Kauhistuksen kanahäkki II-4

Sielun tyhjiö

Luonnehäiriöisen uhri ei siis elä ainoastaan elämää, jossa lähes kaikki hänen omat oikeutensa jäävät toteutumatta, vaan hän elää sen lisäksi luonnottomassa tunnetyhjiössä. Kuka osannee vastata siihen, että kestää vuosikausia, ennen kuin hän todella tajuaa: ”Hyvänen aika, minähän olen naimisissa pikkulapsen kanssa. Minä en olekaan aviopuoliso, vaan äiti tai isä tälle toiselle!”

Jo Erik Ewalds muiden ohella toteaa luennoillansa, ettei kukaan nainen voi olla naimisissa viisivuotiaan kanssa. Ajatelkaamme sitä pettymystä, mikä kohtaa jokaista tähän tilanteeseen päätynyttä. Kuinka on mahdollista, että tällainen asia pysyy salassa niin pitkään? Koska tämä toisen ihmisen tunne-elämän pysähtyneisyys lapsen asteelle ei tule näkyviin ennen kuin jotakin merkittävää tapahtuu. Luonnehäiriöinen osaa esittää jotakin täysin muuta kuin mitä todellisuudessa on. Hän omaksuu itsellensä jonkun toisen ihmisen, aikuisen ihmisen persoonallisuutta, mikä ulkonaisesti asettuu lapsen asteelle jääneen persoonallisuuden peitteeksi. Hämmästyttävää on sitten jollekin jo jonkin aikaa naimisissa olleelle, kun puoliso yhtäkkiä alkaa puhutella häntä äidiksi tai isäksi. Ei auta vaikka toinen kuinka protestoisi, hän pysyy äitinä loppuelämänsä ajan (harvemmin olen kuullut vaimon kutsuneen puolisoansa isäksi, vaikka sitäkin ilmenee).

Ymmärrämmekö, mitä tämä merkitsee aikuiselle ihmiselle, jolla on elämä edessänsä ja joka kuvitteli löytäneensä onnen elämäänsä? Hän uskoi voivansa jakaa elämänsä toisen aikuisen ihmisen kanssa ja saada lapsia. Hän kylläkin sai mahdollisesti lapsia, mutta yhden liikaa! Tämä yksi on todella vaikea tapaus, koska sillä on kaikki pienen lapsen oikut, mutta aikuisen valmius niiden toteuttamiseen. Oikeat lapset eivät jää tästä kärsimyksestä osattomiksi, sillä tämä suuri lapsi saattaa olla äärettömän mustasukkainen jopa sylivauvasta, joka vie äidin huomion tältä suurelta vauvalta. Joka ei usko tätä kirjoittamaani, kysyköön niiltä ihmisiltä, jotka sen ovat kokeneet. Tämä kaikki on todellisuutta lukemattomissa kodeissa tässäkin maassa, ja ajatelkaa mitä nämä ”lapset” tekevät sitten työpaikoillansa!

Niin, luonnehäiriöisen uhri kokee tavattoman menetyksen kadottaessansa kaiken sen, mitä hän odotti avioelämältä ja puolisoltansa. Mutta tässä ei ole läheskään kaikki. Hän ei yksistään menetä sitä mikä hänelle yhteiselämässä toisen kanssa kuuluisi. Mitä hänellä on jäljellä? Hänellä on jäljellä oma itsensä, persoonansa, mahdollinen maallinen omaisuutensa. Kun hän nyt menetyksensä jälkeen vielä antaa ja luovuttaa jotakin, usein käsittämättömän pakotuksen alaisena, niin mitä se on? Hän ei vilpittömänä ja rehellisenä ihmisenä voi luovuttaa jotakin toisen omaa, vaan hän mahdollisesti ensin antaa omaisuutensa puolisonsa tai läheisensä velkoihin tai maksuihin. Sen jälkeen kaikki jäljellä oleva on hänen oma olemuksensa ja persoonansa, ja sitä hän nyt sitten jakaa luonnehäiriöiselle niin pitkälti kuin jotakin on vielä jäljellä. Siksi kirjoitimme ensimmäisessä kirjassa siitä, että ”hän varastaa sinun elämäsi.”

Jokin käsittämätön seikka hänessä saa hänet käyttämään toista hyväksensä ilman minkäänlaisia omantunnon puistatuksia. Hän yksinkertaiseksi katsoo oikeudekseen tehdä kaiken tämän. Yksi puolusteluista on se, että olet jossakin vaiheessa osoittanut kapinahenkeä hänen johtajuuttansa ja yksinvaltiuttansa kohtaan. Sinun ei ole välttämättä tarvinnut tehdä tai sanoa mitään, vaan todellakin riittää se, että hän mieltää asian siten kuin itse sen näkee.

Voisimme kutsua tätä tilannetta vihollisuustilaksi. Valtioiden välisissä kiistakysymyksissä tarvitsee yleensä tehdä jotakin melko radikaalia, että syntyy sotatila. Mutta luonnehäiriöisen ollessa kysymyksessä sotatilan julistaminen ei ole alkuunkaan kiinni jostakin uhrin tekemisestä tai sanomisesta, tai jostakin mikä piilisi hänen olemuksessansa. Kaikki vihamielisyys ja sodanjulistusmieliala ovat kätkettynä tähän henkilöön, joka jossakin vaiheessa elämäänsä on kadottanut kosketuksen todelliseen minäänsä, ja siten samalla kanssaelämään toisten lajitoveriensa kanssa. Hän ei todellisuudessa tiedä kuka hän on, vaan etsii omaa persoonaansa, omaten ainakin kaksi selvästi toisistaan erottuvaa persoonallisuutta. Jos hänellä ei ole useita suoranaisia persoonallisuuksia, on hänellä kuitenkin rooli mitä erilaisimpia elämän tilanteita varten.

