Syyllisyyden ääretön taakka

Johannes oli juuri tullut saunasta ja istui pesuhuoneen penkillä odottaen, että hänen poikansa peseytyisi. Kyllä oli elämä todella muuttunut pienen ajan kuluessa! Koskaan aikaisemmin ei Johannes ollut tuntenut tyytyväisyyttä tähän elämään niissä olosuhteissa, missä hän joutui olemaan. Toki oli kautta vuosien vallinnut tietynlainen levoton ilmapiiri heidän kodissaan, mutta nyt oli todella harvinaista että perhe teki edes jotakin yhdessä. Saunomisesta piti toki jokainen perheenjäsen, mutta koskaan ennen ei ollut tarvinnut kiistellä siitä, kuka näkisi vaivan ja lämmittäisi puilla kuumenevan kiukaan, kenellä riittäisivät voimat siihen. Useimmiten ei ollut edes kysymys puiden noutamisesta pihavarastosta, sillä lähes aina oli Johanneksen kantama puulaatikko täynnä saunan eteisessä. Mutta nyt laskettiin tässä perheessä minuutteja ja joskus tuntui siltä että sekuntejakin.

Maria ei ollut halukas kylpemään, tai ei jaksanut, tai ei ehtinyt. Kuinka mones kerta tämä olikaan, kun Johannes oli saunassa poikansa kanssa kahden? Tietysti siinä oli jotakin hienoa, kun poika ja isä edes tässä määrin olivat tekemisissä keskenään, mutta nyt isän mieli oli todella murheellinen. Löylyssä oli tuskin ehditty olla muutamaa minuuttia kauemmin, kun jo poika kiiruhti peseytymään ja vielä kerran vilkaisemaan läksykirjoihinsa. Kiire, kiire, kiire! Johannes ei rehellisyyden nimessä voinut ymmärtää tätä piinallista ja ahdistavaa ilmapiiriä, mikä oli vallannut sellaisella ylitse kaiken inhimillisen kestokyvyn menevällä voimalla koko perheen.

Saunan tuli rentouttaa, vapauttaa lihakset, vapauttaa päivän mukanaan tuomista jännityksistä, mutta nyt eivät nämä suomalaisen veljen tuomat opit pitäneet paikkaansa missään määrin tämän pienen vuoristokylän pienessä maalaistalossa. Aikaisemmin oli suurella innolla kilpailtu siitä, kuka saa sytyttää tulen tuon niin erikoisen laitoksen sisälle, minkä paikkakunnan pikkuverstas aivan aidon suomalaisen mallin mukaisesti oli hitsannut. Tokihan oli täälläkin ollut vastaavaa käytäntöä, sillä missä muualla olisi vuoristolainen talvisin peseytynyt kuin eläinsuojan keittotiloissa! Itse kukin oli antanut tulen palaa padan alla niin kauan, että koko huone oli lämminnyt, ja kun padan kansi oli avattu, oli huone täyttynyt lämpimästä höyrystä. Tietynlainen saunahan se oli sekin ollut, joskaan ei koskaan oltu saavutettu sellaista kuumuutta, mikä nyt oli mahdollinen tämän uuden "keksinnön" johdosta.

Niin, aina oli voinut ajatella menneisyyden olleen jossakin määrin paremman, ainakin tässäkin suhteessa. Aivan viime vuosina oli perhe, jos ei muulloin, niin ainakin viikonloppuisin, kun kaikilla oli muutama päivä vapaata, ilman mitään yhteistä sopimusta tullut siihen tulokseen, että nyt oli yhdessä tehtävä jotakin. Oli se sitten saunan lämmittäminen, grillaaminen, tai mitä tahansa; perheellä oli ollut edes hetki aikaa olla yhdessä. Mutta nyt, nyt oli kaikki aivan kummallista. Mihin ihmeeseen näillä ihmisillä oli niin kiire? Niin, kyllä Johannes tiesi sen, ettei vain hänen perheessänsä ollut tällä tavoin, vaan siten oli lähes jokaisessa hänen tuntemassaan perheessä niin kylän uskosta osattomien kuin seurakuntalaistenkin elämässä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Johannes aikoi vielä palata saunan puolelle, mutta jokin piti hänet istumassa siinä pesuhuoneen penkillä. Pojan peseytyminen kesti tietyn aikansa, ja isä olisi huuhteleva vielä itsensä ennen kuin siirtyisi löylyyn. Katse osui pojan voimalliseen vartaloon ja lihaksikkaisiin hartioihin. Tietynlainen surumielinen ja samalla ylpeä tunne valtasi isän. Ei ollut todellakaan kauan siitä kun tämä nyt itseään saippualla ja pesusienellä hankaava alppilaskettelijoiden parempaan päähän kuuluva nuori mies oli ollut niin... niin pieni, että oli istunut suuressa punaisessa vadissa vettä pärskytellen. Kuinka aika todellakin saattoi kulua niin nopeasti!

Tämän nuoren miehen elämän täytti nyt opiskelu ja urheilu, ja niin ylpeä kuin isä olikin pojastansa, täytti mielen kummallisen kaihoisa ja surumielinen tunne. Menneinä vuosina Johanneksen ja Marian välit olivat olleet todella tulehtuneet, ja joskus tuntui siltä että tietyissä kohdin oli voinut havaita jonkinlaista mädän muodostumista. "Sinä et ole kykenevä kasvattamaan meidän lapsiamme, minä teen sen!" oli Maria suorastaan karjunut kymmeniä kertoja heidän yhteisen taipaleensa aikana. Ja todellakin, Maria oli tehnyt sen sillä tuloksella, että lapset eivät ajoittain oikein olleet selvillä siitä, mistä on kysymys. Oli aivan samantekevää mitä isä toivoi lasten askaroivan perheen hyväksi; lopullisen ratkaisun teki aina vaimo, joka ei jatkuvasti voinut olla antamatta ymmärtää, että isä on perheen pää ja hän on tälle alamainen niin pitkälti kuin vain voi ja ymmärtää. Niin, niin. Niin pitkälti kuin vain "voi" ja "ymmärtää". Kummassakin saattoi olla jotakin puutosta, ajatteli Johannes nyt vasta tajuten, mistä oli ollut kysymys.

