Kauhistuksen kanahäkki II-6

Seksistä

Jokainen ihminen odottaa elämältä hyviä asioita. LH-persoonan kanssa ei kuitenkaan jo kirjoittamamme perusteella mikään voi olla normaalia, koska hänen käsityksensä asioista ovat täysin poikkeavia tavallisen ihmisen käsityksistä.

Sukupuolinen kanssakäyminen on ihmiselämän perusasioita, ja terveelle ihmiselle se on vain elämän osa-alue omalla paikallaan. LH-persoonan läheisyydessä kuitenkin vallitsee niin laajamittainen huonovointisuus, että sen peittämiseksi on keksittävä jotakin. Niin kuin jo olemme kirjoittaneet, hyvin useissa tapauksissa kaikki normaali kiintymys ja tunne-elämä korvataan epänormaalilla seksillä.

Luonnehäiriöinen ei elä samassa todellisuudessa, missä uhri elää. Niin kauan kuin uhrilla vielä on normaalia ajattelua, etenkin naisella, ei hän voi olla tyytyväinen elämäänsä, koska siitä puuttuu kaikki todellinen tunne ja empatia. Hän on vain väline toisen pyyteiden tyydyttämiseksi. Nainen ei voi olla sydämestänsä mukana seksissä, jos hän tuntee olevansa hyväksi käytetty, väärin ymmärretty. Jos hän ei voi tuntea rakkautta, todellista välittämistä, hän voi ainoastaan toimia LH-persoonan tavoin ja näytellä kiintymystä. Mutta kuka jaksaa sitä loputtomiin? Ei kukaan!

Kuuluisat tutkijat ovat yksimielisiä sen asian suhteen, että seksi ilman rakkautta on pornoa. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä niin uskonnolliselta kuin aivan maalliseltakin kannalta katsoen aito kiintymys ja rakkaus ovat perusta kaikelle todelliselle sukupuolielämälle, myönnetään se tai ei.

Kun siis kumpikin on jatkuvasti tyytymätön, ajaudutaan pakostakin kompromissiratkaisuihin. Eroa ei haluta eikä hyväksytä, yhdessä pitää olla keinolla millä hyvänsä. Niinpä kuvaan tulevat mukaan huumaavat ja turruttavat aineet. Harvempi hyväksyy suoranaisia huumeita, mutta alkuun kelpaa mikä tahansa rentouttava. Aloitetaan viinillä tai oluella, ja jonkin aikaa tuntuu löytyneen hyvä ratkaisu yhdessä olon ongelmaan. Pienessä huppelissa unohtuu luonnehäiriö niin kuin uhrinakin oleminen. Mielikuvitus lentää ja kumpikin on tavallaan tyytyväinen. Mutta ihminen on siitä kummallinen olento, että hän ajoittain herää näkemään todellisuuden; tyytymättömyys alkaa jälleen vaivata, sillä näytteleminen ei oikein sovi terveelle mielelle.

Siirtyminen väkevämpiin juomiin tuo taas hetken helpotuksen, kun vielä mahdollisesti aletaan tupakoimaan. Todelliset tunteet puudutetaan, huumataan itseä enemmän ja enemmän, kunnes kaikki todellisuus vääristyy. Seksi saa entistä enemmän pornon piirteitä, niin että jossakin vaiheessa päädytään hyvin perversseihin mielikuviin ja toimiin.

Tämä on surullisen monen kertomuksen sisältö. Kun kaikki muukin on luonnotonta, miksi ei siis seksielämäkin olisi sitä! Mutta hurjimpiinkin mielikuviin kyllästyy ja mieli kaipaa sittenkin todellista välittämistä ja rakkautta. Empatian puute on elämän puute. Ihminen on luotu elämään, ei vain harhailemaan pelkissä mielikuvissa.

Yksi suurista kysymyksistä koskee näitä ongelmia. Miksi toinen voi niin suuresti osoittaa voimakasta vihaa ja vastenmielisyyttä kumppaniansa kohtaan? Miten nainen voi sellaisella tavalla vihata miestänsä, miksi mies vaimoansa? Onko takana jokin kieroutuneisuus, sukupuolinen vääristymä? Siitä meillä ei ole tietoa, vain aavistuksia. Useampikin epäilee kumppaninsa olevan ainakin jossakin määrin homoseksuaalinen. Siihen viittaavia seikkoja on ilmaantunut vuosien aikana, mutta selvää näyttöä ei ole. Tämä kuitenkin voisi olla yksi selitys negatiiviselle asenteelle, jos lapsuuden kokemuksiin liittyy seksuaalista väärinkäyttöä tai vääristyneitä käsityksiä perhe-elämässä.

