Kauhistuksen kanahäkki I-4

Martti Paloheimo: Ihmisen oikeudet

Meidän täytyy saada tuntea, että luonnonmukaiset fyysiset tarpeemme ovat sallittuja ja että meidän ulkomuotomme ja ruumiinrakenteemme hyväksytään. Meidän on voitava tuntea, että myös meidän sielulliset erikoisominaisuutemme, sellaisina kuin me ne itse tunnemme omiksemme, ovat hyväksyttävissä. Tämä johtaa luottavaiseen, rauhalliseen ja jännittymättömään yhdessäoloon seurassa, työelämässä ja julkisuudessa.

Ilman tätä vakaumusta on yhteiselämä muiden ihmisten kanssa jatkuvaa epätoivoista yritystä oman erityislaatumme kieltämiseksi. Ponnistelemme toisenlaisiksi, paremmin hyväksyttäviksi muuttuaksemme. Vaanimme muiden ihmisten ilmeitä ja koetamme arvailla, mitä he meistä ajattelevat. Seurauksena on “jännittäminen“. Tällaista asennetta sanotaan “ehdollisen rakkauden“ tilaksi. Mitä olennaisempia ja muuttumattomampia ominaisuuksiamme ja mitä luonnollisempia tarpeitamme meidän “syyllisyytemme“ koskee, sitä vaikeammaksi elämä käy. Tietoisuus omista puutteista ja heikkouksista tulee vähitellen nujertavaksi, itsensä vertaileminen toiseen on tuskallista ja nöyryyttävää.

**********************************************************

Hän varastaa ja tuhoaa sinun elämäsi

Hän varastaa elämäsi. Ihmisen elämää ei varasteta aivan helposti. Miten se sitten onnistuu lh –persoonalle, joka tietyssä suhteessa on lapsen asteella?

Muistelepa lapsuuttasi tai seuraa lasten toimia vielä tänäänkin. Millä tavoin lapsi usein selvittää ongelmansa ja rikkomuksensa? “Kyllähän sinä äiti tiedät, etten minä sellaista tee! Se oli Tiina, joka sen maljakon rikkoi!“ Ja kun päälle vielä vuodattaa muutaman kyyneleen, heltyy äiti uskomaan valheen sisäisestä epäilyksestään huolimatta. Lapset ovat uskomattoman ovelia siirtämän syyllisyyden leikkitoverilleen.

Hän varastaa elämäsi hyvin monella tapaa. Ensinnäkin se tapahtuu omimalla sinulta kaikki hyvät piirteesi, kaiken sen, mitä hän näkee sinussa ihailtavana. Niin uskomatonta kuin se asiaa tuntemattoman mielestä onkin, hän näkee kaikki hyvät ominaisuutesi itselleen kuuluvina!

Hän sanoo usein sinulle kaiken sen, mitä sinun tulisi sanoa hänelle! Hän varastaa elämäsi uskottelemalla sinulle, ettet ole kunnon ihminen ja syyllistämällä sinut kaikesta mahdollisesta. Sinä et ole ainoastaan syyllinen välillänne oleviin ristiriitoihin, vaan jopa jokin televisio-ohjelmasta tai kirjasta saatu virike saa hänet vihan valtaan. “Sinä olet naisten vihaaja. Aina kun joku liikenteessä töppäilee, sinä syytät naisia huonoiksi kuljettajiksi.“ Työpaikalla koetut pettymykset saavat hänet tulemaan kotiin täynnä kiivautta ja vihaa, ja hetken päästä et tiedä onko hän vihainen työtoverilleen vaiko sinulle. On aivan samantekevää kuinka monta vuotta sitten olet sanonut jotakin asiaan viittaavaa (et välttämättä ole sanonut mitään); jos se ärsytti häntä silloin, hän ei milloinkaan unohda “loukkausta“. Tuo loukkaus ei tapahtunut juuri häntä kohtaan, mutta silti hän on raivon vallassa. 

Syyllistämisen aiheita siis riittää loputtomiin, joten on aivan samantekevää oletko todella sanonut jotakin tai ajatellut jotakin. Ratkaisevaa on se, miten tämä henkilö mieltää asian. “Kerro minulle, rakkaani, se ja se asia … voi kuule, ei sinun tarvitsekaan ollenkaan sanoa sitä. Minä kyllä tiedän mitä sinä ajattelet.“ Huomaatko, sinun ajatuksesikaan eivät ole häneltä salassa, siinä määrin hän on ominut persoonasi itselleen. Sinun on aivan turha puolustautua hänen väitteitään ja syytteitään kohtaan. Hän tietää kaikki motiivisi ja ajatuksesi (ainakin hän väittää niin). Ja jos olet kyllin kauan elänyt tässä elämää terrorisoivassa ympäristössä, vastoin kaikkea järkevää ajatteluasi uskot hänen olevan oikeassa. Sinä olet ollut viimeiseen asti hiotun aivopesun kohteena. Sinä olet jo vaarallisella alueella. Sielurosvo on jo hyvin lähellä päämääräänsä, hän on saamassa sinut täydellisesti hallintaansa!

