JUMALA ON TARKKA SANASTAAN

Suurella arkuudella kirjoitan tätä selvitystä. Heinolassa on meneillään koko maata ajatellen ainutlaatuinen ja harvinainen johtajuuskriisi. Koko kaupungin väestö on ymmällään eikä tiedä mitä ajatella, kun kaupungintalolla käydään kiistaa kaupunginjohtajan erottamisesta. Kiistalle ei näytä olevan mitään ratkaisua, ja jotkut arvelevat selvittämisen vievän jopa vuosia. Kaupungin maine on jo saanut valtavan kolauksen, eivätkä tulevat riitelyt ainakaan paranna sitä. Tilanteesta kärsii koko seutu niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

Jossakin mielessä tämä kaikki saa minut ajattelemaan ns. meidän joukkoamme. Tietynlainen johtajuuskriisi on jatkunut vuosikymmeniä, eikä käytännössä ole tapahtunut mitään Jumalan mielen mukaista muutosta. Tietyt henkilöt pitävät kiinni viroistaan henkeen ja vereen asti, kysymyksen kaikuessa yhä vielä: Kuka ja milloin on asettanut nämä henkilöt virkaansa? Heinolassa suuri joukko ylimääräisiä virkamiehiä pelkää virkansa puolesta ja osittain ainakin tästä syystä juuri virkaan valittu kaupunginjohtaja piti asettaa epäilyksenalaiseksi, koska hän halusi uudistuksia ja tahtoi lopettaa tarpeettomat virat. Riitaisuus on sitä luokkaa, että kaikki kärsivät. Ei katsota yhteisön parasta, vaan henkilökysymykset ovat nousseet kaiken yläpuolelle.

Eikö meidän joukossamme ole aivan samoin? Me olemme vuosikymmenien ajan arvioineet kaikkea Jumalan valtakunnassa tapahtuvaa ihmisnäkökohdista, kiinnittäen liikaa huomiota ihmisten tekemiseen tai tekemättä jättämiseen.

Aikanaan tietyllä tasolla toimintamme kohtasi tuhansia ihmisiä, ja joissakin kokouksissamme istui satoja ihmisiä. Ulkomailla sain ajallaan puhua tuhansille kuulijoille samalla kertaa. Tänään me pidämme luonnollisena ja jumalalliseen suunnitelmaan kuuluvana, jos tuttavapiiriimme kuuluu kymmenen tai hiukan enemmän (tai vähemmän). Tämäkö todella voisi olla Iankaikkisen Jumalan suunnitelma tälle viimeiselle ajalle? Minä uskon johonkin paljon suurempaan ja jumalallisempaan, vaikkakin joukkomme ei koskaan tule olemaan muuta kuin ”piskuinen lauma”. Jumalan Henkikö nyt siis lepäisi tämän pienen ristiriitaisen joukon yllä, aivan kuten yksi lestadiolaisryhmä selittää Raamattua ja uskoo vakaasti Jumalan Hengen lepäävän Pohjanmaan yllä. Tämä joukko olisi siis ainoa jäännös Israelin sukukunnista? Me olemme aina hymähtäneet tälle näkemykselle, mutta poikkeaako omamme siitä yhtään? Taitaa olla vieläkin naurettavampi!

Otammeko todella vakavasti kaiken kuulemamme, vai uskottelemmeko vain kaiken olevan hyvin tämän elämän keskellä? Maailman entinen muoto on kadonnut siinä määrin, että luulisi sen näkyvän todellisten uskovaisten käytöksessä. Olemme paljon myöhäisemmässä hetkessä kuin mitä haluamme uskoa. Joidenkin mielestä toistan samoja asioita kyllästymiseen asti. Jumala on kuitenkin tarkka Sanansa ja sen noudattamisen suhteen. Hänessä ei ole mitään pahuutta, ei mitään vääryyttä. Monien ahdistusten kautta joudumme käymään päivästä toiseen, mutta varokaamme todella hyväksymästä niitä henkivaltoja, jotka ovat saaneet lukemattomat uskomaan, että Jumalasta voisi lähteä sellainen määrä henkistä väkivaltaa, mitä joudumme kokemaan vielä tänäänkin.

Katselin eilen dokumentin, joka käsitteli natsijohtajien lapsien selviytymistä vanhempiensa aiheuttamasta perinnöstä. Ohjelmassa oli mukana juutalaisia, vainoista selviytyneiden ihmisten lapsia, joten vastakkainasettelu oli aivan omaa luokkaansa, etenkin kun ryhmä surmattujen jälkeläisiä kuunteli ja lopuksi halasi kuuluisan tappajan lapsenlasta.

Tuon ohjelman aikana joitakin asioita jälleen kerran aivan kuin loksahti paikalleen, esiin tullessa ajatuksen siitä, kuinka ylipäätään on mahdollista, että joku voi tehdä toiselle ihmiselle sellaista, mitä holokaustissa tehtiin. Ja kuinka ylipäätään kukaan voi selvitä henkisesti niin laajamittaisesta väkivallasta!

En voi mitään sille, että mieleeni aivan kuin syövytettiin entistä voimakkaammin tuska siitä, mitä ns. meidän keskuudessamme on tapahtunut menneinä vuosina, ja tapahtuu edelleenkin. Kuinka on ylipäätään mahdollista, että keskuudessamme sellaisessa määrin ja sellaisella paatoksella vähätellään kaikkea tapahtunutta, vastoin kaikkea parempaa tietoamme ja aivan suoranaista hengellistä ilmestystä? Tuon dokumentin juutalaiset kamppailivat menneisyyden muistojen ja tapahtumien kanssa siinä määrin, että eräskin nuori nainen tuskin pystyi puhumaan itkultaan, voidakseen esittää kysymyksensä natsijohtajan pojanpojalle. Menneisyyden taakka on yhä vielä suunnaton juutalaisten keskuudessa, ennen kaikkea koska kaikki tapahtunut pyritään kieltämään ja todellisuus esittämään aivan toisena kuin mitä totuus on. Eikö juuri sama ole tapahtunut ns. meidän piireissämme, joskin suurimmaksi osaksi vain henkisellä tasolla? Me emme vain osaa oikealla tavalla tiedostaa menetystemme suuruutta ja laajuutta. Meitä ei tapettu ruumiillisesti, mutta luvatun ennalleen palauttamisen varjolla lukematon määrä erilaisia syöjäsirkkoja kalvoi elämäämme ja aikaansai jopa valtavan määrän kehollisia vaivoja. Tämäkö oli Kaikkivaltiaan Jumalan tarkoitus ja päämäärä? Minä en sitä ikinä voi uskoa. Kaikki väärä ei kuitenkaan voi tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa, mutta meidän on nyt uudelleen löydettävä yhteys siihen, jotta meissä voi tapahtua kaikki sen, mitä Herramme meille on luvannut ja mitä Hän meiltä odottaa.

Me suomalaisina olemme luoneet oman käsityksemme ja asenteemme juutalaisvainoihin ja muidenkin väestöryhmien kokemiin kauhuihin. Me olemme mielestämme kaukana kaikista näistä asioista, ja mielellämme pyrimme unohtamaan tai ainakin painamaan kaiken taustalle. Menneiden unohtaminen näyttää olevan meille enemmänkin oikeus ja velvollisuus, kuin tarve selvittää asiat. Menneisyyden taakka on kuitenkin jotakin niin raskasta ja jälkensä jättänyttä, että useiden on mahdoton unohtaa kaikki, etenkin kun suuri epäilyksen varjo on saatettu kaiken kokemamme ylle. Vain harva on valmis uskomaan silmiään ja korviaan sen suhteen, mitä menneisyydessä olemme kokeneet.

