Kauhistuksen kanahäkki III-2

Tyhjiin imetty

Liisan asunnossa ei juurikaan ollut huonekaluja. Ystävän antama sänky oli suurin esineistä. Kaikki yksityisimmät Liisan tavarat olivat mahtuneet muutamaan vanhaan matkalaukkuun ja pariin pahvilaatikkoon.

Liisalla oli aikanaan ollut omissa nimissään oleva isän lahjoittama kaksio sekä jonkinlainen pienehkö osakesalkku. Samoin oli hän avioliiton alkuaikoina hankkinut melkein kaiken irtaimiston heidän yhteiseen asuntoonsa. Jussi ei käytännöllisesti katsoen ollut tuonut mitään tähän liittoon, jota Liisa tuskin koskaan oli kutsunut avioliitoksi. Jussi oli tuonut mukanaan vain charminsa ja loputtoman leikinlaskunsa, joka ei lainkaan kyennyt harkitsemaan sopivaa aikaa tai paikkaa. Niinpä tuttavapiiri oli melko pian karsiutunut muutamaan perheystävään, jotka jostakin käsittämättömästä syystä olivat tottuneet Jussin käytökseen.

Jussi laski leikkiä itse asiassa kaikesta ja kaikista, ajattelematta ollenkaan, mitä kulman takana on. Tämä oli juuri se perusajatus, mikä aina oli Liisan mielessä. Jussi ei kyennyt ennakoimaan mitään, vaan suorastaan maanisessa kiihkossa heittäytyi aina vain uusiin kokeiluihin ja taloudellisiin seikkailuihin. Tämä näkyi jopa Jussin ajamisessa, sillä risteyksissä ja jyrkissä mutkissa hän ei ajoittain hiljentänyt vauhtia ollenkaan, ajatellen mahdollisen kolarin olevan aina toisen osapuolen syytä! Hänhän tuli oikealta, hänhän oli todella hyvä kuljettaja! Ajoittain Liisa sai kokea kauhuntäyteisiä hetkiä heidän nipin napin välttäessään yhteentörmäyksen. Mutta mikään ei hetkauttanut itsevarmaa ratissa istujaa!

Liisa oli suorastaan pakotettu luovuttamaan asuntonsa ja osakesalkkunsa omalle rakkaallensa, joka vain ajatteli vaimonsa parasta.

Liisan oli mahdoton käsittää, kuinka Jussin jatkuvat vierailut naapurikaupungissa olisivat voineet palvella hänen parhaakseen. Jussin tiliotteista oli selvästi paljastunut, kuinka tämä jatkuvasti maksoi hotellilaskuja kahden hengen huoneista!

Jussi ei ollutkaan sijoittanut rahojaan ja Liisan osakesalkkua liiketoimintaan, vaan hetken mielijohteesta oli ostanut itselleen kesämökin Keski-Suomesta! Siellä hän ei kuitenkaan voinut käydä Liisan kanssa, koska kaikki naapurit olivat nähneet hänen viettävän siellä aikaansa tummatukkaisen kaunottaren kanssa. Liisan hiukset olivat aivan oljenkeltaiset ja huomattavasti lyhyemmät. Vasta asian paljastuttua vaimo oli käsittänyt, miksi Jussi olisi halunnut hänen kasvattavan pitemmät hiukset ja värjäävän ne mustiksi!

Tänään Liisa siis oli kuten kaikki uhritoverinsakin: hän oli menettänyt terveytensä, persoonallisuutensa, elämänsä, rahansa ja omaisuutensa. Käynnit sosiaalitoimistossa olivat mitä suurinta nöyryytystä, koska virkailijan oli mahdotonta käsittää, ettei Liisalla ollut ollenkaan omaa rahaa, kun mies puolestaan näytti kylpevän siinä!

Tällä hetkellä, suloisessa vuokra-asunnossaan metsän reunassa, hänen täytyi todella energisesti taistella katkeruutta vastaan. Tai miksi ihmeessä hän ei saisi edes hetkeksi antaa tilaa tällekin tunteelle? Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli ollut tekemisissä niin käsittämättömien asioiden kanssa, että hän ei loppujen lopuksi uskaltanut tuntea juuri mitään. Kaikki oli johtanut siihen, että hän oli ollut kuin sivusta seuraaja kaikelle sille, mitä hänelle tapahtui. Osa häntä kärsi sanoinkuvaamattomasti, ja toinen osa seurasi tätä kärsimystä päätänsä puistellen: eihän tuollaista saa tehdä kenellekään ihmiselle!