Hän varastaa pala palalta sinun elämäsi, sen ainoan, mikä sinulla on. Jos kaikki jatkuu tarpeeksi kauan, ei sinusta jää mitään jäljelle, ja mikä kauhistuttavinta ja surullisinta, pahimmassa tapauksessa kukaan ei edes aavista, mitä todella on tapahtunut. Sinä mahdollisesti päädyt ennenaikaiseen hautaan tai jonkinlaiseen hoitolaitokseen, jos sellaisia tarvittaessa vielä on olemassa.

Jäljelle jäänyt ihmettelee itkuisin silmin muille sureville lähimmäisillesi: ”En voi mitenkään käsittää, että hän tuollaisella tavalla saattoi jättää meidät. Minä tein todella kaikkeni, että hän olisi voinut olla onnellinen! Miten tällaista saattaakaan tapahtua?” Pirullista, eikö olekin?

Mitä meille aikuisina tapahtuu, ei järkytä mieltä niinkään kuin se, mitä lapsille tapahtuu. Muistutan vielä kerran, että me emme puhu nyt yleiskäsitteen “persoonallisuushäiriö“ alla olevista tapauksista, vaan selvästi luonnehäiriöisistä, psykoottisista ihmisistä vanhempina.

Jos aikuiselta aletaan riistää elämää, on hänellä ainakin alkuvaiheessa monipuoliset mahdollisuudet puolustautua sitä vastaan. Mutta lasten kohdalla on toisin. On aivan uskomatonta se välinpitämättömyys ja tietämättömyys, mikä vielä nytkin (tai ehkä erikoisesti nyt) vallitsee väestön keskellä. Uskotaan että lapsi lapsellisuuttaan ei huomaa mitään vanhempien välillä olevia asioita.

Tätä kirjaa suunnitellessani tuli televisiosta ohjelma, jossa kerrottiin amerikkalaisista aikanaan korkeasti arvostetuista lääkäreistä, jotka tutkimuksissaan tulivat siihen tulokseen, että jos tahdomme kasvattaa kypsiä ja itsenäisiä persoonia lapsistamme, tulee meidän välttää kaikkea kiintymyksen osoitusta ja hellyyttä. Synnytyssairaaloissa kehotettiin koskemaan lapsiin mahdollisimman vähän, koska kosketuksen uskottiin vähentävän tulevaisuudessa lapsen persoonan itsenäisyyttä.

Tämä kokeilu sai katastrofaaliset mittasuhteet kun huomattiin, että imeväiskuolleisuus kasvoi räjähdysmäisesti. Onneksi aito maalaisjärki tuli peliin mukaan, ja kaikesta opittiin se, että ilman kosketusta pieni lapsi kuolee, se ei pysty elämään. (Aikuisellekin kosketuksella on uskottua suurempi merkitys.) Tästä voisimme johdatella aihetta kokonaisen kirjasarjan kirjoittamiseen, mutta meille riittää nyt sen toteaminen, että lapsi, imeväisestä alkaen, vaistoaa häneen kohdistetut tunteet, vaikka niitä ei tietoisesti osoitettaisikaan. Hän tuntee mitä häneltä puuttuu, hän tuntee, mitä hänelle tarjotaan liikaa, mikä ei sovi hänelle. Siksi lapsuuden ensimmäisillä vuosilla on tavattoman suuri merkitys hänen tulevalle elämälleen. Myös kovia kokeneella ihmisellä on uskomattoman herkkä tutka sen suhteen, välittääkö joku hänestä todella vai ei.

Yhdessä kirjoistamme kerromme siitä, kuinka Maija räyhätessään on sitä mieltä, etteivät auton takapenkillä olevat lapset ymmärrä mitään aikuisten asioista, etenkin jos riidellään englannin kielellä! Ei tarvita kuin katse lasten kauhun kalventamiin kasvoihin ja säikkyihin silmiin totuuden tajuamiseksi. Kotona ei tarvita kuin sen toteaminen, kuinka huudon alkaessa koira pakenee ulos ja lapsi huoneensa perimmäiseen nurkkaan. Millaiset eväät annammekaan lapsillemme mukaan tähän muutenkin niin ahdistavaan maailmaan!