Voiko luonnehäiriöinen muuttua ja voiko häntä auttaa?

Melkein jokainen LH-persoonan uhri käy suuria sisäisiä taisteluja niin uhrina olon aikana kuin irtautumistilanteessakin sen suhteen, onko hän sittenkään tehnyt kaikkea mahdollista saadaksensa asiat korjaantumaan? On suorastaan masentavaa seurata sitä, kuinka vielä vuosiakin irtautumisen jälkeen uhri saa omantunnon tuskia sen takia, että lähti pakoon. Jos hän sittenkin olisi… jospa kuitenkin… kun kiusaaja sittenkin oli välillä niin ihana… kun hänen omaisensakin puhuvat niin kauniisti hänestä…

Miksikähän ihmiset eivät voi jättää toisiansa rauhaan, edes vakavimmissa tapauksissa? Miksi ihmisten aina täytyy tietää kaikki paremmin kuin se, joka on kaiken läpikäynyt?

Uhri siis käy asioita lävitse aina vain uudelleen, eikä vähiten ulkopuolisten vaikutteiden johdosta. Olisiko sittenkin pitänyt vielä yrittää, kun kiusaaja sittenkin on niin säälittävä? Pastori Raimo Mäkelä on hyvin oikeassa kirjoittaessaan, ettei uhrin ole hyvä edes rukoilla kiusaajan puolesta siinä vaiheessa, kun oma tuska on tullut liian suureksi. Tämä lyö korville perinteistä ajattelua, ja jos mahdollista, tulisi sen tapahtua niin näyttävästi, että tekohurskaat ihmiset joutuisivat katsomaan itseänsä peilistä!

Maassamme on kuulemma jossakin hoidettu menestyksellisesti persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä. En epäile sitä ollenkaan, sillä kysymyshän on juuri tuon nimikkeen alla olevista potilaista. Mutta voisiko uhri tai joku muu todellakin saada muutoksia aikaan selvästi luonnehäiriöisessä elinkumppanissa tai työtoverissa? Tämä kun on niin tuskallinen kysymys melkein jokaisen uhrin tai kuntoutujan elämässä ja mielessä. Välttääksemme turhia syyllisyydentunteita muutenkin raskautettujen ihmisten elämässä, esittäkäämme joitakin asioita, jotka kirjoittaja tunnustaa teoreettisiksi.

Kuten kirjoituksistani käy ilmi, olen tämän asian suhteen täysin Raimo Mäkelän kannalla: muuttumista tuskin tapahtuu. Erilaisissa dokumenteissa puhutaan siitä, kuinka tunnetut ja ammattitaitoisimmat terapeutit yrittävät saada muutosta aikaan rikollisissa henkilöissä. Tulos on ollut melko ilmeinen: jos muutoksia on ollut, ovat ne olleet lähinnä teoreettisia, tai niin pieniä, ettei niillä ole ollut vaikutuksia vapauttaviin päätöksiin. Me emme nyt kuitenkaan puhu näissä kirjoissamme ammattirikollisuudesta eikä ammattirikollisten hoitamisesta. Me haluamme pysyä siinä luonnehäiriöisyydessä, joka vallitsee aivan tavallisina pidettyjen ihmisten keskuudessa.

Joidenkin uhrien elämässä on tapahtunut melkoinen muutos, kun he ovat omassa, lievemmässä tapauksessa, alkaneet selvän vastarinnan kaikkea sitä vastaan, minkä ovat kokeneet sopimattomaksi. Tämä on kuitenkin mahdollista vain siten, että oma kunto on vielä melko hyvä ja kiusaaja ei ole saavuttanut tavoitettansa: täydellistä alistamista. Elämä siis saattaa muuttua siedettävämmäksi, mutta on aivan yksilöllistä voidaanko puhua asioiden korjaantumisesta. Harvemmassa tapauksessa niin tapahtuu.

