Tylsä arkielämä

09.03.11

Kannattaako ottaa tietokone syliinsä yksinkertaisesti siitä syystä, ettei tunnu olevan mitään muuta tekemistä? Olen pienen ajan sisään kuunnellut ja lukenut englanninkielisen Raamatun lävitse ja aloittanut uudelleen niin Vanhan- kuin Uudenkin Testamentin. Jossakin mielessä alkaa kyllästyttää kaikkien asioiden päivittäinen toistuminen. Mutta eikö elämämme todellisuudessa ole juuri sitä? Sensaatiomaisia muutoksia ja tapahtumia ei sisälly arkipäivään ollenkaan siinä määrin kuin mielellään uskoisi. Tätä harhaa ruokkii kristillinen media aivan uskomattomassa määrin. Kerrotaan mitä uskomattomimmista tapahtumista ihmisten elämässä, mutta kaikki jää ilman selvää vakuuttuneisuutta kertomusten todellisuudesta. Millä perusteella rohkenen epäillä lukuisia todistuksia nimenomaan tässä ajassa? Jokin minussa kaipaa nähdä ja kuulla jotakin sellaista, mistä ei juurikaan puhuta. Eikö kaikkien jumalallisten ja todellisten kokemusten seurauksena tulisi olla selvä muutos ihmisten elämässä? Ja kun tätä muutosta ei voi havaita, on seurauksena aina vain toistuva odotus jonkin uuden mullistuksen kokemisesta. Odotetaan asioita, jotka jollakin tavoin todistaisivat erikoisesta Jumalan läsnäolosta, kuitenkin selvästi sellaisissa merkeissä, ettei niinkään etsitä Jumalan kunniaa ja Hänen valtakuntaansa, vaan jonkinlaista oman aseman vahvistamista muiden ihmisten keskellä.

Viime aikoina on mielessä ollut hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Olemme jo pitkään odottaneet jotakin parempaa ja rohkaisevaa, mutta odotuksemme ovat olleet turhia. Sen sijaan saimme kuulla vakavasta onnettomuudesta Kiikoisissa, jossa kuoli yksi vanhimmista tuttavaveljistämme.

Näyttää surullisessa määrin siltä, että jokaisella on niin paljon murheita omista asioistaan, ettei voimavaroja riitä edes lähimmille ystäville tai uskonveljille. Itse kukin ponnistelee omalla paikallaan, jättäen kaiken Herran haltuun, niin omassa kuin toistenkin elämässä. Mutta onko vallitseva tilanne missään suhteessa sitä, mitä Jumalan Sana meiltä odottaa?

Kirkkomme uusi arkkipiispa totesi eräässä haastattelussaan, että luterilainen kirkko on aina mukautunut vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Aikamoinen toteamus kirkon johtajalta! Näin ei missään tapauksessa tulisi olla. Omalla tavallaan kaikki kirkkokunnalliset piirit ovat omaksuneet samanlaisen ajattelun, aivan kuin pilkaten Sanan kehotusta: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan…!” Monet fanaattiset suuntaukset uskovat erottautuvansa kaikesta maallisesta ja maailmallisesta omine erikoisoppeineen ja uskomuksineen. Todellisuudessa ne kuitenkin toteuttavat vanhaa hurskasta henkeä, joka tosin on ulkonaisesti jumalinen ja kiehtova, mutta todellisuudessa vain toteuttaa toista ajanhenkeä, hyvin samansuuntaista: ”Erottaudutaan omasta mielestä maallisesta ja väärästä, mutta samalla eristäydytään todellisesta elämästä ja jätetään toteuttamatta lähimmäisenrakkautta ja ihmisenä ihmiselle oleminen!

Näin ollen niin jumalaton kuin jumalinenkin ihminen ulkonaisesti täyttävät erilaisia asetettuja kriteerejä, mutta todellisuudessa ovat heittäytyneet eräänlaiseen uneen ja lepoon, aivan kuten joku runoilijoistamme aikanaan totesi: ”Ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläessään.”