Johannes oli vauvasta asti hoitanut kummankin lapsen, luonnollisesti, kun kerran Maria kävi ulkopuolella töissä, ja Johannes teki jumalanvaltakunnan työnsä kotona. Kuinka tärkeätä tuo isän työ äidin mielestä oli, siitä voitaisiin puhua jossakin toisessa yhteydessä enemmänkin, mutta itsestään selvää oli, että Johanneksen odotettiin täyttävän virkansa niin kotona kuin jumalanvaltakunnassakin, nimenomaan tässä järjestyksessä. Niinpä hän hoiti lapset, siivosi vajavaisesti, tiskasi vajavaisesti, hoiti kauppa-asiat vuosikausia siten, että Maria ylen harvoin itse kävi ostoksilla. Hän hoiti kaikki perheen raha-asiat, pankkilainat, laskut; niin, tänäkään päivänä ei Maria vielä tiennyt miten laskuja maksetaan, ja niinpä tämä joskus, kun Johannes ei ollut ehtinyt asioita hoitaa, tuli kotiin todella hermostuneena ja kireänä: piti juosta ympäri kylää, kun jokaisen miehen hänen käteensä työntämän laskun maksunsaajalla oli eri pankki käytössänsä! Niinpä oli siis vaimo juossut neljässä eri pankissa maksamassa jokaisen laskun erikseen, käsittämättä lainkaan sitä, että kaikki olisi voinut maksaa heidän omassa, yhdessä ainoassa pankissansa!

Niin, yksi kerta riitti vaimolle osoittamaan sen, ettei hän halunnut huolehtia tällaisista ylitse voimien käyvistä asioista, ajattelematta ollenkaan sitä, että hänen miehensä koko heidän yhteisen elämänsä ajan oli pitänyt huolen kaikesta. Niinpä ei vaimo myöskään käsittänyt sitä taakkaa, mikä miehellä oli ollut, kun oli oman työnsä ohella hoitanut lapset. Mutta kun esimerkiksi Hans oli ollut muutaman vuoden ikäinen, oli vaimo viikonloppuisin ollut niin hermostunut tämän jatkuvasti keskeyttäessä hänen puuhansa, että oli suorastaan toivonut ettei koko lasta olisi olemassakaan. Tätä ei toki Johannes voinut väittää vaimonsa sanoneen, mutta juuri noina vuosina oli mielessä kalvava pelko siitä, että Hyvä Jumala ottaisi tämän lapsen heiltä pois, sillä niin paljon osoitti Maria ärtymystä pienokaisen vaatiman huomion johdosta. Kaiken tämän vaikutuksesta oli lasten kaikkein kallisarvoisin ja suloisin aika mennyt Johannekselta kuin varkain ohitse; riidat ja eripura olivat saaneet sellaisen vallan heidän elämässänsä, että kaikki hyvä ja suloinen ikään kuin hukkui kyyneltulvaan.

Niin, Marian kasvatuksen johdosta lapset olivat jossakin määrin olleet viimeisten vuosien ajan kuin hiukan vieraita Johannekselle, sillä nämä eivät oikein olleet tienneet, miten suhtautua siihen, että kun isä käski jotakin tekemään, oli äiti rientänyt tavalla tai toisella lasten avuksi, säälien näiden voimia. Kouluhan vei lasten voimat, eikö ymmärtämätön isä sitä käsittänyt, ja niinpä kun Johannes oli käskenyt tekemään tämän ja tämän ja tämän, antoi äiti ymmärtää, että on kyllin kun lapset tekevät tämän, ja jos sitten jaksavat, vielä tämänkin. Mutta kolmas "tämä" oli ehdottomasti liikaa; eiväthän tuon ikäiset lapset tänä päivänä muuallakaan tehneet mitään!

Mutta nyt oli ainakin Hans tullut siihen ikään, missä hän jo paremmin ymmärsi elämää ja käsitti senkin, ettei isä sittenkään aina voinut olla syyllinen kaikkeen siihen, mistä äiti häntä lastenkin aikana oli sättinyt. Nyt sai Johannes kuulla useammin kuin koskaan aikaisemmin: "Isä!" Niin, siitä hän ainakin oli iloinen koko sydämestään, etteivät lapset kutsuneet häntä "ukoksi" tai "Johannekseksi" tai "äijäksi", niin kuin joidenkin uskovaistenkin perheiden lapset kutsuivat isäänsä.

Nyt ei äiti enää ollutkaan sellainen auktoriteetti kuin menneinä vuosina, ja jos lapset tarvitsivat neuvoa tai tukea, sai isä iloksensa todeta, että jotakin menetettyä suotiin hänelle takaisin nyt, joskin niin murheellisen myöhään. Niinpä selittyi se kaihomieli ja surullisuus, mikä Johanneksen valtasi hänen katsellessaan peseytyvää lastaan. Niin, tämä oli hänen lapsensa, huolimatta siitä minkä ikäinen tämä oli!

Hän tunsi itsensä todella huonoksi isäksi, ennen kaikkea sen johdosta, että tämä itseään pesevä, kiireinen nuorimies, ei vieläkään ollut tullut uskoon. Tai toisaalta, rehellisyyden nimessä, miten tämä nuorukainen olisi voinut tulla uskoon nähtyään kaiken sen elämän, mitä heidän perheessään oli ollut? Vaikka oli saarnaaja ja vaimo tunnustautui eläväksi uskovaiseksi, oli heidän kodissaan ollut loppujen lopuksi hyvin vähän todellista ja elävää uskoa. Sitäkin enemmän oli ollut jatkuvaa kissanhännän vetoa siitä, kuka perheessä on kykenevä tekemään mitäkin, kasvattamaan lapsia, hoitamaan raha-asioita, päättämään hankinnoista, yleensä tietämään mitä tulee tehdä.

Näin monen vuoden jälkeen Johannes oli ikään kuin äkkirysäyksellä pysäytetty näkemään aivan liian paljon yhdellä kertaa. Menneiden vuosien aikana hän oli tuntenut itsensä todella halpa-arvoiseksi tämän kodin piirissä, eikä hän ilmeisestikään ollut siinä mitenkään väärässä ollutkaan. Miksi kaiken tämän oli pitänyt tapahtua, sitä hän ei pystynyt selittämään, vaikka sisimmässään tajusikin nyt, että ellei hän olisi kaikkea tätä joutunut pakosta kokemaan, ei hänellä olisi ollut minkäänlaista ymmärrystä niitä veljiä ja sisaria kohtaan, jotka tänä päivänä olivat suurissa vaikeuksissa. Tai oikeastaan pitäisi sanoa: jotka olivat tukehtumassa upottavaan liejuun, aivan kuten Johannes oli joutunut kokemaan seisoessaan veljensä alla Myllylammella. Näistä asioista ei saanut puhua, ei huutaa apua, sillä selässä seisova oli läheinen ihminen, jota ei saanut saattaa häpeään!