Mutta polttavin kysymys onkin siinä, voiko ilmeisen syvästi häiriintynyttä auttaa, eli voiko hänessä tapahtua niin suuri muutos, että voidaan puhua parisuhteen normalisoitumisesta, tai työpaikalla normaalista ilmapiiristä? Jos otaksumme, että amerikkalainen dokumentti on oikeassa, on kysymys geeneistä. Tältä pohjalta on odotettava geenitekniikan kehittymistä tarpeeksi pitkälle, eli odotusaikaa ei lasketa muutamissa vuosissa, vaan mahdollisesti kymmenissä vuosissa. Jos kuitenkin pitäydymme perinteisiin näkemyksiin, on kysymys kehityshäiriöstä, jota ei kuitenkaan osata selittää. Ainoa mitä tiedetään on se, että henkilön persoonallisuuden kehityksessä on jokin tai joitakin häiriöitä, jotka ovat aikaansaaneet kehityksen pysähtymisen joko suuremmalla tai pienemmällä persoonallisuuden alueella.

Kirjani ensimmäisessä osassa totean, että joidenkin mielestä jonkun kehitys on jäänyt teini-ikäisen tasolle, tai jopa 8-10 vuotiaan tasolle. En rohjennut ottaa sellaisia lukuja, joita monet suosittelevat, koska tiesin kirjoittavani asiaa, joka nyt ensimmäistä kertaa asetetaan uutena monen eteen. Joidenkin luonteenpiirteiden ja käytösesimerkkien mukaan ei kuitenkaan tehdä mitään vääryyttä, jos väitetään joidenkin ihmisten käytöksen viittaavan ajoittain jopa kolmevuotiaaseen. Kolmevuotias yleensä osaa jo puhua ja tuoda esiin ajatuksiansa. Hän saattaa olla todellinen hirmuvaltias leikkikentällä tai hiekkalaatikolla. Miksei myöskin kauppakeskuksessa tai karkkitiskin edessä.

Jo tähänastisten järkeilyjemme perusteella on selvästikin kysymys kehityshäiriöstä jollakin luonteen alueella. Eli toisin sanoen kyseiseltä henkilöltä on jäänyt kokematta ja elämättä melkoinen määrä kaikesta siitä, mikä synnyttää normaalin persoonallisuuden. Jokainen alan ihminen voi silloin jo tuoda esiin sen seikan, minkä tavallinen pulliainenkin voi päätellä: koska on kysymys elämättömästä elämästä, voidaan asia korjata vain puutteiden paikkaamisella. Miten se sitten tapahtuu? Pitkäaikaisen terapian kautta, eli jonkun on tavalla tai toisella saatettava potilas elämään puuttuva osa elämää. Eli tarvitaan joku, joka elää rinnalla riittävän pitkän ajan. Kun tiedämme, mitkä resurssit mielenterveysalalla ovat tällä hetkellä, voidaan huoletta todeta, ettei tällaista rinnalla eläjää, jonka on omattava melkoinen ammattitaito, löydy todellisuudessa kenellekään, ellei sitten ole hyvin varakas henkilö.

Entä sitten uhrin mahdollisuudet muutoksen aikaansaamiseksi? Käytäntö osoittaa sen, että siinä vaiheessa kun muutosta pyritään etsimään, on uhri jo siinä määrin itse vammautunut, ettei missään tapauksessa pysty omien voimavarojensa puitteissa olemaan välikappaleena tässä asiassa. Toipuakseen omasta katastrofistansa hän tarvitsee ainakin vuodesta kahteen eriytymistä vammauttavasta henkilöstä. Jos jo yhdessäolon aikana uhri on vihamieliseksi katsottava henkilö kiusaajalle, niin mitä hän onkaan parin vuoden eron jälkeen? Ja olisiko uhri parin vuodenkaan jälkeen kykenevä ottamaan ohjaksia sellaisella tavalla käsiinsä, että vihamielisyys voitaisiin voittaa ja kiusaaja antautuisi tämän ohjattavaksi? Tilanne on siis täysin mahdoton ja kohtuuton joka suhteessa.

Jos meillä on niin suuri työ jo oman itsemme persoonallisuuden kanssa, niin kuinka voisimme sitten uskoa voivamme sellaisessa määrin vaikuttaa johonkin hankalaan henkilöön, että tämä muuttuisi joksikin muuksi? Jokainen uhri käy niin valtavan urakan oman persoonallisuutensa kuntouttamiseksi, ettei ole mitään mahdollisuuksia ajatella toisia ihmisiä. Vaatimus jonka uhri itsellensä haluaa asettaa ympäristönkin painostuksesta, on näin osoitettu täysin kohtuuttomaksi ja mahdottomaksi.

