Kauhistuksen kanahäkki II-3

Kun voimat palaavat

Huomaan itsessäni aivan valtavan muutoksen siihen verrattuna, mitä elämäni oli vain noin vuosi sitten. Kun ihminen voi huonosti ja on väsynyt ja masentunut, välttää hän kaikkea tarpeetonta ja ylimääräistä ponnistusta. Tietynlainen suojausohjelma ihmisessä etsii kaikkein yksinkertaisimmat ja helpoimmat keinot edetä aivan yksinkertaisissa päivittäisissä toimissakin.

Ei siis ole ihme jos lattiat ovat täynnä erilaisia tavaroita tai roskia, joita ei kerta kaikkiaan ole jaksanut nostaa pois. Mahdollista on, että kaikkialla vallitsee melkoinen sotku, koska voimat eivät riitä laittamaan tavaroita oikeille paikoillensa; ne vain yksinkertaisesti lasketaan sille vapaalle paikalle, mikä on lähinnä.

Huonon olon jatkuttua kyllin kauan saavutetaan tietynlainen ilmapiiri ja maailma, jossa vallitsevat aivan omalaatuisensa säännöt ja elämän lait. Niinpä ei yhtään ihmetytä sekään, että jonkun elämästä vie suurimman osan aikaa sen pohtiminen, nouseeko ylös sängystä vai kääntääkö vielä kylkeä muutaman kerran. Sänky tuntuu maailman parhaalta paikalta!

Vasta kun mielialassa ja olemuksessa alkaa tapahtua oikeanlaista korjaantumista, syntyy uutta heräämistä elämää kohtaan. Saadaan kosketusta uuteen elinvoimaan ja energiaan, ja olo alkaa tuntua jälleen kerran inhimilliseltä. Ja tässä kohden tulee olla kiitollinen pienistä aluista, pikkiriikkisistäkin muutoksista hyvään suuntaan.

Se mistä nyt kirjoitan, saattaa olla utopiaa ja naurettavaa sellaisen mielestä, joka on säästynyt elämän kolhuilta, mutta jokainen kärsivä ja elämän murjoma tietää mistä puhun.

Meidät on kerta kaikkisesti tarkoitettu ihmisiksi, inhimillisiksi olennoiksi, eikä miksikään koneiksi tai supermiehiksi tai –naisiksi. Siksi tämän totuuden pakeneminen tuottaa niin tavattoman määrän kärsimystä ja turhaa ahdistusta. Onko siihen kaikkeen sitten aivan pakko mennä mukaan ja kärsiä vastoin omaa tahtoansa? Kukapa voisi antaa tähän vastauksen? Mutta joka tapauksessa me voimme helpottaa elämäämme, jos vain tahdomme. Mutta sen ensimmäisenä perusedellytyksenä on, että me käsitämme olevamme vain vajavaisia ihmisiä, ja annamme itsellemme luvan olla juuri sellaisia kuin olemmekin, ihmisiä!

Minun oloni on siis parantunut huomattavasti jo yhden vuoden aikana, vaikka tällä hetkellä sydämen rytmihäiriöt tuottavat ongelmia. Aivan päivittäin huomaa tekevänsä jotakin sellaista, mitä ei menneinä vuosina kuvitellutkaan tekevänsä, tai ei voinut tehdä siitä yksinkertaisesta syystä, että oli aivan liian huono olo huomataksensa edes jonkin tekemisen tarpeellisuutta. Niin hullua kuin se onkin, me kärsimme usein tuntikausia sellaisen tekemättömyydestä, minkä olisi voinut suorittaa alle minuutissa. Esimerkkinä uudet lenkkitossuni.

