Kavalat unet osa 3

Ihminen on paras työväline

Tahtoivat osat mennä taltiointivaiheessa sekaisin. Siksi nyt kaikki osat kerralla. En osaa vaihtaa ensimmäisten osien paikkaa.

Ihmissuhdetyössä ihminen on ainoa ja oikea työväline. Aikanaan autojen vielä ollessa mekaanisia laitteita, saatoin korjata monenlaisia vikoja. Kun tuli puhe kojelaudan purkamisesta tai syvällä sen alla olevista vioista, tuntui koko asia ahdistavalta. Yritin siitä huolimatta, mutta käteni eivät tuntuneet olevan kyllin pitkät. Mikä kirjoittajasta tuntui ylivoimaiselta, sujui ammattimieheltä muutamassa minuutissa. Missä oli ratkaisun avain? Yksinkertaisesti kirjoittaja yritti hoitaa asian kuin pitkillä pihdeillä. Ammattilainen koruttomasti meni yläruumiinensa auton sisälle, työnsi päänsä kojelaudan alle ja ylti juuri sinne minne pitikin!

Tämä kuvaa mitä selvimmällä tavalla sitä tilannetta, mikä tänä päivänä vallitsee mielenterveysalalla. Suuri osa auttajista muistuttaa aivan liiaksi kirjoittajaa pitkine pihtineen. Pelätään likaantumista, naarmuja käsissä, valitetaan verenpainetta, joka ei salli kumartumista ja työntymistä tarpeeksi lähelle ongelmaa. Onko sitten mikään ihme, että monet piilossa ja muiden tekijöiden takana olevat seikat jäävät korjaamatta ja huomioimatta? Tuntuu siltä, että tämä ajattelu on kuin etukäteen iskostettu ihmisten mieliin, niin ettei oikeastaan kenelläkään enää ole kuvaa siitä, miten asia todella hoidettaisiin.

Kun sitten ammattitaidoton, kuitenkin valtavan määrän kokemusta omaava maallikko ryhtyy korjaamaan tilannetta, kantautuu korviin melkoinen määrä varottavia kommentteja ja hämmästeleviä kuiskauksia. Epäillään avun laatua ja avun antajan voimavaroja. Ei ole työyhteisöä, ei ole taustatukea, ei ole ammattitaitoa, joka ensisijaisesti kuulostaa nyt merkitsevän nimenomaan rajojen vetämistä autettavan ja auttajan välille. Entistäkin suuremman merkityksen saa kohtaamisen rajaaminen kolmeen varttiin tai korkeintaan tuntiin. Terapeutin itsesäilytysvaistoa korostetaan enemmän kuin koskaan, ja työnohjauksen merkitystä painotetaan siinä määrin, että mitä kuuluisamman psykiatrin itse kukin pystyy hankkimaan, sitä enemmän luotetaan auttamistoiminnan jatkuvuuteen.

Jossakin määrin tämä kaikki näyttää merkitsevän entistäkin pidempiä pihtejä ja työvälineitä, jotta auttaja voisi säilyttää mahdollisimman pitkän etäisyyden autettavaan. Tosiasia näyttää olevan, että suuri osa auttajista on itse todella huonossa kunnossa. Jos auttajan tulemisen kuulee rappukäytävän toiseen päähän asti, herää epäilys auttajan itsekritiikistä. Ei voi mitään sille, että auttajalta odotetaan tervettä näkemystä niin työstään kuin työkunnostaankin!

Me kukaan emme voi mitään syntyperäisille ominaisuuksillemme, sen paremmin ruumiillisille kuin henkisillekään. Jos auttaja kuitenkin on läkähtymässä liikalihavuuteensa ja huonokuntoisuuteensa ja vähäisiin voimavaroihinsa, kysyy autettava helposti itseltään, kannattaako tällainen toiminta yhtään mitään!

Kun puhumme nyt psykopaattien uhreista, olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joille on kehittynyt erittäin herkkä tuntoaisti sen suhteen, välittääkö joku ihminen heistä todella vai ei. Näille ihmisille on aivan turha teeskennellä mitään. He ovat kurkkuaan myöten täynnä pettymyksiä ja turhia lupauksia. Heidän mennyt elämänsä on ollut pettymysten ja kauniiden lupausten vuoristorataa siinä määrin, etteivät he enää kaipaa uusia negatiivisia tunteita, vaan suorastaan kammoavat niitä. Joka haluaa auttaa näitä ihmisiä, tarvitsee mitä suurimmassa määrin totuudellisuuteen kiintyneen mielen ja olemuksen!

