Kauhistuksen kanahäkki II-2

Mitä tällä kaikella sitten on tekemistä luonnehäiriön kanssa?

Oleellisen paljon. Luonnehäiriöisen ihmisen häiriö on syntynyt ainakin osittain siitä, ettei hänelle syystä tai toisesta ole löytynyt omaa paikkaa, omaa minuutta, omaa tarpeeksi pitkälle kehittynyttä persoonallisuutta. Tästä emme nyt kuitenkaan puhu sen enempää, vaan asian kääntöpuolesta: koska luonnehäiriöinen ihminen ei elä todellisuuteen perustuvassa maailmassa, ei hänen lähellään elävä ihminenkään voi olla sitä mitä todella on. Hän ei voi olla oma itsensä, toteuttaa omaa minuuttansa. Syy ei ole hänessä, ei ole sisäsyntyinen, vaan ulkoisten seikkojen aiheuttama, lähinnä sairaan ihmisen synnyttämä. Mitä ihminen ei omista, sitä hän ei voi antaa toiselle, ja luonnehäiriöisyystapauksessa ei sitä haluta suoda toiselle. Jos ihminen on jäänyt ilman todellisuuteen perustuvaa henkistä paikkaansa, ei hän voi nähdä sen tarpeellisuutta toisenkaan ihmisen elämässä. Tämä avaa meille pelottavia kuvia tästä hetkestä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta. Kuinka laajalle luonnehäiriöinen käyttäytyminen onkaan levinnyt, sen tulemme vielä näkemään.

Luonnehäiriöisen uhrin elämä on saattanut lapsuudessa olla aivan normaalia. Mielestäni on aivan turhaa ja masentavaa etsiä luonnehäiriöisen uhrin kärsimysten syytä lapsuudesta. Harvempi uhri on ajautunut tilanteeseensa tietoisesti vaikeuksia etsien. Itse kukin on vain nähnyt rakkautensa kohteessa tai läheisessänsä pettävän ulkokuoren, ja todellisuus on paljastunut myöhemmin, sillä LH-persoona on mestari kätkemään todellisen olemuksensa. Nuoruuskin on uhrilla saattanut olla aivan normaali, eikä siltä ajalta löydy selitystä sille, miksi ollaan ajauduttu nykyiseen tilanteeseen.

Mielenkiintoinen ja yhä vielä avoin kysymys mielessäni on se, mitä on se läheisriippuvuus, mistä LH-persoonan uhri kärsii. Se ei ole johdettavissa lapsuuteen, vaan useiden todistuksen mukaan kaikki ongelmat alkoivat vasta hääkellojen soitolla tai lähimmäisen käytöksen radikaalisti muututtua. Se ei siis löydä tyydyttävää selitystä alan kirjallisuudesta. Tässäkin kohden tulee pakostakin mieleen Tukholman syndrooma.

Niin kauan kuin uhri on toiminut tyydyttävällä tavalla, on häiriintynyt henkilö pystynyt pitämään ongelmansa piilossa. Vasta tietyt asiat tuovat tämän sairauden esiin.

Yksi suurista kysymyksistä on myöskin se, tuleeko tätä asiaa todella kutsua sairaudeksi, vaiko eräänlaiseksi elämän filosofiaksi, niin kuin joku tutkija on esittänyt. Ennen kaikkea uskonnollisella rintamalla olen näkemässä tämän ajattelutavan hyvinkin osuvaksi. Kaikki eivät ole luonnehäiriöisiä, vaan luonnehäiriöisesti käyttäytyviä, ja heidän kohdallansa on luontevaa puhua elämän filosofiasta. Toisaalta tällainen toista vahingoittava ja tuhoava elämän filosofia tuntuu kauhistuttavalta asialta, mutta jos ihminen säilyttää sen vuosikymmeniä lainkaan muuttumatta, on sen olemassaoloon pakko uskoa.