Koska olen köyhä, ostan vain parhainta ja kalleinta. Hulluako? Ei vaan todella viisasta, sillä nyt minun ei tarvitse vuosikausiin ostaa uusia tossuja, minä pystyn kävelemään paljon nopeammin kuin ennen, jalkani eivät tule kipeiksi, lonkkani eivät kolota, selkäni ei tule jäykäksi, niskani voivat paljon paremmin. Köyhyys ei siis merkitse tyhmyyttä, vaan on kunnia-asia, jos köyhä käyttää sitä järkeänsä, mikä hänelle on suotu synnyinlahjana. Moni rikas ei ollenkaan osaa käyttää järkeänsä, jos sitä ylipäätänsä…

No niin, uudet lenkkitossut! Voin jo siis paremmin, mutta pari päivää sitten totesin voivani vieläkin paremmin. Mistä sen huomasin? Olin jo laittanut tossut jalkaani, kun huomasin kantapäässä pistelevän. Sukan sisällä oli pieni kivensiru. Kuinka monta kertaa olenkaan vain huitaissut pusakan päälle ja lähtenyt ulos inhoten sitä pistelyä, mitä jokainen askel toi mukanaan. Saatoin kävellä tunnin tai kaksikin, potkaissen silloin tällöin tossun reunaa asfalttiin siinä toivossa, että kivensiru siirtyisi pois kantapään alta. Turha toivo!

Me olemme siis monessa suhteessa aivan älyttömiä siitä yksinkertaisesta syystä, että voimme älyttömän huonosti. Me itse kiusaamme itseämme, kun kaikki menee tarpeeksi pitkälle. Pari päivää sitten voin siis paljon paremmin, koska istuuduin uudelleen, otin tossun jalasta, venytin sukkaa niin paljon että sain kivensirun sormieni väliin ja laitoin tossun takaisin jalkaan. Kuinka mukavaa olikaan kävellä pitkin Helsinkiä, kun ei kivensiru hiertänyt jalkapohjaa!

Sitten kun voin vielä paremmin, en tyydy venyttämään sukkaa, vaan otan senkin pois jalasta ja ravistelen oikein tyydytyksellä niin kauan, että varmasti jokainen murunen putoaa lattialle!

Elämä koostuu aivan pienen pienistäkin asioista, jotka antavat sille sen todellisen merkityksen. Luonnehäiriöisen uhri ei siis tarvitse aina mitään suuren suuria ja äkkinäisiä muutoksia elämäänsä, vaan kun hän lapsen lailla saa uudelleen tarttua kiinni elämän pieniin iloihin, kokee hän olemukseensa tulevan jotakin kadoksissa ollutta aivan päivittäin.

Ihmisyyden kaipaus

Alan kirjallisuudessa ja luennoissa ihmetellään usein, miksi luonnehäiriöisen uhri ajautuu entisestä suhteestansa vapauduttuaan uuteen samankaltaiseen liittoon. Syytä etsitään useimmiten uhrin varhaisemmasta elämästä ja nimenomaan lapsuudesta. Tunnustan avoimesti, että juuri tällä hetkellä vältän lukemasta enemmälti alan kirjallisuutta, koska katson elintärkeäksi säilyttää ne vaikutelmat ja tuntemukset, mitkä mielessäni ovat kaiken kokemani ja näkemäni ja kuulemani perusteella. Olen leikillisesti alkanut kutsua itseäni ammattimaallikoksi, sillä parin vuoden hahmottelun perusteella olen tullut siihen osittain hämäännyttävään toteamukseen, että ainakin vielä tällä hetkellä pätee se, mitä jotkut tutkijat hyvin painokkaasti toteavat, jotkut jopa jo 1964 ilmestyneessä kirjassansa: ”Näitä asioita voi ymmärtää ainoastaan sellainen, joka syvällisesti on ollut tekemisissä tämän asian kanssa, esim. ollut naimisissa luonnehäiriöisen ihmisen kanssa.” Niinpä aivan maallikkokin voi olla asiantuntija tällä alueella. Ammatti-ihminen havainnoitsee kaiken opintojensa ja kokemustensa perusteella.

Luonnehäiriöstä puhuessamme, etenkin kun on kysymyksessä narsistinen luonnehäiriö, voin todeta olevamme tekemisissä hyvin salamyhkäisen asian kanssa. Useat uhrit ovat käyttäneet nimenomaan tätä sanaa, joka saa minut ajattelemaan lukua kirjassani: ”Taistelu tuulimyllyjä vastaan”. Don Quijote ja hänen kumppaninsa kävivät oman taistelunsa kuvitteellisen historian kirjoihin, ja vielä tänäkin päivänä kaikelle hymyillään ja osittain nauretaan.