Kyllä Johannes nyt saattoi jokaisella säikeellänsä tuntea mitä joku veli tai sisar tunsi, kun toinen aviopuoliso ei ymmärtänyt paikkaansa siinä yhteisössä, jonka olisi tullut merkitä tälle kaikkea tässä elämässä.

Johanneksen alkoi tulla jo hiukan kylmä istuessaan siinä penkillä. Miksi ei totisesti tämä tunne ja ajatus antanut hänelle rauhaa muutamaa päivää pidemmäksi ajaksi? Jälleen kerran hän joutui kokemaan tuon niin pysäyttävän ja ehdottoman tunteen, joka valtasi koko hänen olemuksensa.

Katsellessaan siinä alastonta poikaansa ja tuntiessaan pesuhuoneessa laskevan lämpötilan, sillä saunan ovi oli kiinni, joutui hän jälleen kerran kuulemaan sielussaan tämän niin ehdottoman viestin: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! Katso poikaasi, katso itseäsi. Aivan yhtä alastomana kuin nyt olet, tulit sinä kerran tähän maailmaan. Samalla lailla sinun on kerran lähdettävä, ja kuka tietää vaikka lähtösi olisi juuri nyt. Kuka takaa sinulle sen, että sydämesi jatkaa pumppaamistaan vielä kun yrität paikaltasi nousta. Katso lastasi, hän on jo elänyt ainakin neljänneksen elämästänsä, ja millainen tulevaisuus hänellä on oleva, sillä ilman mitään hengellistäkään ajattelua ei ihmiskunnalla ole suurtakaan toivoa kaiken jatkumiselle edes parikymmentä vuotta normaalilla, totutulla tavalla. Sinä itse olet elänyt enemmän kuin puolet mahdollisesta elinajastasi, ja olet niin monella tapaa sairas. Ei pitkääkään aikaa, kun teitä kumpaakaan ei enää ole tässä elämässä. Tajuatko, mitä se merkitsee? Tajuatko, mitä merkitsee 'ei enää olla tässä elämässä'"?

Johannes oli alkanut tajuta jotakin siitä, vaikkakin vain siinä määrin kuin ihmiselle on mahdollista tiedostaa "olemattomuus" tämän olotilan puitteissa. Niin, itsensä kohdalla Johannesta ei pelottanut tämä ajatus, sillä hän tiesi nyt entistä suuremmalla varmuudella, että hänen elämänsä jatkuisi tuolla puolen ajan rajan. Häneen oli iankaikkisesti uskollinen Jumala laittanut osan itseänsä, ilman ansiota, ilman omia ponnisteluja. Mutta miten oli hänen lastensa suhteen? Miten oli hänen vaimonsa suhteen, äitinsä, sukulaistensa suhteen? Oi, tämä sai Johanneksen tunteman tuskan entistä suuremmaksi, sillä hän tunsi olevansa täysin voimaton. Hänellä ei ollut vaikeuksia todistaa uskostansa vieraille ihmisille, mutta miksi pitää aina olla niin, että omaisille todistaminen tuntui tukehtuvan alkuunsa?

Tämä aika oli todella paha, ja ihmiset olivat juuri sellaisia kuin Raamattu heidän tässä ajassa sanoo olevan. Mutta kun Johannes ajatteli elämäänsä kokonaisuutena, joutui hän jälleen kerran tuntemaan suurta tuskaa ja ahdistusta kanssaveljiensä- ja sisartensa puolesta. Tuskin hän olisi kaikkea sellaisella tavalla käsittänyt, ellei olisi kokenut sellaista avioliittoa. Jouduttuaan seuraamaan niin läheltä toisen ihmisen ajatusmaailmaa ja elämää yleensä, oli hänet ikään kuin pakotettu hyväksymään se tosiasia, että inhimillinen elämä on hyvin vajavaista ja puutteellista, ellei sitten Jumalan apu konkreettisella tavalla tule ihmiselle.

Yksi pahimmista asioista Johanneksen elämässä oli ollut se, että kaikki hänen kokemansa, vaikka se olikin uskonelämän alueella häntä vain vahvistanut, aivan kuten myrsky saa suuren tammen juuret pureutumaan yhä vain syvemmälle maaperään, oli siitä huolimatta ollut vähällä tuhota hänen koko itseluottamuksensa ja itsetuntonsa. Tässä juuri onkin yksi suurimmista ristiriidoista ihmiselämässä, vaikka todellisuudessa asia ei olekaan aivan niin monimutkainen ja koukeroinen kuin mitä ihminen kaiken kokee. Uskonelämä perustuu siihen, että ihminen luottaa yksin Herraansa ja kadottaa oman, itsekkään halunsa ja olemuksensa, mutta silti se ei merkitse sitä, että ihminen kadottaa oman persoonallisuutensa.

Jälkeenpäin on helppoa olla viisas ja sanoa miten kaikki olisi tullut tehdä, mutta kukapa ahdistuksessa ollessaan pystyisi ajattelemaan kaiken juuri siten kuin pitäisi? Niinpä Johanneskin tiesi, että nyt oli turha jossitella ja miettiä miten kaikki olisi toisin, jos hän olisi toisin toiminut. Mutta yhden asian hän tänä päivänä käsitti paremmin ja selvemmin kuin milloinkaan aikaisemmin: vihollinen oli saanut hänet miltei kadottamaan elämänhalunsa ja voimansa ja itsetuntonsa sen kautta, mitä oli saanut vaikuttaa hänen oman vaimonsa välityksellä. Luonnollisestikin jokainen ihminen on vajavainen ja puutteellinen, tekee virheitä elämänsä loppuun asti, mutta vain sen kautta, että oli nyt viimeisinä aikoina todella käsittänyt kutsumuksensa ja tehtävänsä merkityksen Jumalan ja Hänen kansansa edessä, oli Johanneksella viimeinkin ollut rohkeus ajatella asioita uudessa valossa.

Maria oli aina ollut vaikea, lukuun ottamatta seurusteluaikaa. Jos Johannes todella olisi tuolloin tiennyt, mitä tulossa on, olisi hän tuskin astunut tälle tielle. Mutta näinhän on aina ihmiselämässä: kukaan ei tiedä huomispäivästä, ja niinpä ihmisen elämä on arvoitus alusta loppuun asti, uskovaisellekin. Oli sitten tapahtunut mitä tahansa, oli kuitenkin selvää se, ettei kukaan ihminen tee toisellensa sellaista, mitä Maria tai joku muu tekee miehellensä, vaan kaiken takana on vihollinen, joka saa vaikuttaa ihmisten mielissä. Maria itse oli nyt viimeinkin, lähes neljännesvuosisadan avioelämän jälkeen itsekin tunnustanut nämä asiat, joskin olosuhteiden tuoman pakon johdosta. Nyt viimeinkin saattoi Johanneskin tunnustaa itsellensä ja jollekin hyvälle ystävällensä, että tietyssä mielessä koko hänen elämänsä oli ollut "henkistä helvettiä".