On todella suorastaan lamaannuttavaa kuulla näitä kertomuksia ahdistettujen suusta. Kaikki LH-persoonat eivät tuo asioita esiin niin näkyvällä tavalla, mutta eräässä tapauksessa vaimo alkoi yhtäkkiä muuttaa ääntänsä aivan huomattavasti. Jo lähes koko avioelämän ajan hän oli puhunut ainakin kotonansa teennäisellä äänellä, mutta nyt tämä muutos oli täysin poikkeava kaikesta entisestä. Aviomies oli jo tottunut kaikenlaiseen ja hillitsi itsensä useamman kuukauden ajan. Mutta kun ilmiö koko ajan paheni, ei hän enää voinut vaieta, vaan antoi ymmärtää tuollaisen puheen olevan hyvin ärsyttävää, eikä haluaisi kuulla sellaista. Vaimo ei luonnollisestikaan pitänyt tästä henkilökohtaisuuksiin menevästä arvostelusta, vaan tokaisi: ”Etkö sinä käsitä, että minä olen löytänyt itselleni uuden persoonallisuuden?” Mies ei käsittänyt ja toi esiin tyytymättömyytensä asian suhteen. Tähän vaimo vain totesi: ”Samantekevää mitä sinä ajattelet, minä pidän tästä uudesta persoonallisuudestani!” Mitäpä siihen voisi lisätä, kuin että mies ilmeisestikin huokasi raskaasti ja alistui osaansa tämän ”uuden persoonallisuuden” kanssa.

Niin kuin jo mainitsin, on tämä julkituotuna ehkä harvinainen tapaus, mutta se on erittäin kuvaava puhuessamme luonnehäiriöstä. Aivan yhtä uskomatonta kuin on tämän tapauksen totena pitäminen, aivan yhtä uskomatonta on kaikki se, mitä kulissien taakse kätkeytyy. Vaimo tuskin olisi koskaan todennut julkituomaansa jollekin vieraalle ihmiselle, ja jos mies olisi kertonut sen jollekin ulkopuoliselle, olisi häntä itseänsä pidetty höperönä. Niinpä kaikki nämä asiat ovat piilossa julkisuudelta, ja siksi niiden olemassaolosta ei tiedetä juuri mitään.

Jotkut kanssani keskustelleet ovat viime aikoina käyttäneet sanaa ”salamyhkäinen”, ja se sopii erinomaisesti tähän yhteyteen. Liittyisikö tämä rakkaus salamyhkäisyyteen jollakin tavoin siihen, että LH-persoona osittain elää elämäänsä lapsena? Kuinka tärkeitä lapsille ovatkaan kaikki salaisuudet ja esineiden kätkemiset! Ja olisiko tässä yksi selitys sillekin, etteivät aivan kaikki kärsi puhumistamme asioista LH-persoonan kanssa. Osa tällaisissa avioliitoissa tai yhteiselämässä elävistä on itse niin lapsen kaltaisia, että heitä suorastaan kiehtoo toisen lapsenomaisuus. Entä sitten, jos samalla työpaikalle kerääntyy useampi tällainen ”lapsenmielinen”…? Mikä on yrityksen tulevaisuus?

Nämä poikkeavuudet eivät ole kuitenkaan mikään puolustelu asialle. Kärsimys niiden kohdalla, jotka itse ovat todella aikuisia aikuisen ruumiissa, on aivan ylitse normaalijärjen ulottuva, kun heidät on suorastaan tuomittu elämään jopa loppuelämänsä tällaisen ihmisen kanssa. Minä itse uskon avioliiton peruuttamattomuuteen siinä määrin kuin Raamattu siitä puhuu ja uskon Jumalan tarkoittaneen avioliiton pysyväksi asiaksi. Mutta meidän tulee lukea kaikki muukin, mitä Sanaan on kirjoitettu, ja siellä lukee myös Roomalaiskirjeessä: ”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa!” Joka ei lue tätä ja muita vastaavia kohtia, saattaa tulikivenkatkuisesti tuomita kaikki yrityksetkin toisesta eroamiseksi.

Ymmärrämmekö kuitenkin, kuinka oikeita asioita voi käyttää totaalisen väärin? Tästäkin asiasta saadaan jotakin sellaista, mikä jo opinkappaleena on joillekin ihmisille kuin kuolemantuomio. Opinkappale: ”Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta erota puolisostasi milloinkaan eikä missään olosuhteissa!” voidaan nähdä elämää suojelevana sääntönä, mutta myös kuolemantuomiona. Rakkaus ymmärtää kaiken oikealla tavalla, elämän suojelemiseksi olevana asiana, mutta rakkaudettomuus ja kovuus tekevät parhaastakin asiasta kuolettavaa myrkkyä.

Onko kukaan todella tullut ajatelleeksi, miten kuolettavalla tavalla voidaan käyttää tuota vaatimusta avioliiton peruuttamattomuudesta? Tässä ajassa, jossa yli puolet avioliitoista purkautuu, en haluaisi ollenkaan ottaa tätä asiaa puheeksi, mutta minun on tehtävä se elämän suojelemiseksi. Aloittakaamme esimerkillä. Julkaisimme aikanaan suomentamani avioliittoa koskevan kirjoituksen, ja koska tiesin jo lähipiirissänikin olevan useita naispuolisia henkilöitä, jotka henkensä pelastamiseksi olivat joutuneet muuttamaan pois yhteisestä kodista, kirjoitin irrallisen liitteen postituksen mukaan. Siihen kirjoitin mm.