Elämän pelisäännöistä

Edellisessä kirjassa kirjoitin elämän pelisäännöistä, jotka vallitsevat ihmisten elämässä heidän kuolemaansa asti. Etenkin uskonnollisella alueella näiden pelisääntöjen kirjo on aivan uskomaton. Ei ole ihme, että Herramme aikanaan totesi kirjanoppineiden ja fariseuksien kokoavan kasaan muiden kannettavaksi raskaita kuormia, joita eivät itse sormellakaan tahdo koskettaa. Tämä kuva on mitä sopivin ja elävin vielä tänäkin päivänä aikamme fariseusten keskellä!

Kuulin aikanaan eräästä tuoreesta avioliitosta, jossa vaimo noin puolen vuoden liiton jälkeen toteaa varoittavasti ja nuhdellen: ”Älä milloinkaan sano minulle mitään negatiivista tai moiti minua mistään mitä teen!” Mies yritti noudattaa kehotusta sydän kirvellen ja sai kokea vuosien kuluessa, että syyllisyys ja virheet olivat aina hänen puolellansa. Tuossa vaiheessa, näin jälkiviisaasti sanoen, olisi miehen viimeistään tullut tajuta, ettei ole tekemisissä aivan tavallisen ongelman kanssa. Olisi ollut ainoa järkevä ratkaisu todeta: ”Jos kerran näin on asiat, on parasta että kumpikin lähdemme eri suuntiin!”

Kuinka totta tämä kaikki onkaan niin uskonnollisella kuin tavallisellakin elämän alueella! Kuinka yleinen onkaan tämä pelisääntö: ”Minulla on oikeus sanoa sinulle mitä haluan, mutta sinä katso tarkkaan, mitä rohkenet minulle sanoa!”

Melkoinen ongelma on siinä, että suurimmassa osaa luonnehäiriöavioliittoja on rakastuttu roolihahmoon, eikä siihen henkilöön, joka naamion takana piilee. Seurauksena on, että sairas ihminen ei todellakaan tunne tarvetta muuttumiseen, vaan pyrkii koko ajan muuttamaan toisen mielensä mukaiseksi.

Jotakin henkilökohtaista

Elämäni todelliset vaikeudet alkoivat nuoruusikäni lopulla niin työni kuin tiettyjen yksityiselämääni liittyvien asioiden johdosta. Minulla oli tähän asti aina ollut oma paikkani ainakin tyydyttävässä määrin. Mutta nyt tietyt ihmiset tekivät kaikkensa riistääksensä minulta minuuteni ja paikkani ihmisenä ihmisten keskellä.

Minä en milloinkaan ole oppinut mielistelemään ihmisiä, vaikka kaikin tavoin olen karttanut heidän loukkaamistansa. Olen vain kokenut todeksi sen, ettei totuuden puhuja ole ollut kauhistus vain menneinä aikoina, vaan on sitä yhä edelleenkin. Niinpä sain pian sellaisen leiman ihmisten mielessä, etten ollut sitä koskaan osannut edes kuvitella. Miksi ei kukaan tuohon aikaan kertonut minulle siihen aikaan psykopatian nimellä kulkevasta sairaudesta? Miksi ei kukaan kertonut minulle, että seuraani heittäytyi joukko tuhoavia ajatuksia hautovia elämän filosofeja, jotka eivät halunneet edes lukea Sanasta: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!”

Turha kysyä tällaista, kun sitä ei kukaan nytkään sanoisi minulle! Tuntuu hiukan pelottavalta olla edelläkävijä näiden asioiden esille tuomisessa.