Lh-persoona tuo maailmaan lapsia siinä kuin muutkin ihmiset. Mutta koska hän itse on tunne-elämältään lapsi, suhtautuu hän omiin lapsiinsa lapsen lailla. Hän ei osaa olla isä tai äiti siten kuin on normaalia. Hän on siittänyt tai synnyttänyt lapsen, koska ruumiillisesti on aikuinen, mutta henkisesti hän on kypsymätön antamaan lapselle sellaisen elinpiirin, missä tämä voisi kehittyä normaalisti. On todella surullista kuulla tällaisen perheen lapsen suusta ensimmäistä kertaa, ehkä tämän täytettyä jo parikymmentä vuotta: “Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut isää, minulla oli vain kaveri.“ “Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut äitiä, minulla oli vain hyvä ystävä.“

Mikä on lähes jokaisen kertomuksen opetus? Saattaa joskus olla, että molemmat vanhemmat ovat lh-persoonia, tai luonnehäiriöisesti käyttäytyviä, mutta sellaiset tapaukset ovat melko harvinaisia. Me puhumme nyt perheistä, joissa toinen osapuoli on sairas. Kaikissa näissä perheissä yhteinen nimittäjä on se, että sairas osapuoli kaikin tavoin pyrkii miellyttämään (ainakin omasta mielestään) lapsiaan omalla sairaalla tavallaan. Lapset eivät aina sitä tiedosta, koska vanhemmat ovat heille aivan erikoisen tärkeässä asemassa olevia ihmisiä. He suorastaan jumaloivat vanhempiaan, olivat nämä sitten hyviä tai pahoja.

Tämä miellyttäminen ei lainkaan perustu lasten hyvinvointiin ja terveeseen kasvamiseen, vaan kilpailuun lasten suosiosta.

Ja tässä kohden sinulta varastetaan elämästäsi jotakin sellaista, mikä on kallisarvoisinta sinulle. Itse asiassa sairas puolisosi varastaa sinulta sinun lastesi lapsuuden ja mahdollisesti koko lapset. Vasta vuosien kuluttua huomaat, ettet todellisuudessa muista juuri mitään siltä ajalta, kun lapsesi olivat pieniä. Sinut täyttivät niin monet huolet, ettet kerta kaikkiaan jaksanut taistella oikeuksiesi puolesta. Sait kuulla yhä uudelleen ja uudelleen: “Sinä et ole ollenkaan niin kiva, kuin isä on, sinä olet sellainen niuhottaja. Isä antaa minulle aina kaiken mitä pyydän, mutta sinulta saa kerjätä kaikkea.“ “Voi isä, miksi sinä olet tuollainen. Äiti ei ollenkaan vaadi minua tekemään kaikkea sitä, mitä sinä vaadit. Minä olen väsynyt koulusta, enkä jaksa viedä roskia ulos. Miksi sinä et itse vie niitä?“ Lisäksi, kuin luomaan todellinen kauhun ilmapiiri, toteaa kiusaava osapuoli mahdollisesti päivittäin: “Sinä et ole kykenevä kasvattamaan meidän lapsiamme, minun täytyy tehdä se. Jos meille tulee ero, jäävät lapset ilman muuta minulle. Ja sinä olet se, joka lähtee tästä asunnosta!"

Tässä vain muutamia esimerkkejä, joilla sinut on ostettu ulos äitiydestäsi, isyydestäsi tai vanhemmuudestasi, etkä sinä raukka ole edes tajunnut sitä aikaisemmin. Sinä olet vuosikaudet, ehkä vuosikymmenet, voinut huonosti itsesi ja lastesi tähden, olet nähnyt mihin suuntaan kaikki johtaa, ja olet syyttänyt itseäsi juuri niillä ajatuksilla, mitä lh-puolisosi on sinulle salakavalasti syöttänyt. Ja siitä huolimatta sinä olet ollut ja todennäköisesti olet yhä ainoa järkevä ihminen elinpiirissäsi, joka vielä voi pelastaa sen, mitä pelastettavissa on!

Ammatti-ihmisen ohje kuuluu: “Jollet pysty vastustamaan, pakene.“ Minä en ole ammatti-ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta minä haluaisin sanoa: “Jos kaikki tämä on jatkunut vuosikausia, mahdollisesti vuosikymmeniä, on todennäköistä, ettet enää jaksa taistella vastaan, et ainakaan ilman asiantuntevaa tukea. Sinulla on vain yksi ainoa elämä. Sinun on mietittävä, mitä sillä teet. Sinun lapsillasi on vain yksi elämä, joka valitettavan suuressa määrin on sinun käsissäsi. Sinun on syytä tehdä inventaario niin kauan kuin siihen vielä pystyt.“

Kuinka murehduttavaa ja sydäntä raastavaa onkaan seurata tapausta, jossa ihminen kyllä täysin tietää mikä on oikein, mutta antaa omansa ja lastensa elämän luisua selvään perikatoon, kun ei kerta kaikkiaan enää jaksa elää edes omaa elämäänsä. Maamme lainsäädäntö on toisaalta aika nurinkurinen. Sen mukaan ihmisen voi tappaa vain hiukkasen, ja sitten virkavalta puuttuu asiaan. Kuinka ihminen sitten tapetaan vain hiukkasen, sitä ei meille ole vielä opetettu! Kuollut on kuollut, on hän sitä enemmän tai vähemmän! Virkavalta voi vain todeta ja kirjata tapahtuneen!