Hän ei ollut koskaan voinut puhua näistä asioista seurakuntalaisillensa, jotka kaikista kiertelevistä huhuista huolimatta halusivat väkisinkin uskoa hyvää Johanneksenkin avioliitosta. Kummallista kyllä, vaikka itse kukin oli kuullut huhuja siitä, kuinka Maria sätti miestään siinä määrin, että kimeä huuto kantautui Klausinkin pihalle asti, oli kaikkien myötätunto aina ollut vaimon puolella. Mitä tuli siihen julistukseen, joka toi julki vaimon asemaa alamaisuudessa ja kuuliaisuudessa miestänsä kohtaan, oli se kummallisella tavalla mennyt yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, oli sitten kysymys vanhemmistoveljestä tai tavallisesta uskovaisesta!

Johannesta eivät nämä asiat vaivanneet siinä mielessä, että hän olisi tuntenut kunniaansa loukatuksi, mutta nyt, kun Herran tulemus oli aivan kouriintuntuvan lähellä, tuntui hänestä siltä että huutava vääryys olisi saamassa voiton kaiken viimeisen taistelun keskellä. Johannes oli niin tottunut moitteisiin ja haukkumiseen, ettei se juuri enää pahentanut hänen tilaansa. Mutta entä jumalanvaltakunnan työ? Olihan Johanneksella sentään ilmiselvä Jumalan kutsumus ja asettaminen palvelustyöhön! Tuliko yhä vielä antaa seurakuntalaisten käsittää, että hän todella oli niin huono mies ja aviopuoliso, kuin mitä seurakuntalaiset ajattelivat sen perusteella, mitä olivat kuulleet jonkun kuulleen joltakin, jonka pitäisi asia tietää oikeassa ja totuudellisessa muodossa? Eivätkö useimmat hänen tuttavistaan alitajuisesti jatkuvasti tuoneet julki sen seikan, että "eikö Johannes jo viimeinkin tiennyt korjata asioita ja hoitaa välejänsä kuntoon Marian kanssa", joka niin ystävällisesti, mutta kärsivän näköisesti toivotti heille jumalansiunausta ja rauhaa, ikään kuin anoen: auttakaa minua, että minun mieheni ymmärtäisi kuinka hyvä vaimo hänellä on!

Ketään ei tullut saattaa häpeään, kaikesta negatiivisesta tuli vaieta. Totta. Klaus oli arvostettu veli seurakunnan keskuudessa, eikä kukaan enää ajatellutkaan sitä, mitä myllylammella oli tapahtunut. Kukaan ei ajatellut vähäisimmässäkään määrin jotakin pahaa Klausista, joka oli pyytänyt silloisen seurakunnan paimenen mukaansa purkamaan rakennusta, joka ei lainkaan kuulunut hänelle. Kun sitten purkutyötä tekevä omakotirakentaja oli pudonnut räystään yli vyötäisille kiedotun köyden varassa roikkuen, tukehtumaisillansa itse sitomaansa "turhuuden silmukkaan", oli Johannes rientänyt tämän alle nostaakseen tätä ylöspäin, ettei tämä tukehtuisi omaan köyteensä. Mutta kun selvisi, että maaperä veljien alla ei ollutkaan kiinteä, vaan vain vuosikausien aikana kertynyttä kasvillisuutta ja mutaa, alkoivat molemmat painua maan sisään. Klausille, niin kuin itse asiassa melkein kenelle tahansa, oli tärkeintä se, että häntä nostettiin, jottei köysi olisi häntä tukehduttanut. Ei siis ollut ihme, ettei ajatusta ja tunnetta riittänyt sitä veljeä kohtaan, joka täysin olkapäillä tasapainoilevan tahdosta ja esityksestä oli tähän tilanteeseen mukaan tuotu. Niin, olisiko Johanneksen täytynyt tuntea syyllisyyden puuskia, jos hän olisi rakennuksen seinustasta tukea ottaen raahannut itsensä takaisin tukevalle maaperälle, sen sijaan että veljen painon alla oli nyt pakahtua voimanponnistuksesta ja tukehtua vellovaan liejuun?

Johannes oli siis osallinen tähän asiaan vain sen johdosta, että veli oli halunnut apua itse tärkeäksi tuntemaansa asiaan. Johannes oli vain sydämensä vilpittömästä auttamisen halusta tullut mukaan, ja jos hän nyt huusi apua, toimi hän veljellisen rakkauden vastaisesti, sillä eihän kukaan saanut tulla todistamaan sitä, että tämän vanhan myllyn pihalla seisoi veljen traktori, lavallansa jo purettua puutavaraa. Ensisijainen oli siis veljen asema, joka niin välttämättä tarvitsi tätä puutavaraa kotinsa rakentamiseen. Mutta Johanneskin oli ihminen, ja voitaneeko häntä syyttää inhimillisyydestä ja rakkaudettomuudesta, jos hän loppunsa kokemisen pelossa huusi apua niin paljon kuin keuhkoista lähti? Hänhän oli hengenhädässä, tekemässä kuolemaa joidenkin viheliäisten lautojen takia! Jos syy olisikin ollut jokin toinen, mutta hän ei saanut huutaa sen tähden, että veli joutuisi häpeään varkauden tähden! Jos hän vain olisi tullut hätiin muuten, havaiten jonkun olevan pulassa, olisi hän ollut valmis antamaan henkensäkin. Toki hän olisi ollut valmis antamaan henkensä tässäkin tapauksessa, ja olikin jo luullut elämänsä olevan lopussa. Mutta kysymys ei ollut niinkään henkensä ystävänsä puolesta antamisesta, vaan oikeudesta avun huutamiseen!

Miksi ei Johannes ylipäätänsäkään olisi milloinkaan saanut huutaa apua? Koko elämänsä ajan hän oli joutunut kuulemaan ystäviensä tuskia ja ahdistuksia, avunhuutoja, mutta häneltä itseltään odotettiin täydellisyyttä, itsensä viimeiseen asti hillitsemistä. Hänen tehtävänsä oli antaa yllensä tulla mitä vain, mutta mitään ei tullut julkituoda, tapahtui mitä tahansa! Mutta nyt hän joutui toden teolla, niin alastomaksi riisuttuna, tekemään tiliä Herransa edessä. Tulisiko hänen elämänsä loppuun asti antaa ihmisten elää siinä uskomuksessa, että hän oli niin huono aviomies, huono perheenisä, että jatkuvasti seurakuntalaiset joutuivat ihmettelemään sitä, samalla menettäen luottamuksensa Johannekseen seurakunnan paimenena tai saarnaajana? Eikö juuri tästä syystä hänet mitä suurimmassa määrin syrjäytetty paimenen virastansa?