Jos me luemme Jumalan Sanaa vain kirjaimena, ilman Hengen ilmoitusta, emme milloinkaan ole käsittävä Jumalan todellista olemusta ja ajatusta ihmislasta kohtaan. Vaikka tiettyjä asioita ei olekaan seikkaperäisesti selvitetty Jumalan Sanassa, suo kuitenkin oikea ymmärrys Jumalan olemuksesta ja Hänen kokonaisajatuksistansa meille mahdollisuuden nähdä oikea tie niissäkin asioissa, mitkä eivät kirjaimen mukaan ole niin ilmeisiä ja laajasti selvitettyjä. Väärä näkemys Jumalan todellisesta olemuksesta saattaa myös näkemään väärin itse asiassa kaiken sen, mitä Hänen Sanansa sisältää.

Yksi asia joka meidän on pakko viimeistään nyt käsittää aivan uudella ja lopullisella tavalla on se, ettei Jumalan rakkaus ja uskovaisen vaellus perustu vain sanoihin, vaan tekoihin ja todellisuuteen. Minua ovat vuosikausien ajan puhutelleet aivan erikoisella tavalla ne kaksi sanaa, jotka väistämättömästi nousevat esiin 1. Kor. 7 jakeissa 12-16. ”…ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan”. ”…suostuu …tahtoo”. Kun avioliitto solmitaan, lausuu kumpikin osapuoli tuossa tilanteessa: ”Tahdon!” Kuka on kuitenkaan koskaan tullut ajatelleeksi, mitä tuo yksi sana todellisuudessa ja käytännössä tarkoittaa? Kuka tulee ajatelleeksi yhden ainoan sanan sisältämää merkitystä? On helppoa lausua jotakin, mutta on paljon vaikeampi toteuttaa vaikka vain yhdenkin sanan velvoittama todellisuus.

Se mitä saamme kuulla yhä uudelleen ja uudelleen joidenkin ihmisten suusta, sisältää hämäävän todellisen vakuuttavuuden: ”Kyllä minä olen (olin) suostuvainen ja halukas jatkamaan hänen kanssansa; minä olen (olisin) tahtonut, mutta hän kuitenkin suunnittelee lähtemistä (lähti)!” ”Aivan Jumalan Sanan mukaisesti minä olen (olisin) tahtonut, mutta hän ei tahdo (tahtonut)!” Ja näiden vakuuttelujen johdosta me olemme valmiit tuomitsemaan toisen osapuolen Jumalan Sanan rikkojana, koska hän toisen halusta huolimatta ei itse halua tai ei halunnut. Mutta miten näkee Kaikkivaltias Jumala nämä asiat, sillä eihän todellakaan ole kysymys siitä, kestämmekö me toinen toisemme edessä, vaan Jumalan edessä?

Suotakoon minun aivan käytännön esimerkkien avulla tuoda julki jotakin, mikä selvittää meille mistä todella on kysymys. Riittääkö vain jonkin asian toteaminen ja vakuuttaminen, vai tarvitaanko sittenkin jotakin aivan muuta? Riittääkö Herran edessä se, jos uskoon tullessamme sanoimme ”tahdon”, mutta kuitenkin vaelluksemme aikana teoillamme osoitamme jotakin aivan muuta? Riittääkö avioliittomme koko taivalta varten se, jos vihkitilaisuudessa sanoimme: ”tahdon”? Olisiko mahdollista, että tuo meidän ”tahdon” sittenkin merkitsee enemmänkin: ”Minä en missään tapauksessa tahdo!”?

Minä olen monessa suhteessa allerginen ja tietyt aineet ja hajut aikaansaavat suoranaisen tukehtumisen tunteen. Suotakoon minun käyttää tätä aivan luonnollista ja konkreettista vaikeuttani esikuvana jollekin sellaiselle, mikä selvittää mistä on kysymys. Minun on helppo ymmärtää jokaista samoista oireista kärsivää, koska itse olen osallinen niistä. Toisen ymmärtäminen perustuu hyvin suuressa määrin omiin, samankaltaisiin kokemuksiin. Ajatelkaamme nyt kuviteltu esimerkki, että joku mies on naimisissa naisen kanssa, joka aikanaan sanoi hänelle ”tahdon” aivan samalla tavoin kuin jokainen tuossa tilanteessa sanoo. Nainen omalla tavallaan vetoaisi tähän sanaan koko avioliiton ajan, aivan kuin itse kukin olisi valmis tekemään. Jokaisessa elämän ristiriitatilanteessa hän yksinkertaisesti toteaisi: ”Sinä sanoit aikanaan tahtovasi elää kanssani ja teit sopimuksen yhteiselämästä! Sinun on siis tahdottava nytkin, koska meillä on elinikäinen sopimus!”

Kuka voisi väittää vastaan ja sanoa, että asia olisi toisin? Kuka tahansa vihkitilaisuudessa ollut voisi todistaa, että kumpikin sanoi ”tahdon” tai synonyyminä ”suostun”. Aivan samoin voitaisiin marssittaa esiin vaikka koko seurakunta todistamaan, että ainakin toinen osapuoli on kuuluvalla äänellä ilmoittanut yhä vieläkin tahtovansa, suostuvansa. Veli voisi todistaa veljen sanovan tahtovansa yhä edelleen, sisar voisi todistaa sisaren todella tahtovan kaikesta huolimatta. Ja tilanteen mukaan kukin vuorollaan tuomitaan jopa Jumalan Sanan pohjalta, koska ”ei tahdo vaikka toinen tahtoo”. Mutta siitäkö todellisuudessa on kysymys? Vain jonkin sanan toistamisesta ja vakuuttavalla tavalla lausumisesta?