 Mainitsimme edellä, että kiusaaja katsoo uhrin vihamieliseksi henkilöksi. Miten tämä on selitettävissä? Niin kuin muutkin LH-persoonan piirteet, on tämäkin kätketty niin hienosti, ettei sitä pintapuolisella tarkastelulla tule panneeksi merkille. Jokainen uhri kuitenkin muistaa ja tietää, millainen määrä vihamielisyyttä häneen on kohdistettu niin peitetysti kuin aivan avoimestikin. Häntä on moitittu milloin mistäkin, hän on ollut ymmärtämätön, taitamaton… Häntä on rankaistu luunapilla, tukistuksella, jonkin esineen heittämisellä, tai vain sanallisesti. Hän on kuullut tätä niin kauan ja sellaisessa määrin, ettei oikein enää tiedosta yksittäisiä moitteita ja vihamielisyyden osoituksia. Hän on kokenut vihamielisyyttä, mutta että hän itse olisi vihamielinen…?

Tätä ei helposti tule ajatelleeksi, mutta se on yksi perustavaa laatua olevista seikoista luonnehäiriöisen ihmisen käytöksen selittämiseksi. Hänhän pyrkii projisoimaan kaikki negatiiviset tunteensa ja asenteensa, tekonsakin, siihen henkilöön, joka antautuu tai suostuu sen kohteeksi. Eli LH-persoona ei missään suhteessa olekaan sitä, mitä on, vaan projisoinnin vaikutuksesta kaikki negatiivinen ja paha onkin toisessa henkilössä. Eikä ole yksinomaan kysymys projisoinnista, vaan aivan käytännön seikoista.

Jos uhri puolustautuu syytösten edessä, on hän jo vihamielinen! Hänhän ei tue sitä, mitä kiusaaja esittää, vaan kyseenalaistaa sen. Yksiomaan tämä on LH-persoonalle osoitus mitä suurimmasta vihamielisyydestä, saati sitten se, jos uhri antaa takaisin samalla mitalla. Kuinka usein kiusaaja huutaakaan täyttä kurkkua uhrillensa ilman mitään todellista syytä! Naapurit kuulevat, kadulla kulkijat saattavat hidastaa vauhtiaan, jos ikkuna on auki tai raollaan. Se ei haittaa huutajaa, sillä onhan hänen suuttumuksellansa hyvä motiivi! Jos uhri sitten hetkeksi haluaisi oman äänensä kuuluviin ja korottaa puheen voimakkuutta, saa hän poikkeuksetta kuulla: ”Miksi sinä huudat minulle! Ole nyt hiljaa, sillä naapuritkin kuulevat! Miksi sinun aina pitää huutaa?” Tässä tilanteessa kenen tahansa tekisi mieli huutaa niin kovaa että… että… voihan itku, huuto ei hyödytä yhtään sen enempää kuin tavallinenkaan äänenkorkeus!

Näissä tilanteissa uhrin traumaattisuus kasvaa suunnattomaksi, kiusaajan pahoitellessa sitä, että joutuu elämään näin vaikean ihmisen kanssa.

En tiedä miksi tätä puolta ei haluta nähdä niin laajana kuin se on. Kiusaaja osaa olla mitä hellyttävin ja surkein niissä tilanteissa, missä hän etsii ymmärrystä omalle käytöksellensä. Hän todellisuudessa osoittaa mitä suurinta epävarmuutta ja varmuuden puutetta etsiessään tukea uhriansa vastaan. Hän ei siis ole aivan niin itsevarma ja luja persoona miltä näyttää. Tuntiessaan joutuvaansa alakynteen saattaa hän istuutua puhelimen ääreen ja soittaa tukea saadakseen jopa kymmenille ihmisille kertoen elämänsä kurjuudesta tällaisen ihmisen seurassa. Hän saattaa istua autoon vieraillakseen kaikkien lähiseudun tuttaviensa luona. Psykopaatti eli luonnehäiriöinen ei ole siis aina niin suuri kovanaama, kuin joistakin kirjoista voisi ymmärtää.

