Väärät istutukset

"Tiedätkö, että

fariseukset loukkaantuivat

kuullessaan tuon puheen?"

Mutta hän vastasi ja sanoi:

"Jokainen istutus,

jota minun taivaallinen Isäni

ei ole istuttanut,

on juurineen revittävä pois.”

(Matt.15)

Heinola 26.11.2012

Tämä kirjoitus löytyi vanhan kannettavan tietokoneen kovalevyltä, enkä ole lainkaan tietoinen siitä, onko sitä lähetetty kenellekään monisteena. Se on kirjoitettu elokuussa 2011.

Kirjoitimme viime kerralla todella vakavista asioista. Olemme vuosikymmenien ajan kuulleet siitä, kuinka ei todellakaan ole kysymys meidän vilpittömyydestämme tai olettamuksistamme, jotka näyttävät hyvin soveltuvan kuulemaamme totuuteen.

Olimme viime viikonlopun risteilyllä Turun saaristossa. Kysymys ei ollut suuresta ruotsinlaivasta, vaan entisestä miinanraivaajasta, joka oli muutettu matkustaja-alukseksi. Mukaan mahtui päiväaikana noin viisikymmentä ihmistä, mutta nukkumatilat olivat vain noin tusinalle. Alus oli joka tapauksessa sen verran suuri, ettei sillä voinut ajaa aivan minne tahansa. Kapteenin täytyi tietää minne ohjata keula, missä oli kylliksi vettä. Aivan kuten hänelle oli tarpeellinen navigaattori, samoin meille jokaiselle on tärkeää tietää, missä meille tarkoitettu reitti kulkee. Kapteenimme ei voinut vain olettaa minne voi suunnata, vaan merikarttoja täytyi seurata todella tarkasti, etenkin siellä, missä emme ennen olleet kulkeneet.

Olettamus voi siis olla erittäin hyvä ja vilpitön, mutta se voi olla hyvinkin väärä ja kohtalokas. Me emme raittiina ihmisinä perusta merimatkaamme olettamusten varaan. Tietty määrä huumaavia aineita saattaa antaa meille rohkeutta ja suoranaista mielettömyyttäkin mitä erilaisimpiin olettamuksiin ja vääriin luottamuksiin. Jossakin kohden kuitenkin kolahtaa, usein kohtalokkaastikin. Vilpittömyytemme ei siis varjele meitä pahasta, vaikka kuinka kovasti luottaisimme olettamuksemme voimaan ja turvallisuuteen.

Ihmiselämä on ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Ratkaisumme ovat siis hyvin merkittäviä tulevaisuuttamme ajatellen. Mihin sitten perustamme tulevaisuutemme. Olettamuksiinko?

Jos oletamme, ettei mitään tuonpuoleista ole olemassakaan, niin silloin on kai samantekevää miten tämän elämämme elämme. Kaikkihan loppuu kuolemamme hetkellä, ja alkaa olemattomuus. Mutta mitä jos ei näin olekaan, ja kaikki olettamuksemme ovat täysin vääriä? Jos Jumala todellakin on olemassa, niin silloin myös pätevät Hänen laatimansa säännöt ja periaatteet. Ja jos Hän kerran on Jumala, eli siis mielettömästi suurempi ja merkittävämpi kuin me, niin aivan pienimmänkin järkeilyn perusteella Hän on se, joka määrää meitä, emmekä me Häntä!

Olen juuri nyt kylässä ja talon isäntä soitti tietokoneella erästä kokousta, jossa puhuja jatkuvasti lainasi kuuluisan julistajan puheista lauseita. Jokin sisimmässäni tuli hyvin levottomaksi, ei lainausten tähden, vaan siksi, että julistajalla itsellään ei näyttänyt olevan mitään syvällisempiä ajatuksia, vaan korostus oli suuren jumalanmiehen ajatuksissa. Jossakin mielessä tässä kaikessa ei ole mitään väärää, mutta kun ajattelemme, että on kysymys toiminnasta, joka on jatkunut noin neljäkymmentä vuotta, herää hyvin monenlaisia ristiriitaisia ajatuksia mielessä. Tästäkö on todella kysymys Jumalan valtakunnassa? Tämäkö oli Kaikkivaltiaan tarkoitus, kun Hän käytti puhetorvenaan nöyrää julistajaa?

Mieleeni tulevat meidän Herramme sanat, kun Hän puhuu lähteestä, jonka tulee kummuta meidän sisimmästämme. Onko kysymys siitä, että tuo lähde kumpuaa meidän suullamme juuri samoja sanoja, jotka joku suuri julistaja aikanaan on tuonut julki? Meidän Herramme perusti suuressa määrin julistuksensa Vanhan Testamentin profetioihin, joita Hän lainasi jatkuvasti. Perusajatus sisältynee siihen hetkeen, kun Hän synagogassa totesi: ”Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen.” Kirjoitus siis toteutui tuona päivänä heidän läsnä ollessaan, mutta miten on tänään meidän kohdallamme? Toistammeko me vain sitä, mikä toteutui vuosikymmeniä sitten jonkun toisen elämässä, vai olemmeko itse tulleet osallisiksi jumalallisesta etsikonpäivästä, jolla on ratkaiseva merkitys elämässämme ja iankaikkisessa osassamme?

Menneisyydellä on oma merkityksensä, mutta aivan selvän Kirjoitusten todistuksen perusteella voimme todeta, ettei jossakin mielessä muiden kokemilla asioilla ole mitään merkitystä meidän päämäärässämme, vaan kussakin ajassa jokainen joutuu itse tekemään ratkaisunsa, jotka määrittävät hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Siten on aivan totta meidänkin kohdallamme, että suuri osa ihmisistä muistelee menneitä ja odottaa tulevaisuudelta jotakin parempaa, mutta kulkee nykyhetken ohitse.

Me emme siirry pois tästä elämästä menneisyydessä emmekä tulevaisuudessa, vaan nykyhetkessä. Olettamuksemme eivät siis ratkaise kohtaloamme, vaan nykyhetken todellisuus! Me emme mene tuonpuoleiseen sellaisina kuin olimme ennen tai tulemme olemaan tulevaisuudessa, vaan me menemme päämääräämme nykyhetken todellisuuden mukaisesti. Tämä on jossakin mielessä pelottava ajatus, ja siksi ihmiset mieluiten ohittavat sen, uskoen tulevaisuuden ratkaisujen tuovan jotakin uutta kohtaloomme. Kuolema ei muuta meissä mitään, vaan se vie meidät tuonpuoleiseen sellaisina kuin sillä hetkellä olemme!