Mies siis olisi naimisissa naisen kanssa, joka sanoo tahtovansa, ja mieskin omalta puoleltaan tahtoo. Kumpikin tahtoo, mutta mistä sitten syntyy tuo tilanne, joka johtaa tarpeeseen todistaa muiden ihmisten edessä omasta halukkuudesta ja tahtomisesta? Mies tahtoo asua tuon naisen kanssa, mutta onko riittävää kummankin tahtominen? Mies on allerginen monille asioille itsestään riippumattomista seikoista johtuen. Hän ei voi mitään sille millainen hän tässä suhteessa on, ja vaimo tietää sen, koska hän jo seurusteluaikana totesi aivastelun ja punoittavat silmät. Mutta entä jos vaimo haluaa sisustaa kodin allergiaa aiheuttavilla materiaaleilla ja tahtoo vuoteen vierellä olevan maljakollisen kukkia, jotka saavat miehen voimaan huonosti? Hän rakastaa noita niin ihania luonnon ihmeitä eikä voi olla katselematta niitä makuulla ollessansa. Toistuvasti hän vaihtaa uudet nuutuneiden tilalle, eikä välitä mitään siitä, että mies voimallisesti protestoi vastaan ja välillä heittää ne roskakoriin. Aivastelun hän toki ymmärtää ja pitää huolen siitä, että miehen yöpöydällä on jatkuvasti puhtaita nenäliinoja, että hän voi niistää vuotavan nenänsä ja pyyhkiä vetistäviä silmiänsä. Hengityksen vinkuva ääni ei häntä häiritse, sillä onhan hän tottunut siihen, että kuukaudesta toiseen miehen tila vain pahenee.

Kysymyksemme aivan tällaisen käytännön esimerkin perusteella kuuluu: ”Tahtooko vaimo todella elää tuon miehen kanssa? Suostuuko hän Jumalan Sanan mukaisesti asumaan hänen kanssaan?” Kirjaimen mukaisesti toki ei ole mitään huomauttamista, ennen kaikkea kun hän aamuin ja illoin ilmoittaa rakastavansa miestä ja nauttivansa hänen seurastaan. Mistään hinnasta hän ei haluaisi jäädä yksin tai toivoisi miehen poissaoloa edes muutamaksi päiväksi. Sukulaisille ja tuttaville hän vakuuttaa rakkauttansa miestä kohtaan ja kertoo suuresta huolenpidostansa ja kaikesta vaivannäöstänsä, mitä jatkuva nenäliinojen peseminen ja silittäminen merkitsee. Hän todella rakastaa miestä — vai rakastaako hän sittenkään häntä?

Jos miehen tila heikkenee siinä määrin, ettei hän enää pysty hengittämään ilman lääkkeitä ja jatkuvaa raittiissa ilmassa olemista, onko mies paha ja Jumalan Sanaa vastaan rikkova ihminen, jos hän jonakin päivänä lääkärin määräyksestä ottaa oman asunnon? Onko mies uskoton avioliittolupauksellensa, koska vaimo todella tahtoo elää hänen kanssansa eikä tahdo hänen lähtevän pois yhteisestä kodista? Voidaanko todella sanoa, että mies lähti ja jätti vaimon, vai tulisiko sittenkin sanoa, että miehen oli pakko henkensä pelastamiseksi etsiä jokin toinen paikka? Eli vaimo suorastaan ajoi miehen pois kotoa!

Me olemme tietyissä järkeilyissämme ja ajatuskuluissamme todella typeriä ja mielettömiä. Me emme useinkaan näe asian kokonaisuutta, vaan kiittelemme hyvää aviovaimoa rakkaudellisuudesta ja huolenpidosta, kun tämä sellaisella antaumuksella pesee miehellensä nenäliinoja ja jopa silittää ne, mutta emme lainkaan huomioi sitä, että koko huolenpito on aivan turhaa ja mieletöntä ja perusteetonta, koska se johtuu yksinomaan vaimon itsensä aiheuttamasta sairauden puhkeamisesta. Vaimo tahtoo miehensä pysyvän kotona ja pitää tästä huolen kaikin mahdollisin tavoin, mutta ei suostu poistamaan niitä tekijöitä, mitkä tekevät miehen olemisen kotona mahdottomaksi! Sana ”tahdon” ei siis merkitsekään vain tahtomista, vaan kaiken sen lopullisesti ulos heittämistä, mikä on esteenä todelliselle Jumalan tarkoittamalle yhteiselämälle!

On niin monenlaisia seikkoja, jotka toisistaan poiketen tekevät yhden ja toisen elämän mahdottomaksi. Ajatelkaamme myöskin toisin päin. Mies haluaa vaimonsa pysyvän kotona ja palvelevan häntä kaikin mahdollisin tavoin. Hän tahtoo todella, sillä hän on mies, joka tarvitsee vaimon, ja lukee Raamatusta ettei naisella ole lupaa jättää miestänsä ja lähteä pois kotoa. Mutta mitä sisältää tuo tahtominen tällaisessa tilanteessa? Mies tekee jatkuvasti asioita, jotka saavat vaimon voimaan huonosti, jopa siinä määrin, että tämä tuntee tukehtuvansa ahdistavaan ilmapiiriin. Hän on vaarassa joutua mielisairaalaan, mutta mies ei halua nähdä todellisuutta, vaan ajattelee vain omia oikeuksiansa miehenä. Jumala sanoo Sanassansa: ”Kirottu olkoon se, joka häpäisee isäänsä ja äitiänsä!” (5. Moos. 27:16) Mies jatkuvasti yllyttää lapset pilkkaamaan äitiä ja käyttää näitä joka tilanteessa välikappaleena itsensä ja vaimonsa välissä. Mitä isä ei itse rohkene vaimollensa osoittaa tai sanoa, sen hän panee lapset tekemään. Missä määrin kirous tulee lasten ylle, sen yksin Jumala tietää, mutta mies itse on kirouksen alla perheen päänä, jonka joka suhteessa tulisi suojella ja rakastaa vaimoansa, sekä kantaa vastuu myöskin lapsistansa ja näiden tekemisistä.