Kaikelle on haluttu antaa luonnollinen selitys, ennen kaikkea ihmisyyden varjolla. Mehän kaikki olemme vain ihmisiä ja vajavaisia olentoja! Tänä päivänä oikeastaan kaikki vääristynyt ja negatiivinen kuitataan ihmisten heikkoudella, täydellisesti unohtaen Jumalan Sanan asettamat odotukset seurakunnan jäseniä kohtaan. Miksi ylipäätään mainitaan Sanassa, että meidän tulee olla täydellisiä niin kuin Jumalammekin on?

Edellä kerrotun perusteella meidän ei siis tule odottaa mitään todella positiivista ja hyvää, niin kauan kuin olemme ihmisiä? Mikä osuus on kilvoittelulla elämässämme tänä päivänä, jos kaikki kielteinen tulee nähdä ihmisten vajavaisuutena?

Itse en ole kykenevä unohtamaan kaikkea mennyttä, koska se unissani palaa tietoisuuteeni entistä voimallisemmin, etenkin joidenkin ahdistettujen ihmisten kanssa käymieni keskustelujen jälkeen. Asennettani näihin asioihin on ihmetelty ja ihmetellään edelleenkin, mutta päivä päivältä kaiken todellisuuden keskellä asiat kirkastuvat sitä enemmän, mitä enemmän tulee etäisyyttä kaikkiin suorastaan traumatisoiviin tapahtumiin. Pienessä mittakaavassa kaikki kokemamme sisältää todellisuudessa kaikki samat tekijät, jotka saivat natsit ylemmyyden tunnossaan tuhoamaan kaikki toisinajattelijat! Yhteneväisyydet ovat kauhistuttavan samankaltaiset, koska kysymys on samoista henkivalloista!

Kysymys ei sinänsä ole ideologioista, vaan hengistä. Erilaiset ajatussuunnat eivät luo henkeä, vaan henget luovat ajatussuuntia!

Ennen varsinaista toimintaani ns. entisissä piireissämme ehdin tutustua hyvin laajaan kirjoon maamme hengellisiä suuntauksia. Kaikkialla voitiin havaita vajavaisuutta ja inhimillisiä piirteitä, mutta milloinkaan en voinut näiden näkökohtien valossa kuvitella joutuvani kokemaan jotakin sellaista, mille nyt olen todistaja.

Kaikkea kokemaamme ei tee vakavaksi tiettyjen ihmisten asenne tai heidän konkreettiset tekonsa, vaan kaiken takana olevat henkivallat! Tämä kaikki on tullut hyvin voimakkaasti esiin tietyissä unissa, joita en toivoisi näkeväni, koska ne niin pelottavalla tavalla tuovat esiin totuuden menneistä vuosista. Aikanaan kirjoitin useaan kertaan mainiten ajatuksen, jonka Herrammekin toi esiin: ”Miksi te tahdotte tappaa minut?” Tämä ei koskenut vain minua, vaan kaikkia niitäkin, jotka uskollisesti pysyivät rinnallani. On itsestään selvää, että kaiken takana ei todellisuudessa ollut minun tappamiseni, henkinen nitistämiseni, vaan kaikki kohdistui suoraan meidän Herraamme itseensä, joka armonsa kautta yritti lähestyä ihmisiä palvelustehtäväni kautta. Tämän murhaamisen laajuus on aivan uskomaton, mutta suorastaan mahdoton näyttää toteen, koska sellaista ei kukaan haluaisi edes kuvitella. Jospa voisin asettaa esiin kaikki ne kirjeet ja kasetit, jotka pyrkivät tuhoamaan kaiken vaikutukseni Jumalanvaltakunnassa!

Kysymys ei siis ole yksittäisistä murhahankkeista, vaan kaiken takana olevasta henkivallasta, joka omalla tavallaan on saanut otteen jokaisesta, joka on halunnut sulkea silmänsä aidolta todellisuudelta. Ja tämä on juuri se, mitä olen pyrkinyt viimeisten vuosien aikana tuomaan esiin.

”Kurjat riemuitsevat jälleen Herrasta ja köyhimmät iloitsevat Israelin Pyhästä,

sillä sortajat ovat hävinneet ja pilkkaajat ovat poissa ja väärintekijät revitään juurineen maasta,

nuo, jotka sanoillaan leimaavat viattoman syylliseksi ja puheillaan virittävät ansoja kaupunginportin tuomarille, nuo, joiden väärä todistus tuo syyttömälle tuomion.” (Jes. 29)

”Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen.

Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset.” (Matt.15)

”Ylipapit ja koko neuvosto etsivät Jeesusta vastaan väärää todistusta, jonka perusteella saisivat hänet surmatuksi.

Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, vaikka monta väärää todistajaa esiintyi. Viimein astui esiin kaksi miestä,

jotka väittivät Jeesuksen sanoneen: ’Minä voin hajottaa Jumalan temppelin ja rakentaa sen uudelleen kolmessa päivässä’.” (Matt.26)

Miksi meitä ei yhtään kauhistuta se suuri määrä vääriä todistuksia, joita vuosikymmenien ajan olemme kohdanneet? Merkitystä ei ole ollut sillä mikä on ollut todistuksen esittäneiden ihmisten todellinen elämä, vaan kaikki on punnittu tietynlaisten ihmismittareiden mukaan, inhimillisen arvovallan mukaisesti. Me olemme katsoneet tuomitessamme ihmisiin, emme esitettyihin tosiasioihin, ei edes selviin Pyhän Hengen johdatuksiin!

Eikö meitä yhtään häiritse se seikka, että niin lukemattomat ihmiset ovat kääntäneet selkänsä meille, ei raamatullisten totuuksien, vaan oman väärän käytöksemme tähden?

Onko meillä pienintäkään mielikuvaa ja todellista kokemusta siitä, mitä merkitsee Kristuksen mielen omaaminen, sen mukaan eläminen ja toimiminen? Mitä Hän olisi tietyissä tilanteissa tehnyt… olisiko Hän toiminut kuten me? Pelottavaa eivät ole tietyt tilanteet, yksittäiset teot, vaan suorastaan kauhistuttavaa on se, minkä kuvan me olemme antaneet Herrastamme.

”Silloin nähdään, että olemme antaneet Jumalasta väärän todistuksen…” (1.Kor.15).

Me olemme katselleet ja tarkkailleet asioita vain tiettyyn syvyyteen asti, oikeastaan hyvin pinnallisesti. Me olemme uskoneet rakastavamme veljiämme ja sisariamme, mutta olemme tehneet sen hyvin valitsevasti ja pinnallisesti. Toisen hyväksyminen on johtanut toisen alas painamiseen. Miksi Sana sanoo niin painokkaasti, ettei rakkaus tee lähimmäiselleen mitään pahaa, ei kenellekään, ei valitsevasti, ei pinnallisesti, vaan kokonaisvaltaisesti? Jos todistuksemme vuosikymmenien ajalta on useiden, aivan liian useiden kohdalta, että olemme saaneet kokea murhetta murheen päälle, iskuja iskujen jälkeen, niin kuka rohkenee kehottaa meitä unohtamaan kaiken ja olemaan kuin ei mitään olisi tapahtunut? Jälleen kerran, ei ole kysymys yksittäisistä, useinkin toistuvista vääryyksistä, vaan hengistä kaiken vääryyden takana, tänäkin päivänä!

Me olemme antaneet hyväksymisemme tietyille asioille, pahuudelle, aivan kuin jonkinlaisina erotuomareina, luottaen omaan kykymme määritellä asioita, tajuamatta ollenkaan, että tiettyjen asenteidemme johdosta olemme joutuneet näiden väärien henkien alueille, jääden niiden vaikutuspiiriin, täysin käsittämättä sitä itse. ”Monien ahdistusten kautta meidän on meneminen Jumalan valtakuntaan!” Tämäkö sallii kaiken vääryyden, oikeuttaa meitä tuhoavat ja ahdistavat seikat? Mikäli teistä riippuu… Tämä sanankohta sisältää paljon enemmän kuin mitä olemme milloinkaan tulleet ajatelleeksi!