Kukaan ei riitele yksikseen

Minä olen vuosikausia ollut tämän ilmaisun jyrkkä vastustaja. Tietyssä määrin se pitää paikkansa siellä ja täällä. Mutta kun nyt käsittelemme tällaista aihepiiriä, joudumme tuomaan esiin vielä yhden lh-persoonan piirteen. Jo aikaisemmista luvuista tulee selvästi esiin hänen perusolemuksensa, ja siihen liittyy automaattisesti suunnaton tarve näyttää olevansa aina oikeassa.

Oikeassa voi olla vain se, joka ei ole väärässä. Normaalissa ihmisten kanssakäymisessä oikeassa ja väärässä oleminen vaihtelee, kunkin joutuessa vuorollaan myöntämään erehdyksensä ja virheensä. Luonnehäiriöiselle on suorastaan tuskallista ja mahdotonta myöntää tehneensä väärin. Hänellä on kaikelle oma selityksensä, puolustelunsa, verukkeensa. Siksikö kokiessaan tulleensa väärin ymmärretyksi, hän joutuu suorastaan raivon valtaan? Hän, niin erinomainen ihminen, joutuu kokemaan vääryyttä! Hän useinkaan ei huuda, ei kilju, hän sanan varsinaisessa mielessä raivoaa. (Tämä on kohta, missä hänen itsehillintänsä selvästi pettää jopa vieraiden läsnä ollessa, jopa joskus julkisella paikalla. Mutta kaikki selitetään oikeutetuksi toisen aiheuttamana.)

Hän aivan etsimällä etsii syytä loukkaantumiseen ja itsesääliin. Tämä on hänelle kuin edellytys elämän jatkumiseksi. Hän sairaalla tavalla nauttii uhrin osasta, vaikka itse on alistaja ja terrorisoija!

Ilman laajempia selvityksiä on aivan olennaista, ettei hänen puolustusmekanisminsa voi perustua totuudellisuuteen ja faktoihin. Hänelle itselleen ehkä kaikki on selvääkin selvempää, koska hän kokee olevansa hyvin älykäs. Hän ei siis käyttäydy sekavasti, mielisairaasti, vaan äärimmäisen laskelmoidusti, harkiten. Hän punnitsee tarkoin kaikki sanansa, mitkä jollakin tavoin koskettavat häntä itseään, tai jotka voitaisiin tulkita häntä vastaan. Hän pyrkii hävittämään tai peittämään kaikki todisteet virheistään tai suoranaisesta pahoinpitelystään.

Tässä kohden mitä vakavin varoituksen sana miespuolisille uhreille. Me elämme yleisen käsityksen mukaisesti oikeusvaltiossa, mutta monen mielestä totuus jo kulkee takaperin etenkin niissä tilanteissa, missä vastapuolella on luonnehäiriöinen. Varotankin jokaista oikeuden eteen joutumisesta, jos se suinkin on mahdollista, koska kysymys ei ole normaaleista asioista, eikä siis oikeudenkäyntikään voi sujua normaalilla tavalla.

Etenkin nainen lh-persoonana elää mitä mahdottomimmissa itsetunnon kuohuissa, yrittäen usein kiihottaa ja painostaa läheisensä tai puolisonsa johonkin peruuttamattomaan tekoon, voidakseen sitten oikeuden edessä todistaa ylivertaisuutensa. Ei ole harvinaista, että nainen tavalla tai toisella pahoinpitelee miestä, ja kun mies sitten puolustautuessaan aiheuttaa mustelmia tai haavoja, saa mies ehdonalaisen tuomion ja suuret sakot, mahdollisesti kruunattuna lähestymiskiellolla ja jopa omaisuutensa menettämisellä. Naista uskotaan enemmän kuin miestä, koska juuri kukaan ei halua uskoa naisen voivan olla väkivaltainen.

 Hän on siis todella fiksu, mutta fiktiivinen ihminen. Hänen totuutensa pätee hänen maailmassaan, mutta ei hänen läheistensä maailmassa. Mutta koska harva tuntee perheen / firman asiat kovin tarkoin, ei hänen todistelujaan juurikaan epäillä, koska hän puhuu niin vakuuttavasti, itsekin uskoen puhumaansa. Esimerkiksi vanhanaikainen valheenpaljastustesti ei pystyisi osoittamaan hänen puhuvan palturia!

Nämä erilaiset totuuden maailmat pakostakin joutuvat törmäyslinjalle ainakin niin kauan, kuin toisella osapuolella terve ajattelu on vielä tallella. Hovi on pyritty valitsemaan huolella, mutta ainahan sattuu virheitä, niin kuin jo olemme todenneet. Kuinka moni onkaan hämmästyneenä joutunut kokemaan aivan mitättömän erimielisyyden johtaneen sanoinkuvaamattomaan riitatilanteeseen! Tarkoitus ei ollut loukata, ainoastaan ojentaa käsitysvirhe.

