Jonnan uusi elämä osa 4

Uusi syntyminen, uusi elämä

Tällaisessa tilanteessa siis Ville ja Jonna yksinäisyyttään itkien vaeltavat ihmislaumojen keskellä, etsien ratkaisua ongelmiinsa. Ongelman ratkaisu ei ole ahdistavasta ihmiskontaktista irtautumisessa, vaan se on ainoastaan tuskallisen prosessin alku. Se on ikään kuin uudestaan hengittämään alkamisen hetki, se on kuin uuden syntymän hetki jonkun läimäyttäessä takapuolelle sellaisella voimalla, että henki alkaa jälleen kulkea. Tämä uusi syntymä vain on siinä mielessä tuskallinen ja vaikea, että nyt syntyy aikuinen ihminen kaikkine muistoineen ja kokemuksineen, paljon haavoittuvampana kuin vastasyntynyt normaali lapsi!

Nämä ihmisemme ovat kokeneet tuon uuden syntymän jo pari, kolme vuotta sitten, mutta syntymisen tuottamat kivut jatkuvat päivästä toiseen. Usein mieleeni tulee ajatus elokuvasta ”Heräämisiä”. Sen pääosassa Robin Williams esittää lääkäriä joka kroonikko-osastolla keksii lääkkeen, mikä hetkellisesti herättää vuosikymmeniä koomassa tai sen kaltaisessa tilassa olleet ihmiset uuteen elämään. Näiden ihmisten riemulla ei ole rajoja, mutta joukossa on ainakin yksi, joka esittää todella vakavan kysymyksen: ”Kannattiko minun ollenkaan herätä, sillä vaimoni on kuollut vuosia sitten ja lapset ovat maailmalla tietymättömissä?”

Tämä elokuvasta kumpuava ajatus on hyvin kuvaava meidän työllemme. Pakostakin herää ajatus, olisiko sittenkin parempi että nämä ihmiset jäisivät olotilaansa kärsimyksestä huolimatta, koska moni huomaa elämänsä kadonneen psykopaatin uhrialttarille. Vastaus on ilman muuta selvä: asioista kannattaa puhua ja herätellä ihmisiä, sillä hehän ovat ihmisiä, joilla todellisuudessa on ääretön arvonsa Jumalan edessä. Koska meillä on niin vääristynyt jumalakuva, meillä on vääristynyt ihmiskuvakin, ja siten väärä ihmisarvostus.

Tässä kohden joudumme toteamaan jotakin sellaista, mikä herättää ristiriitaisia ajatuksia ennen kaikkea hengellisessä elämässä pettyneissä ihmisissä. Itse olen toiminut neljäkymmentä vuotta kristillisissä piireissä, suurimman osan aikaa johtavassa asemassa. Näitä piirejä saan kiittää tietoisuudestani psykopatiasta. Surullista, äärimmäisen surullista! Siten joudun lohduttamaan useita ihmisiä ajatuksella, joka vuosia sitten ei olisi tullut mieleenikään: ”On olemassa todellinenkin Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä olet joutunut kokemaan!”

 

Helvetin kissat

Miksi Jumala sitten sallii kaiken näkemämme? Miksi ei Hän ole aikaisemmin puuttunut nimenomaan psykopaattien toimintaan? Siihen emme löydä vastausta, joka tyydyttäisi useimpia. Esittäkäämme vain vastakysymyksenä: ”Miksi tämä kysymys nousee syytöksenä mieleemme vain silloin, kun meillä menee huonosti? Miksi kaikkina hyvinä päivinämme emme edes muista Jumalan olemassaoloa?”