Meistä riippuu niin paljon, että kautta koko Raamatun annetaan ymmärtää, että meidät kerran tuomitaan sen mukaisesti, mitä me tässä ruumiissa ollessamme olemme tehneet toinen toisellemme! Meistä riippuen osa läheisistämme on saanut kokea hyväksymisemme, osa taas hylkäämisemme, valinnoistamme ja asenteistamme riippuen.

Viimeisellä ehtoollisella Herramme pesi jokaisen opetuslapsensa jalat, Pietarista Juudas Iskariotiin. Hän täten osoitti rakkautensa syvyyden ja laajuuden. Jos Hän halusi tuoda syvimmät ajatuksensa esiin ennen tästä maailmasta pois menemistänsä, niin eikö Hän halua tehdä saman meidän kohdallamme tässä viimeisessä ajassa? Mikä on Hänen todellinen tahtonsa meidän kohdallamme, ennen kaikkea muita ihmisiä ajatellen? Onko meidän antamamme kuva Hänestä todellinen ja oikea, vai olemmeko syyllistyneet väärän todistuksen antamiseen Herrastamme? Kaikkivaltiaasta Jumalastamme? Miten sopivat samaan kuvaan niin minun kuin ystävänikin haavoitettu sielu, sekä kaikki se, mitä ns. meidän piireissämme on vuosikymmenien ajan tehty ilman pienintäkään tarvetta anteeksipyytämiselle, saati sitten anteeksi antamiselle?

Yksi vakavimmista asioista ihmisen mielenterveydelle on epäilyksen esittäminen hänen hengellistä todistustansa kohtaan. Me olemme olleet valmiita uskomaan joukkovoimaa, ylivaltaa, unohtaen aivan täysin mitä merkittävimmän kuvauksen Jumalan maailmasta. Jo vanhan liiton aikana asetelma oli mitä selvin ja vertauskuvallisin. Miika vastaan neljääsataa tunnustettua profeettaa, joilla oli mitä erikoislaatuisin, mutta väärä todistus. Valheen henki oli mennyt heihin, mutta kuka voisi uskoa johonkin näin kokonaisvaltaiseen vääryyteen? No, aika moni meidän ajassamme, jaloimpienkin keskuudessa! Jälleen kerran on kysymys henkivalloista tiettyjen asioiden takana. Pelottavaa ei ollut neljästä sadasta suusta tuleva väärä todistus, väärä profetia, yksittäinen asia. Pelottavinta on kosketus vääryyden voimaan, vääriin henkiin! Nämä vaikutukset eivät ole yksittäisiä, vaan hyvin laajakantoisia. Osallisuus vääriin asioihin aivan huomaamatta sitoo sielumme näkymättömiin voimiin, vastoin kaikkea positiivista ajatteluamme. Tämä on kai pohjimmiltaan se, mistä vuosikausien ajan olen joutunut Herran Hengen vaikutuksesta varoittamaan! Olisipa kaikki yhtä selkeää ja ilmeistä kuin Skeuaan poikien kohdalla!

Kuuntelen aamuisin aamupuuroa syödessäni ranskankielistä raamattua.  Tänä aamuna kuulin siitä, kuinka kansa pyysi Samuelia hankkimaan heille kuninkaan. En voinut olla ajattelematta meitä tässä ajassa. Aikanaan saimme kuulla sydäntä koskettavalla tavalla sanoman Jumalasta, joka kaiken ihmispalvonnan keskellä haluaa olla meidän Jumalamme, ei vain jonakin kaukaisena hallitsijana, vaan aina läsnä olevana Isänämme. Kuinka kauniisti ja usein korostettiinkaan ajatusta, jonka mukaan veli ei opeta veljeänsä, vaan me kaikki tulemme Jumalan opettamiksi! Uskoimme, että nyt meidät viedään todellakin kaikesta ihmiskeskeisestä alkuperäiseen, todelliseen raamatulliseen uskoon! Takaisin Raamattuun, takaisin alkuperäiseen apostoliseen oppiin, jossa kaikki kunnia annetaan Jumalalle, eikä kukaan ihminen ole todella suuri meidän keskellämme. Kuinka korostettiinkaan Johannes Kastajan palvelustehtävää, jossa meille tuli niin selväksi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Kuinka selvää meille olikaan, että Johannes Kastajan tuli vähetä, ja Herran kasvaa koko ajan! Kuinka meitä ilahduttikaan kaiken ihmispalvonnan keskellä kohdata julistaja, joka ei halunnut kerätä uskovaisten varoja, joka ei tahtonut olla kaiken keskipiste, vaan joka todellisessa nöyryydessä rukoili kokousten alussa: ”Herra, älä salli ihmisten nähdä minua, vaan Sinut!”

Ilomme oli suuri kaiken tämän keskellä, kunnes aloimme käsittää, millaisen vastuun Herra oli meille asettanut saatuamme kuulla viimeinkin täydellistä Evankeliumia Hänestä. Me emme enää voineetkaan turvautua johonkin läheiseen ihmiseen, vaan julistettu asetti meidät kasvokkain raamatullisten totuuksien kanssa. Emme voineet enää luottaa julistajiin, joiden aikaisemmin uskoimme kantavan kaiken vastuun itsemmekin tekemisistä. Suuren ilon rinnalle tuli epävarmuus, ei Jumalan suhteen, vaan oman vaelluksemme ja elämämme suhteen!

Kuulemamme julistuksen yksi peruspilari oli, ilman että sitä pitkään aikaan halusimme nähdä (lukemattomat eivät sitä näe tänä päivänäkään), aivan sama kuin Johannes Kastajan aikana: ”Jo on kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen.” Suuren ilon ja raamatullisten totuuksien näkemisen ohella tuli myöskin tietynlainen hengellinen kipu ja tuska, kun Sanan terävä miekka Johanneksen mainitseman kirveen kuvauksen mukaisesti alkoi toimia: ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois!”

Ihminen tiettyyn rajaan asti kokee iloa siitäkin, kuinka hänelle tehdään selväksi mitä ristin kantaminen merkitsee. Tulee kuitenkin hetki, jolloin joudumme todella vakavuudella kysymään helluntaipäivän kysymyksen: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” Menneinä vuosina meille on tähän kysymykseen tarjottu mitä erilaisimpia vastauksia, mutta nyt saimme todella kuulla jumalallisen sanoman kautta kaiken senkin, mistä aikaisemmin oli vaiettu. Suuri ilo totuuden kuulemisesta sai nyt jonkinlaisen pahan mielen varjon, kuten olemme kuvanneet kertomuksessamme nuoresta veljestä, joka koki kohdanneensa suuren totuuden, mutta kun rakas sukulainen ei asiaa voinut samoin nähdä, muutti hän mieltänsä uskoen siten pelastavansa erimielisen rakkaan ihmisen. Millaisiin petoksiin olemmekaan olleet valmiita totuuden kustannuksella? Kaiken lisäksi usein on ollut kysymys niin pienistä asioista, kuten pukeutuminen ja hiukset. Näistä ei kukaan todellinen julistaja ole tehnyt pelastuskysymystä, vaikka ne ovatkin osa jumalallista järjestystä.