Tämän ajan taistelut tuulimyllyjä vastaan sen sijaan eivät ole missään suhteessa naurettavia, mutta kylläkin äärimmäisen uskomattomia ja suorastaan absurdeja. Uskon tässä olevan syyn siihen, että hyvin harvat uhrit rohkenevat kertoa totuuden mukaisesti näistä älyttömistä kokemuksistaan ja osallistumisistaan näihin mielikuvituksen siivittämiin kamppailuihin. Osallistuminen johonkin sellaiseen on omiaan luomaan ihmisessä tietynlaisen torjuntareaktion, osittain täydellisenkin, asiaan sisältyvän syvän häpeän tunteen johdosta. Niinpä jos terapeutti, ammattitaidostansa huolimatta, ei osaa johdatella keskustelua oikeille linjoille, saattavat nämä asiat jäädä täysin huomioimatta.

Jos terapeutilla ei ole todellista käsitystä uhrin asemasta ja kokemuksista, ei varsinainen luonnehäiriön osuus välttämättä tule ollenkaan esiin. Potilas mahdollisesti arvioidaan täysin väärin, koska tarkasteluun ei oteta mukaan tarpeeksi paljon asiakokonaisuutta.

Tämä näkökanta tuo esiin todella pelottavia seikkoja, jotka saattavat minut entistä huolestuneemmaksi näiden ihmisten kohtalosta. Olemme tekemisissä asian kanssa, jossa ammatti-ihmisten jossakin määrin olisi syytä tulla alas virka-asemistaan ja kuunnella enemmän niitä alan ammattilaisia, jotka eivät ole opiskelleet yliopistoissa tai alan oppilaitoksissa, mutta kuitenkin ovat elämän koulussa tulleet näkemään asioita, jotka voidaan oppia ainoastaan siellä.

Minä en halua arvostella lääkärikuntaa, sen paremmin kuin psykologeja ja terapeuttejakaan. Nykyinen suorastaan ahdistava tilanne mielenterveysalalla, samoin kuin lääkintäalalla, ei ole yksittäisten alan ammattilaisten vika, vaan syynä on aivan selvästi yhteiskunnallinen tietämättömyys ja välinpitämättömyys asioista, jotka eivät näy sellaisella tavalla kuin monesti odotetaan. Me olemme tekemisissä ongelman kanssa, joka aivan selvästi lähitulevaisuudessa on räjähtävä käsiin, ellemme tee huomattavasti enemmän sen hyväksi. Ja tässä kohden jokaisella ammattimaallikolla on hyviä uutisia päättäjillemme ja johtajillemme: Ei tarvita suunnatonta määrää alan ammattikoulutusta, vaan uusi kokonaisnäkemys alalle! Nyt katsotaan vain kriittisiksi tulleisiin tapauksiin ja hoidetaan niitä, kun ennaltaehkäisy on lähes täysin unohdettu!

Muutama vuosi sitten elämässäni oli melkoinen kriisitilanne, kun minä lopullisesti tiedostin sen, että olen noin kolmenkymmenen vuoden ajan ollut läheisesti tekemisissä useammankin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa, sekä sen lisäksi lukemattomien luonnehäiriöisesti käyttäytyvien kanssa. Kaiken tämän päälle tuli avioero. Tässä tilanteessa etsin itselleni henkistä apua, mitä en voinut saada keneltäkään tuttavaltani siitä huolimatta, että olin ollut seurakuntatyössä kymmenien vuosien ajan. Mielenterveystoimistot olivat ylikuormitettuja, ja tuntien jo tuolloin niiden ongelmien laadun, joiden kanssa olin tekemisissä, osasin epäillä löytyisikö asiantuntevaa apua, sillä siihen asti käymäni keskustelut eri ammattilaisten kanssa olivat saaneet minut näkemään, että puhuin melko tuntemattomista asioista.

Sairastin uniapneaa parin vuosikymmenen ajan ja hoidon alkuvaiheessa jokaiseen vuosittaiseen kontrollikäyntiin kuului myös psykologin vastaanotto, koska tuon sairauden laadusta oli niin paljon tietoa, että se vaikuttaa hyvin suuressa määrin myöskin ihmisen psyykeen. En voi ikinä unohtaa niitä pettymyksen tunteita, kun kaksi eri nuorta naispsykologia totesi yksikantaan: ”Minä en usko sitä, mitä sinä puhut!”