Eikö Johannes vieläkään saanut huutaa apua ja kertoa elämän todellista tilannetta? Edes sen tähden, että seurakuntalaiset viimeinkin käsittäisivät, mistä todella on ollut kysymys? Eikö edes sen tähden, että jumalanvaltakunnan työ voisi mennä eteenpäin sen johdosta, että Johannekseen luotettaisiin hiukan enemmän? Pitikö hänen vaieta kaikesta siihen asti, että hänen päänsäkin vaipuisi mudan sisään selässänsä olevan painon ansiosta? Kuka pahemmin oli seisonut hänen selässänsä, Klaus vai Maria? Toki, toki oli hänen jalkojensa alla Iankaikkinen Kallio, kuten Myllylammellakin, mutta entä jos hän ei taakkansa alla enää jaksaisikaan seisoa suorana, vaan ruumis alkaisi taipua? Ihminen voi tukehtua sitenkin, vaikka olisi kuinka luja maaperä jalkojen alla.

Johanneksen pulma ei sinänsä ollut nykyhetkessä. Hän tunsi voivansa kaikkien näiden vuosien jälkeenkin jatkaa elämäänsä Marian ja lasten kanssa, mutta menneisyyden taakka alkoi olla liian suuri nimenomaan sen johdosta, että Maria nyt aivan erikoisella tavalla oli alkanut paeta todellisuutta kieltäen mitä suurimmassa määrin kaiken sen, mitä heidän elämässään oli tapahtunut. Tosin hän ajoittain tunsi murskaavana voimana menneisyyden rikkomuksensa, mutta jokin hänessä taisteli sellaista taistelua, mitä ei voida rehellisin keinoin voittaa. Sen sijaan että olisi reilusti myöntänyt kaiken väärän, jokin hänessä ei voinut suostua siihen, vaan pyrki löytämään kaikkeen lievittäviä asianhaaroja. Tässä juuri olikin Johanneksen tuska, sillä hän tiesi Jumalansa ja kuoleman silmien edessä, että Maria etsi puolustelujansa ja selityksiänsä olemattomasta, mielensä luomasta maailmasta.

Maria ei toki ollut ainoa ihminen, joka tällä tavalla toimi, joskin hän ehkä kaikessa meni pidemmälle kuin moni muu. Tässä ajassa ihmiselle tuntui olevan mahdotonta myöntää todellisuus, olla rehellinen niin itseänsä kuin lähimmäistänsäkin kohtaan. Suurimpana syynä siihen oli se esikuva, minkä ympäristö antoi. Viime aikoina oli Johanneksen mielessä yhä uudelleen soinut sama sanankohta: "Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston." Sinä sanot... Sinä sanot. Eikö nämä sanat sanottu juuri nimenomaan meidän ajanjaksomme ihmisille? (Ilm. 3: 17) Eikö juuri tämä ole aika, jossa ihminen mitä suurimmassa määrin sanoo, mitä hän katsoo oikeaksi, puhuu itsellensä kaiken sen, mitä haluaa?

Ihminen ei niinkään ole halukas kuulemaan sitä, mitä Jumala sanoo, vaan viimeiseen asti hän kuuntelee omaa ääntään, joka on kaikkein miellyttävin ääni ihmiselle. Onko siis mikään ihme, jos Herran luokse on kerran tuleva ihmisiä jotka sanovat: "Herra, Herra, emmekö me sinun nimessäsi..." (Matt.7). Eikö juuri tämän ajanjakson ihminen ole omiaan kuulemaan meidän Herramme sanat: "Ei jokainen, joka sanoo..." Eikö ihminen todellakaan käsitä sitä, ettei hänen sanomisensa vaikuta mitään hänen tuonpuoleiseen elämäänsä? Sanoi hän mitä tahansa, ei hän ole elävä iankaikkisesti Jumalan kanssa, ole menevä Jumalan taivaaseen, ellei hän ole halukas kuulemaan mitä Jumala sanoo!

Jos ihminen ei ole halukas kuulemaan sitä, mitä Herra neuvoo meitä tekemään (Ilm. 3: 18), niin hän turvautuu kaikkeen mahdolliseen peittääkseen alastomuutensa. Tässä yhteydessä Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä satua, jota hän itse oli naureskellen lukenut pikkupoikana ja myöhemmin lapsillensa. Totisesti, tämän ajan ihmiset, uskovaisetkin, olivat aivan kuten tuon kertomuksen kuningas, joka pukeutui näkymättömiin vaatteisiin. Jostakin syystä ei Johannesta nyt naurattanut, sillä jumalallinen hänessä itki katkeraa itkuansa. Kuinka ihmiset saattoivat sellaisella tavalla pettää itseänsä… ja antaa pettää itseänsä! Ehkä kaikkein vakavinta oli tämä asia juuri heidän omassa keskuudessansa, sillä kukaan lähipiirin ihminen ei voinut sanoa kaiken väärän johtuvan julistuksen puutteellisuudesta, vaan päinvastoin, tämän maan päällä ei milloinkaan ollut ollut ryhmää ihmisiä, joka olisi niin suuressa määrin tullut informoiduksi sen suhteen, mitä Jumala tässä ajassa tekee ja mitä Hän odottaa omiltansa.

Johannes ei halunnut perheensä hajoavan eikä myöskään halunnut mitään oikeudenkäyntiä uskovaisten edessä, sillä siitä kaikesta hän oli saanut tarpeeksensa. Hän oli aikoinaan pyytänyt esirukousta perheensä puolesta, eikä kukaan ollut loukkaantunut, mutta kun hän oli julkituonut, ettei hänellä ja Marialla mene oikein hyvin, oli syntynyt niin hirvittävä tilanne, että sitä ei Johannes enää milloinkaan uudelleen halunnut kokea. Kummallisinta tässä kaikessa oli se, että ihmiset sellaisella tavalla loukkaantuivat Johannekseen, kun hän sen rehellisesti toi julki, sillä olivathan itse ihmiset vuosikausia kahvipöydissä tai kadunkulmauksissa pohtineet näitä asioita satakertaisella sanamäärällä siihen verrattuna, mitä Johannes oli siunatun kokouksen jälkeisessä rukoustilaisuudessa esirukouspyyntönä esittänyt; ja ihmiset olivat edelleenkin puhuneet Johanneksen avioliitosta ja asioista sitäkin enemmän, vaikka ulkonaisesti paheksuivatkin tällaisten asioiden esillä pitämistä!