Mitä tällä kaikella on tekemistä Samuelin ja Israelin kuninkaan kanssa? Yllättävän paljon! Samuel oli erikoisen miellyttävä Jumalan silmissä ja hänen opetuksensa sai kansan voimaan hyvin edellisen profeetan poikien aikaansaaman melkoisen kirouksen jälkeen. Jumala oli jälleen saamassa oikean asemansa kansan keskellä, mutta kansa oli kiinnittänyt huomionsa viereisten kansojen hallinnon rakenteeseen. Jokin noiden pakanakansojen toiminnassa viehätti heitä vastoin kaikkea saamaansa opetusta.

Hengellisesti sama tapahtui meidän keskellämme kaikesta jumalallisesta opetuksesta huolimatta. Kukaan ei ole toisen opetuksen tarpeessa, koska Jumala opettaa meitä jokaista erikseen. Kukaan ei voi olla suuri meidän keskellämme, koska nyt ensimmäinen sija on annettu Herralle Jeesukselle Kristukselle, kastettakin myöten. Ympäröivien kirkkokuntien jokainen heikkous tuotiin esiin suurella paheksunnalla ja kutsu kuului ainutlaatuisella pateettisuudella: kaikki kirkkokunnat ovat paholaisesta, tulkaa äkkiä ulos Baabelista, karttakaa kaikkea kosketusta väärään!

Paavi nähtiin kaiken pahan tiivistymänä ja ruumiillistumana, ja katolinen kirkko oli ilmiselvästi pahan keskittymä ja kaiken pahan alkuperä. Tuomittiin kaikki omista näkemyksistä poikkeava, jopa läheisetkin ihmiset, uskoen tehtävän Jumalalle palvelus näiden hylkäämisessä ja suoranaisessa henkisessä murhassa. Nyt oli ehtoovalo saapunut todellisten jumalanlasten keskuuteen, kaikkialla muualla pimeyden vallitessa. Yhteydet kaikkeen toisenlaiseen katkaistiin, poltettiin enemmän siltoja kuin milloinkaan aikaisemmin kirkkohistorian aikana.

Mutta mitä oli todellisuudessa saavutettu, kun nyt tarkastelemme kaikkea melkein viidenkymmenen vuoden jälkeen? Mitä on nähtävissä, mitä on vuosikymmeninen valkeus aikaansaanut valituissa joukoissa? Mikä on hedelmä kaiken jälkeen?

Israelin kansa halusi kuninkaan, joka kulkisi heidän edellään aseenkantajineen. Malli ei ollut jumalallinen, hengellinen, vaan oli otettu naapurikansoista. Samuel oli syvästi loukkaantunut kansan pyynnön johdosta, tuntien itsensä syrjäytetyksi. Mutta mikä oli Jumalan vastaus tuolloin, ja mikä se on vielä tänäänkin? ”Kuule kansan ääntä kaikessa, mitä he sinulle sanovat; sillä sinua he eivät ole pitäneet halpana, vaan minut he ovat pitäneet halpana olemaan heidän kuninkaanansa.” (1.Sam. 8)

Kuinka sydämemme iloitsikaan ajatuksesta siitä, että kaiken mahtavan kirkkokunnallisuuden keskellä valtava Jumala on yksinkertaisuudessa paljastettu kansallensa! Ei mennyt kuin muutama vuosi, kun jo alkoi kuulua jotakin korvillemme vierasta. Yksi ja toinen toi julki ajatuksia jostakin merkittävämmästä ja näkyvämmästä. Hetkessä oli syntynyt yhden Jumalan kokoaman joukon sijasta useampi ryhmittymä, ja alkoi valtava virsi siitä, kuka meidän keskellämme on suurin. Tietoomme tulleen julistuksen uskottiin yhdistävän kaikki todelliset jumalanlapset, mutta nyt ilmoittautui merkittävä henkilö toisensa perään totuuden torveksi, pyrkien painamaan alas niin toiset torvet kuin vilpittömät uskovaisetkin. Kirjoittaja tunsi murskautuvansa kaiken tämän henkisen myllerryksen keskellä, vaikka oli Jumalan armosta saanut olla kaiken alullepanijana maassamme.

Israelin kansa siis halusi kuninkaan naapurimaiden mallin mukaan, voidakseen siirtää vastuun ja johdon valitulle merkittävälle henkilölle. Haluttiin itse päästä tietynlaisesta vastuusta, ja toiveena oli jonkin merkittävämmän saavuttaminen, kuin mitä Samuelilla oli tarjottavana opetuksensa kautta. Olihan se niin hienoa, kun… Kuningas, kuten muillakin! Kuinka kauhistuttava näky Jumalan maailmassa!

Mutta meidän kohdallammehan kaikki oli toisin kaiken omaksumamme perusteella, eikö vain? Mehän olimme tehneet juuri siten, kuin jumalallinen sanoma esitti? Onko kukaan meistä tänä päivänä todella selvillä siitä, mitä todella kuulimme, mitä meiltä odotettiin, mitä todella teimme kaikella sillä, mikä jumalallisena viisautena ja tietona asetettiin eteemme? Mitä itse asiassa oli se, mitä eteemme asetettiin?

Meille esitetty oli alun perin puhuttu vieraalla kielellä, joten se tuli saattaa omalle kielellemme, jota suurin osa meistä ymmärtää. Pyrin suomentamaan kaiken, niin kirjallisuuden kuin puhutunkin samassa hengessä, mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin se alun perin esitettiin. Herra soi minulle kielitajun, niin että suomensin sellaisella tavalla, ettei sitä oikeastaan huomannut käännetyksi. Huonon käännöksen huomaa heti siitä, että on käännetty irrallisia sanoja, ei ajatuksia.

Maassamme on kautta vuosikymmenien levinnyt käännöksiä, joita voi pitää suoranaisena pilkkana. Esim. henkilö, joka ei osaa kieltä ollenkaan, lukee Jumalan tälle ajalle tarkoitettua jumalallista sanomaa suurella paatoksella, mutta koska ei ymmärrä mitä puhuu, huutaa hän omassa innoituksessa kohdassa, jossa alkuperäinen ääni on hiljainen, ja toisaalta puhuu hiljaa siinä, missä Jumalan Henki saa puhujan huutamaan sydämen hädässä. Ilman suurempaa viisautta ja kielitaitoa voidaan esittää oikeutettu ja jumalallinenkin kysymys: Saako kuulija ollenkaan käsitystä siitä, mitä alkuperäinen julistus on, kun kerran huudetaan siinä, missä toinen on hiljaa, ja vaietaan siinä, missä Jumalan Henki huutaa? Ihminen ei siis kuule alkuperäistä julistusta, vaan vääryydellisen tulkinnan alkuperäisestä. Korostus on siis jossakin aivan muualla kuin minne Jumala on sen tarkoittanut. Eli ilman minkäänlaista väärää mieltä voidaan sanoa, että on kysymys suoranaisesta petoksesta hengellisellä alueella!

Toisaalta jokin ulkomailla asuva voi kääntää samoja saarnoja sana sanalta, käsittämättä ollenkaan mitä kielellemme muovailee. Tämä on aivan edellä mainittuun verrattava, vain kirjallisessa muodossa. Voidaan ymmärtää perusasiat, mutta alkuperäinen henki ja tarkoitus ovat kadonneet tulkitsijan omien ajatusten johdosta. Ja itse kutakin näistä tulkitsijoista juhlitaan jonkinlaisina kuninkaina, jotka kulkevat hengellisesti edellämme, julistaen kukin omia näkemyksiään oikeasta! Yksinkertainen Jumalan tie on sotkettu inhimillisillä, monimutkaisilla ajatuksilla. Saksalaisen kanavan julkituoma ajatus on mitä sopivin tähänkin kohtaan: ”Monimutkaisin asia tässä maailmassa on yksinkertainen ihminen!”