Tässä maassa on vain harvoja auttajia, jotka käsittävät ongelmamme todellisen laajuuden. Autettavamme ovat mitä laajimmalla tasolla ja alueella, aivan kuten koko ihmisyhteisö koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä. Nyt apua hakevat kuuluvat onnellisimpaan kerrostumaan. Heillä on vielä itsesuojeluvaistoa tallella, he pyrkivät löytämään pääsyn ihmisarvoiseen elämään. Tämä kerrostuma koostuu mitä ilmeisimmin hyvin monitasoisista ihmisistä. Parhaimmassa asemassa ovat ne, jotka tuntevat itsensä vain kiusatuiksi ja hyväksi käytetyiksi. He hakevat apua juristitasolla, oikeusaputoimistoista ja psykologeilta. Hiukan alempana olevat ovat kokeneet kovia, mutta ovat vielä säilyttäneet melkoisen määrän tervettä itsetuntoa eivätkä missään suhteessa ole mielenterveysongelmaisia.

Hiukan alempana alkaa sitten hyvin laaja kirjo ihmisiä, jotka kärsivät mitä moninaisimmista psykosomaattisista sairauksista, lievistä sydänoireista ja lievähköksi ruumiilliseksi vaivaksi muuttuneista psykosomaattisista oireista. He suunnilleen vielä tietävät keitä ja mitä ovat, mutta ovat hyvin lähellä alemmalla tasolla olevaa joukkoa, jonka henkinen kantti alkaa olla lopuillaan, ja joita voidaan kutsua erittäin traumaattisiksi ihmisiksi, joiden tie usein johtaa mielenterveystoimiston vastaanotolle tai sairaslomalle. Heidän henkinen kuntonsa alkaa olla jonkinasteisen mielenterveysongelman rajoilla ja jossakin tilanteessa itsehillintä loppuu totaalisesti.

Jossakin tällä kohden kohtaamme rajan, jonka toisella puolella ihminen on päätynyt mielisairaalaan tai sairaseläkkeelle psyykkisten ongelmien johdosta. Kenenkään mieleen ei liene tullut, että tähän on päädytty jonkun toisen ihmisen vaikutuksesta ja suoranaisesti toisen ihmisen ahdistamana. Pelottaa suorastaan ajatella sitä, kuinka moni on päätynyt apumme ulottumattomiin ilman että todellista ongelman aiheuttajaa olisi kukaan osannut kutsua esiin tai edes epäillä!

Ongelma-alueemme on siis aivan oma maailmansa omine lakeinensa ja seuraamuksinensa. Tutkimusmatkamme on vasta aluillaan, mutta tietomäärämme lisääntyy valtavaa vauhtia. Vielä kertomaan kykeneviä ilmenee lähes päivittäin siinä määrin, että prosenttilukujen esittäminen alkaa arveluttaa. Riittäneekö 2- 3 % alkuunkaan, vai onko kysymys paljon suuremmasta määrästä?

Maallikkona meidän on syytä pysyä lestissämme, eli tulee kertoa vain siitä, mitä maallikot meille kertovat elämästänsä.

Maailmanlopuntunnelmaan vaipuminen vaiko omenapuun istuttaminen?

Jonna siis pelkää hylkäämistä siinä määrin, että hylkää itse itsensä varmuuden vuoksi, ajatellen siten säästyvänsä pettymyksiltä. Viime aikoina tämä ajatus on kirjoittajan mielessä laajentunut koko kristikansan piiriin. Miksi uskovaisten keskuudessa on niin vähän iloisia, aitoja, elämänmyönteisiä ihmisiä? Miksi niin suuressa määrin jatkuvasti korostetaan sitä, kuinka pahassa ajassa elämme? Se toki pitää paikkansa, mutta miksi juuri ne henkilöt, joilta odottaisi luottavaista ja positiivista asennetta hyvää Herraa kohtaan, korostavat vain ihmisen vajavaisuutta ja viimeisten aikojen tuhoisia vaikutuksia? Tarkoittaako kaikki sitä, että on ollut ja on etenkin nyt aika heittää rukkaset naulaan ja odottaa maailmanloppua kädet ristissä ja ajatellen vain omaa parasta ja omaa toimeentuloa? Tällaisen kuvan muodostumista ei voi mitenkään välttää.