Kirjoittaja on, pakko tunnustaa, koko elämänsä ajan omalla tavallaan etsinyt ja kaivannut aidon uskovaisen kohtaamista. Tarkoitan sillä sitä, että kohtaisin ihmisen, joka aidosti on ihminen, säteillen lämpöä ja rakkautta lähimmäisiään kohtaan, tekemättä erotusta eri piireistä ja olosuhteista tulevien ihmisten välillä. Ei vain ulkonaisesti, vain teeskennellen, vaan aidosti ja todellisesti. Syvällä surulla täytyy todeta, ettei minulle ole suotu tätä iloa kovinkaan usein. Hetkellisen ihastuksen jälkeen on lähes aina tuloksena ollut syvä pettymys, kun omalla tai toisen vierellä kulkenut ystävä onkin osoittautunut aivan normaaliksi, itserakkaaksi ja itsepäiseksi hurskaaksi, joka toteuttaa uskonelämäänsä vanhan kaavan mukaan: ”Valtaosa kristillisyydestämme perustuu siihen, että näemme itsemme paremmaksi kuin läheisemme!”

Miksi ihmiset sitten ovat olleet tällaisia, tai miksi juuri tässä ajassa on äärettömän vaikea löytää ihminen, joka aidosti ajattelee, ei vain omaansa, vaan toisen parasta? Kysymys on ajan hengestä, joka on vallannut tulvaveden lailla koko yhteiskuntamme seurakuntia myöten. On mukauduttu vallitsevan tilanteen mukaan, on annettu tulva-aallon viedä mukanaan, koska vastavirtaan uiminen tai soutaminen on niin paljon vaikeampaa. Pääasia ei ole jonkin saavuttaminen, vaan tärkeämpää näyttää olevan jonkinlainen liike, sama se mihin suuntaan. Kirjoitin aikanaan uskonelämästämme ja kilpailemisesta. Sana puhuu juoksemisesta ja maaliin saapumisesta. Tuolloin jo oli mielessäni niin elävänä kuva ihmisjoukosta, joka juoksi paikallaan, lähtöpaikalla. Ilmaan alkoi nousta melkoinen pölypilvi tällaisen ihmismäärän pomppiessa paikallaan. Tämä toki on liikuntaa, mutta päämäärätöntä, tuloksetonta. Aivan yhtä järjetöntä kuin on lähtöpaikalle jääminen, on tavoitteeton kristillinen liikehdintä, joka ei vie ihmistä yhtään minnekään, eikä aikaansaa mitään tuloksia.

Tässä onkin nimenomaan tämän ajan surullisin piirre. Koko Jumalan Sanan sanoma ja tarkoitus perustuu ihmisen muuttumiseen, uudestisyntymiseen. Raamattua ei ole annettu meille viihdytykseksi, samoin kuin ei seurakuntaakaan. Seurakunta on tarkoitettu kasvun paikaksi, elävän julistuksen alla, veljellisessä ja sisarellisessa rakkaudessa toinen toista kohtaan. Meidän tehtäväksemme on annettu toinen toisestamme huolehtiminen. Meitä ei ole luotu joukoksi erisuuruisia johtajia, jotka koko ajan kilpailisivat suurimman asemasta, vaan meidät on kutsuttu Hänen laitumensa lampaiksi, jotka kylmällä antavat lämpöä toisilleen, helteellä suovat varjoa lähimmälleen. Onko meillä enää paluuta tähän todelliseen, raamatulliseen lähimmäisyyteen, vai olemmeko ohittaneet jonkin rajapyykin, minkä jälkeen meitä odottaa vain tuomio ja ero Jumalasta?