Monet ihmiset ovat sydänjuuriaan myöten ihastuneet siihen, mitä joku suuri henkilö tai julistaja on sanonut. Siksi on helppo poimia sopivia lainauksia hänen julistuksestaan, ennen kaikkea sen mukaisesti, mikä juuri sillä hetkellä mieltä liikuttaa erikoisella tavalla. Näitä lainauksia sitten luetaan tai kirjoitetaan peräkkäin toisia ihmisiä varten, antaen ymmärtää tämän olevan Jumalan armoittaman ihmisen erikoista puhetta meille kaikille. Osin tässä kaikessa ei ole mitään moitittavaa, mutta entä jos kaikki tämä on toistunut ja toistuu edelleen neljänkymmenen vuoden jälkeenkin?

Onko meidän tarkoitus käyttää järkeämme tässä kohden, vai tuleeko meidän antaa tietynlaisten mieltymysten ja mielijohteiden hallita itseämme kautta aikakausien? Mitä sanoo Sana niistä hetkistä, jolloin me joudumme todella koetukselle ja meiltä vaaditaan tietoa siitä, mitä sisimmässämme todella on? Kehottaako Sana meitä oppimaan ulkoa mahdollisimman paljon jonkun maan matkaajan julistuksesta, jotta meillä olisi valmius vastata vaikeisiin kysymyksiin? Toimiiko Pyhä Henki välittäjänä tässä asiassa, jotta meillä olisi valmius, ei perustuen omiin kokemuksiimme ja mieltämiimme asioihin, vaan jonkun armoitetun julistajan lainaamiseen yksityiskohtia myöten? Eikö Herramme ohje ollut jotakin aivan muuta, kaikesta nykykäytännöstä poikkeava? Meidän ei tule etukäteen ajatella mitä meidän tulee sanoa, vaan se annetaan meille siinä hetkessä, ei jonakin ulkoa opittuna toistamisena, vaan jumalallisen innoituksen kautta. Ja jotta meillä voisi olla jumalallinen innoitus, on meissä täytynyt tapahtua jotakin erikoista, yliluonnollista.

Todellisuudessa ei paina yhtään mitään se, mitä muistamme tai tiedämme jonkun toisen sanoneen, vaan aina on kysymys siitä, mitä me itse sanomme, mitä itse ajattelemme, mikä on luja ja integroitu osa olemustamme, itse asiassa koko olemuksemme. Herra ei tunne aikanaan moniakaan, jotka tulevat Hänen luokseen ja kertovat kaikesta Hänen nimessään tehdystä. Skeuaan pojat vannottivat pahoja henkiä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julisti, mutta lopputulos oli aivan surkea ja häpeällinen.

Lukemattomat ihmiset, niin surullista kuin se onkin, vetoavat tänä päivänä suuriin julistajiin ja jumalanmiehiin, olettaen omaavansa kaiken lainaamansa olemuksen. Ihminen voi omaksua toiselta ihmiseltä paljonkin, jopa koko tämän persoonallisuuden, ollen silti pohjimmaltaan ja todellisuudessa oma, muuttumaton oma itsensä. Uskottelu ja olettaminen eivät vielä merkitse yhtään mitään. Hengen hedelmää eivät ole sen paremmin kauniit puheet kuin eivät tarkatkaan lainaukset jonkun toisen ihmisen elämästä. Me voimme pitää niitä totena, ilman mitään aitoa uskoa ja luottamusta. Me olemme aivan liian vähän perillä hengellisistä piirteistämme, aivan kuten Israelin kansa erämaavaelluksensa aikana. He olivat osallisia alusta loppuun mitä suurimmista ihmeistä ja jumalallisista merkeistä. He olivat osallisia jumalanpalvelukseen ja hengelliseen ruokaan, syöden päivittäin mannaa ja juoden kalliosta virtaavaa vettä. Silti heidän luunsa mätänivät epäuskon ja tottelemattomuuden erämaahan, kenenkään saavuttamatta luvattua maata, lukuun ottamatta Kaalebia ja Joosuaa.

Meidän tulisi todella vakavasti tiedostaa oma olemuksemme, joka sisältää tekijöitä, joita vastaan meidän tulee taistella koko elämämme ajan. Aivan kuten Israelin kansan mukana lähti suuri määrä sekakansaa ja laukut pullottivat egyptiläisiltä vietyä saalista, aivan samoin kaiken elämämme hyvän keskellä on valtava määrä henkistä ja hengellistä materiaalia, joka ei kuulu aitoon ja todelliseen jumalanpalvelukseen. Kaikki tämä on sallittu elämäämme meidän kouluttamiseksemme ja opetukseksemme, jotta kaiken taistelun ja kamppailun keskellä kasvaisimme sen Kuvan kaltaiseksi, joka on meidän eteemme asetettu. Tuo kuva ei pohjimmiltaan ole kukaan suuri julistaja tai jumalanmies, vaan jokaisen, todella jokaisen, esikuva on Herramme Jeesus Kristus!

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Todellinen Jumalan kuva oli Herra Jeesus Kristus liharuumiissaan, voiden oikeutetusti sanoa: ”Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän.” Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Todellisen merkityksensä tämä Sana saa vasta siinä, kun Se tulee lihaksi myös kunkin ajan todellisissa uskovaisissa, todellisissa Herran Jeesuksen Kristuksen opetuslapsissa, uudestisyntyneissä jumalanlapsissa.

Jokainen istutus, jota Minun Taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois. Herramme on Viinitarhuri, joka puhdistaa jokaisen oksan, jotta se tuottaisi enemmän hedelmää, pysyvää hedelmää. Meidän todellinen hedelmämme eivät siis ole sanamme ja opetuksemme, vaan elämämme todellisuus, elämämme vaikutus toisten ihmisten elämään. Kysymys ei siis ole irrallisista teoista tai aikomuksista, vaan todellisesta elämästä, joka syntyy vain uudestisyntymän ja taivaallisen Elämän yhteydessä olemisen kautta. Elämää syntyy vain synnytystuskien kautta, joten voimme hyvin ymmärtää, miksi niin suuri määrä ns. uskovaisista on jäänyt ikään kuin syntymättä. Ei eletä elämää, vaan suoritetaan sitä, ollaan elävinään uutta elämää. Elämä on kuitenkin asia, joka ei perustu tiettyjen rituaalien toistamiseen, eräänlaiseen näyttelemiseen, vaan yksinomaan tapahtuneeseen syntymään ja päivittäiseen elämän kohtaamiseen.