Ihmiset pitävät näennäisestä asenteestaan huolimatta halpana sekä todelliset jumalanpalvelijat että itse Jumalan, joka on paljastanut itsensä yksinkertaisuudessa. Niinpä meillä on useampikin kuningas Samuelin kirjan mallin mukaisesti. Nämä eivät voi sietää toisiaan aivan Saulin hengen mukaisesti. Saulille tuli kaikeksi kaikessa Daavidin surmaaminen aivan tämänpäiväisenkin narsistisen hengen mukaisesti. Voimme nähdä Saulissa suoranaisia psykopaattisia piirteitä hänen mielijohteidensa vaihdellessa näennäisestä katumuksesta suoranaiseen murhanhimoon. Täydessä tietoisuudessa siitä, että Jumala on hylännyt hänet kansan johtajana, hän pursuaa vihaa Jumalan valitsemaa välikappaletta kohtaan. Kaikesta huolimatta hän on valmis asettamaan itselleen muistomerkin, eikä kaihda asettua papilliseen virkaankaan.

Ei tarvita mitään hengellistä ilmestystä vallitsevan todellisuuden näyttämiseksi. Yhdistymisen sijaan näemme hengellisen historian suurimman jakaantuneisuuden. Sen sijaan että Jumala viimeinkin olisi meidän kuninkaamme, me olemme asettaneet seurakunnan yläpuolelle vastoin kaikkia varoituksia ihmisiä, joiden uskomme olevan kuninkaan korvikkeena kaikkien kirkkokunnallisten esikuvien mukaisesti. Jotkin korostukset menevät jopa ylitse paavillisten virheettömyyksien ja erehtymättömyyksien. Tiettyjen henkilöiden korottamisen johdosta ollaan taas takaisin maallikoiden alistamisessa, ja nyt jos koska toteutuu kaikki se, mistä meitä on varoitettu Matt. 24. Palvelijat lyövät toinen toistaan lauman vahingoksi!

Kuultuamme totuuden ensimmäistä kertaa oli meille jokaiselle selvää, että Jumala on tarkka Sanansa suhteen. Ajan kuluessa tuskin epäilimme käsityksemme oikeutusta, mutta jokin alkoi todella tuskallisesti menemään pieleen. Sana merkitsi meille paljon, jopa niin paljon, että aloimme uskoa olevamme aivan erikoisessa asemassa sen johdosta. Me pitäydyimme totuuteen, sanan kirjaimeen, mutta kuinka paljon kuulimme julistusta sen suhteen, että Sanalla on merkitys elämässämme vain sen perusteella, että me elämme sen todeksi! Me uskoimme Sanaan ja sen merkitykseen, mutta miten siitä saattoi tulla välikappale, jolla löimme veljeämme ja sisartamme ikään kuin jonakin hyvänä tekona? Sana ei enää yhdistänyt meitä, vaan oma tulkintamme siitä oikeutti meidät tekemään melkein mitä tahansa!

Niin, käsitimme Jumalan olevan tarkan Sanansa suhteen, mutta tekojemme suhteen Hän ei ollutkaan niin tarkka? ”Tehdä Jumalalle palvelus ilman että se on Hänen tahtonsa!” Se oli meidän lempiaiheitamme monen vuoden ajan, voidaksemme tuomita vääräksi kirkkokunnat ja toisin ajattelevat uskovaiset. Mutta millaisen palveluksen me teimme Jumalallemme ja toinen toisellemme, omine tulkintoinemme Hänen puhutusta Sanastansa? Kuinka paljon sisältääkään tuo käsite puhuttu Sana? En itsekään ole koskaan ajatellut sitä niin syvällisesti kuin juuri tällä hetkellä. Kerroimme aikaisemmin kääntäjistä ja julkaisijoista, jotka uskoivat todella tekevänsä Jumalalle palveluksen omilla äänitteillään ja kirjoillaan. Puhuttu Sana on yhä vielä, kuten aikanaankin käsitimme, Jumalan ajatuksia julkituotuina. Puhuttu Sana ei ole vain äänteitä ja sanoja, vaan se tahtoo tuoda meille julki Jumalamme ajatukset, Hänen mielensä. Hän on tarkka Sanansa suhteen, ei vain kirjaimena tai äänteinä, vaan kokonaisuudessaan, kaikkine sävyineen ja ilmaisun kautta tuotuine tarkoituksineen. Ei siis ole ollenkaan samantekevää, millaisella tavalla suoritamme käännöksen tai omalla kielellä julkaisemisen.

Olen käyttänyt samaa esimerkkiä jo vuosia sitten tuodakseni julki perusteluni tarkkuuden suhteen. Ei edes Raamattua voi tuoda julki toisella kielellä sanasta sanaan, vaan erilaisen kielirakenteen johdosta meidän on pakko mieltää lukemamme ja kuulemamme tarkoitus, sanoihin sisältyvä merkitys. Nimenomaan kun on kysymys Pyhän Hengen vaikuttamasta puheesta, ei sanoilla sinänsä ole niin suurta merkitystä kuin vallitsevalla hengellä ja julkaisutavalla.

Olen ollut usein vierailulla erilaisissa tilaisuuksissa ja perheissä. Perheen emäntä tai tilaisuuden isäntä on saattanut hyvinkin monenlaisella tavalla kutsua meitä päivällispöytään. Kaikki saattaa tapahtua useinkin hyvin samoin elein ja ilmaisuin, mutta tavasta millä kutsu esitetään, voidaan jo päätellä olemmeko todella tervetulleita pöytään. Aivan samat sanat, ja silti joskus tuntuu, että olisi parasta mennä ovesta ulos, koska äänensävy on niin luotaan työntävä!

Sama pätee jumalan antamaan sanomaan tälle ajalle. Kuinka kukaan voisi saada oikeaa käsitystä tarjoamastamme asiasta, jos asialla ovat itse itsensä kutsuneet, taitamattomat työntekijät? Jos lukija huutaa siinä, missä saarnaaja puhuu aivan tavallisella äänellä, ja puhuu monotonisesti siinä, missä Jumalan Henki saa julistajan suorastaan parkumaan sydämen hädässään, niin onko enää kysymys alkuperäisestä opetuksesta? Eikö enemmänkin ole kysymys mitä törkeimmästä vääristelmästä, jossa alkuperäisen tilalla on ihmisen väärän käsityksen antama tulkinta? Jumala on todella tarkka Sanastaan, joka on tarkoitettu toteutettavaksi meidän elämässämme.

Olen erikoisesti nauttinut viimeisen vuoden ajan ranskankielisestä Raamatustani, jossa niin usein käytetään ilmaisua ”käytäntöön paneminen”. Eli Sana, Jumalan käskyt ja ajatukset eivät ole tarkoitetut vain mieleen painettaviksi, muistettaviksi, vaan kaikki kirjoitettu on asetettu eteemme elämässämme noudatettavaksi. Mutta kuinka voimme noudattaa, panna käytäntöön kaiken Jumalan mielen mukaisesti, jos jo lähtökohta on väärä, ihmisen tulkinta alkuperäisestä?