Me elämme vielä armon ajassa. Kaikkialla vallitsee vääränlainen tyytyväisyys ja usko kaiken hyvin olemiseen. Hämmästyttävintä on todeta juuri tässä ajassa, että nimenomaan ainakin Heinolassa on luterilaisen kirkon piirissä eniten hätää nykyisestä tilanteesta. Tämä tulee esiin siinä joukossa, joka uskollisimmin osallistuu erilaisiin tilaisuuksiin. Emme tarkoita tällä niinkään johtohenkilöitä, vaan ruohonjuuritason tavallisia taapertajia.

Olen useaan kertaan todennut joillekin piireille, että meillä ei oikeastaan ole oikeutta edes hymyillä seurakunnassa niin kauan kuin tämä suoranainen katastrofitilanne jatkuu. Katastrofitilanne! Useimpien miestä sellaista ei ole olemassakaan, ainakin päätellen puhujanlavalle astelevien makeasta hymystä ja soivasta musiikista. Ylistys on nyt pop joka suhteessa, ja kotiin lähtee riemullinen joukko seurakuntalaisia uskoen kaiken sittenkin olevan hyvin. Todellisuus on kuitenkin jotakin aivan muuta, jos vain voisimme nähdä näiden ihmisten nahan alle. Tietynlainen pelko tulevasta on kuitenkin hyvin vallitseva, ja seurakuntaan tullaan kai lähinnä unohtamaan nämä mieltä vaivaavat pelot ja ahdistukset.

Sen sijaan että kohtaisimme sisäiset ahdistuksemme ja painajaisemme, me sallimme modernien julistajien rauhoitella mielemme ylistyksen ja kiitoksen säestyksellä. Jumala ei ole kuin arkkipiispamme, vaan Hän yhä edelleen korostaa meille Sanansa vakavuutta ja varoituksia. Meitä ei ole kutsuttu mukautumaan, vaan muuttumaan mielemme uudistuksen kautta. Mutta kuka julistaa mielen uudistusta, kuka julistaa synnin synniksi tässä ajassa? Edes vapaissa suunnissa ei oteta Hengen varoitusta vakavasti, koska pelätään niiden vähäistenkin joukkojen kaikkoamista, jos aletaan julistaa parannusta. Juuri välinpitämättömyytemme saa tuomioiden pilvet kasaantumaan seurakunnallisellekin taivaanrannalle.

Surullisinta kaikki on kai juuri sen joukon keskellä, jonka kanssa itsekin vaelsin yli kolmekymmentä vuotta. Mielessäni on usein ollut ajatus, ettei tässä maailmassa ole mitään muuta joukkoa, joka sellaisella tavalla olisi hylännyt alkuperäisen näkynsä, kuin helluntailaiset. Perun tämän väitteen, sillä tämän rikoksen on kaikkein vakavimpana tehnyt se joukko, joka uskoi päässeensä kosketuksiin Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa kuultuaan julistuksen: Takaisin Raamattuun, takaisin esi-isiemme uskoon. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Tämä joukko sai maistaa taivaallista lahjaa, elävää sananjulistusta ja Pyhän Hengen voimaa, mutta sulki sitten sydämensä kaikelta nuhteelta ja korjaukselta, alkaen kantaa sydämensä päällä kilpeä, jossa ei ollutkaan taivaallisen kuva, vaan maallisen vaeltajan kuva. Oikeastaan suurin osa ei missään elämänsä vaiheessa ottanut elämänsä ja suunsa ensisijaiseksi korostuksen kohteeksi Jeesusta Kristusta, vaan heitä palvelleen jumalanmiehen nimen.

