, sillä käytävä oli täynnä alennusmyynnin paikalle tuomia ihmisiä.

Kaiuttimista tunkeutui soljuvana virtana mitä ihanimpia ja suorastaan ”käsittämättömiä” erikoistarjouksia. Ne toisaalta Jonnan mielestä kuuluivat tähän ympäristöön, mutta tietoisena pankkitilinsä saldon surkeudesta häntä välillä suorastaan raivostuttivat nämä ällöttävän makeat äänet, jotka luonnottomalla äänenpainolla tarjosivat paljon sellaistakin, mitä Jonnan olisi tehnyt mieli.

Hän oli kerran ollut menossa bussilla leirintäalueelta Helsinkiin, kun bussiin oli astunut hieman nuhruinen vanha mies istuutuen bussin etuosaan pieni kassi kädessään. Yksi kerrallaan etuosan matkustajat siirtyivät aivan bussin perälle, niin että hetken kuluttua auton kulku hiukan muuttui, koska kaikki paino oli aivan takaosassa. Niin sanoinkuvaamattoman hirvittävää lemua hän ei eläissään ollut haistanut, ja koko joukon jäädessä pois sairaalan pysäkillä odottaakseen seuraavaa bussia työstä myöhästymisen uhallakin, hänkin henkeään pidätellen riensi ulos takaovesta, haukkoen sitten raitista ilmaa kuin tukehtumaisillaan oleva viemäriin pudonnut naapurin kissa. Niin, kissa oli selitys tällekin mieleen painuneelle kokemukselle, sillä miehellä oli kuulemma kotonaan kymmeniä kissoja, jotka tekivät tarpeensa minne sattui. Tämän tiesi kertoa bussinkuljettaja, jolla täytyi olla rautaiset hermot tai tukkoinen nenä!

Tämä käsi ojossa uudelleen lähestyvä mies haisi jollekin vastaavalle, aikaansaaden malliesimerkin hajuraosta ohittavien ihmisten siirtyessä mahdollisimman kauaksi. Vielä pari vuotta sitten Jonna olisi ollut sanoinkuvaamattoman kauhun vallassa tällaisen tilanteen edessä, ja olisi kasvot kalpeina juossut ulos koko rakennuksesta. Mutta hän oli tuntenut vahvistuneensa aivan uskomattomalla tavalla kaikkien kokemiensa kärsimysten jälkeen.

Yksi suurimmista elämään vaikuttaneista asioista oli hänelle itselleen ollut tiedostamaton ihmispelko. Hän oli kokenut jokaisen vain yrittäneen hyötyä hänestä, mutta nyt tämä vieläkin käsi ojossa ja jonkinlaista säälittävän hymyn tapaista tavoitteleva mies aikaansai hänessä vain myötätunnon reaktion. Hiukan pakonomaisen hymyn vastaukseksi antaen hän totesi: ”Minulla on niin vähän rahaa, etten voi nyt antaa.” Kääntäen selkänsä avustusta pyytäneelle hän riensi seuraavaan kerrokseen johtaville rullaportaille.

Suurin osa Jonnan tietoisuutta hyväksyi hänen asennoitumisensa tähän kurjaan maan matkaajaan, mutta jälleen kerran hän joutui kohtaamaan sen tunteen, jota hän oli opetellut pakenemaan jo yli kolmen vuoden ajan. Hän oli viimeinkin alkanut tietämään kuka ja mitä oli, ja kaiken tämän myötä hän oli löytänyt yhteyden siihen Jonnaan, joka avioon menemisen tai paremminkin joutumisen jälkeen oli hävinnyt luonnehäiriöisen ihmisen painostavaan maailmaan. Mies oli ollut seurakunnan vanhemmistoveli heidän edellisellä paikkakunnallaan. Nyt Jonna asui kolmatta vuotta Tampereella, mahdollisimman kaukana entisestä elämästä ja pitkän aikaa suorastaan piinaavia tekstiviestejä lähettäneestä miehestään. Poliisin asiaan puuttuminen oli viimein lopettanut piinan, niin että mies oli väsynyt ja todennut vaimon olevan mitä pahimmanlaatuinen luopio, joka olikin syytä jättää!