Aloin sitten muutaman painostuksen vuoden jälkeen nähdä erikoisia unia. Ne hiukan vaihtelivat, mutta perustunne kaikissa oli sama. Olin kadottamassa omaa paikkaani ja persoonallisuuteni kalleimpia ominaisuuksia. Tämä tuli esiin unissani, missä makasin peittoni ja tyynyjeni kanssa jossakin pienessä tilassa, joskus jopa niin pienessä, että juuri mahduin siihen. Koska en milloinkaan ole omistanut omaa asuntoa, oli kaikissa näissä unissa tuo ihmeellinen tunne: tämä on minun ikioma paikkani, vaikkakin pieni, kuitenkin oma! Myöhemmin sitten katselin lenkillä ollessani kaikkia tien varrella olevia rakennuksia, etenkin pienen puoleisia ajatellen: voi kun minulla joskus olisi ikioma mökki, vaikka kuinkakin vajavainen ja pieni! Pääasia olisi, että se olisi ikioma. Tämä haave ei ole toteutunut, eikä sen tarvitsekaan toteutua. Pääasia on, että minulla on katto pääni päällä ja kaikki tarvitsemani. Eikä se ole kovin paljon.

Minua ei milloinkaan ole kiinnostanut tavaran paljous, vaikka sitä pääasiassa työni johdosta on kerääntynytkin. Kuitenkin asuessani talvella viisi viikkoa asuntovaunussa Helsingin leirintäalueella, totesin ihmisen tulevan toimeen hyvin pienellä tavaramäärällä. Kun sitten vielä lisäksi asuin 38 neliön asunnossani neljä ja puoli kuukautta käytännöllisesti katsoen ilman huonekaluja, vahvistui käsitykseni entisestään. En tarkoita sitä, ettei ihmisellä saisi olla omaisuutta. On kuitenkin tärkeätä, että kiintymyksemme koskee enemmänkin muita elämän asioita, etenkin lähimmäisiämme. Kuinka monelle onkaan tavaran hankkiminen suurin este lähimmäisen huomioimiselle, jopa oman perheen huomioimiselle!

Meidän paikkamme sijainti tai koko ei siis ole ratkaiseva, vaan sisäinen tyytyväisyytemme. Kun ajattelen noin kolmeakymmentä vuotta luonnehäiriöisessä ilmapiirissä ja jatkuvaa taistelua oman minuuden puolesta, joudun toteamaan kaiken jättäneen jälkensä elämääni. Parissa vuodessa ei korjata jotakin sellaista, mikä on kestänyt aivan liian kauan. Muutamassa vuodessa voi kuitenkin tapahtua jotakin siinä määrin, että sitä itsekin vain ihmettelee.

Ihminen voi löytää oman minuutensa uudelleen aivan häkellyttävällä tavalla sen jälkeen kun se suuressa määrin on joutunut kadoksiin henkisen väkivallan vaikutuksesta. Sitä mukaa kuin oma minuus palautuu, sitä mukaa myöskin ihminen voi nähdä oman paikkansa niin yksilönä kuin osana pienempää tai suurempaa yhteisöä.

Uskomus siihen, että ihminen voisi kehittyä oikealla tavalla täydellisessä yksinäisyydessä, on täysin väärä ja harhaanjohtava. Etenkin uskonnollisella alueella tässä suhteessa on todella ajettu mitä raskaimmalla tavalla karille, ja siksi kristinusko on suurimmassa kriisissänsä parituhatvuotisen kehityksensä aikana. Kristillisyys kukoistaa, mutta usko ja ihmisen kyky olla ihminen on lähes kokonaan kadonnut!

Ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin

Ajoittainen yksinäisyys on yksi elämän koululuokista, mutta todellisen ihmisyyden ihminen oppii vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, sillä ihminen on eittämättömästi laumaeläin. Se ei tarkoita sitä, että hänen olisi juostava lauman mukana minne tahansa se menee, vaan ihmisen perusluonteeseen kuuluu yhteydentarve lajitoveriensa kanssa. Sitä ei korvaa sen paremmin kissa kuin koirakaan, saati sitten marsut ja hiiret.