Nyt Johannekselle oli tärkeintä se, että hän sai ravistella yltään sen syyllisyyden, joka hänen yllensä aivan ansiotta ja aiheettomasti oli heitetty. Ja sitä ei voinut tehdä puuttumatta menneisyyteen, koska juuri siellä itivät ja kytivät kaikki nämä asiat, aivan kuten suuri lantatunkio heidän takapihallaan oli levittänyt karmeaa hajua lähiympäristöön. Johanneksella ei ollut mitään tekemistä tuon tunkion kanssa, sillä sen oli sinne kasannut hänen oma uskonveljensä, kooten sinne rakkaudellisesti jokaisen seurakuntalaiset käymälänalustat!

Nyt tuota näkyvää ja haisevaa tunkiota ei enää ollut, mutta ihmiset olivat kuitenkin haistavinaan jotakin kaikesta huolimatta, sillä kaikki se, minkä ihmiset olivat aistivinaan Johanneksen elinpiirissä, olikin todellisuudessa jotakin sellaista, mihin tällä ei ollut osaa eikä arpaa. Ihmiset olivat vain luulleet, uskoneet, ajatelleet asian olevan siten, ja kun kenelläkään ei ollut rohkeutta puuttua asioihin Johanneksen hyväksi, oli kaikki jätetty omaan arvoonsa, säilyttämään epäilyksen siemen sellaista palvelustehtävää kohtaan, joka sisälsi niin paljon epäilyttäviä piirteitä. Niin, tämä ihmisten kokoama tunkio levitti hajuansa, oman arvonsa mukaan kehittyen ja laajentuen!

Ei ollut lainkaan kysymys siitä, että Johannes olisi halunnut vanhurskauttaa itsensä ja pestä itsensä puhtaaksi kaikesta. Ei, väittäköön kuka ihminen mitä tahansa. Mutta onko ihmisen loppuun asti kannettava syyllisyyttä ja oltava epäilyksenalainen sellaisten asioiden johdosta, joihin hänellä ei ole osaa eikä arpaa? Jos kukaan uskonystävä ei omaa rohkeutta asettua puolustamaan omaa saarnaajaansa, eikö silloin tämän itsensä tule tuoda julki totuus sellaisena kuin se on, uskoo sitä sitten kukaan tai ei?

Johannes oli tänä päivänä varma Jumalansa ja kuolemankin edessä, ettei yksikään hänestä seurakunnan keskuudessa kiertävä paha puhe ja ajatus pitänyt paikkaansa, vaan kaikki oli johdettavissa "sylttytehtaaseen", niiden ihmisten keskuuteen, jotka jostakin syystä olivat loukkaantuneet Johanneksen palvelustehtävään, nimenomaan siinä mielessä, että olivat tulleet puhutelluiksi asioissa, joista he mieluummin olisivat vaienneet. Kysymys ei ollut lainkaan siitä, että olisi loukkaannuttu johonkin sellaiseen, mitä oli puhuttu kahdenkesken tai kirjoitettu kirjeissä, vaan kaikki oli johdettavissa Hengen vaikuttamaan julistukseen, joka oli pyrkinyt ojentamaan väärään suuntaan matkalla olevia ihmisiä. Ja mikä kummallisinta ja kieroontuneinta kaiken tämän keskellä: Yksikään pahanpuhujista tai huhujen ja "tarkkojen tietojen" levittäjistä ei milloinkaan ollut tullut asianomaisen luokse Jumalan Sanan mukaisesti: "Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene hänen luoksensa..." Ei, totisesti ei kukaan ollut tullut hänen luokseen pyytämään selvitystä tai korjausta, vaan huhut olivat kiertäneet ilman että kukaan olisi tarkistanut niiden paikkansapitävyyttä. Ja mikä huomionarvoista: Mikään rikkomus ei ollut tapahtunut ketään sellaista vastaan, joka niistä puhui, vaan loukkaantumiset ja rikkomukset olivat asian omaksensa ottaneiden sydämissä ja huulilla, niin että jokainen väärä puhe ja panettelu oli todellisuudessa irti niin alkulähteestänsä kuin sen kohteestakin, eli todellakin helvetin tulet paloivat yhä tänäkin päivänä uskovaisten keskuudessa heidän sitä itsensä käsittämättä!

Johannes ei siis olisi saanut millään tavoin puolustautua kaikkia syytöksiä vastaan, vaikka ne olisivatkin olleet aiheettomia, sillä olihan hän Jumalan palvelija, jonka tuli nöyryydessä kulkea tiensä ja antaa yllensä tulla mitä tuleman pitää! Kummallista kyllä, tämä oli oikeastaan ainoa alue, millä hänet tunnustettiin jumalanpalvelijaksi; hän oli tämän viran ottanut vastaan ja siksi hänen myöskin tuli kantaa kaikki sen seuraukset. Mitä muuta Johannes todellisuudessa olikaan tehnyt, kaikkien muiden sananpalvelijoiden tavoin? Ei hän ollut ainoa, joka joutui tällaista elämää elämään, sen hän tiesi niistä monista kirjeistä ja keskusteluista, joita hän oli käynyt muiden palvelevien veljien kanssa. Vihollinen oli saanut vaikuttaa heidän elämässään aivan yhtä paljon kuin hänenkin elämässään, nimenomaan läheisten ihmisten vaikutuksesta.

Jokaisen todellisen uskovaisen tulee kadottaa oma elämänsä jumalanvaltakunnan tähden, niin on Herramme antanut selvästi ymmärtää. Mutta entä jos elämänsä joutui kadottamaan vain sen tähden, että aviopuoliso säilyi kunniassa ja hyvässä maineessa seurakunnan keskuudessa - silläkin uhalla, että toinen puolisko painui niin syvälle mutaan ja liejuun, ettei enää voinut hengittää? Johannes ei odottanut elämältään suuria, ja koko siihenastisen elämänsä hän todellisuudessa oli antanut jumalanpalvelukseen, vaikkakin ajoittain hyvin vajavaiseen ja puutteelliseen. Mutta nyt lähestyessään viidenkymmenen maagista rajaa, oli jokin hänessä alkanut suureen ääneen huutaa kaikkea sitä vääryyttä vastaan, mitä hän oli joutunut kokemaan ja yhä vielä koki. Hyvänen aika, tämähän oli hänen elämänsä, hänen ainoa elämänsä, joka hänellä oli maan päällä! Hän halusi palvella Jumalaa ja samalla ihmisiä, mutta kuinka paljon voimaa ja aikaa olikaan vienyt kaikki niin epäoleellinen! Kuinka paljon olikaan tehty tyhjäksi puheilla ja käsityksillä, jotka eivät kuitenkaan perustuneet totuuteen!