Tässäkin kohden on kysymys ihmisten erilaisuudesta. Joku korkealla johtajatasolla tai suuria rikkauksia omaava henkilö saattaa purkaa epävarmuutensa tavalla, joka ei paljasta häntä kuin korkeintaan lähimmille ihmisille. Suutuksissaan hän lähtee purjehtimaan sihteerinsä kanssa, hyppäämään laskuvarjolla, tai yleensä menee klubille omaan lepotuoliinsa, miettien lähtisikö Janinan, Kristinan, Olgan vaiko jopa Bettinan luokse Itävaltaan. Raha ja varakkuus korvaavat sen, mitä tavallinen työmies tai liikeapulainen joutuu etsimään yksinkertaisemmalla ja joskus naurettavallakin tavalla. Hajota ja hallitse merkitsee siis varakkuudesta riippuen hyvin erilaista roolia.

Elämä luonnehäiriöisissä olosuhteissa ei merkitse ainoastaan sille ajanjaksolle sijoittuvaa menetystä, vaan pitkää toipumisaikaa ja oman identiteetin etsimistä. Vähäisin ei ole se seikka, että on uudelleen opeteltava luottamaan niihin ihmisiin, joihin yleensä voi luottaa. Kukahan on alun perin opettanut meille sen, että pitäisi luottaa jokaiseen ihmiseen? Sietäisi tulla viedyksi autiolle saarelle muutaman valitun henkilön kanssa!

Nimenomaan uskonnollisissa piireissä on korostettu luottamuksen tärkeyttä, mutta sitä ovat korostaneet henkilöt, jotka eivät ole luottaneet keneenkään ja jotka lopulta itse ovat osoittautuneet epäluotettaviksi. Olisikohan nyt niin, että nämä lukemattomat LH-persoonan uhrit ovat käyneet koulunsa voidaksensa todeta, että ihmisellä sittenkin on oikeus valita seuransa? Kenenkään ei ole pakko olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka vain vahingoittaa toista. Jos hyvää hedelmää ei etsimälläkään löydy, on pakko todeta puun olevan huonon.

On todella surullista se, ettei uhrin kärsimys lopu edes siihen, kun muutama vuosi erosta on kulunut. Kiusaaja ei enää ole läsnä jatkaaksensa siitä mihin jäi, mutta hänellä on keinonsa kiusan jatkamiseen. Tässä hän käyttää samaa keinoa kuin yhdessäolonkin aikana, eli lapsia. Lapset saattavat jo olla aikuisia, mutta LH-persoonalla on uskomaton kyky manipuloida heitä vielä nytkin. Jos toinen osapuoli on muuttanut jollekin muulle paikkakunnalle ja esim. kiusaaja on jäänyt samaan kaupunkiin lasten ja heidän perheidensä kanssa, on paikalle jäänyt osapuoli aina vahvemmassa asemassa. Saattaa olla suuria ongelmia lastenlasten tapaamisen kanssa, sillä nämähän ovat todella tärkeitä isoisälle tai isoäidille. Mutta tässä kohden LH-persoona ei ollenkaan ajattele lastenlasten tai lasten todellista parasta, koska ei koskaan ole ollut kykenevä siihen. Siksi hän saattaa kertoa aivan uskomattomia asioita lapsellensa avioliiton ajalta, saattaen tämän mitä suurimman hämmennyksen valtaan. Lapsi ei tiedä mitä ajatella ja kumman puolta tulisi olla, sillä häntähän on manipuloitu jo koko elämänsä ajan. Ja kuka on sen vakuuttavampi kuin LH-persoona aivan uskomattomine kertomuksinensa, joilla ei välttämättä tarvitse olla mitään todellisuuspohjaa!

Mäkelän kirjasta saa helposti sellaisen käsityksen, ettei LH-persoonan itseluottamus koskaan horju. Se pitääkin paikkansa monen kohdalla, mutta aivan normaaliväestön keskuudessa, alemmilla tasoilla, uhri usein esiintyy etenkin lasten edessä äärimmäisen sääliä herättävästi. Hän saattaa soittaa pois lähteneelle puolisolle alaikäisten lasten kuunnellessa vieressä, valittaen sitä, ettei isä tai äiti tulekaan hänen viereensä, ei huoli tätä luoksensa uuteen paikkaansa. On suorastaan käsittämätöntä se, etteivät nämä ihmiset yhtään näe sitä vahinkoa, minkä he tekevät omille lapsillensa. Onko meidän pakko uskoa, että he katsovat siinä määrin olevansa maailman napa, että jopa omat lapsetkin ovat sivuseikka omien tarpeiden tyydyttämisessä.