Yksinäisyys on yksi suurimmista kirouksista ihmiskunnan ja kristikunnan keskuudessa. Se ei kuitenkaan ole sen paremmin luonnon kuin ei Luojankaan järjestyksen mukaista. Vääristynyt kristillisyys on luonut täysin virheellisen kuvan siitä henkisestä ja hengellisestä tarpeesta, mikä meillä jokaisella on. Tämän kuvan on sitten maallinen elämä omaksunut tältä vääristyneeltä kristillisyydeltä. Todellisuudessa vääristynyt kristillisyys on pääsyy kaikkeen ”maallistumiseen ja maailmallistumiseen” minkä näemme tänä päivänä rehottavan. Kuka haluaisi sellaista kristillisyyttä, joka luonnehäiriöisesti ja narsistisesti etsii vain omaa parastansa toisen kustannuksella? Rakkauden ja välittämisen puute johtaa auttamattomasti yksinäisyyteen.

Yhteiskunnan niin kuin seurakunnankin tulisi perustua ihmisen perusolemukseen laumaeläimenä. Toisen tulisi pitää huolta toisesta. Kun tämä ei pääse toteutumaan, on seurauksena valtava määrä yksinäisiä ihmisiä. Meidän omassa maassamme elää yli miljoona ihmistä yhden ihmisen taloudessa. Jos jokainen varaisi sydämessänsä tilan edes yhdelle lähimmäisellensä, näyttäisi kaikki aivan toisenlaiselta!

Tilanne vaikuttaa todella katastrofaaliselta ja toivottomalta. Sitä se todellisuudessa onkin. Mutta pieni muutos katsantokannassamme voisi saada aikaan valtavan muutoksen meidän maassamme; järkevinä ihmisinä käsittäkäämme, ettei ole itsekkyyttä, vaan mitä suurimmassa määrin järkevää, saattaa asiat kuntoon ensin omassa maassa ja sitten vasta puuttua muiden maiden asioihin.

Miksi yhä harvempi tekee yleensä yhtään mitään toisen ihmisen hyväksi? Siksi, että meistä on tullut niin suureellisia ja tietyssä mielessä suuruudenhulluja, narsistisia, ettemme suostu tekemään mitään, ellemme näe aivan tavattomia tuloksia toiminnastamme. Narsistisuus sitoo käsiämme ja aikaamme entistä enemmän, koska olemme kadottaneet kosketuksen ihmisyyteen ja pyyteettömään auttamiseen. Järki sanoo, ettemme voi parantaa koko maailmaa, mutta koko maailma järkkyisi, jos jokainen pyrkisi auttamaan edes yhtä kärsivää!

Luonnehäiriöisyyden tuottama kärsimys on kasvamassa räjähdysmäisesti, mille emme kokonaisuutena voi mitään. Mutta jokainen voi tehdä jotakin lähipiirissänsä.

Oikeus tehdä toiselle mitä vain?

Kaikkein käsittämättömintä on se, kuinka kristillisissä piireissä on nostettu kädet pystyyn näiden asioiden edessä. Niin kuin olen esittänyt epäilyksen siitä, että luonnehäiriöisyyden esiintymisprosentti on uskonnollisissa piireissä moninkertainen normaaliväestöön verrattuna, sitä vakuuttavampia esimerkkejä ilmaantuu jatkuvasti.

Aikanaan, lähes 30 vuotta sitten, aloittaessani toimintani seurakuntien piirissä, koin jotakin sellaista, mikä on kuvaavaa koko elämäni ajalle, sekä koko kristityn maailman näkemyksille. Tuskin mikään muu elämän alue on niin vaativa kuin toiminta hengellisissä piireissä. Tämä on hämmästyttävä toteamus, mutta nämä 30 vuotta ovat osoittaneet sen todeksi kaikkien kirkkokuntien piirissä. Kaikenlaisia vaikeuksia oli jo aloittaessani, ja hämmästellessäni (nyt en enää osaa hämmästellä mitään) kokemiani negatiivisia asenteita, lausui eräs seurakuntalainen selitykseksi jotakin, mikä jäi mieleeni lopuksi elämääni. En sano tätä itsesäälistä, vaan pieni hymy huulillani. Kuulin todellakin sanat: ”Koska sinä olet hyväksynyt tämän viran johtoasemassa keskellämme, saamme me tehdä sinulle mitä haluamme.”