Ulospäin ei juuri oltu annettu mitään heidän avioliitostansa, muuta kuin se, mitä Maria pahoina hetkinä oli joillekin sisarille ja joskus veljillekin puhelimessa puhunut. Kaikkien näiden keskustelujen ja vuodatusten olisi luullut kaiken järjen mukaan jäävän vain näiden ihmisten tietoisuuteen, mutta käytännössä ne olivat vuotaneet tavalla tai toisella seurakunnan tietoisuuteen, niin että sielunhoidolliset ja luottamukselliset asiat oli tiedotettu uteliaiden mielten kuultavaksi. Itse Maria ei ollut asiaa siten tarkoittanut. Kuinka usein olikaan Johannes sanonut: "Älä puhu näistä asioista sen ja sen sisaren kanssa!" Mutta vaimo ei ollut uskonut, ja nyt vuosien kuluttua osoittautui Johanneksen pelko perustelluksi: kaikki asiat oli vuodatettu ensin sukulaisille, sen jälkeen kaukaisemmillekin henkilöille.

On käsittämätöntä se, että Marian puheet uskottiin paljon ennemmin kuin ahdistuneen miehen selitykset. Kuinka usein tulikaan Johanneksen mieleen se, mitä Herramme joutui sanomaan: "Jos te ette usko, kun minä puhun teille maallisista, kuinka te uskoisitte, jos minä puhun teille taivaallisista?" Kuinka todeksi nämä sanat olivatkaan osoittautuneet Johanneksenkin kohdalla! Hän sai vaikka kuinka selittää läheisimmillekin veljille ja sisarille tilannettansa, eikä häntä kuitenkaan todella uskottu. Jos häntä ei uskottu maallisissa asioissa, perheasioissa, joiden ei itse asiassa lainkaan olisi sellaisella tavalla tullut kuulua seurakuntalaisille, niin kuinka sitten nämä ihmiset olisivat todella ottaneet vakavasti sen, mitä Johannes puhujanlavalta julisti? Ja tässä juuri oli yksi vakavimmista virheistä nykyisen seurakunnan keskuudessa. Mikä on sellainen seurakunta, joka mieluummin uskoo vaimon vuodatuksia kuin saarnaajaveljen todistusta?

Ei Johannes halunnut että Mariaa olisi alettu syrjiä tai syytellä jostakin. Hän vain halusi, että vääryydet korjattaisiin ja väärät syytökset saisivat väistyä ihmisten mielistä. Toki hän halusi ottaa syyllisyyden siinä missä oli rikkonutkin, mutta yleisessä tietoisuudessa oleviin asioihin hänellä ei ollut mitään osuutta. Joko Maria ei ollut tarkoittanut sitä mitä oli tullut sanoneeksi kiivastuksensa tai sielullisen hätänsä hetkinä, tai sitten olivat ihmiset selittäneet kaiken omalla tavallansa, uskoen kaiken sen mukaisesti, mikä kulloiseenkin hetkeen hyvin sopi.

Maria oli tietoisesti mennyt naimisiin saarnaajan kanssa, ja alusta pitäen oli pidetty mahdollisena sitäkin, että jossakin vaiheessa Johannes vaikka muuttaisi lähetysmaille palvellakseen siellä Herraa. Mutta jo avioliiton alkuhetkistä Maria mieltyi niin mukavaan virkaansa silloisen paikkakunnan tukkuliikkeessä ja viihtyisään kotiin, että ajatus lähetystyöstä unohtui automaattisesti. Kun perheeseen lujan yrittämisen kautta viimeinkin syntyi lapsi, oli itsestään selvää, ettei perhe lähde minnekään. Mutta kun Johannes alkoi toimia toden teolla saarnaajana ja alkoi kirjoittaa ja kääntää hengellistä kirjallisuutta, toi se luonnollisestikin mukanaan kaikenlaista toimintaa, joka ei välttämättä miellyttänyt vaimoa, joka toivoi voivansa elää elämänsä hiljaisuudessa ja rauhallisuudessa, pitäen miehensä kotona tukenansa ja turvanansa, joka kaikkine voiminensa keskittyy hänen hyvän olonsa säilyttämiseen.

Vieraita oli lähes jatkuvasti, ja mies oli yötä myöten työhuoneessaan, mutta ei siitä huolimatta laiminlyönyt vaimostaan huolehtimista; päinvastoinkin, ensimmäisten avioliittovuosien ajan vaimo toivoi miehensä pidättäytyvän huomattavasti enemmän, kuin mitä tämä teki. Eikä hän halauksistakaan niin välittänyt, pääasia oli, että koti oli järjestyksessä, tiskit tiskattu, piha siivottu, lapset oikealla tavalla hoidettu, niin että hän kotiin tultuansa saattoi sulkea makuuhuoneen oven ja nukkua kuulematta lasten itkua tai miehensä koneiden ratinaa.

"Ei, hänellä ei totisestikaan ollut mitään sitä vastaan, että hänen miehensä teki tätä työtä!" Sen hän hymyillen ja avoimesti toi esiin, kertoen, ettei häntä yhtään vaivaa se, että hänen palkastansa niin suuri osa menee miehenkin osalta sellaisiin kuluihin, mitä ei ilman tätä lähetystyötä olisikaan. Seurakuntalaiset kiittelivät ja hymyilivät, ojensivat kätensä vaimolle, joka niin raamatullisesti ja hyväsydämisesti seisoi miehensä rinnalla ja palveli siten Herraa. "Kyllä, raskastahan tällainen elämä toisaalta oli, kun oli jatkuvasti vieraita ja miehellä oli niin paljon touhua kotiaskareiden ohella. Mutta näinhän tulikin olla!"

Kuinka usein olikaan Johanneksen sisin repeillyt näitä todistuksia kuunnellessa, sillä todellisuus näiden juhlahetkien ulkopuolella oli jotakin täysin vastakkaista. Alusta alkaen, vaikka oli seurakunnan kokouksissa julkisesti antanut ymmärtää olevan aivan oikein ja hengellisesti sopivaa, että hänen palkastaan ei jäänyt enempää perheen elämiseen, osoitti Maria aivan muunlaista mieltä mahdollisesti jo kokouksesta kotiin ajettaessa. Miksi heillä todellakin piti olla näin huono auto, eikö mies sen enempää pitänyt huolta perheestänsä, ettei hankkinut parempaa kulkuvälinettä? Vaimo joutui huonoilla teillä ajamaan tällaisella vehkeellä, ja olisihan hän itsekin säästänyt autoa varten, mutta kun ei palkasta koskaan jäänyt mitään jäljelle sen jälkeen kun mies oli laskut maksanut. Miksi perheen aina täytyi syödä tarjousruokia, miksi, miksi eivät rahat riittäneet paremmin!?