Kuinka hän ylipäätään oli selvinnyt näinkin henkisesti terveenä kaikesta siitä, mitä hänen oma puolisonsa oli hänen ylleen kaatanut? Jonnan kanssa he olivat päätyneet eräänlaiseen ratkaisuun, joka tuntui ainoalta loogiselta selitykseltä. He olivat kumpikin noiden vaikeiden vuosien aikana ikään kuin jakaneet minuutensa, persoonansa, kahteen eri osaan. Toinen osa ei päässyt ruumiissa kiinniolonsa johdosta karkuun niitä jopa absurdeja tilanteita, jotka toistuivat vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Mutta toisen puolen itseään he olivat päästäneet ikään kuin karkuun, ulos tästä helvetillisestä ilmapiiristä. Tämä osa tarkkaili kaikkea heille tapahtunutta aivan kuin ulkopuolisena ihmisenä, toisaalta osana turvassa olevaa omaa itseä, joka takaisi edes jonkinlaisen mielenterveyden säilymisen.

Tämä oli heidän selityksensä, jota kumpikaan ei ollut uskaltanut kertoa terapeutilleen sen pelossa, että heitä olisi epäilty jakomielitautisiksi, skitsofreenikoiksi; olivathan he usein kuulleet eräästä psykiatrista, joka kahdeksankymmentä prosenttia kaikista potilaistaan julisti skitsofreenikoiksi!

Liisaa siis katkeroitti ajatus siitä, että hän nyt oli jo keski-ikäinen, työkyvyttömyyseläkkeellä oleva rutiköyhä nainen. Hänellä ei ollut varaa ostaa edes välttämättömimpiä huonekaluja tai taloustarvikkeita, sillä lähdettyään Jussin kodista (näin hän halusi ajatella, varmastikin elämänsä loppuun asti), hän ei ollut saanut mukaansa juuri mitään, sillä huomattuaan eron olevan väistämätön, oli mies eräänä päivänä kutsunut lukkosepän vaihtamaan kaikki lukot. Siitä lähtien oli Liisa joutunut kerjäämään jokaista yksittäistä esinettä. Jussi uskoi vuorenvarmasti ostaneensa kaiken itse, omilla rahoillaan! Tässä kohden Liisan pyrki valtaamaan todellinen raivo, sillä jopa vanhempien kotoa saadut huonekalut ja koriste-esineetkin Jussi väitti ostaneensa korkeaan hintaan!

Olkoon miten on, ajatteli Liisa, pääasia on, että pääsin irti siitä helvetistä! Maalliset tavarat ovat maallisia, eikä niitä tule itkeä. Jussi viimeinkin päästi hänet irti, jopa melkein ajoi pois. Se mitä hän Jonnan kanssa oli yhteistuumin uskaltanut rukoilla ja toivoa, oli eräänä päivänä toteutunut sellaisella ryminällä, ettei sitä oikein voinut todeksi uskoa!

Jussi oli koko heidän liittonsa ajan pitänyt Liisaa mieleltään sairaana, ja oli sen tähden suonut itselleen erityisiä vapauksia ihmissuhteissa. Hän piti itseänsä melko onnettomana ihmisenä, joka tarvitsi runsaasti lohdutusta. Siksi hän oli Liisan rahoilla ostanut kesämökinkin, pakopaikaksi kaikesta tästä ahdistuksesta! Siksi hän asusteli lähikaupungin hotellissa kahden hengen huoneessa, silloin kun ei ollut mahdollisuutta ajaa mökille asti; olihan hän melko tunnetun firman toiseksi korkein johtaja omine huoneineen! Viereisen toimiston hoikka ja mannekiinimainen, korpinmustahiuksinen konttoripäällikkö, annettakoon hänelle nimi Janina, niin… jos hän silloin tällöin sattui törmäämään Jussiin eteisaulassa, niin… oliko se sitten jokin ihme, jos he joskus päätyivät keskustelemaan Jussin hotellihuoneeseen tai Keski-Suomessa sijaitsevalle mökille? Jussi kun oli niin ahdistunut ymmärtämättömän ja hermoheikon vaimonsa takia… ja olihan Janina lukenut psykologiaa vuoden ajan! Jussi tarvitsi terapiaa eikä sitä saanut ilman terapeuttia!