Vuosien varrella nämä sanat ovat toistuvasti tulleet mieleeni, mutta nyt viime aikoina ne ovat olleet minulle kuin profetiaa. Eikö tämä ole juuri se seikka kristillisessä elämässä lävitse kaikkien uskonnollisten yhteisöjen, mikä on riistänyt meiltä kaiken hengellisen kasvun ja suonut tilan sille maallistumiselle, narsismille, mitä naiivisti ihmettelemme?

Kuka todellakaan haluaisi sellaista kristillisyyttä, mikä on narsismin ja luonnehäiriöisen käytöksen leimaama? Kysymys ei siis ole vain yksittäisistä, sairaista ihmisistä, joita kauniisti olemme nimittäneet fanaatikoiksi, vaan kysymys on kollektiivisesta asiasta, joka on vallannut vaihtelevassa määrin erilaiset yhteisöt ja piirit.

Uhriksi joutuneen kannalta on aivan samantekevää onko hän luonnehäiriöisen ihmisen vaiko luonnehäiriöisen käytöksen uhri. Kumpikin tuhoavat ja vahingoittavat samalla tapaa. Ainoa ero on siinä, että jos ajattelemme pahasti luonnehäiriöisen olevan parantumaton, niin luonnehäiriöisesti käyttäytyvän ei välttämättä tarvitse olla luonnehäiriöinen; hän vain käyttäytyy siten koska on tekemisissä ilmiön kanssa, jota hän ei pysty käsittelemään olemuksessansa. Olisikohan tässä yhteydessä kysymys siitä juopumuksesta, josta Herramme puhui niiden palvelijoiden kohdalla, jotka ajattelevat Herransa viipyvän ja alkavat lyödä sekavassa tilassansa toisia palvelijoita???

Luonnehäiriöinen ilmapiiri ja ympäristö siis aikaansaavat samankaltaista käytöstä kaikissa niissä, jotka pitkään ovat sen vaikutuksen alla. Millaisissa peileissä me siis peilaamme itseämme ja kasvuamme niin kristittyinä kuin maallisina ihmisinäkin? Mitä me näemme niissä peileissä, jotka on eteemme asetettu? Kysymys on todella vakava, ja saa itse kunkin kysymään, tulisiko kaiken tämän keskellä etsiä jotakin muuta sen tilalle, mitä meillä juuri nyt on. Itsensä syyllistäminen ei ehkä ole tässä kohden tarpeellista eikä hyödyllistäkään. Enemmänkin on kysymys itsesuojelusta, sillä meille on opetettu aivan vääriä asioita!

Tietynlainen kärsimyksen ihannointi ja väärä maailmankatsomus on luonut aivan liian paljon tilaa narsistisen näkemyksen kasvulle. Narsismi eli itserakkaus ei ihmisyhteisössä ole mahdollista ilman uhreja. En väitä että rikkaus välttämättä merkitsisi toisen riistoa, mutta itserakkaus on kuin virtahepo olohuoneessa. Missä on jotakin näin suurta, siellä ei voi olla tilaa jollekin muulle. Todella suuri ihminen ei ole suuri tilavuudeltaan, vaan sydämeltään, ja siksi voidaan sanoa, että todella suuren ihmisen seurassa jokainen tuntee itsensä suureksi ja hyväksytyksi.