Niin, mikä oli tuo inhottava tunne, joka ei selvästikään kuulunut hänen itsensä hyväksymään persoonaansa? Haluamatta sitä, kokien suorastaan vastenmielisyyttä mielikuvaansa kohtaan, hänen silmiensä eteen astui kuin menneisyyden haamuna seurakunnan jäsen toisensa perään sormi pystyssä ja nuhteleva ilme kasvoillaan: ”Jonna hyvä, jokainen todellinen jumalanlapsi tuntee sääliä heikkoa kohtaan, ja auttaa häntä mahdollisuuksiensa mukaan!” Jonnaa, nyt näin monen vuoden jälkeen, nauratti sekä itketti ja suututti yhtä aikaa. Hän tiesi koko olemuksellaan miten jokainen hänen tuosta entisestä seurakunnastaan tuntema sisar olisi nenäänsä nyrpistäen ja mielessään Jumalan tuomiota julistaen paennut paikalta kukkaroaan tiukasti taskussa puristaen!

Kauniita ajatuksia oli olemassa vaikka kuinka paljon, ainakin raikkaassa ulkoilmassa ja auringon paistaessa niin elämän kuin kaupungin taivaalla. Mutta tosipaikan edessä lähimmäisenrakkaus pysähtyi puliukon hajuun tai sairaalan pitkäaikaisosaston desinfioituun, monen mielestä niin tunkkaiseen ilmaan. Autettiin kyllä, mutta kukapa niistä hyvistä teoistaan kirjaa pitäisi! Jonnan tuntema pahoinvointi muuttui jumalalliseksi vihaksi tämän ostoskeskuksen rullaportaiden sylkäistessä hänet kolmannen kerroksen tasanteelle. Kuinka hiivatissa nämä ihmiset kehtasivat koko ajan esittää auttajahahmoa, vaikka eivät todellisuudessa ojentaneet kättänsä tai apuansa kenellekään sitä todella tarvitsevalle!

Niin, Jonna kävi tässä ostoskeskuksessa muiden kaupungin isompien kauppojen ohella melkein joka päivä, sillä hän tunsi itsensä äärettömän yksinäiseksi, vaikka pyrkikin tällä tavoin pakenemaan tuota tunnetta. Vuosi eron jälkeen oli tuntunut suorastaan riemulliselta kokemukselta, ja hän oli silmät kirkkaina loistaen vannonut kaikille tuttavilleen, ettei enää ikinä elämänsä aikana solmisi minkäänlaista suhdetta keneenkään mieheen. Hän on saanut tarpeekseen kaikesta petollisuudesta ja miesten jatkuvasta hyväksikäytöstä!

Seuraava vuosi oli mennyt sekin melko lailla samaa vakuuttaen, mutta nyt silmät eivät enää olleetkaan aivan niin kirkkaat, koska oli tapahtumassa se, mikä väistämättömästi on edessä useimmilla kovia kokeneilla naisilla. Yksinäisyys ei ollut sittenkään niin riemullinen asia, mihin itseään oli kuin aivopessyt. Selvääkin selvempää oli, että tämä oli tuhat kertaa parempi kuin menneisyys niin sairaan ihmisen kanssa! Kun keneenkään ei voinut luottaa, oli parempi pysytellä yksinäisyydessä omassa rakkaassa yksiössään!

Kun joku huomaa

Jonna oli sen näköinen nainen, että melkein koko hänen elämänsä ajan miehet katsoivat häneen tarpeettoman pitkään. Mutta niinä vuosina kun hän oli naimisissa miehensä kanssa, oli hänen surullinen olemuksensa ja kumarainen kulkunsa kuitenkin vaikuttanut sen, ettei häntä juuri haluttukaan huomata. Ja mikä ehkä surullisinta oli se, että hän itse oli kuin poissa kehostaan, eikä seurannut ympäristönsä tapahtumia. Hän oli näkymätön, häntä ei ollut olemassakaan! Oliko siis ihme, jos kukaan ei pannut häntä merkille? Mutta nyt parin vuoden ajan hänen ryhtinsä oli muuttunut aina vain suoremmaksi, ja itsensä tiedostavan naisen olemus oli uudelleen alkanut kääntää katseita hänen puoleensa. Ja tämä oli se seikka mikä kaiken rauhan ja turvallisuuden keskelle oli tuonut aivan uudenlaista levottomuutta. Se ei ilmeisestikään ollut mitään pahanlaatuista levottomuutta, vaan pakkoa kohdata elämän mukanaan tuomia haasteita aivan uudella tavalla.