Jumalan Sanan ja Herramme omien sanojen mukaisesti ihmisessä itsessään ei asu mitään hyvää, eli luonnostamme olemme Jumalan vihamiehiä ja ajattelemme vain omaa itseämme. Mutta Sana on kuitenkin täynnä mitä ihanimpia lupauksia kaikesta siitä, mitä Herra voi tehdä ja haluaa tehdä omiensa keskuudessa. Kuka Paavalin tavoin on halukas ja kykenevä todella sydämestään sanomaan saman kuin hän aikanaan: "Nyt en enää elä minä, vaan Kristus minussa!" Jos Herra todella asuu meissä, eikö Hän vielä tänäänkin tee samoja tekoja joita Hän vuosisatojen ja tuhansien ajan on tehnyt omiensa kautta?

Olemmeko todella menettäneet uskomme, vai olemmeko vaatimattomin ja nöyrin sukupolvi ihmiskunnan historiassa, koska kaikkialla kohtaa ihmisiä, jotka ikään kuin varmuuden vuoksi hylkäävät itsensä, peläten uutta pettymystä? Onko pettymyksen pelko ohittanut jopa Jumalanpelon? Eikö kaiken hyvän kieltäminen ja epäuskottavaksi tekeminen ole enemmänkin epäuskoa ja epäluottamuslause itse Herraa kohtaan? Eikö enemmänkin ole kysymys pettymisen pelosta?

Jos hyvään ei jakseta eikä uskalleta luottaa, on seurauksena pahalle antautunut mieliala, joka mitä suurimmassa määrin on oivallinen kasvualusta psykopaattiselle käytökselle ja hyväksikäytölle. Kun ihminen ei enää luota itseensä eikä oikein Jumalaankaan, merkitsee se yhä suuremmassa määrin oman persoonallisuuden kadottamista. Ei uskalleta olla oma itsensä, ja joka ei uskalla olla oma itsensä, ajautuu väistämättömästi samalle tielle psykopaatin kanssa, eli etsitään täytettä muista ihmisistä sille tyhjiölle, joka on muodostumassa omaan sisimpään!

Näemmekö näennäisyyden?

Natsisaksan synnystä puhutaan ainakin Saksan tiedotusvälineissä ennen näkemättömällä tavalla. Jopa viikoittain saattaa olla useampia ohjelmia aiheesta, sillä saksalaisten omatunto kalvaa heitä aivan erikoisella tavalla. Mietitään sitä kuka on syyllinen ja missä määrin, kuka tiesi ja kuka ei tiennyt kaikesta tapahtuvasta. Eräässä ohjelmassa todettiin yhdeksi perustavaa laatua olevaksi edellytykseksi kaiken syntymiselle se, että suurin osa kansasta luopui omasta persoonallisuudestaan ja antoi sen valtakoneiston muokattavaksi. Tähän hyvin suuressa määrin perustuu sotilaskoulutuskin, ennen kaikkea Yhdysvaltain armeijan erikoisosastojen kohdalla. Johtajat haluavat tietää alaisten käyttäytyvän juuri siten kuin heidän ajatusmaailmansa ohjaa, eli johtaja tietää joukon ajattelevan ja toimivan kuin yksi persoona välittämättä henkilökohtaisista tunteista.

Maallisen armeijan koulutuksessa tämä on ymmärrettävää ja kriisitilanteissa välttämätöntä tiettyyn rajaan asti. Mutta että kristillisen seurakunnan piirissä pyritään vastaavanlaiseen kysymättä yksittäisten ihmisten tahtoa, on jo jouduttu hyvin kyseenalaiselle maaperälle.

Kristillinen seurakunta koostuu yksittäisistä ihmisistä, joiden odotetaan olevan yksimielisiä kristillisistä perustotuuksista. Eri uskonnollisissa piireissä näyttää kuitenkin vallitsevan enenevässä määrin tietynlainen pakkokäännytysmentaliteetti, joka ei suurestikaan henkisesti poikkea aikanaan tapahtuneesta miekkakäännytyksestä. Metodit ja periaatteet ovat samat, mutta kaikki osataan tehdä tänään rakkaudellisuuden ja näennäisen ystävällisyyden verhon alla, niin ettei juuri kukaan pane merkille pakottamista ja ilmiselvää henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Saavutetaan toki tietynlaisia tavoitteita, mutta tuskin mitään siitä hengellisyydestä ja henkisyydestä, mikä on kristillisten periaatteiden mukaista!