Lupaa tehdä toiselle ihmiselle mitä haluaa, ei ole antanut sen paremmin Luoja kuin ei luonnon normaali järjestyskään. Sen antaa vain vääristynyt kristillisyys tai vääristynyt luonne. Itse asiassa vääristynyt kristillisyys sisältää kaikki luonnehäiriöisyyden piirteet alusta loppuun asti, niin ajallisesti kuin laadullisestikin. En ole vielä mistään löytänyt perusteellista selvitystä luonnehäiriöisyydestä, sillä eri asiantuntijat ja eri piirit omaavat hyvin erilaisia näkemyksiä. Hengellisen taustani perusteella itse määrittelen sitä omien kokemuksieni ja näkemysteni pohjalta.

Perustavinta laatua oleva piirre on mielestäni se, että se perustuu lähes täydelliseen piittaamattomuuteen toisen ihmisen oikeuksista ja persoonallisista ominaisuuksista. Siten se on luonut omat kieroontuneet pelisääntönsä, mitkä suovat itselle lähes rajattomat oikeudet melkein mihin tahansa (”Meillä on oikeus tehdä sinulle mitä haluamme!”) ja samalla rajaa toisen oikeuksia. Molemmat eivät mahdu samaan tilaan eivätkä voi päteä samoissa asioissa. Siten syntyy mahdoton tilanne, jota voitaisiin kuvata aikanaan useinkin mielessäni pyörineellä ajatusleikillä. On leukojen puristuksessa kappale, joka ei anna periksi, mutta siitä huolimatta leuat lähestyvät toisiansa. Kappale kuitenkin estää leukojen liikkeen. Eli siis olemme tekemisissä irrationaalisen asian kanssa, joka sotii luonnon lakeja vastaan. Tässä suhteessa luonnehäiriöisyys sisältää tavattoman määrän järjelle käsittämättömiä asioita, jotka ovat mahdollisia vain irrationaalisessa maailmassa. Eli jonkin vaatiessa enemmän tilaa, on toisen väistyttävä tai annettava tilaa.

Tiedämme nyt tilanteen, missä kaikki LH-persoonan uhrit elävät. He ovat tekemisissä asian kanssa, jota he eivät pysty käsittelemään olemuksessaan, koska ei ole mitään järjellistä selitystä sille. Tällaisen ilmiön läheisyydessä viipyminen johtaa väistämättömästi myös toisen osapuolen vaurioitumiseen niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Vain harvoissa tapauksissa terve osapuoli on niin vahva, että jatkuvasti löytää pakokeinot säilyttääksensä oman identiteettinsä tämän totuuden vääristelyn keskellä.

Yksi LH-persoonan valteista on se, että hän pääsee syyttämään uhriaan luonnehäiriöisestä käytöksestä. Tämä on helppo syytös, sillä siihen sisältyy paljon totuuttakin. Mutta uhrilla on oikeus kysyä itseltänsä, mistä hänen käytöksensä johtuu. Ikävä kyllä tämän kysymyksen esittäminen ei liian pitkän vaikutuksen jälkeen enää tule edes mieleen. Mutta lohdutukseksi jokaiselle itseään tässä kohden syyttävälle voidaan sanoa, ettei kysymys ole sisäsyntyisestä asiasta, vaan ulkopuolelta tulevasta vaikutuksesta.

Tietynlaisten kokeiden perusteella on todettu, että jo muutaman päivän altistuminen kyllin provosoivalle käytökselle saa ihmisessä aikaan muutoksia, joita tämä itse ei enää pysty hallitsemaan. Syyllinen ei siis ole se, joka painostuksen johdosta tekee jotakin vastoin tahtoansa ja parempaa tietoansa, vaan tässä kohden on etenkin uskonnollisen maailman syytä katsoa peilistä itseänsä ja todeta syyllistyneensä usein jopa törkeään manipulointiin ja pakottamiseen. ”Joka viettelee yhdenkin näistä pienemmistä, sille olisi parempi että myllynkivi pantaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyksiin…”

Mistähän syystä kaipaisin nähdä näitä myllynkiviä käyttövalmiina?

Kristillisellä alueella selitetään nykyään kaikki negatiivinen pois.