Emme ole sitä vielä maininneet, mutta jos ajattelemme kaikkia vääristymiä ikään kuin kätenä, voidaan sanoa että luonnehäiriö, insesti ja pedofilia ovat sen sormina. Mitä kaksi jäljelle jäävää sormea ovat, siitä voimme puhua myöhemmin.

Turvakoteja alemmalla tasolla ei juuri kukaan ole tullut ajatelleeksi sitä vaaraa, jossa lapset ovat näissä perheissä. Koska kaikki näyttää olevan hyvin, ei edes mieleen juolahda se, että myös lapset elävät maailmassa, jossa mikään ei ole oikein todellista. He ovat mitä suurimmassa määrin LH-persoonan välikappaleita tämän taistellessa omista oikeuksistansa, ainakin siitä hetkestä lähtien, kun terve puoliso ei enää jaksa pitää puoliansa.

On suorastaan uskomatonta se, kuinka vähän LH-persoona ajattelee lapsensa parasta. Useinhan onkin niin, että isä on jopa lapsellisempi kuin oma jälkeläisensä, ja niin saamme kuulla pojalta ja tyttäreltä, heidän jo täytettyään parikymmentäkin vuotta, ettei heillä koskaan ollut isää, vaan ainoastaan hyvä kaveri, heillä ei ollut koskaan äitiä, vaan ainoastaan hyvä ystävä. Heiltä on siis melko täydellisesti jäänyt LH-persoonan osalta kokematta isän tai äidin malli, eli tällä kohtaa on jäänyt uupumaan peili, josta he olisivat voineet nähdä vanhemmuuden mallin. Sen sijaan he ovat vanhemmassansa nähneet pienen lapsen, joka ei suo mitään turvallisuuden tunnetta, eli siis ei ole mikään ihme, jos he eivät ole kehittyneet normaalin lapsen tavalla. Siten on mahdollista, että jopa 25 vuotias nainen tai mies elää vasta nyt murrosikäänsä. Voidaanko ajatella jotakin surullisempaa, sillä nämä asiat eivät voi olla vaikuttamatta koko heidän loppuelämäänsä. Tämän tiedostaen monet uhrit jatkavat yhteiselämää sairaan kanssa lasten tähden. Onko se viisasta vai ei, sitä ei kukaan ulkopuolinen ole kykenevä arvostelemaan.

Kenelle lapset jäävät erotilanteessa on suuresti riippuvainen taloudellisesta tilanteesta. Useimmiten uhri on huonommassa tilanteessa, sillä häntä on siinä määrin käytetty hyväksi, että hän useimmiten on eron tullessa pakotettu osan aikaa asioimaan sosiaalitoimiston luukulla. Siten LH-persoonalla on melkoinen valtti käsissänsä, jos hän haluaa lapsen tai lapset itsellensä, vaikkapa vain kiusaksi toiselle osapuolelle. Hänhän on selvästikin parempi kasvattaja lapsille taloudellisen tilanteensa johdosta.

Surullista on kuitenkin se, että useissa tapauksissa, saatuaan lapset itsellensä, kiusaaja kuitenkin huomaa näistä olevan vain haittaa hänen uudessa elämässänsä, missä hän epätoivoisesti etsii itsellensä uutta kumppania/hovia. Eli todellisuudessa hän ei ajatellutkaan lasten parasta, vaan kapinoivan kumppanin rankaisemista.

Milloin sitten näihin asioihin voi tulla muutosta ja milloin yhteiskunta on kykenevä ottamaan huomioon tämänkin puolen asioista? Siihen varmaankin tarvitaan melkoinen määrä työtä ja uuden oppimista.

Ongelmana on se, että vain harva on kykenevä nousemaan barrikadeille tämän asian hyväksi. Ketään ei saa leimata luonnehäiriöiseksi, ja jopa oikeuteen joutumisen pelossa on jokainen hyvin arka tuomaan julki koskettaviakin asioita. Tiedämme kuitenkin varmuudella, että uhreja on kymmeniä tuhansia varovaisimmankin arvion mukaan.