Tästä se alkaa, pienen pienestä eriävästä mielipiteestä – hovin tottelemattomuus.

Liitto on vasta nuori, yhteys alussa, asia painetaan villaisella, pienen hyväilyn tai sänkyyn menon / seksin lievityksellä. Mutta siemen on kylvetty, jotakin on lähtenyt liikkeelle.

Seuraava erimielisyys, hovin kapinaan johtava seikka, saattaa olla vaikkapa vain uhrin vanhempien vierailu. Appi tai anoppi jätti jotakin sanomatta, vihjaili jotakin, ei ollut tyytyväinen siihen ja siihen asiaan. “Sinä olet juuri sellainen kuin vanhempasikin, minä tiedän kyllä mitä he minusta ajattelivat, kuinka he katsoivat minua. Minulle on turha sanoa mitään, minä kyllä tiedän mitä vanhempasi ja sinä minusta ajattelette!“

On luonnollista, että terve osapuoli vakuuttaa kaiken menneen aivan hyvin. “Ei ollut mitään taka-ajatuksia, isä ja äiti pitävät kummastakin, enkä minä taatustikaan ajattele sinusta mitään pahaa!“ Ensimmäinen todellinen perheriita, ensimmäinen yö, kun molemmat kääntävät selkänsä toiselle.

Normaalisti tällainen tilanne unohtuu päivän tai parin sisällä. Mutta luonnehäiriöinen ei unohda kärsimäänsä “nöyryytystä“. On aivan samantekevää mitä todella tapahtui, näin hän oli asian mieltänyt, ja niin se on hänen todellisuudessaan. Normaalien ihmisten kesken asiasta keskusteltaisiin parin päivän aikana ja pulma olisi sillä selvä. Mutta nyt samasta asiasta (se saattaa  olla ilman toisen täyttä hyväksymistä otettu pieni velka, keskustelu jonkun ihmisen kanssa, mikä tahansa normaalille ihmiselle vähämerkityksinen asia) tulee kuukausien ja vuosien kiistakapula. Pienimmästäkin mielijohteesta sairas osapuoli muistuttaa tästä kokemastaan “nöyryytyksestä“ ja samalla kaikesta muustakin jo kertyneestä vääryydestä, minkä kohteeksi hän on joutunut. Ja toinen osapuoli kuuntelee ymmyrkäisin silmin käsittämättä ollenkaan, mistä oikein on kysymys. Niin, eihän hän oikeastaan voikaan ymmärtää, sillä jo nyt hän on kymmeniä / satoja kertoja ehtinyt kuulemaan olevansa aika outo, heikkohermoinen, sairaalloinen (vasta myöhempinä vuosina häntä suoraan kutsutaan mielisairaaksi, tultuaan tarpeeksi pehmitetyksi “vastaanottaakseen tämän suuren totuuden“). 

Tätä kirjoittaessani tuntuu entistäkin hullummalta, että niin monet sinisilmäisesti vakuuttavat, että kummassakin täytyy aina olla vikaa; kukaan ei riitele yksikseen!

Tätä on vaikea uskoa sellaisen, joka ei sitä milloinkaan ole kokenut. Mutta se on todellisuutta lukemattomissa kodeissa, yhteisöissä, työpaikoilla tässäkin maassa. Se tuhoaa ihmiselämää, rampauttaa, lamaannuttaa niin yksilöitä kuin yhteisöjäkin, saattaa liikeyritykset selvitystilaan.

“Kukaan ei riitele yksikseen.“ Olen joutunut todistajaksi muutamassa tapauksessa, missä tällainen ihminen on huutanut suoraa kurkkua yksikseen niin kauan kuin ääni kestää, tuloksena viikon äänenmenetys. Lisäksi olen kuullut useammankin todistuksen siitä, kuinka kiusaaja puhumistaan puhuu tuntikausia, toistaen samaa päivästä toiseen, riippumatta siitä onko uhri kuuloetäisyydellä vai ei.

****************************************************************

Kuinka yleistä onkaan ajattelu, että minusta voidaan pitää vain niin kauan kuin minua ei tunneta paremmin. Mieleeni tulee se, kuinka muutama vuosikymmen sitten ihmettelin työtoverilleni, että miksi hänen ja muutaman muun on niin vaikea suhtautua minuun, kun taas Helsingissä on niin monia ihmisiä, jotka selvästi pitävät minusta. Hänen suorasukainen vastauksensa kuului: “He pitävät sinusta, koska eivät tunne sinua niin hyvin kuin minä!“

Me elämme todella vaikeassa ajassa, jossa niin harvalla on aikaa toista ihmistä varten. Harvalla on aikaa kuunnella, saati sitten todella kuulla, mitä toisella on sanottavana. Ihmiselämä on täysin riippuvainen ihmistenkeskisestä kanssakäymisestä. Jos joku on varustettu erakkoluonteella, tulee se nähdä sallittavana poikkeuksena. Me tarvitsemme edes yhden ihmisen, jonka taholta tunnemme tulevamme kuulluksi ja hyväksytyksi. Vasta se tekee elämästä ihmisarvoisen. Ihmisen ei todellakaan ole hyvä olla yksinänsä!