Tässä vaiheessa asian tiimoilta, kun kaikkia seikkoja ei juurikaan tunneta, on turha yrittää selittää sitä, kuinka sanoinkuvaamaton näiden luonnehäiriöisten henkilöiden mielikuvitus ja luovuus on. Asian paljastuttua Liisalle joutui hän todella ymmälle vaatiessaan Jussilta selitystä kaikelle. Viimeinkin päästyään ensimmäistä kertaa mökille, oli hän saunan pesuhuoneesta löytänyt sellaisia shampoita ja hoitoaineita, mitä vain nainen käyttää. Samoin oli eräässä naulakossa roikkunut naisten uimapuku. Ensimmäisen selitysillan päätteeksi Liisa oli niin päästään pyörällä ja käsittämättömän ristiriitaisen onnen vallassa, että vietti tavallista seksikkäämmän yön Jussin kanssa, toki useamman samppanjapullon avustuksella! Koskaan aikaisemmin ei tämä käsittämätön mies ollut tuonut julki rakkauttaan vaimoansa kohtaan näin ylitsepursuavalla tavalla! Oli niin paljon väärinkäsityksiä, eikä Janina…

Tässä kohden joudumme siis kysymään, oliko Liisa oikein terve. Ei hän varmaankaan ollut, ei edes omasta mielestään. Mutta tälle Liisan sairaudelle ei vielä oikein ole nimeä, koska itse sairauttakaan ei ole tunnistettu kokonaisuudessaan. Liisa oli toki syönyt masennuslääkkeitä lähes kymmenen vuoden ajan, mutta ne eivät juurikaan olleet vieneet pois haluttomuutta elämään. Ne eivät voineetkaan tehdä sitä, sillä Liisa ei ensisijaisesti ollutkaan masentunut, vaikka oli sitäkin. Hän oli juuri sitä mitä on jokainen luonnehäiriöisen uhri: hän oli mitä suurimmassa määrin traumaattinen! Hän eli jatkuvassa pelossa: mitä huominen päivä tuo tullessaan? Hän kulki väistämättömästä katastrofista toiseen, niin että joka kerta palanen hänen minuuttaan lohkesi pudoten jonnekin syvyyteen. Elämä ei tuntunut suovan mitään toivoa!

Televisiosta oli tullut jokunen elokuva ja dokumenttikin, missä puhuttiin autistisista persoonista, ennen kaikkea lapsista. Kaikki esitetyt asiat olivat tehneet häneen suuren vaikutuksen. Miksi hän sellaisella tavalla saattoi samaistua noihin eräällä tavalla persoonansa piilottaneisiin, ikään kuin ruumiistaan kaikonneisiin pikkuraukkoihin? Oliko hänelle tapahtunut jotakin vastaavaa, sillä hän ei itsekään oikein enää tuntenut sitä henkilöä, joka katsoi peilistä?

Hän ei voinut mitään sille, että tunsi niin suurta samankaltaisuutta näiden ihmisten kanssa. Hän ei itse sitä enää tiedostanut, tai oliko oikeastaan koskaan tiedostanut, että hän tietyillä elämän alueilla oli harvinaisen lahjakas ja aivan oikeasti hieno ihminen. Hän oli juuri niin kuin kaikki muutkin kaltaisensa; itsekkäämpi ihminen tuskin olisi niin kauan yrittänyt tulla toimeen tuollaisissa vaikeissa ja suorastaan järjettömissä olosuhteissa. Jos kaikki nämä ihmiset, näiden kokemustensa jälkeen, pääsisivät vapauteen ja auttamaan muita kaltaisiaan, niin mitä tässä maailmassa tapahtuisikaan!