Historia todistaa nyt epäämättömästi, että hyvin moni vain omaksui ulkonaisesti meille tärkeitä asioita, ilman että olisi tapahtunut todellinen muutos elämässä. Julistetut asiat elävöittivät omalla tavallaan ja ihmiset kokivat suuriakin innoituksia, ilman että kuultu olisi uskossa sulautunut kuulijoihinsa. Ihastuttiin tiettyihin erikoiselta kalskahtaviin asioihin, joiden edelleen kertominen antoi helposti kuvan jostakin laajempikantoisesta muutoksesta elämässä. Näitä asioita ei otettu suuhun ja opetukseen niiden hengellisen merkityksen takia, vaan enemmänkin jonkinlaiseksi vallankäytön välineeksi. Edellisestä kirjoituksesta jäi erikoisesti mieleen ajatus siitä, kun lukuisat ihmiset suorastaan juoksivat meitä päin innoituksessaan, halussaan kertoa meille miten he olivat eri asiat mieltäneet ja ymmärtäneet, ja mitä meidän heidän mielestään tulisi tehdä!   

Kuultu ei ollut saanut aikaan pistosta heidän sydämessään, vaan ainoastaan innoituksen muuttaa toisia ihmisiä heidän mielikuviensa mukaiseksi. Siteerattiin päivästä toiseen ajatusta siitä, ettei veli enää opeta veljeään, vaan kaikki tulevat Jumalan opettamiksi. Oikeastaan suorastaan tragikoominen asia kaikkina noina vuosina! Tuskin koskaan aikaisemmin oli siinä määrin pyritty opettajan virkaan ja esittämään toinen toisellensa, mitä tämän tulisi tehdä. Itse kukin piti itseään erikoisesti armoitettuna opettajana ja julistajana, katsoen pois omista heikkouksistaan ja puutteistaan. Jo julistuksen perusteella uskottiin saavutetun jonkinlainen täydellisyys, osallisuus johonkin erikoisluokkaan, erikoisrotuun.

Kirjoittaja on erikoisella tavalla perehtynyt kansallissosialismiin, joka perustui äärimmäisyyteen vietyihin rotuoppeihin. Samanlainen henki saapui uskonnollisiinkin piireihin, aikaansaaden ylikorostettua taivaankansalaisuutta, joka halveksi kaikkia niitä, jotka eivät olleet samanmielisiä, eivät toimineet itse kunkin toiveiden mukaisesti. Oli ikään kuin lupa olla jokaista toisin ajattelevaa vastaan. Historia tuntee useita kirkollisia ajatussuuntia, jotka aikanaan ja tänäänkin katsovat oikeudekseen omia jokaisen uskosta osattoman omaisuutta. Vääräuskoista saa heidän opetuksensa mukaisesti käyttää hyväkseen aivan samalla tavoin kuin aikanaan natsisaksa omi itselleen juutalaisten omaisuuden, hengenkin.

Mutta he eivät etsineet Minua!

Tämä Jumalan syytös mainitaan Vanhassa Testamentissa lukuisia kertoja. Ihmiset omalla tavallaan panivat merkille Jumalan etsikonajan eri tilanteissa, erikoisesti suuressa hädässä. Ihminen on luotu hengelliseksi, uskonnolliseksi, korkeampia voimia etsiväksi. Kaikkivaltiudessaan Jumala ei kuitenkaan asentanut ihmiseen automaattia, joka automaattisesti ohjaisi tämän oikeaan Jumalayhteyteen. Ihmisellä heräsi hengellisiä ja henkisiä tarpeita, jotka tämä sai ratkaista omalla, valitsemallaan tavalla. Jumalan rakkaus perustuukin juuri siihen, että jokaisella on vapaa tahto tehdä ratkaisunsa puolesta tai vastaan. Vakavinta kaikessa on ihmisen mahdollisuus toimia hyvinkin harmaasävyisesti, eli ratkaista jotakin oikean ja väärän väliltä, niin ettei ulkopuolinen tarkkailija voi suoraan sanoa onko ratkaisu negatiivinen vai positiivinen. On mahdollisuus tehdä kaikkea sinne päin, suunnilleen siten, melkein kuin... jne. Tämä on mitä vakavin asia, vaikka ei ensi silmäyksellä siltä näytäkään. Tähän kuitenkin perustuu elämämme suurin ristiriita inhimillisesti ajatellen. Jumala on tehnyt tiet suoriksi ja yksinkertaisiksi, mutta ihminen on kieroilun ja monimutkaisuuden luoja, langenneen kerubin innoituksen mukaisesti.

Uskonnollisuus ei ole Jumalan keksintö, vaan yksinomaan langenneen enkelikunnan luoma huono kopio ja jäljitelmä kaikesta jumalallisesta. Jumalan tie loppujen lopuksi on aivan liian yksinkertainen useimmille ihmisille. Jumalan lihaan tuleminen Jeesuksessa Kristuksessa, miehessä, jossa ei ollut niitä ulkonaisia edellytyksiä, jotka olisivat jo sinänsä luoneet Hänelle pääsyn korkeisiin piireihin. Jumalako toimisi niin vaatimattomasti, ettei järjestäisi edes kunnon synnytyspaikkaa omalle lihaan tulemisellensa, niin että maailmaan tullut Vapahtaja kapaloitiin eläinten syöttökaukaloon? Hygienia oli ala-arvoinen, ilma haisevaa ja eläinten aikaansaamia ääniä kaikkialla ympärillä. Paikalle saapuneet paimenet toivat mahdollisesti mukanaan kaikenlaista pölyä ja loisia.

Meidän tiemme tuskin on kovin erilainen. Merkittävintä kuitenkin on se, mitä eri tilanteissa päätämme ja teemme. Matkallamme on monenlaisia vaiheita, jotka reunustavat kulkemaamme tietä. Olemuksemme määrää mihin kiinnitämme eniten huomiota. Mihin olemme matkalla, mikä on päämäärämme? Poikkeammeko poimimaan kaikkia kauniita kukkia, taittelemaan oksia ihastuttavista puista, hedelmiä innoittavimmista pensaista? Tienvieret ovat täynnä mitä erikoisimpia ja viehättävimpiä asioita, tehden matkastamme jännittävän ja vaihtelevan. Mutta mikä on kaiken kohtaamamme tarkoitus, mikä kuuluu vain tiettyyn päivään ja ajanjaksoon, mikä on merkityksellistä päämäärämme kannalta? Mihin meidän tulee kiinnittää erikoisesti huomiomme?