Jeesus-nimen aidosti lausuminen tekee mahdottomaksi suhtautua väärin veljeensä ja sisareensa. Jonkun jumalanmiehen nimen perusteella taas voimme lausua julmiakin tuomioita toistemme ylle, etenkin kun oman mielijohteemme mukaan tulkitsemme hänen esittämiään asioita. Mutta aidossa Jeesus-nimessä on voima, joka pakottaa meidät rakastamaan jokaista ihmistä. Jeesus-nimessä on voima, joka saa meidät vihaamaan kaikki ihmislähtöisiä selityksiä, joiden perusteella suljetaan ulos rakkaitakin veljiä ja sisaria lahkohengessä. Jeesus- nimessä on voima, joka aivan käytännössä saa toteutumaan sen, mikä aikanaan oli Jumalan lähettämän miehen palvelustehtävän jumalallinen tarkoitus ja päämäärä: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Jokainen tämän käsittävä tekee saman kuin Johannes Kastajan opetuslapset: he jättävät julistajan ja seuraavat nyt Herraa Jeesusta Kristusta!

Jonkun jumalanpalvelijan seuraaminen ei vie meitä eteenpäin, kohti taivaallista päämäärää. Palvelijoiden seuraaminen on kuin paikallaan juoksua, mukavuuden tavoittelua, koska kaikki tarvittava näyttää olevan siinä lähtöpaikan lähellä. Ihminen luonnostaan pelkää tuntematonta, ja siksi mielellään jää tuttuihin ympyröihin. Kukaan todellinen jumalanpalvelija ei sido ihmisiä itseensä, vaan osoittaa näkymättömään kaukaisuuteen, missä päämäärämme on. Jokainen joutuu käymään yksilöllisen tiensä, hengellisesti riippumattomana kaikista muista ihmisistä. Jokainen joutuu heittäytymään tuntemattomaan, sillä jokaisen meidän tiemme on arvoituksellinen, vaarallinenkin, mutta vierellämme käy Eräs, joka on voittanut tämän maailman. Vierellämme ei käy kukaan julistaja, vaan matkaeväänämme on julistajan meille välittämä näkemys, taivaallinen ilmestys, malli siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Paavalikaan ei todellisuudessa kehottanut seuraamaan itseään, vaan esikuvaansa. Erehtyväinen ihminen useimmiten vain saattaa seuraajansa vaaroihin ja pettymyksiin, ja hänen mallinsa saattaa sekin olla hyvin petollinen. Hänen langetessaan usein koko lauma kadottaa rohkeutensa, jos katse on kohdistettu vain tähän merkittävään henkilöön. Sanoma meille on kautta vuosikymmenien kuulunut: ”Älä katso ihmiseen, katso Jeesukseen Kristukseen!”

Meidän rikoksemme on ennenkuulumaton. Se on vakavampi kuin yksikään meistä todella saattaa käsittää. Me olemme jälleen kerran hylänneet Elämän Lähteen ja kaivaneet itsellemme petollisia kaivoja, jotka eivät vettä pidä. Jumalan puolelta ei mikään ole muuttunut. Jopa luonnon eläimet käsittävät paikkansa paremmin kuin me omamme. Me olemme alkaneet palvoa luotua enemmän kuin Luojaa. Meitä kiehtoo tarkka kopio jonkun edesmenneen julistajan omistamasta esineestä, ja ehkä kahvimuki, jossa on hänen kuvansa. Milloin on jotakin vastaavaa tapahtunut Jumalan pelastussuunnitelman puitteissa? Ei milloinkaan, vaan kaikki on suoranaista vihollisen organisoiman kultin kehittämistä, mikä vetää ihmisten pilkan Jumalan työn ylle.

Miksi ihmiset ovat sitten valinneet tällaisen tien? Koska se on helpompi tie, siellä aita on matalin. Joka todella sisäistää Jumalan Sanan ja sen sanoman, joutuu kokemaan tietynlaista karvautta Hengen alkaessa polttaa pois kaikkea inhimillistä vaikutusta elämästämme. Profeetan syömä kirja oli makea suussa, mutta karvas vatsassa. Tämän ajan ihminen rakastaa makeutta ja iloisuutta. Kuka kirottu ihminen keksikään ajatuksen jatkuvasta ilosta ja riemusta, kun Sana todistaa jotakin aivan vastakkaista! Siksikö ei juuri enää koskaan lauleta kautta kärsimysten voittoon, tai murheenlaakson matkamiehestä? Onko Jumala juuri tässä viimeisessä ajassa muuttanut mieltään ja säätänyt uudenlaisen tien seuraajilleen? Ei, vaan nimenomaan tässä ajassa on tärkeätä kuulla Herramme Sanat: ”Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, Minä olen voittanut maailman.” Samoin meitä rohkaisee ajatus synnytystuskista ja ahdistuksista, koska kaikista niistä näemme, että meidän vapautuksemme hetki on lähellä.