Jumala on varmastikin nähnyt kaikki nämä asiat, yhtenä osoituksena siitä tämä kirjamme. Elämäni olisi ollut aivan toisenlainen ja helpompi, jos ei minuun olisi joku laittanut erästä ominaisuutta. Minua suorastaan inhottaa kävellä ennen kaikkea niillä kristillisillä matoilla, joilla jokainen askel saa kissan vinkaisemaan raivossaan. Ensinnäkin nämä kulkutiet ovat niin epätasaiset astella, että pakostakin joutuu horjumaan, ja kauhea maukuna on alkanut suorastaan raivostuttaa. Olen siis kautta elämäni nostellut näitä kissoja pöydälle, ilmeisestikin aivan turhaan, sillä yhä vielä ovat kirkkokunnallisten pyhättöjen lattiat näiden muhkuraisten mattojen peittämät!

Jonna on hyvä esimerkki siitä toipumistaistelusta, jota jokainen psykopaatin uhri käy. Joku on ehkä sitä mieltä, että meidän olisi tullut valita joku muu kohteeksemme, mutta kirjoittajan mielessä on yhä enemmän vakiintunut se käsitys, että näiden ongelmien todelliset syöverit tulevat esiin nimenomaan kristillisen elämän vaikutuspiirissä.

Kerroimme jo siitä, kuinka puliukolle selän kääntäminen vielä nyt kolmen vuoden toipumistaistelun jälkeen palauttaa Jonnan mieleen seurakunnallisia muistoja. Vaikka jokainen Jonnan tuntema henkilö olisi vastaavassa tilanteessa paheksuen paennut paikalta, vallitsi kuitenkin hengellisissä piireissä uskomaton, suorastaan utopistinen elämänmalli. Puhuttiin kauniisti auttamisesta ja kärsivän kohtaamisesta, nuhdeltiin ahdistukselle selkänsä kääntämisestä, mutta silti todellisuudessa ei juuri kukaan tehnyt mitään käytännössä. Ja tässä kohtaamme yhden psykopatian peruspiirteistä: Sanat ja eletty elämä ovat järkyttävässä ristiriidassa keskenään!

Jonna siis tunsi syyllisyyttä kääntäessään selkänsä puliukolle, joka haisi niin kuvottavalle, että osa ohitse kulkevista ihmisistä puristi sormillaan nenänsä kiinni. Hän tiesi kaikkien tuttaviensa käyttäytyvän aivan samalla tavalla, mutta koki silti näiden syyttävän häntä.

Tässä on yksi järkyttävimmistä piirteistä kuvaamassamme selviytymistaistelussa. Hyvin monet kristillisen taustan omaavat ihmiset kertovat tämän taustan olevan yksi suurimmista vaikeuksista eheytymisprosessissa. Syyllisyyttä ruokkiva julistus ja toiminta jättävät uskomattoman syvät jäljet näiden ihmisten elämään. Tämä on näkymätön, väärän vallankäytön ja väärän julistuksen tuoma puoli asiassa. Kysymys ei ehkä niinkään ole siitä, mitä julistetaan, sillä harvoin voidaan ketään saada kiinni täysin perättömästä opetuksesta, vaan enemmänkin siitä, mitä jätetään julistamatta, kertomatta! Kristillinen tietämys on saavuttanut sellaiset mittasuhteet kuin ei koskaan aiemmin, mutta mitä hyödyttää tämä tietämys ja julistus, jos tuloksena on yhä enemmän yksittäisissä ihmisissä vallitseva sielullinen kärsimys?

On siis olemassa syyllistämisen näkymätön ja näkyvä puoli. Julistus voi näennäisessä hyvyydessäänkin olla orjuuttavaa, syyllistävää, ihmispersoonaa murentavaa, jos vaietaan kaikesta ihmisyyttä koskevasta. Tämä on se näkymätön, huomaamaton puoli. Näkyvä puoli hengellisestä terrorista, miten sitä nykyään kutsun, tulee esiin Jonnan elämän pahimmissa hetkissä.