Etsin aikoinaan tiettyjä kirjoja eri antikvariaateista. Mielessäni oli tarkka kuva siitä, millainen selkämys noissa kirjoissa oli. Ennakkoasenteeni johdosta olin kykenevä näkemään vain sen, mitä kaipasin, mitä etsin. Vasta myöhemmin tajusin, että samoja kirjoja oli ainakin kaksi muuta painosta, erivärisillä kansilla. Kuljemme siis helposti monien asioiden ohitse, jos olemme luoneet itsellemme tietyn tärkeysjärjestyksen.

Sama pätee hengelliselle alueelle. Voimme vaeltaa oikeastaan koko elämämme kiinnittäen huomiomme täysin toisarvoisiin, vääriinkin asioihin. Olettamuksemme määräävät toimintamme ja lopulta päämäärämmekin. Olemme siis vaarassa kadottaa sen, mikä on tärkeintä ja merkityksellisintä iankaikkisuuttamme ajatellen. Tunne matkalla olemisesta on helppo saavuttaa erilaisten asioiden vaihdellessa tiemme varrella. Matkalla olo ei kuitenkaan ole pääasia, vaan oikea suunta, oikea asenne. Ehkä merkityksellisintä on kuitenkin se, mitä me tällä matkallamme teemme, miten suhtaudumme toisiin tiellä kulkijoihin, risteävilläkin teillä kohtaamiimme. Onko elämämme malli sellainen, että se saa vääriinkin suuntiin pyrkivät palaamaan oikealle tielle? Houkuttaako esimerkkimme mukaamme muita kulkijoita? Näkevätkö muut elämässämme asioita, jotka rohkaisevat, vai olemmeko omalla olemuksellamme tyrkkimässä muita pois tieltämme?

Riennämmekö ylämaissa muiden ohitse, tukematta tai auttamatta vaivaisesti eteneviä? Tönimmekö alamäissä tiellemme sattuvia, voidaksemme itse pysyä kovassa vauhdissa? Lopulta oikea suuntakaan ei riitä, sillä matkamme on vielä kesken. Emme ole vielä perillä. Tärkeintä ei ole vauhti, ei kopea askel, uljas ryhti. Tärkeintä on oikea suunta, oikea voimien jakaminen, oikea asenne vierellämme kulkeviin, sillä vaikka itse kukin palkitaan oman vaelluksensa mukaisesti, huomioidaan myös ryhmähenki, sillä me matkaamme yhdessä. Ei ole kysymys pudotuspelistä, niin kuin nykyään toimitaan yhä useammissa televisio-ohjelmissa. On kysymys taakkojen kantamisesta, heikkojen avustamisesta, puolustamisesta. Tien varteen jäävien virvoittamisesta, ylös nostamisesta, hoivaamisesta.

Olemme tekemisissä mitä vaikeimman paradoksin kanssa. Me matkaamme yksilöinä, usein hyvin yksinäisinä, mutta kaikesta huolimatta me matkaamme yhdessä, valittuna joukkona, yhteinen päämäärä silmiemme edessä. Kaikki tien varrella kohtaamamme on asetettu elämäämme jotakin tarkoitusta varten, usein koettelemukseksemme. Näkymätön Valvojamme tarkkailee meitä, haluaa selvittää Itselleen ja meillekin, mitä todella olemme, mitä sisimmässämme on, mikä on sydämemme asenne. Mikä on asenteemme lahjoihin, elämän kauneuteen? Käsitämmekö elämämme tärkeimmän asian, tärkeimmän tavoitteemme? Mikä on kaiken kohtaamamme todellinen tarkoitus, mihin meidän huomiomme halutaan kiinnittää? Useimmat näkevät paljonkin, kokevat paljon. Mutta riittävätkö kokemuksemme, erilaiset tunnekuohut, uudet ulottuvuudet? Mistä kaikki on tullut, mikä on kaiken tarkoitus? Jäämmekö kaikkeen siihen, mikä vain on tarkoitettu huomiomme kiinnittämiseksi johonkin paljon merkityksellisempään, tärkeämpään? Riittäväkö kaikki lahjat, vai kiinnostaako meitä kaiken Alkulähde, Antaja?

Voimmeko viettää iäisyytemme näiden asioiden kanssa, vai ovatko ne vain jotakin matkallemme annettua, jotta me entistä suuremmalla innolla pyrkisimme näkemään jotakin paljon tärkeämpää, olemuksemme muuttavaa?

Olemmeko todella tulleet Hänen luoksensa, joka kaiken on meille antanut kertoakseen jotakin todellisista ajatuksistaan meitä kohtaan? Ajattelemmeko koko ajan vain lahjoja, hyviä asioita, mielihyvää?

Miksi kaikki hyvä on meille annettu? Eikö kiinnittämään huomiomme ennen kaikkea kaiken Antajaan? Maallisissa suhteissa käsitämme kaiken paljon selvemmin. Puolin ja toisin antamamme lahjathan on tarkoitettu kertomaan ajatuksistamme ja tunteistamme toista kohtaan. Miksi olemme niin onnettomia suhteessamme Herraamme ja Luojaamme? Kuinka pettynyt Hän onkaan, jos olemme kiinnostuneet vain siitä, mitä Hän meille antaa, mutta emme Hänestä itsestään? Elämä ei ole siten lahjoissa eikä kokemuksissa, ei sensaatioissa, vaan todellisessa yhteydessä Hänen kanssaan. Elämä on olla yhtä Henkeä Hänen kanssaan, samaa Olemusta Hänen kanssaan. Elämä on yhteisessä Elämässä Hänen kanssaan. Älkäämme pettäkö itseämme millään puolinaisella, vajavaisella, matkan varrella koetulla. Matkalla ololla, oikealla suunnalla, oikealla asenteella, on merkityksensä vasta saavutettuamme päämäärän. Päämäärä ei ole Uusi Jerusalem, Uusi Maa, vaan Hänen kohtaamisensa, joka kaiken on meille ansainnut ja lahjoittanut. Minä en ole niinkään kiinnostunut kultaisista kaduista, uudesta maasta, kuin Hänestä, joka päivittäin ja hetkittäin viestittää minulle rakkauttaan ja kiinnostustaan pienimmistäkin asioista elämässäni. Hän ei ole mitään siitä, mitä väärämieliset ihmiset ovat viestittäneet, miten ovat kohdelleet minua. Hän sallii koettelemuksia, ikäviäkin asioita, mutta mitkään niistä eivät ole peräisin Hänestä!