Meillä on oikeus tuoda julki omat ajatuksemme, vaikka ne eivät aina olisikaan kaikkien hyväksymiä. Jokainen ihminen on erilainen, ja siten myöskin hänen sisäinen elämänsä. Tämä juuri tekee elämästä elämisen arvoisen kaikkine vaihteluinensa. Kuinka yksitoikkoista olisikaan elämä, jos kaikki olisivat kuin robotteja, jotka ääntelevät samalla tapaa! Yksinpuhelu ei ole nykyään harvinaista; se on merkki sisäisestä tuskasta.

Meillä on jo synnyinoikeutena mahdollisuus koko elämämme ajaksi siihen, että saamme seikkailun omaisesti tutustua ympäristöömme ja luoda omat näkemyksemme kaikesta. Vain kokeilemalla ja etsimällä ihminen oppii elämisen taidon, monien virheiden ja epäonnistumisten kautta. Mikä opettaa oikean suunnan löytämiseen seuraavalla kerralla sen paremmin kuin yksi ainoa oikean risteyksen ohittaminen ja puolen tunnin harhailu moottoritiellä tai pääkaupunkiseudun vilkkailla kaduilla!

Ihmistä ei saa rajata väärillä ohjeilla ja vaatimuksilla. Jokaisen tulee saada säilyttää tai omaksua omat erikoispiirteensä voidakseen olla yksilö, oma persoonansa. Itsenäiset ihmiset syntyvät tietynlaisessa yksinäisyydessä, ei kuitenkaan täydellisessä erakoitumisessa. Ihminen tarvitsee toista ihmistä enemmän kuin tänä päivänä käsitetään; ei kuitenkaan neuvomaan ja ohjeita antamaan, vaan kanssamatkaajana, kuulevana kuuntelijana.

Lainatkaamme tähän yhteyteen Paul Tournieria kirjasta “Ihmisen paikka“:

“Emme etsi ihmistä, joka ratkaisisi pulmamme meidän puolestamme, vaan sellaista, joka yrittää ymmärtää meitä; emme etsi ihmistä, jonka tahtoon meidän olisi mukauduttava, vaan sellaista, joka auttaa meitä löytämään omamme; emme etsi ihmistä, joka sanelee meille mitä meidän pitää tehdä, vaan joka kuuntelee meitä ja antaa meille arvoa; emme etsi ihmistä, joka pyrkii löytämään kaikelle loogisen selityksen, vaan joka ymmärtää henkilökohtaisia, subjektiivisia motiivejamme, tunteitamme, jopa heikkouksiamme ja puutteitamme. Etsimme ihmistä, joka antaa meille itseluottamusta uskomalla meihin, joka ottaa sisäiset kamppailumme sydämelleen ilman ennakkoluuloja ja joka ei menetä uskoaan, jos valitsemme toisen tien kuin hän olisi valinnut.“ (sivu 232).

“Useimmat luonamme käyvät ihmiset eivät ensisijaisesti kaipaa neuvoja. He ovat kuulleet jo satoja kertoja kaiken, mitä heidän ongelmastaan voidaan sanoa. He ovat ehkä itse löytäneet siihen ratkaisun, mutta eivät ole uskaltaneet toteuttaa sitä. He etsivät tukea omaa heikkouttaan vastaan. Heillä on tarve puhua, ei kuulla toisten mielipiteitä. He tarvitsevat paikkaa, jossa voisivat olla täysin rehellisiä ja tuntea itsensä vapaiksi. Sehän on tässä maailmassa kovin harvinaista! (tämä kirja on julkaistu 1966!)“

****************************************************************

Väärä  armahtavaisuus ja anteeksiantamus

Hän on valmis antamaan sinulle anteeksi kaikki rikkomuksesi häntä kohtaan, sillä hän uskoo olevansa hyväsydäminen ja jalo ihminen.

Elämän jollakin tavoin jatkumiseksi olet ehkä vuosia tai vuosikymmeniä katsonut kaikkea sormien lävitse ja antanut asioiden olla. Olet mahdollisesti satoja kertoja pyytänyt anteeksi vastoin sisäistä tuntemustasi, vain säilyttääksesi jonkinlaisen rauhan. Tiedätkö mitä olet aikaansaanut sillä, haluamatta sitä? Sinä olet lujittanut hänen väärää itsetuntoaan ja antanut lisää aseita itseäsi vastaan. Jos vielä uskot jonkinlaiseen korjaantumiseen, etkä aio paeta, eikä tapauksesi ole vaikeimmasta päästä, sinun täytyy lakata hyväksymästä hänen anteeksiantamuksensa, koska todellisuudessahan et ole rikkonut häntä vastaan, vaan hän sinua vastaan! Hän on loinen, joka elää imien elämänvoimansa sinusta.