Kaikkea voitaisiin kuvata ikään kuin huoneella, jota lämmitetään puukamiinalla. Mies on mies eikä ole siinä mielessä herkkä kuin vaimonsa. Hän rakastaa lämpöä ja kääntää jatkuvasti pellin niin kiinni, että huone täyttyy savusta. Vaimo pakon sanelemana sietää aikansa savua suuresti kärsien, mutta vähitellen alkaa tuntea tukehtuvansa siihen. Hän rukoilee ja anoo miestänsä avaamaan enemmän peltiä, jotta olisi mahdollista hengittää, mutta mies ajattelee vain omaa itseänsä ja lämpimyyttänsä, ja vaimon anova katse ja silminnähtävä hätä eivät hätkäytä miestä lainkaan. Ajan mittaan vaimo tuntee loppunsa lähestyvän, sillä hän ei enää jaksa hengittää juuri lainkaan, ja välittämättä siitä mitä mies lukee Raamatusta, eräänä päivänä henkensä hädässä lähtee ja jättää miehensä savun sekaan. Onko hän nyt rikollinen Jumalan ja seurakunnan edessä, vai voitaisiinko ajatella, ettei hänellä ollut mitään muuta mahdollisuutta? Mies vaatimalla vaatii häntä takaisin, vedoten avioliittolupauksiin ja viranomaisilla olevaan paperiin. Hän todella tahtoo vaimon takaisin, tahtoo elää tämän kanssa, mutta vaimo ei tahdokaan, sillä hän pelkää henkensä edestä!

Kuka on syyllinen, kuka tahtoo ja kuka ei? Jokaiselle järkevälle ihmiselle on selvää näiden esimerkkien pohjalta, ettei pelkkä sana ”tahdon” tai ”suostun” merkitse yhtään mitään ilman käytännössä toteutettua elämää. Itseasiassa pitkätkään puheet eivät merkitse mitään, vaikka ne kestäisivät vuosikymmeniä. Toisen savustaminen ulos yhteisestä kodista välinpitämättömyydellä ja sydämen kovuudella ei missään suhteessa eroa suoranaisesta avioeron hakemisesta, se vain on niin hämäävän vanhurskas tapa tehdä mitä suurin rikos toista osapuolta kohtaan. Avioero voidaan tehdä omalla elämällä ja asennoitumisella, ja virallisen eropaperin hankkiminen on loppujen lopuksi vain jotakin inhimillistä, ihmisten edessä tapahtuvaa, jo tapahtuneen virallistaminen. Jumalan silmissä moni asia on jo saavuttanut äärirajansa ja ratkaisunsa, vaikka ihmiset eivät sitä tahtoisikaan tunnustaa. Monessa tapauksessa on aikaansaatu niin suuri vahinko, ettei mitään paluuta entiseen ole suuresta tahtomisesta huolimatta. On ylitetty rajat, peruuttamattomasti!

Jos mies ei rakasta ja kohtele vaimoansa Jumalan Sanan mukaisesti, on hän syyllinen niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos vaimo on pakotettu jättämään yhteinen koti. Monet asiat, joita mies saattaa välinpitämättömyydessänsä tehdä, ovat kuin naskalinpisto jalkapohjaan. Avioliiton asioita ei saa viedä julkisuuteen, ulos kodista. Mutta jos mies kuvainnollisesti jatkuvasti herättää vaimonsa naskalin pistolla kantapäähän ja kuitenkin vakuuttaa rakastavansa tätä, ei vaimo todellakaan voi olla syyllinen avioliiton pilaamiseen, jos hänen tuskanhuutonsa kaikuvat läpi kerrostalon tai lähiseudun. Jumala tuomitsee aina sen, joka on pahan aiheuttaja, ei sen kohdetta. Jokainen todellinen jumalanlapsi käsittää Isänsä olemuksen ja vanhurskauden, joka ei tässäkään kohdin poikkea Hänen kokonaiskuvastansa. Vaikka ihmiset eivät näkisikään todellisuutta, ovat silmät jotka näkevät ja korvat jotka kuulevat, ohitse kaiken inhimillisen!

Uskovainen ei ole jokainen joka itseänsä sellaiseksi kutsuu. Herra tunnustaa ainoastaan todelliset uskovaiset, jotka Hän tuntee, ja joille Hänen ei tarvitse sanoa: ”Menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät! Minä en ole koskaan tuntenut teitä!” Avioliitonkin alueella on laittomuutta, joka on vertaansa vailla! Tässä ajassa ulkokultaisuus on saavuttanut huippunsa, ja siten monien kohdalla pätee Paavalin ilmaisu: ”Heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman.” Miten he kieltävät sen? Teoillansa, eletyllä käytännöllänsä! Tässä kohden en voi olla ajattelematta yhä uudelleen sitä, mitä sanotaan 1. Tim. 5: 8: ”Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan  ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.” Millaisessa valossa meidän siis tulisi tämänkin sanankohdan perusteella nähdä se, kun 1. Kor. 7 puhutaan siitä, joka ei usko? Sanat ilman niitä vahvistavia tekoja eivät merkitse yhtään mitään, vaan päinvastoin tuovat tuomion monen ylle.

Se mitä ihminen tuo julki seurakunnassa tai yleensä julkisuudessa, ei ole mikään todiste hänen puolestansa jotakuta toista vastaan. Miellyttävä ulkoinen olemus on usein pettävää ulkokuorta, ja ainoastaan sydänten Tuntija tietää totuuden. Sen tähden kenenkään ihmisen ei tulisi lausua tuomiotansa tällaisten seikkojen perusteella kenenkään avioelämästä, koska avioliittovaikeudet eivät kuulu julkisuuteen, ja siten ei seurakuntakaan voi olla selvillä kaikista olosuhteista ja tekijöistä.