Kuunnellessaan Jonnan tuntemuksia hänelle oli tämä ajatus entisestään voimistunut. Muutama vuosi sitten Jonna oli vielä ollut aivan samanlainen kuin hänkin. Osa Jonnaa oli näyttänyt aivan normaalilta, tavalliselta ihmiseltä, mutta kun masennus ja selvä traumaattisuus saivat ylivallan, täytyi Jonnaa ikään kuin huhuilla esiin jostakin syvyydestä. Miksi ei kukaan tämän ihmisraunion seurakuntalaisista millään tavoin näyttänyt huomaavan missä todella mentiin?

Tilaisuuksissa ja yksittäisissä keskusteluissa tätä mitä suurimmalla rakkaudellisuudella innostettiin vain kiittämään suurta ja voimallista Jumalaa kaikista elämän ahdistuksista. Rukous- ja ylistystilaisuuksissa ei unohdettu selvästi kärsivää sisarparkaa, vaan usein parikin maireasti myhäilevää sisarta asettui molemmin puolin häntä laskien kätensä tämän ylle kehotuksin: ”Kiitä, kiitä, kiitä, kiitä, kiitä…!” Pakkohan Jonnan oli yrittää kiittää, vaikka sydän vuosi verta! ”Kiitoksessa on meidän voimamme, kiitä, kiitä…”

Jonna oli useaan kertaan yrittänyt saada keskusteluyhteyttä seurakunnan saarnaajan ja tämän vaimonkin kanssa. Mutta kun aivan kuin erikoisen vaiston omaten nämä huomasivat Jonnan haluavan puhua jotakin avioliitostaan, miehestään, joka oli niin palava julistaja ja vanhemmistoon kuuluva, oli keskustelu ohjattu hyvään ja rakkaudelliseen Jumalaan, joka sallii elämäämme niin paljon sellaistakin, mitä emme sillä hetkellä itse pysty ymmärtämään…

Itse asiassa lähes jokaiselle seurakuntaan kuuluvalle oli tullut selväksi se, ettei perheasioista tullut puhua mitään perheen ulkopuolella tai aviopuolison tietämättä, ei edes seurakunnassa tai sielunhoidollisesti. Asia oli tabu. Liisaa ei voinut olla suorastaan raivostuttamatta se, että oli tullut selvääkin selvemmäksi, että tämä sääntö koski vain naisia, ei miehiä, veljiä!

”Nainen vaietkoon seurakunnassa.” ”Nainen olkoon alamainen miehellensä.” Vaikka joskus tulisi mustelmiakin, niin se oli vain hyvän Jumalan sallimaa koulutusta, mistä seuraisi sitäkin suurempi kunnia tuonpuoleisessa elämässä, joka oli niin lähellä, niin lähellä…

Onko meidän syytä ihmetellä sitä, jos niin Liisa kuin Jonnakin olivat sisimmässään hyvin kriittisiä koko uskonnollista toimintaa kohtaan, vaikka sitä ei juurikaan uskaltanut tuoda julki. Tuskin kukaan seurakuntalainen, olkoon sitten missä yhteisössä tahansa, uskaltaisi myöntää alistuneensa kaikkeen tähän vain sen tähden, että häneen osaltaan jo äidin maidosta alkaen oli iskostettu pelko iankaikkisen elämän mahdollisesta menettämisestä.

Keskusteluissaan nämä kaksi ahdistettua ”heikkoa astiaa” olivat käyneet lävitse sellaisia asioita, että jos seurakuntalaiset olisivat kuulleet niistä, olisivat he hirvittävässä kadotuksen pelossa siirtyneet toiselle puolelle katua näiden tullessa vastaan!

Jonna oli sydämeltään täysin vakuuttunut Jumalan olemassaolosta ja tämän hyvyydestä, mutta rukoillessaan silloin kun sen jaksoi tehdä, oli häntä alkanut häiritä mitä kiusallisin ja tyrmistyttävin toteamus. Aina sulkiessaan silmänsä ja kumartaessaan päänsä, tai maatessaan vuoteellaan, oli hän halunnut puhua Jumalansa kanssa, joka Jeesuksessa Kristuksessa oli tullut niin lähelle, ihmiseksi, aivan kuten hänkin oli. Mutta miksi hän ei löytänyt oikeanlaista yhteyttä edes rukouksessa?