Jo avioliiton aikana seurakunta tuki kaikin tavoin vanhemmistoveljeä, jonka suorastaan mairea hymy vetosi ainakin kaikkiin naispuolisiin seurakuntalaisiin. Kukaan ei uskonut Jonnan tuskaa, päinvastoin. Mies oli niin suloinen, että useampikin yksinäinen, ja miksei avioitunutkin nainen salaisesti toivoi jopa Jonnan poisnukkumista, ei toki kuolemaa! He kyllä arvostaisivat tätä niin uljasta metsäkaurista, joka sai niin monen sisaren mielen lämpiämään ajatuksesta… eihän sellaista saanut edes ajatella, mutta kyllä olisi mukavaa, jos tämä uros lämmittäisikin heidän vuodettaan!

Kirjoittaja on tosi ilkeä, mutta aivan kutkuttaa ajatus siitä, että meillä jo olisi kyky kloonata Jonnan mies jokaiselle häntä suorastaan himoinneelle sisarelle. Olisi siinä sitten kiva istua kärpäsenä katossa ja seurata näiden sisarten ilmeitä, kun sängyssä jonkin ajan kuluttua möyrisikin hirveä, isosarvinen sarvikuono! Heh, heh!

Miksi kirjoittaja on niin ilkeä? Ei kai hän todellisuudessa ole aivan niin ilkeä, mutta toivoisi tämän sarvikuonoilmiön ainakin niille seurakuntalaisille, jotka sitten Jonnan pois muutettua kävivät aivan virallisena valtuustona hänen luonaan tämän vuokra-asunnossa naapurikaupungissa. ”Eikö sisar ollenkaan näe suloisen veljen kärsimystä? Veli on tehnyt kaikkensa suodakseen Jonnalle mitä parhaimman elämän, ja sitten vaimo tällaisella kiittämättömyydellä palkitsee vuosikautisen uhrautumisen. Eikö sisar käsitä ollenkaan, mitä kaikki merkitsee niin rakkaalle veljelle, jota koko seurakunta kunnioittaa? Veli jo itkee sitä, kuinka niin rakas kotitalo täytyy myydä, kun Jonna haluaa oman asunnon.”

Puheenvuoron käyttäjä oli aikanaan nähnyt vaimon näyttämät mustelmat ja ruhjeet, mutta elämähän on niin puutteellista ja jokainen ihminen on niin vajavainen, Jonnan mieskin, jolla varmastikin oli hyvä peruste tai syy… vaikka eihän kukaan uskovainen sellaista saisi tehdä, mutta Jonnan tuli nähdä kaikki jumalallisena rakkauden osoituksena, jonka tarkoitus vain on kasvattaa meitä tuonpuoleista kirkkautta varten!”

Ilkeämielinen kirjailija?

Kirjoittaja tulee sittenkin todella ilkeäksi. Voiko tällaista todella olla olemassa kristillisissä piireissä? Voiko olla totta, että Jonnaa lohduteltiin ajatuksella eräästä sisaresta, joka jatkuvasti oli mustelmilla, mutta siitä huolimatta sanoi pysyvänsä kotona, vaikka mies hänet tappaisi? Voi se olla totta ja onkin. Kirjoittaja itse on saanut puheluja, joissa uhkaavaan sävyyn on tiedusteltu, mitä hän on antanut ohjeeksi jollekin naiselle. Kirjoittajalta meni ainakin eräässä vaiheessa pupu pöksyyn, ja kirjoittaja ilmoitti, ettei ole missään tekemisissä asian kanssa. Oli pelko siitä, että nämä ihmiset tulisivat oven taakse kysymään samaa. On nimittäin vaara, että nyrkki jo heilahtaa, koska nämä ihmiset todella uskovat, että uskovaisella miehellä halutessaan on jopa oikeus tappaa vaimonsa, kun kerran Jum… jumala on heille sellaisen vallan suonut!