Jumala on järjestyksen Jumala, rauhan Jumala. Hän haluaa lapsiensa elävän sopusointuista elämää, missä jokainen tuntee olevansa tarpeellinen ja rakastettu. Seurakunnan keskuudessa ei kenenkään tulisi pyytää anteeksi olemassaoloaan, mikä ikävä kyllä monen kohdalla on todellisuutta vielä tänäkin päivänä.

Kirjoittaessani aikanaan edellä olevaa en ajatellut lainkaan luonnehäiriöisyyttä, mutta nyt itsekin hätkähdän huomatessani asiayhteyden.

Pian kirjoittamiseni jälkeen saimme vieraan Keski-Euroopasta, joka nuhteli minua kirjoitukseni johdosta ja aivan kuin paheksuen antoi minulle esimerkin siitä, kuinka todellinen uskovainen nainen suhtautuu kaikkeen kokemaansa. Hän kertoi kirjaimellisesti: ”Meidänkin maassamme on uskovainen nainen, jota mies jatkuvasti pahoinpitelee ja hän on koko ajan mustelmilla. Siitä huolimatta hän on sanonut useasti: ’Minä annan mieluummin tappaa itseni, kuin että lähtisin pois kotoa’.”

Avioliiton peruuttamattomuutta voidaan siis käyttää kuolettavana pakkokeinona, joka täysin riisuu aseista pahoinpidellyn ja kadottaa häneltä kaiken toivon jostakin paremmasta. Joka lukee kaiken vain lakina, julistaa itse asiassa: ”Avioliitto on peruuttamaton, eikä sinulla ole mitään mahdollisuutta jättää minua, vaikka tekisin sinulle mitä tahdon. Käsitätkö, että koska olemme naimisissa, on minulla oikeus tehdä sinulle mitä vain?”

Onko siis ihminen sidottu toiseen jopa hengen lähtemisen uhalla? Todella pelottava ajatus! Kun nyt puhumme luonnehäiriöisyydestä, tulee mieleeni tapaus erään seurakunnan piiristä. Mies ihastui yksinäisyydestä kärsivään, melko viehättävän näköiseen naiseen. Tämä kuitenkin oli kokenut todella kovia lapsuudessansa, ja kärsi tuolla hetkellä jonkin asteisesta mielenhäiriöstä. Miestä varoitettiin todella vakavasti menemästä naimisiin hänen kanssansa ennen kuin ongelma olisi ratkennut. Kukaan ei tuolla hetkellä käsittänyt miehen luonnehäiriöisyyttä, ja tässä tulee julki jotakin siitä, mitä tällaisen ihmisen mielessä liikkuu. Mies piti kovaa kiirettä ja vei naisen vihille ensi tilassa. Tarpeetonta mainita, että avioliitto oli täydellinen henkinen helvetti tuolle naiselle, sillä mies teki koko ajan mitä mielettömimpiä asioita. Vuosikymmeniä myöhemmin mies heikkona hetkenään myönsi: ”Jos et olisi ollut mielenhäiriössä, et olisi huolinut minua. Siksi halusin juuri silloin mennä naimisiin kanssasi!”

Tässä tulee korostetusti esiin se, kuinka LH-persoona etsii itsellensä henkilöä, jota hän voi alkuun hoivata ja jonkin ajan kuluttua heittäytyä hänen hoidettavaksensa kuin pienenä lapsena. Jos ajattelemme tätä nimenomaista tapausta tarkemmin, löydämme siitä yhden käsittämättömimmistä piirteistä LH-persoonassa. Olen joissakin yhteyksissä kertonut siitä, kuinka hän saattaa tehdä pahaa toiselle, vahingoittaa, haavoittaa, voidaksensa sitten auttaa ja lohduttaa. Tämä mies teki itse asiassa hyvin ilkeän teon saattaessansa toisen ihmisen avioon tilassa, jossa tämä ei tiennyt mitä hänelle todella tapahtuu. Myöhemmin tapahtuva ”hyvänä pito ja hoivaaminen” saavat siten hyvin kyseenalaisen leiman, etenkin kun voidaan jälkeenpäin todeta koko avioliiton olleen enemmänkin äiti-poika suhde kuin aviosuhde.

Tällaisissa olosuhteissa elänyt ihminen on siis jäänyt paitsi lähes kaikkea sitä, mitä inhimillisyyteen ja ihmisyyteen kuuluu. Hänessä on syntynyt eräänlainen tunnetyhjiö, joka aivan luonnon lakien mukaan pyrkii löytämään jotakin, mikä täyttäisi sen. Erikoisesti uskonnollisella alueella ollaan valmiita tuomitsemaan näitä ihmisiä, jotka aivan hehkuvat ja huokuvat huutoa: missä olisi joku, joka välittäisi minusta, missä olisi joku, joka osoittaisi minulle hellyyttä, lempeyttä, rakkautta, sillä minä en oikein edes tiedä mitä se on!?” Näiden ihmisten silmät saattavat suorastaan anoa rakkaudellisuutta sellaisella tavalla, että heidät leimataan haureellisiksi ja avionrikkojiksi!

Luonnehäiriöisyyden uhrien kohdalla on äärettömän tärkeätä tiedostaa tämä rakkauden ja välittämisen puutteen tuoma tyhjiö. Ihminen, jolta on riistetty itse asiassa kaikki inhimillisyys, jos hänessä vielä on hiukkanenkin elämää jäljellä, ei ensi sijassa ole kykenevä vastaanottamaan mitään monimutkaista. Hänen ensisijainen tarpeensa on saada tunne siitä, että joku edes hiukan välittää hänestä. Pienikin rakkauden osoitus palauttaa hänen olemukseensa jotakin siitä, mitä hän on kadottanut. Jo alan oppikirjojen mukaan potilas usein rakastuu terapeuttiinsa. Tässä yhteydessä lähes jokainen uhri rakastuu keneen tahansa, joka vain osoittaa oikeanlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.