      Puhuttiin aikanaan paljon siitä, kuinka ihmiset leikkelivät ja yhdistelivät saarnoja saadakseen julistajan sanomaan jotakin sellaista, mitä hän ei ollut sanonut. Jos me tänä päivänä siteeraamme valiten erilaisia kohtia eri saarnoista, poikkeaako se jotenkin siitä, mistä meitä on varoitettu? Onko meillä julistajan hyväksyntä näille lainauksille ja sille, mitä ne toistensa perään luettuina sanovat? Eikö juuri täten itse kukin voi saada hänet sanomaan itsellensä mieluisia asioita? Irralliset lauseet ja kappaleet toki julkituovat hänen ajatuksiaan, mutta onko meidän laatimamme kokonaisuus enää ollenkaan sitä, mitä hän on tarkoittanut? Eikö olekin Jumalan tarkoitus, että kuuntelemme saarnat kokonaisuutena, aikanaan Hengen vaikuttamana Jumalan puheena? Eihän itse asiassa ole kysymys jostakin inhimillisestä tarkoitusperästä tai inhimillisten ajatusten esittämisestä, vaan Jumalan puheesta aikanamme. Me emme siis muuntele ja muokkaa ihmisen ajatuksia, vaan puutumme itse Jumalan suunnitelmaan aikaamme varten. Historia todistaa järkyttävällä tavalla siitä, kuinka ihmiset ovat koonneet lainauksia tukeakseen omia näkemyksiään ja omia tarpeitaan.

Itse jumalallinen sanoma ei ole kirjaimessa eikä yksittäisissä ajatuksissa, joita korostamme mielivaltaisesti. Sanoma on Hengen vaikuttama kokonaisuus, joka ei ole jokin käsin kosketeltava kooste, vaan Hengen olemuksen kanssa yhtä oleva Voima, joka saa meidät palaamaan takaisin alkuperäiseen Sanaan, takaisin isien uskoon ja oppiin, joka perustuu yksinomaan Jumalan Sanaan. Sanoma vie meidät takaisin Jumalan yhteyteen, ulos perinteisistä opetuksista ja näkemyksistä.

Milloin meille aivan käytännössä selviää, ettei kysymys ole joistakin erityisistä opeista, jotka tässä viimeisessä ajassa ovat tulleet muita tärkeämmiksi? Kullekin ajalle tietysti on paljastettu tiettyjä asioita, sen hetken tarpeiden mukaan. Mutta nyt onkin kysymys jostakin aivan valtavasta ja merkittävästä, pelastushistoriallisesti tärkeästä kokonaisuudesta. Miten on aina kuulunut se Sanoma, johon olemme uskoneet? Takaisin Raamattuun, takaisin koko Jumalan Sanaan!

Tässä yhteydessä tulee mieleeni erityisesti oma kouluaikani, jota parempaa kuvaa ei voida kehitellä. Minä en ole erityisen lahjakas, mutta olen aina omannut joitakin piirteitä, joita Jumala on käyttänyt elämäni eteenpäin viemiseksi. Selvisin kansakoulusta melko helposti ja ehkä yhtenä luokan parhaimmista oppilaista. Tämä kuvannee sitä aikaa kun olemme tulleet uskoon ja elämä tuntuu melko uudelta ja helpoltakin. Siirryin sitten lyseoon matematiikkalinjalle, vaikka minulla ei ole yhtään matemaattisia lahjakkuuksia. Koulunkäynti ei enää miellyttänyt entisellä tavalla, koska vaikeusaste oli selvästi muuttunut.

Minulla oli hyvä muisti ja kyky oppia asioita nopeasti. Niinpä en oikeastaan ollenkaan lukenut läksyjä kotona, vaan selvisin lukemalla kunkin päivän tarpeen edellisellä välitunnilla. Näin selvisin seitsemännelle luokalle, kokien kuitenkin suuren pettymyksen. Olin pikaopiskellut, koska homma ei oikein miellyttänyt. Mutta nyt huomasin aivan järkyttävän asian, joka hengellistettynä on vieläkin kammottavampi. Minulla oli ollut erittäin hyvä muisti, mutta kovin lyhyt! Nyt seitsemännellä luokalla ei niinkään tullut uusia asioita, vaan olisi pitänyt muistaa kaikki aikaisemmilla luokilla opittu, mutta koska en todella ollut paneutunut noihin asioihin, olivat ne melko totaalisesti kadonneet mielestäni! Jäin siis luokalleni, enkä selvinnyt siitäkään, koska sain ehdot geometriasta. Olin matematiikkalinjalla, koska en ollut päässyt kielilinjalle. Tästä näin painajaisunia vuosikymmenien ajan: olen matematiikan tunnilla, enkä ymmärrä yhtään mitään! Todella turhauttavaa!

Voisiko olla parempaa kuvaa tuomaan esiin hengellisen elämän todellista olemusta ja merkitystä! Kun elämäämme tulee asioita, jotka eivät miellytä meitä, me ikään kuin ohitamme ne hyvän muistimme avulla, antautumatta ollenkaan elämään sitä elämää, johon meidät korkeimmalta taholta on asetettu. Me haluaisimme vain mukavia, viihdyttäviä asioita, ja työnnämme pois kaiken koettelevan ja raskaan, vaikka ne ovat perusosa jokaisen elämää. Näin ohitamme elämässämme valtavan määrän materiaalia, joka on tarkoitettu kasvattamiseksemme ja kouluttamiseksemme. Jalkamiehenä olo ei miellytä meitä, vaikka meillä ei olisikaan varaa ratsun ylläpitämiseen. Me haluamme kiitää mahdollisimman nopeasti kaiken ikävän ohitse, uskoen saavuttavamme päämäärämme olettamillamme asioilla, osatotuuksilla. Kun sitten saavutamme korkeamman tason sivistyksen, joka vaatii kaiken entisen opitun muistamista, jotta syntyisi oikeanlainen kokonaisuus, näkemys todellisesta elämästä, me huomaamme suuret puutteet tiedoissamme ja kokemuksessamme. Me emme olekaan kykeneviä elämään hengellistä elämäämme siten kuin meiltä odotetaan, Sanan mukaisesti. Siksi tämä häpeä pyritään peittämään oletetuilla ja jopa aivan keksityillä saavutuksilla, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa. Me vain uskottelemme itsellemme ja toisillemme omaavamme kaiken tarvittavan!