Hän sanoo rakastavansa sinua. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa, sanoo jo Raamattu. Mitä käsitämme rakkaudella? Tässä yhteydessä teemme tuskin mitään vääryyttä, jos väitämme, että hän tuskin rakastaa sinua oman itsesi ja olemuksesi tähden. Hän elää teatterissa, pääroolissa. Luuletko, että hänellä olisi voimavaroja muuhun kuin aplodien ja hyväksyvien ilmaisujen vastaanottamiseen? Hän eläytyy kuviteltuun rooliinsa niin täydellisesti, että viettää mielellään paljon aikaa peilin edessä meikaten tai itseään sivellen tai partaansa ajellen. Hän nautinnollisesti keikailee erilaisissa asusteissa, peilinkin edessä. Hän katselee todella mielellään yhä uudelleen ja uudelleen perheen lomavideoita, jos hän vain esiintyy niissä edustavasti.

Hänellä ei kerta kaikkiaan ole voimavaroja tai aikaa muita ihmisiä varten. Ei edes omia lapsiaan varten, joita hän sanoo rakastavansa yli kaiken, niin kuin aviopuolisoansakin. Hitler oli yksi aikamme suurimmista luonnehäiriöisistä. Sopimaton sana hänelle! Hän oli psykopaatti, täynnä luovuutta ja neroutta! Hän halusi kuvattavan itseään läheisten lapsien kanssa. Mutta kuinka paljon hänellä todella oli aikaa ja voimavaroja näille?

Lh-persoona haluaa kaikkien tietävän, kuinka tärkeitä lapset ovat hänelle, ja aina vieraiden läsnäollessa hän antautuu leikkimään näiden kanssa ja ottaa heidät hellästi syliinsä. Mutta oletko koskaan tarkkaillut, kuinka äkkiä hän osoittaa lieviä hermostumisen merkkejä? Hän ei malta tehdä mitään pitkäjännitteisesti näiden kanssa. Hän saattaa ehdottaa Afrikan tähden pelaamista, mutta jokaisella kierroksella täytyy pojan tai tyttären muistuttaa: “Äiti, isä, nyt on sinun vuorosi!“ Hän ei siis olemuksellaan ole lainkaan mukana sen hetkisessä toiminnassa, vaan miettii muita, hänelle tärkeämpiä asioita. Tosiasia elämässämme on toki se, että me aina ensimmäiseksi annamme aikamme ja voimavaramme sille, minkä katsomme tärkeimmäksi.

Hän “rakastaa“ puolisoaan ja lapsiaan, mutta todellisuudessa hänellä ei siis ole aikaa heille. Mutta miksi hän sitten kaikesta, jatkuvasta tyytymättömyydestään huolimatta on kuin kiinni liimattu tähän hoviinsa, joka mahdollisesti jo vuosien ajan on kapinoinut, ah, niin törkeällä tavalla?

Jokin hänessä varoittaa luopumasta niistä, joihin hänellä on jo ote ja valta. Mistä saada uusi hovi, jos tämä lähtee? Millä tulla toimeen niin kauan että uusi löytyy? Ja, tottahan on, että hän on jo saavuttanut jotakin suurenmoista. Nämä moukat, tyhmät ihmiset, mitä he olivatkaan, ennen kuin hän alkoi kouluttaa heitä! Eihän tällaista saavutusta kannata noin vain heittää pois! Hänhän suorastaan rakastaa kaikkia niitä hyviä ominaisuuksia, jotka hän on saanut iskostettua heihin. Tätä hän ei kuitenkaan koskaan kerro ”alaisillensa”, vaan päinvastoin huolehtii jatkuvasta moitteen virrasta! Todellisuudessa hän rakastaa kaikkea luuloteltua omaansa heissä. He ovat alun pitäenkin olleet hienoja ihmisiä, lempeitä, hoviin helposti suostuvaisia, uhrityyppejä. Ei hän ole heihin mitään hyvää tuonut, ainoastaan projisoinut heihin kaikki pelkäämänsä, väärät asiat! Missä määrin pelko vallitsee näiden lh-persoonien elämässä on vaikea määritellä, mutta se on ehdottomasti yksi osa heidän elämäänsä. Toisaalta ns. säikähtämisreaktio on heillä heikko verrattuna normaali-ihmiseen, ja heidän todellisin pelkonsa liittyy vain jonkin saavutetun edun menettämiseen, hovin kadottamiseen.

Hän on syyttänyt heitä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa kaikista omista epäonnistumisistaan, virheistään, unohtamisistaan, jopa kolaristakin, auton rikkoutumisesta, mihin perheellä ei voi olla mitään osuutta, koska ei ollut mukana itse tapahtumassa. Mutta hän on antanut kaiken tuon anteeksi, ja voi taas nähdä hyviä ominaisuuksia, jotka hän on tuonut tähän yhteisöön.