Kuinka kammottavaa onkaan herätä vääränlaisesta ylistyksen unesta ja huolettomuudesta todellisuuteen, joka jonakin päivänä kolkuttaa ovellemme! Ilo ja kiitollisuus ja ylistys, joista Sana puhuu, ovat jotakin aivan muuta kuin mitä tämän ajan huolettomuuden henki viestittää jalojenkin uskovaisten välityksellä. Elämä on niin täynnä vakavia asioita, että joudumme toteamaan Paavalin tavalla: ”Minulla on jatkuva kipu ja murhe sydämessäni.” Meidän sydämessämme tulee olla kyllin tilaa, että samaan sydämeen mahtuu myös pelastuksen riemu ja ylistyksen henki. Mutta mikään näistä ei ole tuotettavissa, vaan ne ovat Hengen vaikuttamia spontaaneja asioita!

Rakastatko Minua Markku,

Kaikkien näiden vuosien jälkeen!

Tiedäthän Herra, että olet minulle rakas!

Olenhan pyrkinyt ruokkimaan Sinun lampaitasi,

Huomioimaan ennen kaikkea heikoimmat!

Tiedänhän, mitä Sinä ole minulle viestittänyt

Kautta näiden vuosikymmenien!

Ruoki edelleenkin lampaitani,

Kuten olet tähänkin asti tehnyt,

Mutta sinullekin on ollut vaikeata

Puhutella Minua siten kuin Minua rakastava tekee.

Huomaatko, että vasta nyt vajaan vuoden ajan,

Olet huomioinut Minua aivan uudella tavalla?

Sinä tiedät kuinka valtavasti olet kaivannut

Saada kuulla nimesi rakkaudellisesti lausuttuna

Jonkun ihmisen suusta.

Minä istun Isän oikealla puolella, kirkkaudessa,

Mutta samanaikaisesti olen vielä se sama Jeesus,

Joka vaelsi aikanaan maan päällä.

Kirkkauden olemuksessani en voi olla esikuvasi

Niin kauan kuin olet maan päällä.

Minä synnyin ihmiseksi, ollakseni esikuvasi

Vaatimattomuudessa ja nöyryydessä,

Jota Sinä joudut opettelemaan koko elämäsi ajan.

Minä synnyin sinulle esikuvaksi,

Osoitin sinulle rakkautta viimeiseen hetkeen asti.

Minä kutsuin sinut nimeltäsi,

Ja sinä rakastit kuulla nimesi.

Sinä pitkään aavistit ja lopulta näitkin,

Kuinka kaipaan kuulla nimeni

Sinun suustasi.

Miksi on aina ollut niin vaikeaa mainita nimeni?

Kun teillä oli vaikeaa,

Soititte jopa ulkomaille.

Kun joku sairasti,

Soititte ihmiselle.

Kun sinulla oli vaikeaa,

Soitit ihmiselle.

Kuka ihminen on sinua auttanut,

Kuka ratkaissut ongelmasi?

Minä olen antanut teidät toinen toisellenne,

Tueksi ja turvaksi hädässä ja myrskyssä.

Mitä teillä olisi, mitä Minä en olisi antanut?

On oikein soittaa ystävälle,

Kertoa ahdistuksesta ja hädästä!

Mutta kuka ratkaisi ongelmasi,

Kuka auttoi hädässäsi?