Ihmisen mieli siirrettynä Jumalan tahdon, Hänen Sanansa tulkintaan, on aina ollut suurin tekijä väärinkäsitysten syntymiselle. Nyt kuitenkin, ajan lopulla, tuli kaiken olla toisin. Se mistä aikanaan iloitsimme, muuttuikin joksikin suorastaan käsittämättömäksi tekijäksi, jolla suorastaan päivittäin lyötiin toista ihmistä uskoen kaiken tapahtuvan Jumalan kunniaksi ja Hänen tahtonsa mukaisesti. Me olemme vähätelleet kaiken väärän vaikutusta todella vahingollisella tavalla. Kenellä meistä on ollut rohkeus Paavalin tavoin todeta aikamme galatalaisille, että kaikki toisenlaisen evankeliumin esittäminen on kiroukseksi niin esittäjälle kuin kuulijallekin! Toisenlaista evankeliumia ei ole pelkästään kirjainta vastaan tapahtuva selitys, vaan toisenlaista evankeliumia on jo kirjoitetun Sanan esittäminen väärässä hengessä, väärällä mielellä, väärässä yhteydessä! Malakian kirjan ennustuksen mukaisesti Jumala on jo joutunut muuttamaan aikanaan antamansa siunaukset kiroukseksi: ”Jos ette kuule ja paina sydämeenne, niin että annatte kunnian minun nimelleni, sanoo Herra Sebaot, lähetän minä teitä vastaan kirouksen ja kiroan teille suodut siunaukset. Minä olenkin ne jo kironnut, sillä te ette ole painaneet tätä sydämeenne.”

Meille kerrottiin siitä, kuinka jotkut yhdistelivät pätkiä ääninauhoista ja liimasivat niitä yhteen saadakseen julistajan sanomaan jotakin moitittavaa. Meitä vakavasti varoitettiin tekemästä sellaista, mutta miksi sitten olen joutunut istumaan lukuisissa kokouksissa, missä puhuja siteeraa alkuperäisiä puheita milloin mistäkin saarnasta, jopa kymmenistä erilaisista, tehdäkseen vaikutuksen kuulijoihin? Mitä eroa on leikkelemisellä ja siteeraamisella, jossa erilaiset ajatukset liitetään yhteen esittäjän valinnan mukaisesti? Kysymys ei ole enää alkuperäisestä yhteydestä ja ajatuksesta, vaan tulkinnasta, joka ei mitenkään poikkea siitä mielestä, joka lukee Sanaa ”Juudas meni ja hirttäytyi … tee sinä samoin!”

Kaikki kokemamme ja näkemämme on saanut lukuisat uskovaiset epäilemään koko asiaa ja omaa uskoaankin, sillä ristiriita alkuperäisen ja todellisuuden välillä on niin suuri, että kirjoittajakin ajoittain on suorastaan ymmällään. Tässäkö on nyt tulos neljänkymmenen vuoden työstä Jumalan elovainioilla? Puhelinkeskusteluissa kuuluu yhä uudelleen ajatus siitä, miten Jumala voi sallia kaiken tämän, ja miksi sellainen toivottomuuden henki on yllämme? Jumala on tarkka Sanastaan, miten on meidän suhteemme? Kirjoittajan aikanaan seisoessa Siionin muurilla vartijana, sai hän kokea tavatonta vihamielisyyttä varoittaessaan, ei ulkopuolisista vaaroista, vaan sisälle hiipineistä vihollisen kätyreistä, jotka jatkuvasti olivat yön pimeydessä aukaisemassa portteja sisään tunkeutujille. Veljellinen rakkaus asetettiin näiden vihamielisten henkilöiden turvaksi, sen sijaan että olisi noudatettu jumalallista seurakuntakuria. Veljestä ei saanut sanoa pahaa sanaa, vaikka tämä opetti mitä mielettömimpiä asioita, ja oli todellisuudessa kaikkea totuutta vastaan. Joidenkin mielestä keskuudessamme vallitsi jopa suurempi rakkaus, kuin mistä Paavali kirjoitti Korinttolaiskirjeessä. Mutta missä on keskuudestamme se Paavali, joka kirjoitti:

”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin,

joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin.

Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.

Niinkuin ennenkin olemme sanoneet, niin sanon nytkin taas: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä te olette saaneet, hän olkoon kirottu.

Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan? Tai ihmisillekö pyydän olla mieliksi? Jos minä vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija.

Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista;

enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut.”

Mitä tämän tulisi kertoa meille? Jos emme mielessämme ja koko olemuksessamme tuomitse kuulemaamme ja kokemaamme vääryyttä, niin eikö ole olemassa vaara, että joudumme myötäilijänä saman tuomion alle? Tuho keskuudessamme on sitä luokkaa, että joutuu epäilemään henkistä terveyttämme, jos emme pysty tai ole halukkaita näkemään sitä vierasta evankeliumia, joka todellisen Sanan varjolla tunkeutui Egyptin esikoiset tuhonneen kuoleman pilven tavoin keskuuteemme.

Me ehkä tarkkailemme kaikkea omasta näkökulmastamme, nähden vain rajoitetusti, vain tuttavamme, vain tietyt piirit ja ihmiset. Voimmeko todella uskoa tämän olevan Jumalan merkittävin teko tässä ajassa, juuri ennen Kristuksen tulemusta? Minne katosi ensirakkautemme, minne katosi niin ihana, viimeinkin yksinomaan Sanaan perustuva näkymme yhdestä, yksimielisestä joukosta, joka katsoo yksinomaan Herraan Jeesukseen Kristukseen, uskomme alkajaan ja täyttäjään? Minne katosi ilo puhtaasta Jumalan Sanasta, ilman ihmisselityksiä ja tulkintoja, ilman keskinäistä kilpailua paremmuudesta tai ensimmäisestä sijasta veljien keskellä? Keskellämme ei tullut olla ketään suurta ja erinomaista ihmistä, koska Jumala niin yksinkertaisella tavalla ilmaisi itsensä ja tahtonsa keskellämme. Miksi kuitenkin Markku Vuori ystävineen piti mitä suurimmalla vihamielisyydellä ja valheellisuudella pakottaa syrjään siinä määrin, kuin tapahtunut on? Kuinka kaiken keskellä nyt ohitse jopa paavillisuuden korostetaan yhden ihmisen erinomaisuutta ja erehtymättömyyttä siinä määrin, ettei ketään toista nähdä kelvolliseksi julistamaan puhdasta Jumalan Sanaa!?

Kaiken tämän johdosta me olemme mitä murheellisimmassa määrin kadottaneet yhteyden ja kosketuksen toisiimme, niin että äärimmäisessä surussa nökötämme itse kukin omassa nurkassamme itkuisin silmin.

”En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne, sillä maailman ruhtinas tulee, ja minussa hänellä ei ole mitään” (Joh.14)

”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua.

Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.” (Joh.10)

Muutaman viikon ajan olen tuntenut erikoista ahdistusta ja sisäistä tuskaa. Mitä minun tulisi tehdä, mitä tämä päivä tuo tullessaan? Tekisi mieli kirjoittaa, mutta kenelle kirjoitan, jos niin harva edes jollain lailla reagoi kirjoituksiini? Voisinko kirjoittaa vain itselleni, omaksi ilokseni tai surukseni, purkaen sisäistä ahdistustani?

Tänään tunsin hyvin voimakkaana, että minun tulee kirjoittaa jälleen jotakin, mutta mitä, sitä ei vielä hetki sitten tiennyt. Ajatus siitä, ettei Herrallamme ole mitään yhteistä maailman ruhtinaan kanssa, on pitkään soinut mielessäni, mutta mitä kaikkea siihen liittyy, siitä en ole ollut tietoinen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille:

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee.

Sillä Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaikki, mitä hän itse tekee; ja hän on näyttävä hänelle suurempia tekoja kuin nämä, niin että te ihmettelette.

Sillä niinkuin Isä herättää kuolleita ja tekee eläviksi, niin myös Poika tekee eläviksi, ketkä hän tahtoo.

