Mitä olemme kylväneet?

 Kesän lapsena jokin sisimmässäni huokaa raskaasti tänä elokuun viimeisenä päivänä! Eihän kesä oikeastaan ole vielä ohitse, toivottavasti, vaan odotan mahdollisimman lämmintä ja sateetonta syyskuuta. Ainahan saa toivoa ja odottaa jotakin lohduttavaa, tyytyen sitten siihen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Maallisen ilon hetket ovat nykyään melko harvinaisia, etenkin ilmojen suhteen. Me olemme itse, välinpitämättömyydessämme, kylväneet tuulta ja myrskyä, etsien kuitenkin syyllistä jostakin muualta.

”Sillä tuulta he kylvävät, ja myrskyä he leikkaavat.” (Hoos.8).

Ei ole kysymys vain maallisista tuulista ja rajuilmoista, vaan kaikki tämä on vertauskuvallista sille, mitä tapahtuu henkimaailmoissa ja hengellisissä maailmoissa!

”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää. Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy. Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille.” (Gal.6)

Vielä on aikaa!

”Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy. Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille.”

Meidän purtemme on Herran käsissä ja johdatuksessa tässäkin niin myrskyisessä ajassa. Millaisen huudon ja kehotuksen kuulemme korvissamme tuulten puhaltaessa?

”Älkää lannistuko!”

”Älkää lannistuko!”

Päämäärämme, tavoitteemme on vielä matkan päässä, toisella rannalla! Meidän on entistä enemmän luotettava Herraamme, mutta siitä huolimatta me emme saa lakata soutamasta! Mitä kovemmat tuulet, sitä ankarampia ponnisteluja meiltä odotetaan! Purtemme ei saa joutua tuuliajolle, mikä tapahtuu heti, jos lakkaamme soutamasta! Me emme ole mitään vapaamatkustajia, jotka penkillä vapisten kyyhöttäen pitävät kätensä kietoutuneena kallisarvoisena pitämänsä matkalaukun ympäri, odottaen kaikkien muiden huolehtivan matkan sujumisesta!

Millaisia tuulia olemmekaan kylväneet, heittäytymällä tahdinlyöjiksi, vaatien itsellemme parhaan paikan veneessä, unohtaen asiamme yhteisöllisyyden.

Minulla ei oikeastaan taida olla oikeutta kirjoittaa yhteisöllisyydestä, koska en todellisuudessa oikein tiedä, mitä on aidosti yhdessä toimiminen, työskenteleminen! En ole sitä koskaan päässyt todella kokemaan, minkä tuo julki mielikuva tuhansista kenraaleista ja yhdestä sotamiehestä, joka taidan olla minä itse! Tämäkö on nyt se myrskynsilmä, jossa olen vuosia odottanut muutosta?

”Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy. Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille,

mutta varsinkin uskonveljille.”