Hän ei ollut koskaan näyssä nähnyt Herraa, ja useat uskovaiset vakuuttivat esim. Hoffmannin maalauksessa Kristuksen olevan juuri sen näköinen. Kenenkään ei tule epäillä, jos joku tällaista vakuuttaa, ja niinpä Jonna halusi kohdistaa rukouksensa juuri tälle Persoonalle, joka maalauksen luoman mielikuvan mukaan oli niin ymmärtäväinen ja rakkaudellinen. Mutta mikä kirous oli hänen yllään, kun hän aina silmät sulkiessaan näkikin edessään seurakunnan saarnaajan kasvot, tai miehensä ylimaallisen hurskaan ilmeen omaavat kasvot, juuri sellaisena kuin tämä käyskenteli toivottaessaan seurakuntalaisia tervetulleeksi kokouksiin?

Liisa ei siis ollut mikään uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hän koki aivan saman tuntemuksen käydessään missä milloinkin. Voiko Herra, voiko Jeesus, olla niin ihmisen näköinen, seurakunnan saarnaajan näköinen, jopa Jussin näköinen?

Kumpikin ”heikko astia” oli mitä suurimmassa määrin alkanut asettaa kyseenalaiseksi monia seurakunnassa ilmeneviä asioita. Mikä oli tällainen seurakunta, jonka keskuudessa saattoi tapahtua sellaista, mistä kumpikin oli ollut osallisena vuosikymmenien ajan, joskin eri piireissä ja erilaisessa määrin? Eikö kukaan uskaltanut nousta tätä kaikkea vastaan, nostaa kissoja pöydälle, paljastaa pahuutta, jonka kaltaista useimmat tuttavatkaan, aivan maalliset, eivät voineet kuvitellakaan olevan niissä piireissä, missä niin autuas hymy kasvoilla toivotettiin kaikille Jumalan siunausta ja puhuttiin rakkaudesta? Ei, ei kukaan uskaltanut, sillä olihan kysymys Jumalan kunniasta, seurakunnan maineesta!

Yksi vanhimmista sisarista tosin näki jotakin, tai oikeastaan jokainen näki, mutta ei rohjennut sanoiksi pukea mitään tuntemuksistaan. Tämä sisar oli usein tullut Jonnan ja Liisan luokse niin seurakunnassa kuin kadullakin, ja keskustelun siirtyessä seurakunnallisiin asioihin, oli tämä ikään kuin kala akvaariossa ajoittain aukonut suutaan tuodakseen julki joitakin ajatuksiaan, mutta sitten oli suutaan mutristaen todennut: ”No jaa, Jumalan tiet ovat käsittämättömät, halleluja, iankaikkinen elämä on tärkeintä, sisaret, älkäämme vaarantako sitä millään tavalla!”

Niin, iankaikkinen elämä, se oli tärkeintä, ja sen tähden oli hyvä vaieta kaikesta tätä aikaa koskevasta, koettelemusten ajasta? Herra oli tulossa millä hetkellä tahansa, pääasia oli, että jokainen oli valmis. ”Miten on sinun suhteesi, rakas Liisa-ystävä, oletko hyvä tuttava Herran kanssa, oletko kokonaan Hänen omansa?” Liisa osittain aina jäykistyi; jokin hänen sisimmässänsä järkkyi, ja hän ajatteli oliko hän todella saarnaajan oma… hyvät ihmiset, jopa tällaisen keskustelun aikana hän aina Herrasta puhuttaessa silmänräpäyksessä sai silmiinsä kuvan tuon seurakunnan saarnaajasta, jonka edustaja kulloinkin hänen kanssansa puhui. Ei, hän ei ollut kenenkään saarnaajan oma, vaikka tämä juuri olikin pitänyt niin valtavan puheen, että se olisi tullut ”säteillä” koko maailmaan television välityksellä!

Hän suorastaan inhosi tätä ihmispalvontaa, ihmisten korottamista, ennen kaikkea kun kaikki hurskaus näytti olevan vain palavia puheita, mutta käytäntö oli aivan jotakin muuta. Eikö juuri tulleessa dokumentissa amerikkalaisesta psykopatiasta ollutkin erikoisesti jäänyt hänen mieleensä yksi lause: ”Psykopatian kohdalla puheet ja käytäntö ovat valtavassa ristiriidassa keskenään!” Mutta eihän se voinut koskea seurakuntaelämää, ei kai…?