Ostoskeskuksessa yksinään kulkevilta miehiltä hän sai ajoittain polttaviakin katseita, jotka viestittivät aivan selvästi: ”Sinä olet todella viehättävä keski-ikäinen nainen. Minä mielelläni lähtisin kanssasi kahville.” Jonna näytti todellista ikäänsä huomattavasti nuoremmalta!

Nämä katseet ja huomiota herättävän tahdikkaat oven avaamiset saivat aikaan melkoisen tunnemyllerryksen Jonnan sisimmässä. Hän ei selvästikään halunnut mitään, mutta aivan selvästi sittenkin kaipasi jotakin… hmmm… sitä hän ei halunnut itselleen tunnustaa!

Lupaukset yksin olemisesta pätivät muutaman vuoden ajan, mutta sitten oli tullut hetki, jolloin hän niin suuressa määrin kaipasi seuraa, että pyysi vuosikausia tuntemansa uskonveljen kylään luoksensa. Ville oli itse asiassa ollut ainoa luotettava ihminen hänen elämässään, ja pahimpina vuosina hän oli lukemattomia kertoja soittanut tälle salaa ostamallaan kännykällä, jonka laskut menivät erään tuttavan osoitteeseen. Hän siis alkoi kuitenkin seurustella, vaikka oli tuhat kertaa vannonut jättävänsä sen tekemättä!

Hän siis tapaili nyt Kontulasta saakka käyvää Villeä, joka aina oli ollut hänen sydäntään lähellä, etenkin kun tämä oli elänyt parhaan elämänsä juuri samanlaisen naisen kanssa, mitä Jonnan mies oli ollut. Asia oli kaikille aivan uusi, ja useiden henkilöiden julkituomat varoituksen sanat kahden uhrin ystävystymisestä tälle asteelle eivät tuntuneet tarpeellisilta. Vai miten todellisuudessa oli?

Kuten yleensäkin on tässä elämässä, kuului Jonna niihin naisiin, jotka eivät siinä iässä niin valtavan suuressa määrin kaipaa jatkuvaa miehen läheisyyttä, tai sisäisyyttä. Ei kun asia on niin, että nainen kaipaa läheisyyttä, mutta ei sitä läheisyyttä mitä mies tarjoaa! Hyvänen aika, mitä se läheisyys nyt sitten oikein onkaan? Juuri tässä kohden törmäämme ikivanhaan ongelmaan, joka aivan tavallisen kansan keskellä ei ole niin valtava ongelma, kuin mitä se on psykopaatin kanssa eläneelle ihmiselle. Jonna tiesi, aikuisena ihmisenä, mistä noin yleensä ottaen on kysymys, mutta huomioiden hänen lapsuutensa kokemukset ja sellaisen miehen läheisyyden tarpeen, mikä aivan käytännössä oli vain sisäisen läheisyyden tarvetta, eli Jonnaan tunkeutumisen tarvetta — niin huomioiden Jonnan tunne-elämän kaiken tämän tarpeen ja selvittämisen keskellä, hänen oli pakko itsensäkin myöntää, ettei hän oikein tiennyt mitään todellisesta läheisyydestä!

Jonnalla oli nyt ystävä, joka kävelyretkillä mielellään olisi pitänyt kiinni tämän kädestä, mutta koska vasta toipuva ihminen pelkäsi julkistaa heidän yhdessäoloaan, kävelivät he vain rinnakkain ja lähekkäin, ikään kuin kukaan ei olisi osannut tehdä mitään johtopäätelmiä nähdessään heidät yhdessä! Ville oli ollut niin monta vuotta yksinään seurustelematta kenenkään kanssa, ettei tämä järjestely häntä suuremmin haitannut, vaikka hiukan… hiukan harmittikin. Mutta hiukan enemmän oli alkanut harmittaa ja joskus suorastaan suututtaakin se seikka, että niin rakkaasti katsova ja hymyilevä Jonna, joskus suukonkin antaen, ilmoitti seuraavan tapaamisen olevan noin kuukauden päässä!

Villen aika tuntui joskus ahdistavan etanamaisesti matelevalta, etenkin niinä hetkinä kun hän oli yksin. Tämä oli eräs elämän inhottavimmista puolista, sillä ollessaan Jonnan kanssa tuntui aika saavan pikajunan vauhdin. Ja junan lähtöön oli aina niin tuskastuttavan lyhyt aika, vaikka hän olisi tullut rakkaansa luokse monta päivää sitten!