Pienikin epärehellisyys tuottaa lisää vääryyttä. Muistammeko kouluajaltamme, kuinka moni meistä selvisi kokeista hyvän näkönsä ansiosta? Oli suhteellisen helppoa syrjäsilmällä katsoa viereisen oppilaan paperiin ja saada sieltä oikea vastaus. Ja voihan sitä luntata niin monella muullakin tavalla! Mitä eroa oikeastaan on meidän toiminnallamme ja lunttaamisella, jos esittämämme vastaukset ja tutkielmat perustuvat vain johonkin jonkun toisen puhumaan ja kirjoittamaan, mutta itsellämme ei ole mitään todellista yhteyttä esittämiimme faktoihin?

Olemmeko voineet käsittää hengellisen elämän niin totaalisen väärällä tavalla, tietäen lähes kaiken Jumalan tahdosta ja Hänen piirteistään, mutta silti olemme jättäneet tulematta Hänen luoksensa, joka yksin on iankaikkinen elämä? Me tiedämme mielestämme kaiken jumalallisen, mutta emme todellisuudessa tunne Häntä, Kaiken Lähdettä ja Elämän Antajaa! Näyttää siltä, kuin meillä olisi kaikki hengellisyys ja iankaikkinen elämä, mutta onko kaikki tämä totta, vaiko vain kuvitelmaamme, olettamustamme, jos elämämme olemus ei millään tavoin heijasta Herramme Jeesuksen rakkautta ja elämää?

Montako luokkaa olemme ohittaneet, jos meidän kanssamme on vaikea tulla toimeen ja olemme useimpien mielestä hengellisiä niuhottajia ja hurmahenkiä, fanaatikkoja? Mitä olemme tehneet niillä tunneilla, kun meille yritettiin valottaa meidän Herramme olemusta ja luonnetta? En voi olla sanomatta sitä ääneen, vaikka se tuntuukin niin pahalta: menneiden vuosikymmenien aikana olen kohdannut suorastaan kamalia ihmisiä, persoonia, jotka vaistomaisesti tuovat mieleen kolmannen valtakunnan kansallissosialismin! Nämä ihmiset olivat ja ovat edelleenkin olevinaan malliuskovaisia, vaikka kaikin tavoin ovat pyrkineet musertamaan kaikki kohtaamansa erimieliset. Miksi minun on pakko myöntää itsellenikin, että juuri hengellisissä piireissä olen saanut järkyttävän laajan kuvan henkisestä välivallasta? Miksi yhä uudelleen saan edelleenkin kuulla monen suusta, että he kokevat enemmän rakkautta aivan tavallisten maailmanihmisten keskuudessa, kuin uskovaisten keskuudessa?

Tieto ei merkitse vielä yhtään mitään. Itse paholaisen ja riivaajien usko perustuu ensisijaisesti tietoon, totena pitämiseen. Ne uskovat sen, minkä tietävät olevan totta, olevan heidän osanaan. Siksi ne vapisevat odottaessaan tulevaa tuomiotaan, vaieten tästä totuudesta eksyttämiensä ihmisen kohdalla. Ne eivät halua mennä yksin kadotukseen, ja siten eksyttävät mahdollisimman monta, saadakseen sairasta nautintoa kanssaan kärsivistä. Siksi kaikkien olettamusten ja harhaluulojen lähde on pohjaton lähde, joka kumpuaa kaikkialla siellä, missä jumalallinen lähde sivuutetaan.

Ihmisyydelle vihamielinen lähde on käsitetty aina väärin. Siitä on aivan väärä kuva. Se muistuttaa niin suuresti Pyhän Hengen virtaa ja sisäistä lähdettä, josta Herramme puhui, että koko ihmiskunta tulee eksytetyksi. Se kumpuaa niin lähellä totuutta olevia asioita, että kaiken eksytyksen voi havaita ja todentaa vain sellainen aito uskovainen, joka on käynyt joka luokan ja joka tunnin siinä Elämän koulussa, johon meidät on ilmoittanut Taivaallinen Isämme. Kuinka moni suuri julistajakin on jättänyt väliin kaikki henkisen kehityksen tunnit, joita on pidetty tarpeettomina ja maallisina! Näin on jäänyt näkemättä, että hengellisyys vaikuttaa aivan merkittävällä tavalla henkisyyteemmekin. Siten ei ole todellista käsitystä henkien erottamisesta, joka ei perustu ainoastaan korkeisiin hengellisyyksiin, vaan aivan yksinkertaisiin jokapäiväisiin asioihin.

Hedelmistään te heidät tunnette! Aito Jumalan Elämä on niin laaja asia, että sen puuttuminen on helppo havaita, jos on käynyt koulunsa oikealla tavalla, eikä ole rajoittanut läksyjen lukua vain välitunneille. Jos minulla ei ole rakkautta, on aivan samantekevää mitä puhun ja julistan. Hädässä oleva ihminen näkee lävitsemme, tuntee jokaisella karvallaan ja ihosolullaan, olemmeko me totta vai vain petosta.

Millaisessa tilanteessa olemme nyt tällä hetkellä, kun taivaallinen lautakunta tutkii koulutustasoamme? Montako luokkaa on jäänyt väliin, montako tutkintoa olemme jättäneet osallistumatta, kuinka paljon olemme lainanneet luntaten jonkun toisen papereista tai puheista? Mikä on todellinen oppitasomme, vastaako se ollenkaan sitä oppimäärää, joka on vaatimuksena ajan virran ylitse kuljettavaksi kunniallisella tavalla? Onko meillä todellisuudessa varattuna se matka, johon mielestämme olemme varautuneet koko elämämme ajan? Onko vaara suuresta häpeästä, joka tulee osaksemme, kun meidät todetaan lunttaajiksi ja huijareiksi?