Miksi olette kuin pitaliset miehet,

Jotka tulivat luokseni ja saivat avun?

On helppo moittia heitä,

Mutta ettekö itse ole tehneet juuri saman?

Kenen nimi oli huulillanne hädässä ja tuskassa,

Kenestä puhuitte ahdistuksessanne?

Olisin niin mielelläni kuullut oman Nimeni,

Nimen jossa ainoastaan on pelastus ja lunastus!

Miksi on niin vaikeaa lausua tuo Nimi,

Jota en itse ottanut, vaan jonka Isäni antoi?

Minä rakastan Nimeni kuulemista,

Mutta en siksi että itse sitä tarvitsisin!

Kun kuulen Nimeni sinun suustasi,

Tiedän meillä olevan yhteyden,

Aidon kosketuksen.

Sinä tarvitset Minun Nimeäni,

Enemmän kuin vaelluksesi aikana käsitätkään!

Monet tulevat kerran luokseni

Minun Nimeni huulillaan.

Minä olen armollinen kenelle olen armollinen.

Minä haluan ihmisten sydämiin,

En vain heidän huulilleen.

Et pidä siitä koulusta,

Johon sinut omasta pyynnöstäsi ilmoitin.

Tiesit koulun olevan hyvän,

Mutta oppisuunnitelma oli vain minun tiedossani.

Näen monet pettymyksen kyyneleesi,

Mutta itkusi eivät ole olleet koskaan turhia.

Sinä olet oppinut koulussani paljon,

Tietääksesi varmuudella,

Että mitä enemmän opit koulussani,

Sitä selvemmin näet tietäväsi vasta vähän!

Ihmisenä opit ihmisille tarkoitettuja asioita.

Sehän on sinulle selvinnyt opetuksistani.

Sinut luotiin ihmiseksi, ollaksesi ihminen.

Sinä kärsit niiden puolesta,

Jotka luulevat olevansa jo kirkkaudessa.

Kirkkaus on vasta tavoitteesi,

Todiste siitä että kaikki vaiva kannattaa.

Mutta nyt sinun on vielä oltava ihminen,

Orjan muodossa, ei herran.

Sinut on tarkoitettu heijastamaan kuvaani,

Ei vain taivaallisena,

vaan ihmisenä.

Jopa Pilatus osoitti Minua huudahtaen:

Katso, ihminen!

Mitä huusivat Minun omani?

Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!

Pahantekijä päästettiin vapaaksi,

Miksi vielä ihmettelet omaa osaasi?

Miksi hämmästelet yksinäisyyttäsi?

Sinä alat käsittää Minua entistä enemmän.

Olet aina aavistanut sen,

Mutta nyt näet täydellisen ihmisyyteni.

Siten sinullakin on lupa olla ihminen.

Muuta et voi olla.

Minä tulin ihmisiä varten, ihmisenä.

Jumalaa ei kukaan koskaan ole nähnyt.

Mutta Minut näkevät ne, jotka haluavat.

Isä on näyttänyt Itsensä Minussa,

Mitenkään muuten et voi Häntä nähdä.

Ihminen haluaisi olla Jumalan kaltainen,

Unohtaen ihmisyytensä ja vajavaisuutensa.

Luvattu saavutetaan vain ihmisenä eläen,

Tämän elämän ajan.

Ei herroina halliten toisia,

Vaan Minun esimerkkini mukaisesti.

Minun maailmassani ei ole pakkoa,

Ei tuonpuoleisessakaan.

Pakon on keksinyt ihminen,

Halliten vihollisen voimalla.

Tiedät Markku, en pakota sinua mihinkään.

Itse olet luvan antanut,

Viedä sinut sinnekin

Minne et itse halua.

Minä avaan, eikä kukaan sulje.

Minä suljen, eikä kukaan avaa.

Silti Minä seison ovella ja kolkutan.