Ville oli juuri soittanut Jonnalle, ja kuuluvuus oli melko huono, sillä kumpikin vaelteli ostoskeskuksessa, vain lähes parinsadan kilometrin päässä toisistaan. Miksi elämän pitikään olla tällaista! Kumpikin todellisuudessa kärsi yksinäisyydestä, vaikkei sitä rohjennutkaan tunnustaa. Kumpikin piristi elämäänsä ehkä valheellisellakin tavalla, vakuuttaen nauttivansa vihdoinkin koittaneesta vapaudesta. Nyt ei koko ajan tarvinnut pelätä puhelimen soivan ja puolison vihaisella äänellä tiedustelevan, missä hän oli menossa kun ei ollut kotona. Uskomatonta mutta totta, psykopaattipuolisot saattoivat tietyissä tilanteissa jopa viidentoista minuutin välein tarkistaa ”rakkaansa” olinpaikkaa ja kotiintulon hetkeä. Kuinka aikuiset ihmiset saattoivat käyttäytyä sellaisella tavalla?

Ville muisti kuinka aikanaan lapset saattoivat pienin väliajoin soittaa yhä uudelleen ikään kuin uskoen isän katoavan, jollei tätä muistuttanut heidän olemassaolostaan. Kumman olemassaolo sitten oli tärkeämpää, kaipa isän, jota lapset niin suuresti kaipasivat? Mitä eroa todellisuudessa oli Mikan ja Saijan asenteella häntä kohtaan, ja sillä, miten Ritva jatkuvasti halusi tietää miehensä olinpaikan? Tässä suhteessa ex-vaimo oli totaalisesti sillä tasolla, millä lapset olivat kolmesta noin seitsemään ikävuoteen asti. Lasten numeron näkyminen puhelimen näyttöruudulla kesken työpäivän herätti hienoisesta närkästyksestä huolimatta iloa, mutta jos puhelu tuli vaimon työpaikan numerosta, valtasi ajoittain tukahduttava tunne mahdollisesti sillä hetkellä työttömänä olevan miehen mielen. ”Missä olet rakkaani, tulen kotiin aivan pian, ja toivoisin voivani kerrankin istuutua valmiiksi katettuun ruokapöytään. Olen hirvittävän väsynyt, sillä töissä on ollut suorastaan kauhea kiire. Voisitko ystävällisesti imuroida ja laittaa tiskit ja pyykit pesukoneeseen?” Tuolla hetkellä vaimon ääni ei vastannut puheen sisältöä, vaan tuntui melko teennäisen väsyneeltä.

Kosmista säteilyä?

Ville muisti kuinka hän usein kaupungilla ollessaan oli tarjoutunut hakemaan vaimon työpaikalta. Tämä oli ilahduttanut ”loppuun kulunutta” työpaikalla ahertajaa, ja uutta toivoa elämään antoi rakkaan lupaus siitä, että illalla olisikin sitten enemmän aikaa ja voimia yhdessäoloonkin.

Ville etenkin sateella meni mielellään sisälle toimistotiloihin odottaakseen siellä vaimon työpäivän päättymistä, tämä kun oli sellaisessa asemassa, että saattoi ajoittain lähteä ennen varsinaisen työpäivän päättymistä.

Se Ritva, jota Ville syrjäsilmällä seurasi toimiston aulasta, oli mitä energisin ja ihastuttavin naisihminen, jota useimmat miespuoliset virkailijat seurasivat katseillaan oman työnsä ohella. ”Vaimosi on juuri neuvottelussa tuolla osastopäällikön kanssa. Kyllä hän sieltä kohta tulee. Voi sinua onnenpekkaa, kun sinulla on tuollainen vaimo!” Tällä kohden Ville tunsi kylmiä väreitä sisimmässään, sillä hän tiesi etenkin tämän muotia seuraavan gigolon erikoisella tavalla iskeneen silmänsä hänen vaimonsa ihanuuteen. Olivatpa aikanaan olleet useaankin kertaan yhdessä firman edustusmatkoilla, niin että vaimolta oli väsymyksen ja muutaman lasillisen vaikutuksesta lipsahtanut lauseita, jotka saivat miehen epäilemään kaikkea mahdollista!