Tällaisia valtuustoja on siis liikkeellä meidän maassamme. ”Sisar hyvä, rukoustemme ja siunaustemme saattelemana, ehkä vielä laulummekin säestyksellä, terve menoa takaisin henkiseen helvettiisi!” Eikä yksikään näistä helvetillisistä seurakuntalaisista olisi hetkeäkään niissä olosuhteissa, missä Jonna joutui elämään! Ei hetkeäkään! Tämä kaikki on syynä siihen, että maassamme on nyt yksi hyvin, hyvin vihainen kirjoittaja, joka haluaa lappaa kaikki perkeleelliset kissat seurakuntien johtajien pöydille, mieluiten ruokapöydille, että edes kadotettu ruokahalu ajaisi toimenpiteisiin!

Ville oli vaivihkaa savustettu ulos omasta hengellisestä yhteydestään. Avioero oli hyvin epäsuotava asia seurakunnan keskuudessa. Kun tuli tietoisuuteen hänen osallisuutensa Jonnan erossa, alkoi seurakunnassa todellinen huhumylly. Kenelläkään sisarella ei ollut oikeutta soittaa aviossa olevalle miehelle, ei aviottomallekaan! Perheasiat kuuluivat perheeseen, kenelläkään ulkopuolisella ei ollut oikeutta puuttua niihin. Tämä oli selvä viesti seurakunnan taholta. Jukopliut, Ville kiristeli hampaitaan muistellessaan näitä asioita. Ratikka jarrutti äkisti ja reppu putosi lattialle. Ajoittain Ville koki sellaista suuttumusta, että häntä pelotti oma tunteensa. Pari vuotta sitten hän oli niin ahdistuneessa tilassa, että jos seurakunnasta olisi tullut valtuusto hänen luokseen pahoittelemaan hänen puuttumistaan Jonnan asioihin, olisi hän saattanut mukiloida nämä henkihieveriin!

Kaikki oli niin absurdia, suorastaan järjetöntä, ettei sitä enää pystynyt käsittelemään normaalilla tavalla. Hänen elämässään ei ollut juuri mitään normaalia, siitä piti huolen Ritun sairaus. Oliko se sairautta vai vain jonkinlainen elämän filosofia, siihen hän ei tahtonut liiemmälti ottaa kantaa. Tai toisaalta… oliko sairautta vai elämän filosofiaa se, miten hänen seurakuntalaisensa suhtautuivat hänen haluunsa kuunnella ja auttaa Jonnaa? Jonnan auttaminen ja hänen asioihinsa puuttuminen ei kuulemma kuulunut hänelle ollenkaan. Jokaisen tuli antaa ratkaista omat ”brobleemansa”, niin kuin usea seurakuntalainen sanan lausui. Ottakoon Ville nyt vain mallia seurakuntalaisistaan!

Ratikka jarrutti jälleen rajusti, ja Villen oli pakko ottaa lujasti kiinni kattoon menevästä tangosta, paljain käsin. Häntä suututti, sillä hän ei ollut ehtinyt laittaa käsineitä. Kaikenlaiset tautiset ihmiset olivat koskeneet juuri siihen mistä hän tarrasi kiinni! Häntä toisaalta hymyilytti oma reaktionsa. Sekin oli jäänteitä menneestä. Häntä suututti nyt vain ajatus seurakuntalaisistaan, jotka kehottivat häntä ottamaan mallia heistä. Olivatko nämä ihmiset sairaita vai vain ilkeitä, vai vain yksinkertaisia?

Kun avioliitto Ritun kanssa oli eräässä kriisipisteessään, soitti keskellä yötä yksi seurakuntalaisista saadakseen tietää, onko heille tulossa avioero. Miksi hiivatissa keskellä yötä? Gestapomaisia piirteitä oli näissä ihmisissä enemmänkin. Yllätyshyökkäys hetkenä jota ei aavistakaan… Ritulla oli kova selittäminen, ei hän ollut vielä nukkumassa, vaikka olikin niin myöhä. Eiväthän he olleet eroamassa, mistä sellainen käsitys oli tullut?