Sillä Isä ei myöskään tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomion Pojalle,

että kaikki kunnioittaisivat Poikaa, niinkuin he kunnioittavat Isää. Joka ei kunnioita Poikaa, se ei kunnioita Isää, joka on hänet lähettänyt.” (Joh.5)

Miten kuvaisin tuntemaani ahdistusta? Se on kai lähinnä mieleni kamppailua oikeanlaisen tiedostamisen puolesta. Jumalan armosta olen itse monen ystäväni kanssa saanut olla osallinen mitä suurimpaan Jumalan ilmestykseen Hänen Sanastaan. Jokin minussa antaa itselleni rohkeuden uskoa ja väittää, että maastamme tuskin löytyy toista sananpalvelijaa, joka siinä määrin olisi päässyt luomaan silmäyksen jumalalliseen pelastussuunnitelmaan. Siitä huolimatta eräänlainen uskomaton ristiriitaisuus pyrkii hajottamaan mieleeni muodostunutta jumalallista kuvaa sellaisessa määrin, että usein asetan uskonikin epäilyksenalaiseksi. Miksi? Jumala olkoon tuomarini, mutta mieleni ristiriita johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että näkemäni ja kokemani on niin valtavassa epäsovussa Hengen ilmoituksen kanssa. Kuka enää uskoo kanssani kaikkeen siihen, mistä vuosia sitten olimme niin vakuuttuneita ja varmoja? Kenen puoleen kääntyisin ahdingossani, keneltä saisin lohdutusta, kuka olisi minulle rohkaisuna uskomaan sittenkin kaikkeen kuulemaamme? Kenessä kuulemamme olisi tullut niin suuressa määrin eletyksi elämäksi, että se saisi minut karkottamaan kaikki epäilykseni?

Herramme ei tehnyt mitään muuta kuin vain sen, mitä näki Isän tekevän. Mitä me olemme tehneet ja teemme edelleenkin tänä päivänä? Mitä todistavat tekomme, asenteemme, elämämme? Voiko teoistamme päätellä kuka on isämme? Mihin voi lähimmäisemme uskoa tekojemme perusteella? Mistä olemme todellisuudessa todistaneet menneiden vuosikymmenien aikana? Ovatko tekomme houkutelleet puoleensa ihmisiä, suuriakin määriä, koska takanamme on vuosikymmeninen toiminta seurakuntaelämässä? Herramme todistuksen mukaan Isä ei tuomitse ketään, vaan on antanut tuomiovallan Pojalle. Onko Poika siirtänyt tämän vallan seuraajilleen? Useampi tuntuu ajattelevan että on. Meille kuuluu kuitenkin selvääkin selvempänä tämän elämän ajaksi annettuna varoitus:

”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi;

sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.

Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?” (Matt.5)

Mikä on rikkonut veljellisen yhteyden, mikä on aikaansaanut valtavan määrän kyyneleitä ja rikkinäisiä sydämiä? Mitä itkee oma sieluni päivittäin ja hetkittäin, jo vuosikymmenien ajan? Teot, tuomiot, väärät ajatukset, väärät näyt, väärät todistukset. Kenet ovat nämä ihmiset nähneet, kenen luonnetta he ovat todistaneet, mistä ovat mallinsa ottaneet? Koska kaikki on tapahtunut tietyn merkittävän nimikkeen alla, on harvoilla ollut rohkeus arvioida oikealla tavalla kaiken alkuperää, todellista lähdettä. Me uskoimme kuulleemme ja lukeneemme totuuden, uskoimme kaiken olevan tuon otsikon alla, mutta mitä todistaa historia ja todellisuus tänä päivänä? Meillä voi olla suuri määrä totuutta, ehkä melkein kaikkikin totuus, mutta olemmeko rakastuneet tuohon uskomaamme totuuteen? Joskus tuntuu, että luterilaisessa kirkossakin on enemmän totuuden valoa kuin joissakin muissa kristillisissä piireissä.

”…jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä

ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua.

Ja sentähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen,

että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” (2.Tess.2)

Kirjoitanko jotakin muuta kuin Sanan totuutta? Kenelle Jumala lähettää väkevän eksytyksen valheen uskomiseksi? Niille, jotka eivät uskoneet totuutta, vaan mielistyivät vääryyteen! Ihminen voi puhua totuudesta, mutta silti tehdä jotakin täysin sen vastaista. Hedelmistään te heidät tunnette, teoistaan, asenteistaan, suhteestaan kanssaihmisiinsä! Mielestäni ei milloinkaan katoa tuo hengellinen kuva, joka sinne piirtyi jo vuosikymmeniä sitten. Rakkaudellinen puhe, hyvä todistus, hymy kasvoilla, mutta miksi näillä ihmisillä aina oli toinen käsi selän takana? Siinä oli iso kivi, joka aina lensi kun selkänsä oli kääntänyt. Me haluaisimme uskoa jotakin muuta, pelkkää hyvää näistä ihmisistä, ja näiden asioiden kanssa kamppailemme vielä tänäkin päivänä, jonkinlaisen henkisen siteen pakottamana. Tämä kamppailu ei toimi hyväksemme, vaan henkiseksi vahingoksemme, jatkuvaksi kuristukseksi sisimmässämme. Mutta onhan kysymys suurimmasta asiasta, mitä olemme milloinkaan kohdanneet? Kaikki varmasti muuttuu, niinhän meille on aina opetettu!

Luimme juuri ettei meidän asiamme ole tuomita. Tuomita mitä? Meidän tehtävämme ei ole lausua tuomioita, jotka kohdistuvat ihmisiin, persooniin. Mutta kautta koko Jumalan Sanan kaikuu selvä käsky, ei kehotus: ”Pankaa paha pois keskuudestanne!”

”Sillä onko minun asiani tuomita niitä, jotka ovat ulkopuolella? Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella?

Mutta ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala. ’Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha’.” (1.Kor.5)

En ole tainnut koskaan kuulla kenenkään siteeraavan tätä sanankohtaa ns. omissa piireissämme. Kenellekään ei ole edes tullut mieleen syventyä näihin lauseisiin. Ne on veljellisessä rakkaudessa jätetty täysin huomioimatta. Siksi keskuuteemme on ollut lähes alusta lähtien mahdollista tuoda mitä erilaisimpia näkemyksiä ja opetuksia. Itse näkemys ja oppi eivät ole yksinkertaisessa muodossaan välttämättä jotakin todella pahaa. Olemmehan suoneet itsellemme oikeuden vapaamielisyyteen, kunhan vain kaikki on tapahtunut tietyn nimikkeen alla. Uskottiin ja osaltaan uskotaan vieläkin, että tietyn asian hyväksyminen ja oikeaksi näkeminen on merkki siitä, että ihminen on jumalallisella tiellä. Mutta ihminen voi uskoa ja omaksua totuuden ilman rakastumista siihen! Riivaajatkin uskovat hengellisiin asioihin, pitävät niitä totena, mutta pysyvät siitä huolimatta Jumalan vihollisina. Jonkin tietyn hengellisen näkemyksen oikeana pitäminen ei siis ole merkki todellisesta omaksumisesta, vaan ainoastaan uskoa seuraavat teot, Kristuksen elämä meissä! Jos tuota elämää ei ole, ei ole mitään muutakaan todellista. Vaara väkevän eksytyksen valtaan joutumisesta kasvaa totuuden kieltämisen myötä. Jossakin kohden ylitämme rajan, jonka ylitse ei ole mahdollista palata.

Kenen tekoja olemme seuranneet, tarkkailleet, ottaen niistä mallia? Mitä ovat tekomme aikaansaaneet? Mitä ovat puheemme aikaansaaneet? Kuinka monta väärää todistusta olemme antaneet lähimmäisestämme, antaen samalla väärän todistuksen Hänestä, johon olemme väittäneet vetoavamme jokaisessa tilanteessa? Millainen määrä pahuutta on hyväksyttävissä?