Minulla oli nyt kuitenkin todella hyvä onni, sillä Tampereen Kriisikeskus Osviitassa pääsin keskustelemaan todella asiantuntevan terapeutin kanssa. Lisäksi aivan sattumalta hakeuduin tamperelaisen mielenterveysyhdistyksen toimintaan mukaan, ja siellä kävin noin vuoden ajan masentuneiden ryhmässä. Tuossa elämän tilanteessa se oli mitä oivallisin ratkaisu, ei ainoastaan itseäni ajatellen, vaan sinä aikana sain todella hyvän käsityksen vertaisryhmätoiminnasta. Tässä yhteydessä heräsi mielessäni vastustamaton tunne siitä, että ainakin osittain on loppuelämäni tehtävä mielenterveyden alueella, sillä tilanne on suorastaan katastrofaalinen, eikä työntekijöitä ole alkuunkaan riittävässä määrin. Seuraavan syksyn pidin omaa masentuneiden ryhmääni, minkä ikävä kyllä jouduin luovuttamaan toiselle Vantaalle muuttoni johdosta.

Olen nyt näiden parin vuoden aikana kuullut usean, etenkin masentuneen suusta, että hän keskustelee mieluummin maallikon kuin ammatti-ihmisen kanssa. Ensimmäistä kertaa kuullessani näitä mielipiteitä, ja todetessani kuinka avuttomia masentuneet olivat asioidensa hoidossa, heräsi mielessäni ajatus siitä, että tällä alueella tarvitaan mahdollisimman paljon ns. terveitä ihmisiä auttamaan aivan käytännön asioiden hoidossa. Lisäksi voi jokainen sydämen rakkautta omaava ihminen toimia kuuntelijana ja tarvittaessa keskustelijana näiden ihmisten kanssa.

Pettymykseni on kuitenkin suorastaan valtava, kun olen tullut näkemään, kuinka vähän terveitä ihmisiä on mukana tässä toiminnassa. Mistä se johtuu?

Minä toivon olevani väärässä, mutta minulle on tullut käsitys, että ensisijaisesti alan ammattikunta on ollut luomassa sellaista, aivan liian vallitsevaa kuvaa, että tämä asia kuuluu ensisijaisesti ammattilaisille, vaikka resurssien katastrofaalinen vajaus on kaikkien tiedossa. Jokainen tervejärkinen myöntää sen, ettei kuka tahansa voi toimia terapeuttina ja hoitaa sairaita ihmisiä.

Miksi ylipäätänsä tästä asiasta pitää käydä keskusteluja? Siitä yksinkertaisesta syystä, että tällä alueella ei nähdä metsää puilta. Jos esim. minua jatkuvasti on varoiteltu terapian harjoittamisesta, on tuotu esiin asian käänteinen puoli, jota ei juuri ollenkaan haluta nähdä tänä päivänä? Miksi meillä on niin valtava vajaus ammattilaisista? Siksikö, ettei alalle ole tarpeeksi tulijoita? Mahdollisesti siksikin. Miksi ei alalle ole tulijoita? Koska kaikki ammattimaisuus keskittyy äärimmäisiin tapauksiin, kaikki esiasteet ohittaneisiin ihmisiin, joita autetaan nyt kun on pakko, ettei katastrofi saavuttaisi liiallisia mittasuhteita.

Tilanne on hiukan sama kuin Pearl Harbour elokuvassa, jonka moni suomalainen on nähnyt. Kun tilanne japanilaisten hyökkäysten johdosta tuli ylivoimaiseksi, jouduttiin sairaalan ulkopuolelle sijoittamaan sairaanhoitajatar, joka huulipunalla merkkasi otsaan eri haavoittuneet: tätä autetaan, tätä ei!

Alalle ei siis ehkä ole tarpeeksi tulijoita, koska työ on saanut aivan liian sotaisen leiman, sillä selvästi tänä päivänä joudutaan valikoimaan ketä autetaan ja ketä ei. Lukemattomat masentuneet tarvitsisivat huomattavasti enemmän terapiaa, mutta sitä ei voida antaa, kun ei ole resursseja. Jotkut suorastaan anovat mahdollisuutta keskustelujen käymiseen jonkun kanssa, mutta koska ammattilaiset eivät riitä ja on luotu kuva ammatillisesta yksinoikeudesta, on hyvin suuressa määrin torjuttu ne maallikot, jotka ovat osoittaneet halua auttamiseen. Jopa sairaatkin on jossakin määrin saatu pelkäämään ”ammattitaidottomia” auttajia.