Ny saamme myöskin melko laajakantoisen vastauksen siihen, miksi niin moni luonnehäiriöisyyden uhri ajautuu toisen luonnehäiriöisen syliin. On suorastaan inhottava tosiasia se, että useilla LH-persoonilla on aivan kuin korppikotkan aisti haistaa uhri pitkän matkan päästä. Uhri voi todella huonosti ja hänessä oleva tyhjiö huutaa täyttymistänsä. Tällaisessa tilanteessa tuntuu melkein mikä tahansa paremmalta kuin entinen. Todella vaarallinen tilanne!

”Matti oli elänyt jo pari vuosikymmentä luonnehäiriöisen Maijan kanssa. Seksielämää heillä oli siinä määrin, ettei sen suhteen voinut olla valittamista. Surullisinta kaikessa oli vain se, että seksi oli tullut korvikkeeksi kaikelle normaalille tunteiden esiin tuomiselle. Maijan kohdalla oli surullisen totta se, mikä koskee lähes kaikkia tällaisia ihmisiä. LH-persoona pitää paljosta puhumisesta ja hoitaakin usein sen puolen yksipuolisesti. Mutta jos näitä puhumisia analysoi hiukankaan, voidaan todeta jotakin hyvin mielenkiintoista: nämä ihmiset puhuvat paljon, keskustelevatkin mielellään, mutta vain pintapuolisista asioista. He eivät siedä lainkaan sitä, että puhe menisi arkaluonteisiin ihmisyyttä koskeviin asioihin. Puhua saa, mutta ei asioista, jotka pakottavat menemään itseensä, suorittamaan itsetutkistelua. Puhua saa, mutta ei missään tapauksessa mennä sellaisiin aiheisiin, jotka johtavat henkilökohtaisten asioiden julkituomiseen. Kaikkea leimaa siis tässäkin kohden tietynlainen salamyhkäisyys.

Matti siis joutui kuulemaan korvansa ja sielunsa puuduksiin kaikkea sitä, mitä puoliso hänelle kohdisti. Hän oli siis aivan käytännössä terapeutti, joka kuunteli ja kuunteli ja myötäili, saamatta kuitenkaan Maijan suojamuurin lävitse mitään mikä olisi voinut muuttaa Maijan olemusta. Niinpä hän eli oman sielunsa puoleen melko täydellisessä tyhjiössä, etenkin kun työpaikalla sai kokea melko tylyä kohtelua.

Maijalle puhuminen oli oikeastaan aivan turhaa itsepetosta, sillä sisimmässään Matti tiesi ja tunsi jo täydellisesti sen, että hänen äänensä kyllä kuultiin, mutta puhutun sanoma jäi täysin vaille huomiota. Niinpä hän jo vuosikausien ajan oli tuntenut olemuksessansa sanomattoman kaipuun sen puoleen, että joku todella kuuntelisi häntä ja ottaisi kantaa asioihin, eli edes hiukan välittäisi hänestä. Jo pelkkä kuuntelija, joka uskoisi hänen puhumansa, tuntui olevan melkoinen täyttymys hänen tyhjyydessänsä. Mutta tähän mennessä kukaan ystävistäkään, niistä vähäisistä, ei uskonut miehen vaikeuksien todellisuutta, sillä tunsivathan kaikki tämän suloisen vaimon, joka kaikkialla aivan säteili energiaa ja ystävällisyyttä!

Niin hullulta kuin se tuntuikin, olisi Matille kelvannut tässä tilanteessa melkein kuka tahansa naisihminen, joka suinkin vielä pysyi kasassa. Huh, huh, ajatteli Matti välillä, minähän olen jo aivan sekoamassa! Häntä saattaa ymmärtää vain sellainen, joka on joutunut tällaiseen tyhjiöön, joka on imetty tyhjäksi.

Televisiosta tuli tieteiselokuva, missä maahan tunkeutujien johtaja oli jonkinlainen avaruusolio. Tällä oli naisen pää, joka jonkinlaisilla letkuilla ja johdoilla oli yhdistetty näkymättömiin laitteisiin. Mutta tämä pää oli aivan sievän näköinen, ja puhui ainakin suurimman osan aikaa ystävällisesti. Ja tässä jäi Matin mieleen kuva, joka ei vieläkään ollut kadonnut. Tuolloin hän olisi tuntenut mitä suurimmaksi rikkaudeksi sen, jos hänellä olisi ollut kotonansa tuollainen pää, viis siihen menevistä letkuista ja johdoista, jos se vain olisi päivittäin tai edes silloin tällöin keskustellut syvällisesti hänen kanssansa ja lausunut ystävällisiä sanoja!

Tämä kertomus kuvaa mielestäni tavattoman hyvin sitä kaipausta, mikä ainakin kätketysti, ellei sitten tiedostetusti vallitsee jokaisessa luonnehäiriöisyyden uhrissa. Mikä tahansa ystävällisyys tai rakkaudellisuus merkitsee näille ihmisille tavattomasti. Siksi heitä ei saa tuomita väärin. Kuinka hirvittävällä tavalla tässä kohden lyödäänkään lyötyä ja saadaan aikaan aina vain syvempiä haavoja!