Henkisen väkivallan alueella näennäisyys on yksi petollisimmista ja pelottavimmista tekijöistä. Näennäisyyden tähden näitä asioita ei ole aikaisemmin pantu merkille, koska kaikki on näyttänyt olevan hyvin siinä määrin, että aivan kuoleman kielissä oleville ihmisille on vakuutettu kaiken olevan hyvin. Mistä tämä johtuu? Perustavaa laatua oleva seikka on se, että useimmat ihmiset uskovat omaavansa aivan erikoislaatuisen lahjan nähdä asiat oikealla tavalla. Tämä on mennyt etenkin kristillisissä piireissä niin pitkälle, että itse ahdistuneelta ja uupuneelta ihmiseltä ei kysytä, eikä halutakaan kuulla, hänen näkemystään asiasta. Mielipide luodaan omien elämänkokemusten perusteella, seuraten tapahtumia ja kehityskulkuja vain omien, usein hyvinkin eriväristen lasien lävitse.

Tämä ei päde ainoastaan maallikkotasolla, vaan ammattilaistenkin keskuudessa. Auttajat ovat aivan liian kiireisiä, yksittäiselle ihmiselle ei juurikaan ole riittävästi aikaa. Kuinka voitaisiin vuosikausia ja vuosikymmeniä jatkunut ristiriitainen ja ihmistä sairastuttanut elämäntilanne korjata jollakin kolmen vartin istunnolla, vaikka se toistuisi useankin kuukauden ajan? Ihmisiä autetaan kyllä, mutta tämä apu on vain ensiapua, joka takaa hengissä säilymisen, mutta minkäänlaisista tavoitteista ei nykyään edes uskalleta puhua. Pääasia tuntuu olevan hengissä säilyminen.

On itsestään selvää ajattelevalle ihmiselle, ettei tällainen tilanne ole ihmisarvoa säilyttävä. Tällainen kehityskulku tuottaa aina vain suurempia määriä henkisesti raajarikkoisia ihmisiä, jotka päivästä toiseen masentuvat ja traumatisoituvat yhä enemmän. Tänä päivänä jos koska pätee vanha totuus, että uhri tuottaa lisää uhreja. Pahoin voiva ihminen tahtomattaankin ja tiedostamattaankin heijastaa ja projisoi pahaa oloaan lähipiirinsä ihmisiin.

Jos perheenäiti voi todella huonosti, ei hän jaksa olla äiti lapsilleen eikä puoliso miehelleen. Koska puoliso jää vaille monia arkielämään liittyviä, elämää ruokkivia tekijöitä, voi hänkin jonkin ajan kuluttua huonosti. Nyt lapsilla ei ole oikeanlaista vanhemmuutta kummankaan taholta. Siksi lapsetkin alkavat voida huonosti. Tämä huonovointisuus ei rajoitu enää vain perheeseen, vaan kummankin vanhemman työpanos työpaikalla kärsii tilanteesta, ja työtoverit eivät jää tämän vaikutuksen ulkopuolelle. Vapaa-ajalla tämä merkitsee sitä, että pahoinvointisuus näkymättömällä tavalla estää tuttavasuhteiden paranemisen tai muodostumisen.

Lapset vievät pahan olonsa mukanaan päiväkotiin tai kouluun, leikkipaikoille ja toveripiiriin. Ja jokaisen persoonan aiheuttama resonanssi-ilmiö, tosin vaimentuneessa määrin, heijastuu kaikkialle. Ja kun tätä ilmenee kaikkialla, muodostuu jopa näistä heikommista resonanssi-ilmiöistä pahanolon ilmapiiriä, kun ne osuvat päällekkäin ihmisyhteisössä.

Ei siis ole järkevää pysähtyä katselemaan vain yksittäisiä tapauksia, koska kaikella on kertautumisvaikutuksensa kaikkialla, sillä me ihmiset olemme juuri sellaisia kuin olemme. Tänään ei sen paremmin nähdä yleisellä tasolla metsää puilta eikä puita metsältä. Kokonaistilanteelle ei lie voida mitään, mutta ihmisarvoisuus meissä itse kussakin vaatii meitä tekemään edes sen vähän, mikä meille on mahdollista. Muistakaamme: Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin se, etteivät hyvät tee mitään!

Kristillinen seurakunta ei tänä päivänä oikeastaan taistele ollenkaan enää. Auttamistahto ja – valmius tuntuu kadonneen lähes täydellisesti, ainakin pitkäjänteisenä. Ollaan valmiita hetkellisiin, näytösluonteisiin auttamisoperaatioihin, mutta hyvin lyhytjänteisesti. Liittyneekö tähänkin tietynasteinen itsensä hylkääminen varmuuden vuoksi, kun aika todellakin on niin paha? Mitä esittänemme puolusteluksemme, kun meiltä kerran kysytään meille uskottujen leivisköiden kohtaloa? Oikeuttaako yleinen rakkaudettomuus ja laittomuus hyvät kaivamaan leiviskänsä maahan?

Joidenkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden palvominen ja korokkeelle nostaminen on paljon vaarallisempaa kuin mitä juuri kukaan on koskaan rohjennut ajatella. Käytäntö on nyt kiistattomasti osoittanut sen, että tämä kaikki johtaa yksilötasoisen kilvoittelun loppumiseen ja hengellisen elämän elämiseen tai paremminkin suorittamisen tuon korotetun henkilön kautta.

Yksilön vastuu niin elämässä kuin kristillisessä seurakunnassakin hukkuu kaiken ihmispalvonnan keskellä. Ja niin kuin toisaalla olemme kirjoituksissamme todenneet, ei tämä ihmispalvonta kuitenkaan ole sitä mitä olemme tottuneet näkemään. Todellisuudessa kaikki jotakin ihmistä palvovat persoonat palvovatkin tuossa henkilössä omaa itseään. Se on jossakin määrin luonnehäiriöistä, sillä se on petollisessa mielessä kiehtovaa siksi, että vastuu kaikessa sysätään palvotun henkilön harteille ja palvova itse uskoo säästyvänsä kaikelta moitteelta ja pettymykseltä!

Itsepetoksellamme ei tänä päivänä tunnu olevan rajoja ollenkaan. Siksi psykopatialle on nyt mitä otollisin maaperä kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka harhailevat oman persoonallisuutensa ja valtavan ulkonaisen vaikutuksen välillä. Ulkoa päin ohjautuminen on saanut sellaisen vallan ja mittakaavan, että se suorastaan alkaa pelottaa. Ihmisen näennäinen onnellisuus tämän kehityksen alla on mitä suurinta petosta. Ihmiseltä riistetään hänen arvokkain ominaisuutensa, johon perustuu todella onnellinen ja ihmisarvoinen elämä. Elämme todellakin ajassa, jossa ihminen vallitsee ja hallitsee toista hänen vahingokseen, onnettomuudekseen!

Kirjoittaja on jonkun mielestä ehkä ylimielinen ja paisunut jos nyt väittää ymmärtävänsä yli kolmikymmenvuotisen pahan olonsa perussyyt. Hän mitä selvimmin eli nuo vuodet ihmisjoukon keskellä, joka mitä suurimmassa määrin oli hylännyt itsensä kuin varmuuden vuoksi. Kiitosvirtenä, itse sitä todella tiedostamatta, laulettiin vuosikymmenien ajan: "Minä mato, matkamies maan…" Mikä siinä voi olla niin kiinnostavaa, valtaavaa?

Itsensä kieltänyt ihminen! Oman persoonansa kieltänyt ihminen, hyvässä uskossa siihen, että on kadottanut elämänsä Kristuksen tähden, sillä joka sen olisi löytänyt, olisi kadottanut sen. Voi kuinka hirvittävä uskonnollinen ja kiihkomielinen petos! Herramme ei milloinkaan sanonut, että meidän tulisi kadottaa persoonallisuutemme! Hän puhui elämästä jota elää persoonallisuus, jonka tulee palvella lähimmäistään. Mihin on kadonnut käsitys uskovaisen tehtävästä palvelijana, aivan Herran esimerkin mukaisesti?

On hyvää ja turvallista olla mato. Madolta ei voi eikä saa odottaa oikeastaan yhtään mitään. Mitä mato pystyisi tekemään, mihin matoa voisi käyttää? Ensisijainen ajatus madon käyttötarkoituksesta on toki itsestään selvä. Mato kelpaa ensisijaisesti syötiksi, pedon syötäväksi!

Taisimme löytää melkoisen elävän esimerkin tutkimuksellemme psykopatiasta. Hyvänen aika, mistä tällainen ajatus kirjoittajan mieleen tulee? Kaipa jostakin Ylhäältä!

Eikö juuri tästä, suuressa määrin pietismiin perustuvasta opetuksesta hyvin laajoissa hengellisissä piireissä periydy se laaja kasvualusta, joka tuottaa ja ruokkii psykopaattista elämänmuotoa ja kehitystä? Sama maaperä tuottaa niin syöjiä kuin syötäviäkin!

Markku Vuori 2005

www.ihminentavattavissa.net