Häntä itseään ei oikeastaan koskaan kehuttu missään suhteessa, paitsi niissä tilanteissa, missä miehen ansiot tuottivat vaimollekin kunniaa. Mutta yleensä ottaen jokainen positiivinen ja kehuva ilmaisu koski jotakin näistä työpaikan hurmuripojista.

Jonna puhui vain kauniita asioita Villestä, ja tämä oli kuin balsamia kärsivälle sielulle. Kerrankin hän kelpasi sellaisena kuin oli, mutta jos kerran tämä hänen elämänsä sulostuttaja sellaisella tavalla arvosti häntä ja piti hänestä, niin miksi seuraavaan tapaamiseen piti olla melkein kuukausi?

Jonnan ääni muuttui aina kun Ville sanoi jotakin kaunista, ja etenkin sanan ”kulta” lausuminen sai tämän hetkeksi vaikenemaan. Jonnan tuntui olevan mahdotonta vastaanottaa hyväileviä sanoja ja eleitä. Näinkö syvästi ihminen rikotaan väärässä ihmissuhteessa, jopa yhteisön ja seurakunnankin hyväksymisen tuella?

Ensimmäisillä tapaamisilla Jonna oli antanut Villen halata itseään ja jopa antaa suukkoja, mutta oli joka kerta miehen häntä koskettaessa ikään kuin jäykistynyt ja pysähtynyt. Hän tuskin vastasi halauksiin ja suudelmiin, asettaen toki kätensä miehen ympärille, mutta… mutta… Jonnan kädet vain hiukan puristivat Villen selkää, mutta eivät juurikaan liikahtaneet siitä, mihin ne kosketuksen alkaessa oli asetettu. Suu avautui hiukan, muttei oikeastaan mitenkään vastannut tähän niinkin intiimiin kosketukseen. Tässä kohden ilmeisestikin niin paljon vääryyttä kokeneet sielut laukaisevat liikkeelle ajattelemisreaktion, joka haluaa selvittää mistä todella on kysymys. Jonna oli aivan selvästi antanut ymmärtää kaipaavansa läheisyyttä, ja joka kerta Villen lähestyminen sai kasvoille niin autuaan hymyn, ettei mies ollut sellaista vielä koskaan aikaisemmin nähnyt!

Ville oli toki suukotellut vaimoaankin, mutta alusta alkaen heidän välillään jokin oli ollut totaalisesti vialla. Siitä kertoi jo sekin, että heidän oli todella vaikea katsoa toisiaan silmiin, mikä oli täydellinen vastakohta tämänhetkisen rakastetun rinnalla. Ritva oli halunnut ajoittain suukkoja, hänelle sopivina hetkinä! Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin suukko oli suuri loukkaus kotitöidensä ääressä ahertavalle vaimolle! Mies ei selvästikään osannut arvostaa vaimonsa uurastusta, kun sellaisella hetkellä tuli häiritsemään muutenkin uupunutta vaimoa! Todellinen mies arvosti oikeaa hetkeä, jos vähänkään tunsi naisen sielunelämää!

Eihän Ville ollutkaan todellinen mies, kaikkiin vaimon työpaikan gentlemanneihin verrattuna, jotka joskus kesken työpäivän sujauttivat poskisuukon niin ihanalle työtoverille, joka oli selvittänyt ongelman, jota muut päiväkausia olivat miettineet!

Ritun rakkaus aivan selvästikin vuoti ulos hänen olemuksestaan työpäivän aikana, ja se mikä hetki sitten jäi sanomatta, kalvoi miehen mieltä tuhottomasti. Hän oli jälleen kerran noutamassa vaimoaan kotiin, ja täällä työpaikalla hän näki naisihmisen, joka kaikin tavoin olisi tyydyttänyt hänen rakkaudenhaluaan. Mutta eihän täällä voinut tarrata kiinni vaimoon ja suukotella, tai sitten riisua hänet ja asettaa odotushuoneen sohvalle!

Kuinka kaikki ihanuus ja rakkaus sellaisella tavalla voi olla kiinni ihmisen sijaintipaikasta tämän planeetan pinnalla, sillä mitä useampi kilometri oli ajettu kotia kohti, sitä enemmän vaimon muoto muuttui matkustajan paikalla! Suloinen ja energinen naisihminen, työpaikan päivänpaiste, muuttui kilometri kilometriltä yhä enemmän joksikin Sormusten herran elokuvan synkäksi kummajaiseksi, joka kotiovella ei jaksanut edes kaivaa avainta taskustaan! Ville oli hakenut vaimon kotiin, mutta jotakin vikaa oli maailmankaikkeuden siinä osassa, minkä lävitse he olivat kotiin ajaneet. Jokin ihmeellinen kosminen säteily oli pilannut vaimon mielialan ja suunnitelmat, niin että illalla mentiin nukkumaan hyvin synkissä mielialoissa!