Totuus on toki se, ettei kenestä tahansa ole läheisempään kanssakäymiseen sairaiden kanssa. Aivan liian moni auttaa auttaaksensa itseänsä, ja se on täysin väärä motiivi. Esim. läheisriippuvaisilla ihmisillä saattaa olla tavaton auttamisen ja hoivaamisen tarve. Heidän on ensin löydettävä apu itsellensä, ennen kuin he voivat auttaa muita.

Mutta kuka todella tuntee paremmin ihmisen kuin ihminen itse? En voi unohtaa joitakin lääkärissäkäyntejäni, ja voisin ikävä kyllä kirjoittaa ainakin satasivuisen kasku- tai hupikirjan näistä kokemuksistani. Joka alalle mahtuu monenlaisia ihmisiä, ja olisi väärin leimata jokin ammattikunta muutamien sopimattomasti käyttäytyvien johdosta. Erikoisesti on jäänyt mieleeni yksi lääkärissäkäynti pohjanmaalaisessa pikkukylässä. Siihen aikaan ei ollut mitään omalääkäreitä, vaan joutui menemään kulloinkin paikalla olevan lääkärin vastaanotolle.

Tämä ei kuitenkaan ollut se lääkäri, joka ehkä oli kaikkein kuuluisin tuossa terveyskeskuksessa, jonka kohdalla vastaanottoapulainen kysyi soittajalta: ”Täällä ei ole kuin lääkäri x paikalla. Tuletko kuitenkin?” Useimmiten potilas ilmeisesti vastasi: ”En!”

Minulla oli ongelmia verenpaineen kanssa ja sain ajan vierasmaalaiselle lääkärille, joka sillä hetkellä sattui olemaan paikalla. Hän selasi papereitansa, ja kun hän vilkaisi minuun, aloin kertoa ongelmistani. Hän vaiensi minut heti ja sanoi yksikantaan: ”Minä tutkin sinut, ja kerron sitten sinulle, mikä sinua vaivaa!” Muistaakseni sain sitten entistä sopimattomammat lääkkeet sairauteeni! Kävin varmaankin toisenkin kerran tuolla lääkärillä ja kerroin hänelle, etteivät lääkkeet oikein sovi minulle, kun aivan kuin kone kävi sisimmässäni huristen ikävällä tavalla. Hän ei varmaankaan kuullut mitään, kun määräsi samat lääkkeet kaksinkertaisella vahvuudella. Soitin sitten viereisellä paikkakunnalla asuvalle tutulle lääkärille ja kysyin mitä minun tulisi tehdä. Hän neuvoi ottamaan vain puolet määrätystä annoksesta ja hakeutumaan pikimmiten toiselle lääkärille.

En voi mitään sille, että tämä tuo mieleeni jonkinlaisen kuvan siitä, mikä nyt on saanut valtaa mielenterveysalalla. Erik Ewalds toteaa luennoillansa hyvin selvästi, että hän uskoo ihmisen olevan parhaan asiantuntijan, mitä tulee häneen itseensä ja sairauksiinsa. Niinpä potilaan kuuleminen on aina ja ihmiskunnan loppuun asti olennaisin osa sairaanhoitoa. Mutta jos kerran resurssit eivät riitä siihen että kaikki saavat oikeata hoitoa? Mistä tämä pohjimmiltaan johtuu? Jos kadulla suoritettaisiin galluppi ja annettaisiin ihmisille kyllin aikaa miettiä, kuulisimme varmaankin hyvin monen suusta oikean vastauksen: ”Homma ei hoidu, koska lähes kaikki ennaltaehkäisy on laiminlyöty! Ihmisiä hoidetaan vasta sitten kun tilanne on päässyt todella pahaksi!”