Tuskin enää tiedetään mitä parannus ja katumus merkitsee. Hyvä tarkoitus tuntuu olevan ratkaiseva tekijä niin julistuksen kuin käytännönkin mukaisesti, mutta eikö ole hyvin vanha sananlasku, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla? Eikö Sana aivan vastaansanomattomasti ilmoita meidät tuomittavan tekojemme mukaan? Pelkkä uskokin on kuollut ilman tekoja!

Kuuntelin hiljattain esitelmää, jota piti Erik Ewalds. Hän kertoo siinä eräästä miehestä, joka jonkinlaisessa näyssä tai unessa sai ajatuksen haudata leiviskänsä maahan. Saavuttuaan pellolle hän kuitenkin totesi aikomuksensa mahdottomaksi. Miksi? Hetken yrittämisen jälkeen hän totesi, ettei pellossa ollut yhtään vapaata paikkaa, koko pelto oli täynnä kätkettyjä leivisköjä. Minulle tämä kertomus on ollut hyvin hätkähdyttävä ja murheellinen. Kuinka paikkansa pitävä se onkaan juuri tänä päivänä! Raamatun kertomuksessa yhden leiviskän saanut mies totesi tehneensä kaiken pelosta, koska tiesi herransa kovaksi mieheksi. Miksi meidän aikamme ihminen kaivaa leiviskänsä maahan? Miksi minä yritin sitä monen vuoden aikana?

Kuka ja mikä on antanut meille niin totaalisesti vääristyneen kuvan Herrastamme? Vääristynyt kristillisyys, vääristynyt Jumalakuva, vääristynyt käsitys siitä, mitä me todella olemme Jumalan silmissä! Kysymyksenalaista on, riittääkö se minkäänlaiseksi puolusteluksi sinä hetkenä, kun teemme tiliä elämästämme ja tekemisistämme. Tällainen petos on tuskin mahdollinen ilman jonkinlaista omaa osuuttamme asiaan.

Me olemme antaneet hyväksyntämme aivan liian monille epäilyttäville asioille, koska olemme olleet niin sisäisesti rikkinäisiä ja epävarmoja kaikesta, omasta itsestämme, elämämme tarkoituksesta, tehtävästämme jne. Olisiko tullut nyt se hetki, jossa katsomme tosiasioita silmiin ja myönnämme tulleemme petetyiksi? Rikkinäinen ihminen ei ainoastaan yritä haudata leiviskäänsä maahan, hän haluaisi itsekin vajota syvyyksiin!

Vielä on mahdollisuuksien päivä, armon päivä. Itse asiassa on aivan käsiemme ulottuvissa aivan toisenlainen elämä ja uudet mahdollisuudet. Meille suodaan nyt tilaisuus palata takaisin sille kohtaa, missä kadotimme kaiken meille niin tärkeän. Meiltä jokaiselta on riistetty tavaton määrä omaa persoonaamme ja elämäämme, minkä Jumala on meille tarkoittanut. Katsokaamme avoimesti ja rehellisesti eteemme ja kysykäämme ääneen kysymys, minkä Totuus niin pitkän aikaa on kaiuttanut sieluillemme, vaikka emme sitä olekaan rohjenneet ottaa todesta: ”Tämäkö nyt on kaiken sen saavuttaminen, mitä niin pitkään olet etsinyt, kun muutama suuri henkilö on nostettu kuin kuvapatsaana Baabelin tornin huippuun ja kaikki huutavat heille innoituksessa ylistystänsä ja kiitostansa?”

Narsistinen luonnehäiriöisyys on riistovoima, joka etsii vain omaa kunniaansa ja omaa hyväänsä. Se imee voimansa ympäristöstä ja saa kaikki voimaan huonosti. (Itseasiassa narsistinen luonne itsekin kärsii koko ajan, vaikka sitä ei olekaan niin helppo havaita. Pitäisikö uhrien sitten sääliä piinaajaansa, on mielenkiintoinen kysymys!)