Minä pyydän luvan,

Odotan kuulevani nimeni lausuttavan.

Ole hyvä ja tule elämääni,

Hallitse tulemiseni ja menemiseni.

Jeesus, Herrani!

Minä tulin Isäni Nimessä,

Ollen tie totuus ja elämä.

Sanani ei ole jäänyt jonkun suuren hallintaan.

Sana on sinua lähellä,

Suussasi ja sydämessäni,

Sisimmässäsi.

Muista, Minä olen Sana!

Minä tulin lihaksi,

Sinussa ja läheisessäsi,

Minä kuulun sinulle ja sinä Minulle.

Minun Henkeni kirkastaa vain yhtä asiaa,

Minua ja Minun nimeäni.

Sen sinä tiedätkin,

Vaikka uskosi on välillä niin heikko.

Minä en anna kunniaani toiselle,

Sen opit ensimmäiseksi tielläni.

Et ole suosittu, koska puhut siitä.

Ihminen etsii turvaa ihmisestä,

Kunnioittaa mieluummin luotua.

Olen armollinen kenelle olen armollinen,

Mutta ihminen itse tekee valintansa.

Eikö se ole suurinta rakkautta,

Tarjottuna Minun nimessäni?

Ketkä tulevat luokseni,

Ylistäen omia tekojaan ja saavutuksiaan?

Minä vannotan sinua siinä nimessä,

Jota Paavali julistaa!

Vallat tuntevat Minun Nimeni,

Tietävät kaikista palvelijoistani.

Mutta kuka olet sinä?

Sitä olet selvittänyt

Ikuisuudelta tuntuneen ajan.

Minä olen auttanut sinua,

Pimeydessä ja itkun laaksoissa.

Loputtomissa ahdistuksissa ja tuskissa.

Häpeät sitä, ettet opi hyvyydestä,

Kompastuksesi haavoittivat polvesi,

Mutta opit nöyryyttä ja armoa.

Siksi kysyinkin sinulta kerran,

Muistat kyllä missä,

Luvan tehdä sinulle mitä haluan.

Sinä olit pettynyt ihmisiin,

Olet yhä vieläkin.

Tiesit kuitenkin, kuka ei sinua petä.

Siksi kohtasimmekin tuolloin,

Herkällä hetkelläsi.

Teimme sopimuksen,

Jota kymmenet kerrat olet katunut.

Mutta et ole myöskään peruuttanut.

Et kaipaa ihmeitä,

Et pyydä mitään erikoista.

Pyysit vain läsnäoloani,

Vain Minun Henkeni vaikutusta.

Ihmiset vakuuttivat sinulle rakkauttaan,

Mutta sisimmässäsi kuulit varoituksen.

Ei ole sinun asiasi tietää,

Miksi sallin kaiken vääränkin.

Tämä pitää sinut nöyränä,

Vaikka olisi helppo loukkaantua Minuun.

Autuasta on olla inhimillinen,

Tietoinen vajavaisuudestaan.

Pietari kielsi minut,

Itkien katkerasti.

Et ole yhtään sen kummempi,

Kaikki muutkin opetuslapset

Vannoivat uskollisuuttaan,

Paeten kuitenkin kärsimystäni.

Tämä on vain niin helppo ohittaa,

Varoen uusia pettymyksiä.

Tiesi on ollut täynnä pettymyksen kuoppia,

Olet loukkaantunut niihin kompastuessasi,

Mutta et ole loukkaantunut Minuun.

Kaiken jumalallisen keskellä,

Ihmiselle on vaikeinta hyväksyä raadollisuutensa.

Se on hänen osansa tässä elämässä,

Jotta erottuisi toisistaan Luoja ja luotu,

Herra ja palvelija.

Älä siis koskaan unohda,

Että todella olin täydellisesti Ihminen,

Oppien kärsimyksistäni.

Oppilas ei ole Herraansa parempi.

Miksi siis kieltäytyisit siitä

Mitä voit Minusta oppia?