Mitä tästä opimme? Kysymys ei pohjimmaltaan ole mistään täysin mahdottomasta ja toivottomasta asiasta. Kalvava kysymys vain on se, miten on mahdollista tällainen kylmyys ja välinpitämättömyys niin maallisella kuin hengelliselläkin alueella. Mihin olemme päätymässä tässä modernissa ajassa narsistisuutemme kanssa? Me elämme yltäkylläisyydessä, mutta koska olemme tottuneet siihen, emme enää huomaa pinnallisuuttamme. Nyt ei ole kysymys rahoistamme tai omaisuudestamme, vaan jostakin sellaisesta, minkä antaminen ei maksa meille yhtään mitään, vaan mikä päinvastoin rikastuttaa meitä henkisesti. Pieni hymy ei maksa mitään, pieni rakkaudenosoitus ei maksa mitään, muutama kaunis todella tarkoitettu sana ei maksa mitään.

Mieleeni on ikuisiksi ajoiksi syöpynyt muutama lause. Niin kuin olen jo tuonut julki, olen saanut kokea luonnehäiriöistä kohtelua noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Tietysti saatan olla huonomuistinen, tietysti saattaa olla niinkin, että kokemani negatiivisuus on lyönyt leimansa olemukseeni siinä määrin, että olen nähnyt kaiken ehkä väärässä valossa (sanon tämän niitä arvostelijoita varten, jotka ehkä haluaisivat tuoda tämän seikan esiin. Häh, hää! Sainpas teidät kiinni!), mutta en kuitenkaan usko sitä. Tuttavapiiriini on onneksi aina kuulunut muutama henkilö, jotka ovat olleet melko neutraaleja, muttei mitenkään kantaa ottavia. Siksi en niin suuresti ole pannut merkille heidän positiivista asennettansa itseäni kohtaan. Mutta en usko olevani väärässä, jos väitän että kuulin ensimmäiset todella positiivisesti tarkoitetut sanat vasta yli kahdenkymmenen viiden vuoden päästä siitä, kun olin aloittanut toimintani seurakunnallisissa piireissä. Tuolloin kuulin ensimmäiset lauseet, jotka todella olivat balsamia sielulleni, ja minkä kaltaista ei kukaan vielä ollut sanonut minulle koko aikuiselämäni aikana. Vierailulle tulleet naisihmiset tutustuivat toimistotiloihimme ja näkivät sen noin kaksi metriä leveän ja viisi metriä pitkän huoneen, joka toimi asuntonani. Silloin juuri oli yläkerrassa vapautunut noin 57 neliön huoneisto. Pähkäillessäni mitä tehdä, kehotti yksi vierailevista sisarista minua ottamaan asunnon sanoen: ”Markku, sinä ansaitset ja sinä tarvitset tuon asunnon!”

Ymmärtääkö sitä kukaan, mutta nuo pari sanaa saivat aivan uuden elämän syntymään olemuksessani, ja siitä alkoi jonkinlainen toipumiseni kaikesta siitä, mitä siihen asti olin saanut kokea!

Itsesääli on surkea asia, eikä tuota mitään hyvää kenellekään. En kerro tätä itsesäälistä, vaan kerron sen, koska siitä on tullut kuin jonkinlainen profetia elämääni ja kaikelle sille, mistä näissä kirjoituksissa puhumme. Aloitin hengellisen työni noin 30 vuotta sitten surukseni todeten, ettei hengellisyys merkitse ollenkaan vaikeuksien loppumista, vaan niiden todellista alkamista. Oli suurta kiistaa siitä, mitä minulle tulisi maksaa, ja kun sitten sain lähes kokotoimisesta työstäni noin 1000 mk kuukaudessa, todettiin sen olevan aivan liikaa minulle. Ei tässä kaikki, vaan sama henkilö, tietynlaisten erimielisyyksien jo vallatessa alaa, halusi vaihtaa muutaman sanan kanssani ja katsoi minua silmiin sanoen: ”Koska sinä olet nyt hyväksynyt tämän viran meidän keskellämme hengellisenä johtajana, saamme me tehdä sinulle mitä haluamme.” En aivan tarkoin muista sen aikaisia tuntemuksiani, mutta koska se tällaisella tavalla on syöpynyt mieleeni, oli sillä melko shokeeraava vaikutus.

Nyt lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen pidän tuota lausuntoa suorastaan profeetallisena, ei koskien omaa itseäni, vaan ylipäätänsä kaikkea hengellistä elämää. Jos lähdemme kaivelemaan ja tutkistelemaan kaikkia ongelmia uskonnollisella alalla, löydämme kaiun tuosta lausumasta kaikkialta. Se on eräänlainen luonnehäiriöisyyden sotahuuto, julistus. Ei kukaan normaali ja tervejärkinen ihminen edes lausu julki jotakin sellaista. Olin siis jo silloin tekemisissä enemmänkin mielenterveystyön kuin hengellisen työn kanssa. Jos kertoisin kaikesta kokemastani, menettäisin ehkä sen vähäisenkin rippeen arvovaltaa ja kunnioitusta, mitä olen onnistunut säilyttämään. Ja tässä törmäämme jälleen kerran tuohon seikkaan, joka on estänyt luonnehäiriöisyyden tulemisen julkisuuteen. Häpeä. Minäkin häpeän kaikkea sitä, mille pakostakin olen joutunut antamaan jonkinlaisen hyväksynnän vastoin tervettä itsetuntoa!

Minulle aina vakuutettiin kaiken tämän kuuluvan normaaliin elämään. Milloin ajauduin siihen tilaan, etten enää tiedostanut kaiken järjettömyyttä, sitä en osaa sanoa. Jos ihmisellä on sanoinkuvaamaton tuska niin avioliitossa kuin työelämässäkin, katoaa helposti taju niistä rajoista, missä ihminen on koskematon niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Uskonnollisuuden varjolla vaaditaan usein suorastaan mahdottomia asioita, eikä yhtään nähdä toisen ahdistusta tai kärsimystä. En itse, eikä kukaan mukaan tiedostanut sitä, että olin tekemässä henkistä kuolemaa. Johtuneeko siitä, että olin vain yksi monien joukossa?