Hän on ”antanut anteeksi”, mutta hän ei unohda mitään kärsimäänsä vääryyttä! Hän muistaa, tapauksesta riippuen, jopa kymmenien vuosien takana olleet rikkomukset, omalla, uudelleen kirjoitetulla tavalla. Sinun on aivan turha keskustella hänen kanssaan niistä, ja yrittää palauttaa mieleen, mitä todella tapahtui. Hän ei anna mitään arvoa sinun mielipiteellesi, koska hän vääryyden kokeneena muistaa kaiken paljon paremmin, kuin sinä, “joka jo niin selvästi kärsit mielenterveysongelmista“. Eihän sinuun ole luottamista!

Ihanalla lomamatkalla ulkomailla Liisa kerrankin tuntee voivansa purkaa sydäntään. Hän uskoo jälleen kerran kaiken voivan sittenkin korjaantua.

 Jussi istuu lepotuolissa varjoisassa paikassa jalat levällään ja suuri olutlasi kädessään. Hän on todella tyytyväinen tässä trooppisessa ilmastossa. Linnut laulavat ja meri kohisee. Liisa seisoo ja kävelee kuistilla, merelle katsellen purkaen sydäntään ja kertoen todellisista tunteistaan, elämänsä pettymyksistä. Tuntuu todella hyvältä näissä ihanissa olosuhteissa tuoda kaikki tämä esiin raskautuneelta sydämeltä, ja hän, joka ei ole juurikaan tottunut kuuntelemaan, nyökyttelee ja kehottaa jatkamaan.

Puhuttuaan tunnin Liisa huokaisee helpottuneena ja odottaa Jussilta jonkinlaista kommenttia. Tämä nousee, hakee lasillisen juotavaa, kehuu ihanaa säätä, hyvää ruokaa ja istuutuu pieraisten. Liisa huomaa, että Jussi kerrankin on kuunnellut häntä, mutta ei ole kuullut yhtään mitään, ei sitten yhtään mitään!

Hän nauttii matkoista, edellyttäen, että hän saa päättää mitä tehdään ja minne mennään. (Toinen vaihtoehto on, että hän odottaa sinun tietävän pienintä yksityiskohtaa myöten, mikä häntä miellyttää, ja laativan ohjelman sen mukaisesti.) Hän hymyilee koko maailmalle, astelee kävelykannella kuin koko matkustajalautan kapteeni, on täynnä elintarmoa, vaikka hetki sitten oli hirvittävä riita sen johdosta, kun hän ei halunnut eikä jaksanut edes yhden kerran tehdä siten kuin sinä halusit. Sinä kelvoton, olit pilata hänen lomansa!

Olet heti ristiriidassa hänen kanssaan, jos unohdat hänen roolinsa näytelmän sankarina!

Hän ei mahdollisesti usko sinun osaavan käyttäytyä kunnolla, ei missään. Hän jakelee sinulle jatkuvasti neuvoja, opettaa etikettiä, vaikka ei itse ole lainkaan selvillä sellaisista asioista. Hän on kaikessa parempi kuin sinä. Sinä et osaa, etkä saa osata mitään paremmin kuin hän.

Hienostoperheeseen mentäessä tai sukuloitaessa hän varottaa sinua puhumasta vitsejä ja yleensä sopimattomia — parempi on, jos olet aivan hiljaa ja annat hänen hoitaa puhumisen!

Katastrofi, ylikäymätön asia moneksi viikoksi on sitten se, jos hän kylässä kesken kahvinjuonnin kumoaa kokonaisen kupillisen hienolle pöytäliinalle, tai pudottaa jonkin koriste-esineen. Mutta siitäkin selvitään sanomalla heti vierailun jälkeen: “Siitä ei sitten ikinä puhuta mitään!“

Mutta jos sinä olit eteisessä vahingossa napannut käteesi emännän nahkakäsineet, ai, kuinka monta kertaa saatkaan kuulla siitä aina sukuloitaessa tai tuttavien tullessa kylään: “Voi, minä en ikinä voi unohtaa sitä, kuinka minun ukkoni yritti tunkea käteensä sen hienon rouvan kalliit nahkakäsineet! Oli se vain niin hullua että vieläkin naurattaa.“ Porukka ei ehkä oikein osaa nauraa, kun ei näe asiaa niin hulluna ollenkaan, mutta onko sillä niin väliä. “Tyhmiähän ne ovat oikeastaan kaikki, meidän sukulaisemme ja ystävämme! Onneksi olet saanut aviopuolisoksesi näin hienon ihmisen. Me olemme oikeastaan niin hienoja ihmisiä, että meillä kummallakin pitäisi olla oma psykiatri!“

Ei siksi, että hän todella tarvitsisi hoitoa, hän terveyden perikuva, mutta onhan elämä niin raskasta tuollaisen heikompitasoisen ihmisen kanssa!