Viime aikoina olen aivan erikoisella tavalla joutunut ajattelemaan sitä, kuinka järkyttävässä määrin menneinä vuosikymmeninä huomaamattamme kävimme neuvottelua siitä, kuinka paljon pahaa seurakunnan keskuudessa voidaan sallia, ja ennen kaikkea siitä, kenelle se on sallittava. Me olimme valmiina peittämään suuren määrän pahaa rakkaudellisen ilmapiirin alle, uskoen toimivamme Jumalan mielen mukaisesti. Kirjoittajan kohdalla kaikki oli sallittua, koska tätä pidettiin aina melko vahvana, jota ei vähä kaada. Mutta miten on kaikkien niiden heikkojen suhteen, jotka ehkä rikkoutuivat ensimmäisestä kivenheitostamme? Kuinka valtava määrä olikaan keskuudessamme synnittömiä ihmisiä, joille suotiin oikeus ensimmäisen kiven heittämiseen? Eikä kaikkea tätä pidetä vielä tänäkään päivänä pahana asiana!

Vastaavaa ei olisi voinut tapahtua missään muussa  tuntemassani hengellisessä piirissä. Viime sunnuntaina luterilaisessa seurakunnassa vieraileva pappi selvästi tuomitsi väärät henget ja selvästi osoitti syy- ja seuraamusyhteyden väärien henkien ja totuuden hylkäämisen välillä.

Vakavuus ei ole yksittäisissä opeissa tai uskomuksissa, vaan niiden takana olevissa henkivalloissa. Seurakunnasta tulee erottaa väärää oppia edustavat. Mutta entä rakkaus? Miksi ei kukaan lainaa Paavalin sanoja: ”Aleksander, vaskiseppä, on tehnyt minulle paljon pahaa; Herra on maksava hänelle hänen tekojensa mukaan.

Kavahda sinäkin häntä, sillä hän on kovin vastustanut meidän sanojamme.

Ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut; älköön sitä heille syyksi luettako.

Mutta Herra auttoi minua ja vahvisti minua, että sanan julistaminen minun kauttani tulisi täydelleen suoritetuksi, ja kaikki pakanat sen kuulisivat; ja minä pelastuin jalopeuran kidasta.

Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen.” (2.Tim.4)

”Tämän käskyn minä annan sinun toimitettavaksesi, poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti, että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun,

säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet.

Niitä ovat Hymeneus ja Aleksander, jotka minä olen antanut saatanan haltuun, kuritettaviksi, etteivät enää pilkkaisi.” (1.Tim.1)

Usko ja hyvä omatunto! Menneet vuodet ovat todistaneet, että keskuudessamme on ollut suuri määrä ihmisiä, joilla ei ole omaatuntoa ollenkaan. He ovat saaneet suurta rohkaisua niiltä, joilla ei ole ollut rohkeutta puolustaa todellista uskoa ja totuutta. Me emme ole panneet pahaa pois keskuudestamme, vaan pahan valta on pakottanut hyvät jättämään seurakunnan. Paavali nimeltä mainitsee Aleksanderin ja Hymeneuksen, joita kohtaan hänen asenteensa on täysin meidän käsityksemme vastainen. Kenelle meistä olisi tullut mieleen jättää joku tuntemamme henkilö saatanan haltuun, vaikka tämän opetus olisi ollut täysin sen mukaista, mistä Paavali toisaalta kirjoittaa: ”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin,

joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin.

Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.

Niinkuin ennenkin olemme sanoneet, niin sanon nytkin taas: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä te olette saaneet, hän olkoon kirottu. ”

Mikä oli Johannes Kastajan tehtävä lyhyesti sanottuna: ”Huutavan ääni kuuluu erämaassa: 'Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut hänelle tasaisiksi'.

Kaikki laaksot täytettäköön, ja kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon, ja mutkat tulkoot suoriksi ja koleikot tasaisiksi teiksi,

ja kaikki liha on näkevä Jumalan autuuden.” (Luuk.3).

”Katso, minä lähetän sanansaattajani, ja hän on valmistava tien minun eteeni. Ja äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te halajatte. Katso, hän tulee, sanoo Herra Sebaot.

Mutta kuka kestää hänen tulemisensa päivän, ja kuka voi pysyä, kun hän ilmestyy? Sillä hän on niinkuin kultasepän tuli ja niinkuin pesijäin saippua.” (Mal.3)

-          valmistakaa Herralle tie

-          tehkää polut Hänelle tasaisiksi

-          kaikki laaksot täytettäköön

-          kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon

-          ja mutkat tulkoot suoriksi ja koleikot tasaisiksi teiksi

”Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on "pyhä tie": sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy - eivät hullutkaan.” (Jes.35)

Millainen on tämän ajan Herralle valmistettu tie? Mitä olemme tehneet, minkä olemme uskoneet olevan oikein? Onko tie milloinkaan ollut niin vaikea ja epätasainen kulkea? Onko milloinkaan ollut niin paljon esteitä, kuoppia, kohoutumia, langetuksia? Ei ole kysymys kuulemastamme, lukemastamme, vaan omista mukaelmistamme, omista selityksistämme, omista näkemyksistämme, jotka jo itsessään kaikin tavoin ovat olleet vastoin sitä Henkeä, joka niin rakkaudellisesti on tarjonnut meille rakkautta totuuteen.

Totuus ei ole koskaan ollut suosittu tämän maailman silmissä, mutta tässä ajassa aikaansaatu sekaannus ja uskomaton kaaos ei millään tavoin perustu alkuperäiseen opetukseen, vaan ihmismielen kiemuroihin. En ole vielä törmännyt yhteenkään hyökkäykseen, joka olisi perustunut totuuteen, vaan kaikki henkinen väkivalta on perustunut inhimillisiin selityksiin. Jos me emme ole halukkaita panemaan pois pahaa keskuudestamme, merkitsee vaikenemisemme hyväksymistä!

Vaikenemisella me hyväksymme väärät henget, jotka ovat kaiken takana. Sen sijaan että olisimme tietyt asiat ja henkilöt jättäneet saatanan haltuun, olemme hylänneet lukemattomia kalliita sieluja hengellisen sekaannuksen valtaan. Me emme tuomitse ihmisiä, mutta me tuomitsemme jumalallisella arvovallalla kaiken väärän evankeliumin, väärän opetuksen, joka on nimenomaan tässä ajassa majesteettirikos Totuutta vastaan!

Enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin meidän tulee syventyä tutkimaan Sanaa löytääksemme sieltä sen mielen, joka Kristuksella oli. Menneinä vuosina olemme nähneet kaikkea muuta kuin Kristuksen mieltä. Herramme voi aivan oikeutetusti sanoa monelle meistä: ”Jos Jumala olisi teidän Isänne, niin te rakastaisitte minua, sillä minä olen Jumalasta lähtenyt ja tullut; en minä ole itsestäni tullut, vaan hän on minut lähettänyt.

Minkätähden te ette ymmärrä minun puhettani? Sentähden, että te ette kärsi kuulla minun sanaani.

Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.

Mutta minua te ette usko, sentähden että minä sanon totuuden.” (Joh.8).

Kuka todella on isämme, jos tekomme todistavat täysin vastaisesta luonteenpiirteestä? Me voimme koristautua Jumalan Sanalla ja lainata sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Me voimme vedota Skeuaan poikien tavoin Kristukseen, jota Paavali julisti, mutta silti olla täysin vieraita Herrallemme. Kestämmekö todella Hänen tulemuksensa, joka sisältää paljon sellaista, mitä emme edes haluaisi ajatella? Käsitämmekö todella, mihin meitä halutaan valmistaa? Jumalamme on vielä Kaikkivaltias, Kaikkinäkevä. Veljiemme ja sisartemme veri on todistajana meitä vastaan ja huutaa kulkemiemme teiden ojista ja tienvarsista. Mitä olemme tehneet toinen toisellemme, sen olemme tehneet itse Herralle!

Markku Vuori