Nyt Ville sai ajoittain sellaista läheisyyttä, mitä hän ei koskaan elämässään ollut kokenut. Jonna suorastaan pursui hellyyttä ja rakkaudellisuutta niinä hetkinä kun he olivat yhdessä. Mutta oliko todellakin maailmankaikkeuden tässä osassa jotakin pahasti vialla, sillä Villen päästyä Kontulan asuntoonsa, soitti Jonna kertoen lastensa ongelmista ikään kuin he eivät hetki sitten olisi tavanneet ollenkaan? Nämä kosmiset vaikutukset eivät olleet siis vain hänen ex-vaimoansa koskevia, vaan ne vaikuttivat muihinkin!

Villen muistuttaessa puhelun lopulla siitä, kuinka hän oli nauttinut Jonnan läheisyydestä, sai hän kokea ikään kuin kylmän suihkun. Jonna puhui kauniisti, rakkaudellisesti, mutta sanat olivat totaalisessa ristiriidassa kaiken koetun ja mieliin jääneen tunteen kanssa. ”Sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki miehet, niillä on mielessä vain se yksi asia! Nainen tarvitsee enemmänkin läheisyyttä, kuin sitä sellaista!”

Ville oli kokenut nimenomaan läheisyyttä, läheisyyttä jonka kaltaista hän ei koskaan aikaisemmin ollut kokenut. Mitä helkuttia se Jonna nyt tarkoitti, sillä eiväthän he olleet tehneet ollenkaan ”sellaista”. He olivat vain olleet lähekkäin, pitäneet toisiaan kainalossa, Ville oli silitellyt Jonnan hiuksia ja puhunut kauniita. Nyt kulta antoi ikään kuin ymmärtää, että hän vain oli palvellut miestä tämän tarpeissa ja antanut sitä mitä pystyi antamaan.

Helkkari, helkkari, helkkarin helkkari! Ville koki jälleen kerran jotakin siitä, mikä vuosikymmenien ajan oli murjonut hänen sydäntään ja mieltään entisessä liitossa. Hän oli ollut vain hyväksikäyttäjä ja naisia halveksiva miehenhylkiö, joka tosin osasi käyttää ”sitä” aivan ihastuttavalla ja vaimoa tyydyttävällä tavalla, mutta mitään hienotunteisuutta ja vaimoa huomioivaa olemusta hänessä ei kuulemma koskaan ollut. …kele! Villen valtasi tunne, joka käski paiskata luurin kiinni ja haistattaa Jonnalla kaikki mahdollinen pahanhajuinen. Kissan pissa ainakin!

Ville oli tehnyt sen mitä osasi, ja oli mielestään oppinut jotakin noiden hukkaan heitetyltä tuntuvien vuosien aikana. Eikö hän helvetti sentään ollut oppinut vieläkään mitään siitä, mitä nainen todella haluaa? Hän oli uskovainen mies, mutta mielessä kiiti joukko kirosanoja. Hänhän oli pitänyt rakastaan niin hyvänä kuin osasi, oli kuunnellut tämän vuodatuksia ja sydämen tuskia, ei ainoastaan nyt, vaan vuosien ajan. Ja nyt hänen silmilleen heitettiin jälleen kerran jotakin tällaista! Itku ei ollut kaukana, ja mieli painui syvimpään mahdolliseen maanrakoon.

Mutta nyt Ville muisti jotakin — jotakin todella sävähdyttävää, ja kaiken vihan keskelle tuli sanoinkuvaamaton hellyyden tunne. Hän oli silittänyt Jonnan päätä ja hengittänyt hänen poskeaan vasten ja vaistonnut rakkaansa selvästi tunnettavan rentoutumisen ja hyvän olon. Mutta hän ei ollut ainoa, joka oli silittänyt Jonnan päätä! Hänen silittämisessään oli kaikki hänessä oleva rakkaus toiminnassa, mutta käsittikö, pysyikö Jonna käsittämään sitä kaiken entisen elämänsä ahdistusten jälkeen?