Tunteeko meidän Herramme meidät, jos mekään kerran emme tunne Häntä? Millaisen kuvan olemme antaneet Hänestä ja Hänen olemuksestaan? Olisiko Hän pienimmässäkään määrin sellainen kuin ihmiset ovat ymmärtäneet todistuksestamme? Minä en tunne teitä! Kaikkitietävä Herra ei tunne joitakin ihmisiä! Toki hän tietää jokaisen meistä, aivan kuten tuo henkikin, jota Skeuaan pojat yrittivät ajaa riivatusta. Tuo henki tiesi Paavalin, mutta antoi ymmärtää selvääkin selvemmin, ettei jonkun tietämisellä ole mitään merkitystä jonkun ihailijan elämässä. Kuinka moni vetosikaan Herramme aikana Moosekseen, aivan kuten tässäkin ajassa! Nämä ihmiset eivät tunne sen paremmin Moosesta kuin ei Herraakaan, koska he ovat kiinnittäneet huomionsa vain seurausilmiöihin, uskonnollisiin näkemyksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen uskon kanssa, joka meille todella on annettu.

Mitä me todella näemme, mitä koemme kohdatessamme hengellisiä asioita? Lukemattomat ihmiset näkivät Herramme Jeesuksen, kulkivat samoilla teillä, kuuntelivat Häntä, jopa koskettivat Häntä, mutta silti uskon päämäärä ei toteutunut heidän elämässään. He näkivät vain puusepän pojan, Marian ja Joosefin lapsen. He näkivät miehen, joka teki lukemattomia ihmeitä, paransi kaikki luoksensa tulevat, mutta silti he eivät käsittäneet, eivät nähneet oikeita asioita. Vain opetuslapsilleen Jeesus saattoi sanoa: Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän. Uskomaton käsite tuossa ajassa, jossa ei edes saanut lausua julki Jumalan todellista nimeä! Jumalaa ei tuon ajan käsityksen mukaan kukaan voinut nähdä, kokematta hirvittävää kuolemaa. Mutta nyt Tämä Mies antaa ymmärtää itsessään olevan nähtävissä Taivaallisen Isämme. Hänellä oli koko ajan yhteys Isään, joka koko ajan ilmoitti Hänelle mitä Hänen tuli puhua ja tehdä. Me näytämme kulkevan läpi elämämme ilman tällaista yhteyttä Taivaalliseen Isäämme, koska me uskomme omassa hurskaudessamme olevamme kykeneviä tietämään ja erottamaan kaiken hengellisen. Me annamme ymmärtää olevamme tilassa, jossa meillä on oikeus tehdä melkein mitä tahansa, etenkin toisin ajattelevien kohdalla. Mutta mitä Jeesus tekisi näissä tilanteissa?

Jos me emme näe mitä Isämme haluaisi meidän tekevän eri tilanteissa, Hän kuitenkin näkee kaiken elämässämme tapahtuvan. Kaikki kirjataan muistiin näytettäväksi kerran elämämme valkokankaalla. Meillä ei ole tuolloin mitään puolusteluja, vaan iankaikkinen häpeä on edessämme.

”Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Minun Isäni.” Isän näkeminen sisältää jotakin niin valtavaa ja kokonaisvaltaista, ettemme tämän elämän aikana pääse käsittämään sitä kuin vain vajavaisesti. Rakastavan Isän ohella meidän tulee nähdä myös Hänen Kaikkivaltiutensa, kaikkitietäväisyytensä. Tämä sisältää myös Tuomarin roolin. Hirvittävää on langeta Elävän Jumalan käsiin! Millaisia meidän tuleekaan olla jumalisuudessamme, kun tuomio kerran alkaa Jumalan huoneesta! Mikään ei ole Häneltä salassa, mitään emme pysty kätkemään Häneltä. Siksi kai emme aivan tosissamme haluakaan nähdä Häntä, vaan mieluummin annamme Mooseksen tai jonkun toisen suuren henkilön puhua Hänen kanssaan.

Me turvaamme vajavaisuudessamme ja tottelemattomuudessamme välimiehiin, joiden välimiesvirka ei alkuunkaan sisällä niitä tekijöitä, joita uskomme heillä olevan. Edelleenkään ei ole kuin vain yksi Välimies ihmisen ja Jumalan välillä, Herra Jeesus Kristus. Ja Hänet nähdessämme me näemme myöskin Isän, joka olemukseltaan on myös paljon sellaista, minkä mieluummin haluaisimme ohittaa. Jeesuksen rakkaus merkitsee meille niin paljon, että unohdamme Hänen kerran saapuvan valkoisen hevosen selässä, ja Hänen suustaan lähtevä tuli on polttava kaikki vastustelijat. Millaisilla asioilla me oikein leikittelemmekään!

Jumalan Sana on elävä ja voimallinen yhä vielä, erottaen terävän miekan tavoin kaikki hengelliset asiat maallisista. Se tunkee lävitse, leikkaa, poistaa, tuomitsee. Ei siis vain kirves leikkaa, vaan myös Sana.

Nämä asiat sisältyvät koulutusohjelmaamme, mutta me olemme nukkuneet noilla tunneilla, koska niin harvalla meistä on kykyä erottaa hyvä väärästä. Kuinka moni saarnaajakin on ollut muissa ajatuksissa näiden luentojen aikana! Henkien erottamisen lahja on tässä ajassa yksi tärkeimmistä ominaisuuksistamme, mutta vain niin harvalla se on kehittynyt tarpeellisessa määrin. Me luotamme aivan liian moniin ihmisiin, liian moniin henkiin, jotka ovat vain raatelevaisia susia lammasten nahoissa. Olkoon teillä se mieli, joka oli Kristuksella Jeesuksella. Olkoon teillä Hänen olemuksensa, joka sisältää rauhallisuuden ja levon. Siksi Hän saattaa sanoa: ”Tulkaa Minun tyköni, kaikki työtä tekeväiset ja raskautetut, sillä Minä olen …”

Niin, millainen Hän on? Todellisen kuvan me saamme Hänestä vain lukemalla Hänen Sanaansa ja olemalla Hänen läsnäolossaan. Siten muutumme saman kuvan kaltaiseksi, vaikka emme sitä sen todella tapahtuessa itse havaitsekaan. Joka tahtoo olla suurin, olkoon pienin. Tämä tie on niin nöyrä, että useimmat loukkaantuvat Häneen havaitessaan Tämän Tien todellisen luonteen. Se ei ole herrojen tie, ei inhimillisen hallinnan tie. Se on lapsenkaltaisuuden tie, lapsen omaisen uskon tie. Se on täydellisen riippuvaisuuden tie, ei toisista ihmisistä, vaan Herrastamme.