Näin oli ollut Johanneksen koko avioliiton ajan. Hän eli käytännöllisesti katsoen kahden naisen kanssa, moniavioisuudessa. Se nainen, jonka kanssa hän meni kokouksiin tai yleensä ihmisten ilmoille, oli hymyilevä, onnellinen, miehensä rinnalla kaikkinensa seisova, ja se nainen, jonka kanssa hän asui kotonaan, huusi joskus lattialle unohtuneista housuista niin että maantielle ja Klausin tilalle asti kuului sellainen karjunta, että sitä tuskin kukaan olisi todeksi uskonut. Vahinko ilmeisesti oli vain se, ettei tätä huutamista koskaan kuullut kukaan muu seurakuntalainen. Niin, todellisuus oli se, että parilla paikkakunnalla, missä he olivat asuneet ennen tänne asettumista, oli kylällä puhuttu vaivihkaa, että Johannes kävelee jo kadulla, kuin vaimo vielä huutaa ja sättii kotona – housuja!

Tähän asti oli Johannes jotenkuten pystynyt elämään näiden asioiden keskellä, eikä niinkään pahaa ollut se, mitä Maria oli tehnyt menneinä vuosina, vaan pahinta oli se, että miestä syytettiin kaikesta tästä. Koko yhteinen elämä oli ollut sitä, että Maria yli kahdenkymmenen vuoden ajan oli pannut kaiken syyn Johanneksen ylle, täysin riippumatta siitä mitä oli tapahtunut. “Jos nainen teki sellaista kuin hän teki, oli se ilman muuta miehen vika!“ Ja jos Johannes ei suuttunut ollenkaan helposti, oli se vaimon mielestä mitä ärsyttävin ja inhottavin piirre miehessä. Eihän sellainen ollut ollenkaan normaalia, näkihän mies nyt jo vaimostansa, että normaaliin elämään kuuluu melkoinen määrä suuttumusta ja tunteiden osoittamista! Tämä mies, Johannes, ei totisesti ollut normaali, vaan sillä täytyi olla päässä vikaa ja kovasti!

Yhdessä vaiheessa elämäänsä Johannes oli todella sairas ja kyllästynyt kaikkeen kokemaansa. Miksi ei Hyvä Jumala voinut auttaa häntä, kun jo näin hirvittävän monta vuotta oli kulunut, eikä mitään muutosta tullut elämään? Mitä tuli tehdä, mitä yleensä enää voi odottaa elämältä, sillä minkä arvoista on tällainen oleminen, kun oma perhe ei tippaakaan välitä hänen työstänsä eikä ole kiinnostunut kuulemaan hänen tekemisistänsä, ja kun sitten vielä seurakuntakin on kääntänyt selkänsä hänelle, koska ei kukaan todellinen jumalanpalvelija voi päästää perheasioitansa tällaiseen tilaan? Tämä oli niitä aikoja, kun hän istuskeli vuorenjyrkänteellä toivoen saavansa rohkeuden pudottautua alas.

Sairaus oli pahimmillaan juuri noina aikoina, ja Johannes valvoi öitä ja nukkui päivisin, mikä oli mitä ärsyttävin seikka vaimolle, joka aamuisin joutui nousemaan aina samaan aikaan rientääkseen työmaallensa. Sinä yönä väsynyt ja sairas mies ei saanut unta, vaan välttääkseen herättämästä vaimoansa lukuvalollaan, meni keittiön ikkunan luokse lukeaksensa Raamattua. Kun aikansa valvoo ja itkee, tulee unikin, ja niin miestä alkoi todella väsyttääkin. Jospa hän nyt saisi unen päästä kiinni ja saisi hiukan lepoa?

Hän oli jälleen kerran itkenyt ja surrut elämäänsä, jolla ei ollut mitään merkitystä. Miksi Jumala salli kaiken tämän? Jo vuosikausia hän oli itkenyt ja itkenyt ja rukoillut muutosta elämään, mutta siitä huolimatta ei mikään ulkonainen ollut muuttunut. Tosin hän oli hengellisesti lujittunut entisestään, mutta ruumiillisesti ja ulkonaisesti hän alkoi olla hermoraunio. Ja kaikkein pahin paikka oli todellakin keittiö, sillä niin usein oli hän saanut tuntea syövänsä ruokaa, jota hän ei ollut ansainnut. Jos ei vaimo olisi kotiin niin paljon rahaa kantanut...!

Johannes itki jälleen katkerasti. “Miksi et Sinä, Jumala vastaa minulle tai sano edes jotakin? Minä en jaksa enää elää, minulla ei ole mitään syytä olla täällä maailmassa. Perhe ei välitä minusta, minä olen vain paha isä, joka vaatii lapsia tekemään sitä ja tätä, minä olen huono aviopuoliso, joka ei omista koko elämäänsä vaimonsa hyvinvoinnille, ja koska olen kaikkea tätä kotona, ei seurakuntakaan välitä tällaisesta saarnamiehestä. Vastaa minulle viimeinkin, Herra!“

Koskaan aikaisemmin ei Johannes ollut tehnyt jotakin sellaista, mutta nyt tämän suuren ahdistuksen keskellä hän sanoi Herralle: "Minä menen nyt nukkumaan, mutta jätän Raamattuni tänne keittiöön ompelukoneen päälle. Anna minun vaimoni panna aamulla jotakin sen päälle, mistä minä voin päätellä mitä Sinä ajattelet hänestä ja mistä ylipäätänsä on kysymys. Kun minä sitten aamulla tulen tänne vaimon jo lähdettyä, minä voin tietää jotakin enemmän." Mielessä kävi ajatus, että tämä on liian vaikea asia esitettäväksi, sillä eihän Jumalaa voi vaatia tekemään jotakin mistä ei ole varma että haluaako Hän vastata. Kun aamulla levottomasti nukkunut mies tuli silmiään hieroen keittiöön, oli Raamattu kauniisti, kuin aseteltuna keskelle ompelukoneen päällystää, ja sen päällä oli, kuin millimetrimitalla aseteltuna valtionkirkon uusi virsikirja!

Kirjoitettu todennäköisesti noin 1980