Nämä ihmiset eivät siis puuttuneet toisten asioihin, antoivat kaikkien olla rauhassa! ”Sisar, oletko sinä vetänyt mustaa väriä kulmakarvoihisi? Se ei sovi uskovaiselle. Veli, tukkasi on takaa aivan liian pitkä. Se ei sovi uskovaiselle miehelle. Sisar, puserosi on aivan liian tiukka, etkö sinä ymmärrä…”

Jonna kärsi vuosikymmenet, saamatta mitään todellista tukea seurakunnastaan. Siksi hänen ainoa keinonsa hengissä pysymiseen oli soittaa Villelle, joka itse samoja kokeneena uskoi kaiken kuulemansa. Koska seurakunnassa ei mikään pysy salassa, ei eroaikeet, ei salaiset synnit, eivät tunnustetutkaan synnit, alkoi melkoinen kuohunta kun selvisi, että Jonna asui tuttavaperheen piharakennuksessa.

Nyt seurasi todellinen puuttumattomuuden laki, joka hakee vertaansa historiassa! Yksi toisensa perään suuntasi askeleensa tai auton keulan tuolle kadulle, mahdollisesti saadakseen luoda silmäyksen kadonneeseen lampaaseen. Yhtäkkiä Jonnan puhelin alkoi soida, vaikka numero oli salainen. Seurakunnassa eivät siis puhelinnumerotkaan pysy salaisina, sillä kyllähän näin vakavassa tapauksessa Jonnan paras ystävätär seurakunnassa antoi salaisen numeron kaikille lohduttamaan pyrkiville! Jonna lateli pitkän litanian mieheltään oppimiaan kirosanoja, kun puhelin taas kerran soi: tuntematon numero.

”Onko se Jonna, voi hyvänen aika, Jumalan siunausta nyt sinulle…” Kaikki halusivat tietää mitä hänelle kuului, juuri nyt, kun varmaankin niin suuri väärinkäsitys oli päässyt tapahtumaan niin ihanan avioparin kesken.

Vielä vuosi eron jälkeen olivat jotkut ihmiset Jonnaa tavatessaan kertoneet, kuinka he joka päivä rukoilivat avioliiton uudistuvan ja korjaantuvan entistä ehommaksi, kunhan vain… Kyllä Jonna tiesi, että kaikki oli hänen syytään. ”Olethan sinä halukas ottamaan miehesi takaisin, sisar rakas?”

Kirjoittaja on todella vihainen. Kun seuraavan kerran joku puuttuu kirjoittajan asioihin vastaavalla tavalla, on jo valmiiksi ajateltuna vastaus: ”Anteeksi, ymmärrettävyys ja kuuluvuus on aika heikko, mistä mielisairaalasta puhelu tuleekaan?”

Ville oli ratikassa melko samanlaisen vihastuksen vallassa muistellessaan seurakuntalaisten ”toisten asioihin puuttumattomuutta”. Aina kun jollakin oli todellinen hätä, ei todellakaan puututtu toisten asioihin, mutta kun oli jotakin mitä akat ja ukot pirullisissa hampaissaan saivat pureskella, saatettiin todellakin soittaa vaikka keskellä yötä. ”Jumalan siunausta, Ritva, onko teille tulossa avioero?”

Villelle Jonna oli läheisin ihminen tässä elämässä, lapsia ja vanhempia tietenkään lukuun ottamatta. Nyt heidän siis tulisi tällaisissa olosuhteissa löytää mielenrauha ja järkeenkäypä tie henkilökohtaisesti ja toistensakin suhteen. Oliko heillä mitään toivoa normaalista elämästä, vai olisiko jokainen tutunnäköinen ihminen tai tapahtuma palauttava mieleen nämä menneisyyden kummajaiset? Kumma juttu todellakin, mutta nyt kaikkeen etäisyyttä saatuaan Ville näki kaiken aivan uudenlaisessa valossa. Hän myönsi olevansa huono uskovainen, koska oli seuran tähden käynyt katsomassa kaikki jaksot sarjasta ”Taru Sormusten herrasta”.