Me olemme luonnostamme uskonnollisia, ja jos emme tule Jumalan Hengen täyttämäksi, etsiytyvät väärät henget tyhjään huoneeseemme suuren seuraajajoukon kanssa. Meissä oleva tila ei pysy tyhjänä, vaan me täytämme tai annamme täyttää sen jollakin. Väärä hengellisyys ei häiritse henkivaltoja, ja siten näiden vallitsema ihminen vaikuttaa hyvinkin hurskaalta ja tasapainoiselta kaikista ristiriidoista huolimatta. Ei siis ole samantekevää millaisten henkien vallassa olemme. Niin uskovaisen kuin uskosta osattomankin kuoleman tie näyttää johtavan kirkkaaseen valoon. Kirkasta valoa on vain niin monenlaista. Itse pimeyden ruhtinaskin tekeytyy valkeuden enkeliksi, eikä näitä valkeuksia erota kuin vain todellinen hengellisen koulun käynyt oppilas.

Luterilaiset ovat luterilaisia, vaikka eivät juurikaan enää mainitse Lutheria. Helluntailaiset ovat helluntailaisia, vaikka eivät juuri koskaan puhu suuntansa alkuajoista. Adventistit puhuvat melko harvoin Ellen Whitesta. Mitä merkitsee se, että yksi ryhmä siinä määrin jatkuvasti puhuu tärkeäksi näkemästään miehestä, vielä yli neljänkymmenen vuoden kuluttua? Jos me kerran olemme tulleet takaisin alkuun, takaisin alkuperäiseen opetukseen, takaisin Raamattuun, niin voimmeko todella olla sellaisella tavalla sidottuja johonkin Jumalan käyttämään välikappaleeseen elämämme loppuun asti? Itse julistus ei milloinkaan antanut tällaista käsitystä, ainakaan kirjoittajalle.

Jos näkisimme näiden seuraajien elämässä edes hiukan todellista jumalisuutta tai todellista rakkautta, olisi asia paljon askarruttavampi. Nyt kun näemme kaiken sen kovuuden ja rakkaudettomuuden, minkä todistajia olemme yli neljänkymmenen vuoden ajalta, on todella, todella vaikeaa asennoitua mielekkäällä tavalla jonkin välikappaleen korostamiseen. Me puhumme koko ajan siitä, mitä tämä on sanonut, sen sijaan että tekisimme kaiken sen, mistä hän meille on puhunut. Me puhumme vain sanomasta, sanomasta ja sanomasta, mutta olemmeko käsittäneet tuon sanoman, vai olemmeko nyt yli neljänkymmenen vuoden jälkeen yhä samassa tilassa kuin alussakin? Kaiken jumalallisen järjen mukaan meidän tulee jo olla täysin eri ihmisiä kuin alussa, sillä olemmehan noudattaneet kuulemaamme näin kauan! Me emme vain ole toistelleet meille sanottua, vaan olemme pyrkineet toteuttamaan sen käytännössä!

Miksi jatkuvasti tulee tunne, etteivät useimmat ihmiset kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen vielä ole palanneet takaisin alkuun, vaan tekevät sitä päivittäin ja viikoittain ja kuukausittain, mutta joutuvat uusimaan sen aina vain uudelleen ja uudelleen. Jos todella olemme palanneet Herran luokse, on se kertakaikkinen tapahtuma, mikä todella on tapahtunut. Jossakin mielessä kaikki on pidettävä yllä, uusittava, ajankohtaistettava. Mutta me olemme Herran omia, Hänen luonaan. Tuskin olisimme tätä kaikkea tehneet ja kokeneet ilman Herran palvelijoita, jotka ovat tehneet oman osuutensa. Siitä huolimatta kukaan ihminen ei voi olla välimiehenä meidän ja Herran välillä. Jos olemme ymmärtäneet oikein mitä Herra tässä ajassa tekee, on meissä tapahtunut todella paljon kaikkien näiden vuosien aikana, ja kaikki kuulemamme on tullut meidän osaksemme, osaksi identiteettiämme, osaksi olemustamme, niin ettei enää voida erottaa meitä siitä eikä sitä meistä. Me olemme yhtä Jumalan Sanan kanssa, Sana on tullut meissä lihaksi, vaikka emme vielä olekaan saavuttaneet päämääräämme.

Voisiko se olla Jumalan Pyhä Henki, joka koko ajan tuo mieleemme epävarmuutta ja saa meidät jatkuvasti palaamaan menneisyyteen, ikään kuin mitään todellista ei olisikaan tapahtunut? Paradoksaalisesti joudumme aloittamaan jatkuvasti alusta, mutta eikö ole mitä pahinta epäuskoa kieltää kaikki se, mitä Jumala jo on elämässämme tehnyt? Vieläkö nyt yli neljänkymmenen vuoden jälkeen olisimme yhtä riippuvaisia jostakin Jumalan käyttämästä välikappaleesta? Emmekö me ole riippuvaisia itse Taivaan Jumalasta, joka välikappaleensa kautta on tehnyt meille taivaallisen tarjouksen? Johannes Kastaja sanoi itse, että hänen tulee vähetä ja Herran kasvaa. Ihminen ei voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Eliakin oli yhtä vajavainen kuin me, ja hänen esikuvansa annetaan meille uskon rohkaisuksi, niin että mekin voimme vajavaisuudessamme lähestyä Jumalaa pyyntöinemme. Voisiko nyt olla niin, että olisimme tekemisissä jonkin täysin Sanalle vieraan tehtävän ja olemuksen kanssa? Ei, ei ja ei, sillä juuri tällaisesta Jumalan lähettämä palvelija meitä varoitti!

Me uskomme koko sydämestämme kuulemamme asiat, mutta ne eivät ole itse tarkoitus, vaan välikappaleita meidän saattamiseksemme yhteyteen iankaikkisen Jumalan kanssa. Me arvostamme, kunnioitamme, jokaista todellista Jumalan palvelijaa, mutta me katsomme kaiken toissijaisen ohitse siihen, mihin jokainen Jumalan lähettämä mies tai mikä tahansa viittaa: kaiken keskipiste, kaiken päämäärä on itse Herra Jeesus Kristus, joka on kaiken meille ansainnut! Tämä kaikki on kätkettynä kaiken hengellisen ja maallisenkin taakse, ja kaiken tarkoituksen ja päämäärän voi nähdä vain oikeassa hengellisessä valossa.

Markku Vuori