Vanginvartijan ote alkaa hellittää

Jonna oli jo hyvin suuressa määrin löytänyt niitä palasia, mitä hänestä aikojen myötä oli hakattu irti. Kaikki oli alkanut siitä, kun viimeinkin seurakunnassa oli vieraillut pariskunta, joka oli sijoitettu yöksi vanhemmistoveljen luokse, siis siihen kotiin, missä Jonna asui miehensä kanssa.

Mies oli ollut suhteellisen terve koko elämänsä ajan, etenkin kun oli harrastanut niin paljon liikuntaa ja osallistunut lukemattomiin vapaa-ajan toimintoihin. Niin, tässä törmäämme jälleen kerran samaan asiaan kuin jokaisen luonnehäiriöisen uhrin kohdalla. Mies harrasti niin paljon kaikkea, jopa vesihiihtoa myöten, että rahat aina olivat tiukalla. Onneksi vaimo, sisar, oli niin vaatimaton ja vähään tyytyväinen, ettei juurikaan halunnut poistua kotoaan, missä palveli miestään kaikin mahdollisin tavoin. Tästä tätä ylistettiin jopa miehen pitämissä puheissa seurakunnassa. Tällä sisarella tulisi olemaan todella kirkas paikka tuonpuoleisessa, missä hän olisi loistava kuin kirkas tähti, esikuvallisena kenelle tahansa sisarelle!

Kuka tahansa sisar seurakunnassa tiesi ja huomasi, jos vain tahtoi, ettei tämä Jonnan alistuvaisuus ja vaatimattomuus, suorastaan askeettisuus, ollutkaan omavalintaista, vaan erinomaisen manipulointikyvyn omaavan miehen mestarisaavutus. Näissä kertomuksissamme emme voi olla tuomatta julki sitä puolta asiassa, mikä tuntuu käsittämättömältä, etenkin jos puhutaan eri seurakuntien jäsenistä. Jonnan mies, vanhemmistoveljenä, ei milloinkaan puhunut säädyttömiä kenenkään seurakuntalaisen läheisyydessä, mutta tietyn sisäisen paineen saavuttaessa vastustamattoman rajan, saattoi tämä kiroilla pahemmin kuin kukaan Jonnan tapaama juovuksissa oleva mies! Kiroilu ei siis luonnehäiriöstä puheen ollessa olekaan vain maailmallinen käsite, vaan siinä saattavat olla mestareita muuten niin pidättyväiset uskovaiset ihmiset!

Kun puhuttiin Jonnan antaumuksesta ja alistuvaisuudesta, nöyrästä miehensä määräysvaltaan taipumisesta, pieneen tyytymisestä… niin, Jonnan oli pakko myötää, että joinakin suorastaan kuvottavina hetkinä oli hänenkin suustaan purkautunut muutama todella ruma sana, joskin vasta muutaman kymmenen metrin päässä seurakunnasta, hänen yksin astellessansa kohti lähellä olevaa puistoa. Oli joskus ruma sana tullut hänen huulilleen seurakunnan ruokailutilassakin, vaikka joku olisi saattanut kuulla sen. Antaisiko Jumala sen hänelle anteeksi?

Tämä yksityiskohta näiden uhrien elämässä tuo esiin sen toivottomuuden ja kaikkeen ulkonaiseen hurskaaseen käyttäytymiseen kyllästymisen, mikä sitten purkautuu jopa kirosanoina. Useampikin uhri hengellisestä taustastaan huolimatta sydämensä kyllyyttä purkaessaan käyttää juuri niitä sanoja, joita heidän puolisonsa tai kiusaajansa työpaikalla on hänelle suoltanut. Kukaan ulkopuolinen ei voi edes kuvitella sitä ahdistusta, mikä on vallannut nämä ihmiset. Siksi kuuntelijan ja terapeutin tulee antaa paljon anteeksi kaikille uhreille, sillä tämä on vain ohimenevä vaihe.