Hän ei sitä uskaltaisi monelle sanoa, mutta jossakin määrin hänen mielikuvansa kaikesta siitä pahuudesta, mitä seurakunnallisissa piireissä oli harjoitettu rakkauden ja ystävällisyyden petollisen verhon alla, yhdisti hänen entiset tuttunsa noihin haiseviin ja kammottaviin örkkeihin, joiden ainoa tarkoitus oli hävittää ihmiset maan päältä. Siksiköhän tämä kirjakin alkaa kuvauksella Jonnan kokemuksesta puliukon kanssa?

Yksi suurimmista ongelmista olikin siinä, että ihmisyydellä ei enää näyttänyt olevan tilaa elämässä. Jonna oli niin hyväsydäminen ja ystävällinen ihminen, kuin vain harva tämän maan päällä. Hänellä riitti normaaliolosuhteissa empatiaa ja sympatiaa monenkin ihmisen edestä, mutta siitä huolimatta häntä yhä vielä pyrittiin potkimaan entisellä mallilla päähän. Mistä se nyt sitten johtui? Häntä pelättiin, samoin kuin Villeäkin. Miksi ihmeessä?

Heistä oli tullut haaste kaikille pahassa olossa viihtyville. Heidän läsnäolonsa oli kuin sotahuuto kaikille kärsiville: tulkaa ulos pahasta olostanne, tulkaa ulos… sorron yöstä ylös nouskaa! He olivat esimerkkejä eheytymisen ja toipumisen mahdollisuudesta, ja he olivat myrkkyä niille, jotka olivat päättäneet jäädä makaamaan sontakasaansa, tai pahaan oloonsa!

Näillä ihmisillä oli edes jonkinlainen turva tutussa pahassa olossaan, eivätkä he uskaltaneet astua tuntemattomaan. He eivät siis vielä olleet tarpeeksi pitkällä pahassa olossaan. Heillä oli osanottoa jakavia ymmärtämättömiä kanssamatkaajia, jotka siunasivat kaikkia kärsiviä ja ahdistuneita, lausuivat rukouksia näiden puolesta, mutta eivät rohkaisseet liikkeelle lähtemiseen, kun olivat itsekin pahoinvointiinsa kiintyneet.

Pahasti masentunut tai työväsynyt ei huomaa omaa tilaansa. Rakkaus velvoittaa meitä kiinnittämään hänen huomionsa näihin asioihin. Pelkkä lohduttelu ja paijailu eivät ole rakkautta, vaan ymmärtämättömyyttä. Paijailtu masentunut kulkee kohti kuolemaa, sitä tiedostamatta. Samoin on psykopaattien uhrien suhteen. He eivät useinkaan tiedosta todellista tilaansa, sillä heidät on aivopesty ja paijailtu kuoleman tielleen. Rakkaus kertoo heille, ettei kenenkään tarvitse sellaista sietää.

Jonna oli siis jo selvästi muuttunut, mutta eheytyminen oli pahasti kesken. Nyt olisi aika seurakuntalaisten käsittää, ettei heillä ole enää mitään perustetta tällaisen ihmisen asioihin puuttumiseen. Mutta ei! Jos entinen puoliso on jättänyt rauhaan, käyttäytyvät lapset kuin loiset, imien eheytyvän ihmisparan vaivalla koottuja voimavaroja, viranomaiset ihmettelevät lääkärin ohella potilaan hidasta toipumista, ja vihoviimeiseksi rukousten osoittauduttua voimattomiksi, seurakuntalaiset viimein laittavat jopa valtuuston (tuli mieleen tässä yhteydessä helvetinkoirat) keskustelemaan entisen helvetin ennalleen saattamisesta, seurakunnallisen siunauksen alla!