Miksi pelkäät ottaa Nimeni huulillesi?

Apusi on vain yksin minussa,

Ei ole muuta nimeä ihmisille annettu,

Jossa olisi pelastus.

Kaikki palvelijani ovat in memorandum,

Vain minä olen MINÄ OLEN.

Mitä Minä kysyin Pietarilta?

Mitä Minä kysyn sinulta?

Pidätkö lahjoistani,

Oletko ihastunut palvelijoihini?

Olet saanut syödä hengellistä ruokaa,

Tulla osalliseksi taivaallisesta lahjasta.

Olet ollut siunausten sateiden alla,

Olet saanut kasvaa tiedossa ja ymmärryksessä.

Henkeni on avannut sinulle Sanani,

Tuonut sen omaksesi,

Niin kuin kaiken muunkin omistamani.

Olenko kysynyt sinulta,

Rakastatko näitä asioita?

Tämä ei ole se,

Mistä olen kiinnostunut.

Tiedätkö enemmän kuin veljesi, sisaresi?

Täyttääkö sisimpäsi tunne ylivertaisuudesta?

Oletko kaikkien läheistesi yläpuolella?

Oletko jälleen kerran osallisen

Siihen keskusteluun, jota en saisi kuulla?

Kuka meistä on suurin,

Kuka tietää eniten,

Kuka saa saarnata, kuka kelpaa siihen?

Mitä kysyin Pietarilta,

Tietääkseni voiko häntä käyttää?

Mitä kysyn sinulta,

Tässä viimeisessä hetkessä

Ennen tulemustani?

Rakastatko SINÄ Minua?

En kysy oletko enemmän kuin muut,

Kysyn ehkä,

Rakastatko Minun enemmän kuin muut?

Vain se joka rakastaa Minua,

Voi palvella Minua oikealla tavalla.

Palvella veljiäni ja sisariani,

Vähäisimpiä ihmisten joukossa.

Kysyn tätä moneen kertaan,

Varmistuakseni mitä on sydämessäsi.

Ruokitko Minun karitsoitani,

Vaiko vain itseäsi?

Ruokitko minun lampaitani,

Kaikella mitä itse olet saanut?

Kaiken mitä Isällä oli,

On Hän antanut Minulle,

Antaakseni sen sinulle.

Lahjaksi, lainaksi,

Edelleen jaettavaksi.

Muistat lopun elämääsi

Kun polvistuin teidän jokaisen eteen,

Pesten teidän jalkanne.

Kuinka voi siis joku esittää,

Että vain yksi keskellänne

Olisi ylitse muiden?

Yhä edelleen on vain Yksi,

Joka on teidän Herranne,

Ylennetty esikuvaksenne.

Rakastatko Minua,

Ruokitko nälkäisiä lampaitani?

En ole kehottanut sinua

Repimään ruohoa,

Valitsemaan meheviä mättäitä,

Tunkemaan kädestäsi toisen suuhun.

Rakkauden kehotukseni kuului,

Johda Minun lampaani laitumelle!

Tylyt paimenet ovat aina ahdistaneet sinua,

Vieneet ilon elämästäsi.

Minä, joka avaan, eikä kukaan sulje,

Joka suljen, eikä kukaan avaa,

Yhä vielä kolkutan ovellasi,

Pyytäen lupaa tulla luoksesi asumaan.

Rakkauteni ei pakota, ei tungettele.

Rakastatko sinä Minua,

Enemmän kuin nämä,

Jotka eivät todellisuudessa Minua tunne?

Sinäkään et pakota, et tungettele.

Sinua kiinnostaa mitä toiselle tapahtuu,

Se on hyvä asia,

Mutta se mitä sinulle tahdon sanoa,

Sen sanon päivästä toiseen:

Mitä sinuun koskee mitä tälle tapahtuu,

Seuraa sinä minua!

                       Markku Vuori