Mielenterveysalalla on loppujenlopuksi kiistatta kysymys yksiselitteisestä asiasta. Ongelmat ovat saaneet nykyiset mittasuhteet sen johdosta, että yhä enemmän saa valtaa välinpitämättömyys muista ihmisistä. Koko yhteiskunta ruokkii ns. narsistista, itsekästä näkemystä. Ennen kuin joku ajautuu niin pitkälle, että tarvitsee hoitoa ja lääkitystä, on hän ohittanut useammankin portaan, joilla akuutti tilanne olisi voitu välttää.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä, jotakuta, joka on ihminen ihmiselle, joka on ihminen tavattavissa. Siihen ei tarvita mitään erikoiskoulutusta yliopistossa tai vastaavassa, vaan jokainen ihminen voi olla mukana ehkäisevässä mielenterveystyössä, ja tästä mielestäni pitäisi puhua paljon, paljon enemmän. Sopiva määrä ”ammattimaallikoita” aikaansaisi tavattomia muutoksia ihmissuhdetyön alalla, jos heille vain suotaisiin mahdollisuus toimia niiden resurssien mukaan, mitä heillä on. Vapaaehtoisia olisi varmasti tulossa suuri määrä, jos he kokisivat tarpeellisen määrän hyväksyntää niin yhteiskunnan kuin alalla olevien ammattilaisten ja potilaidenkin taholta. Toisaalta pitäisi myös luoda mahdollisuus kokeneempien ”ammattimaallikoiden” palkkaamiseen tähän työhön. He eivät varmaankaan odota mitään huippupalkkoja, mutta kokisivat suurta tyydytystä toimiessaan muiden auttamiseksi, kun heidänkin toimeentulonsa olisi turvattu. On väärin odottaa, että vapaaehtoistyö huolehtii kaikesta.

Itse luonnehäiriöstä tiedetään ammattipiireissä melko paljon, mutta sen tuottamista kärsimyksistä ei näytä olevan niinkään käsitystä. Koska olemme tekemisissä niin uskomattomien asioiden kanssa, on vaikea löytää ymmärtäjiä. Minua surettaa se, kuinka helposti uhri tuomitaan mielenvikaiseksi, koska hänen kertomansa asiat ovat niin absurdeja. Minun on helppo luoda kuva asian tästä puolesta, koska kaksi eri psykologia aikanaan totesi olevan mahdotonta uskoa, mitä minä puhun. Kun tulevat lisäksi muut kohtaamiset ammattilaisten kanssa, missä nämä täysin ovat unohtaneet ammattietiikkansa, asettuen käynnin aikana totaalisesti toisen osapuolen tukijaksi, suotaneen anteeksi negatiiviset käsitykseni. Nyttemmin olen kuullut lukemattomia kertoja siitä, kuinka ammattiauttajat epäilevät uhrin kertomusta.

Luonnehäiriöisten uhrien asema on todella surullinen, etenkin niiden, jotka ovat eläneet pahimpien tapausten kanssa. Jos jo niissä piireissä, mistä kohtaamani tapaukset ovat, ilmenee niin monia äärimmäistapauksia, on kysymys todella vakavasta asiasta. Norjalainen kirjoittaja hämmästelee kirjoissaan sitä, kuinka paljon tällaisia tapauksia on uskonnollisissa piireissä.

Meidän täytyy voida omata niin paljon ymmärrystä ja mielikuvitusta, että pystymme asettumaan uhrien asemaan. Hehän eivät elä aikuisen ihmisen kanssa, vaan aikuisen ruumiissa asuvien eri ikäisten lasten kanssa. Jos et muuten osaa kuvitella mistä on kysymys, niin ajattele yhdistelmää: pieni lapsi mielikuvituksensa ja aikuinen oikeuksiensa ja varttuneen ihmisen toteuttamiskyvyn kanssa. Kuinka moni on nähnyt tieteiselokuvia, missä lapsi on yhtäkkiä aikuisen kehossa ja päinvastoin? Mitä tekee varhaisnuori huomatessaan omaavansa olemuksen, joka ulkonaisesti kaikin puolin kuuluu aikuiselle ihmiselle? Ainakaan noissa elokuvissa hänelle ei pitkäänkään tarvitse osoittaa niitä oikeuksia, mitkä hän nyt yhtäkkiä on saanut. Mutta mitä seuraa suuresta määrästä oikeuksia, joiden kohdalla lapsen mieli ei koe minkäänlaista vastuuta?