Pieni aasitarina osa 4

Lukeaksesi kirjan oikeassa järjestyksessä kirjoita näytön oikeassa yläkulmassa olevaan hakuruutuun nimi "Pieni aasitarina" ja se osa jonka haluat lukea.

Jos laitan tähän hakutekstit sellaisena kuin ne tulee kirjoittaa, etsii hakukone ne, eikä oikeata osaa.

Aasilla ken ratsastaa

Osa 4

10. Luku

Pienessä hetkessä tapahtui nyt niin paljon, että on täysi työ pysyä selvillä siitä mitä on jo kerrottu ja mitä on jäänyt kutkuttamaan epätietoisuutena lukijain mielessä. Todellakin, joutuuhan siinä ymmälle kokeneempikin, kun yhtäkkiä temmataan sellaisen tapahtumien vyöryn keskelle!

Nyt varmasti useampikin on jo kysellyt mielessään, miten sujui hevosmiehen matka alhaalta ylös tänne kaikkien tapahtumien polttopisteeseen? Hän siis lähti liikkeelle pimeyden turvin, ilman että kylän alueella kukaan olisi tullut ikkunaan tai pihalle katsomaan tällaiseen aikaan kaikuvan hevoskavion kapseen syytä. Ehkäpä nämä jumalallisista asioista tietämättömät ihmiset nukkuivat sikeätä välinpitämättömyyden unta, niin etteivät kuulleet mitään!

Alhaalla kylällä paloi sen verran katuvaloja, että matkanteko ei ollut mitenkään ongelmallista, tällaisissa peleissä kun ei tunnetusti ole kulkuvaloja. Mutta hänen noustessaan ylöspäin Johanneksenkin tilan ohitse johtavaa maantietä alkoi pimeys tuntua aina vain tiheämmältä. Kaukana ei olisi se kohta, mistä haaraantuu tuo vuorelle johtava, kapea soratie. Täällä ylhäällä, kaukana muusta liikenteestä ja kylän kauppojen kylmäkoneiden ym. laitteiden hurinasta, kantautui hevosen kavioiden kopse tienvarren taloihin asti, niin että Johanneskin havahtui unestansa. Olipa joku liikkeellä tosimyöhään, tai paremminkin tosi aikaisin!

Ohitettuaan nyt niin Klausin kuin Johanneksenkin talot, alkoi miestä hiukan huolestuttaa. Painaneeko mieltä myöskin raskas vastuu kärryssä makaavasta, pressuun kääritystä kuvapatsaasta? Löytäisikö hän tällaisessa pimeydessä oikean tien? Ettei vain kukaan törmäisi häneen autollansa, sillä eihän hänellä ollut minkäänlaisia heijastimia! Mutta sitten ajatukset selkiintyivät. Mitä pahaa hänelle voisi tapahtua, kun oli sellainen suojelija aivan muutaman kymmenen sentin päässä selän takana! Kun ei vain alkaisi tässä pimeyden keskellä puhumaan, niin kuin aasikin! Sitä hän ei olisi saanut ajatella, sillä nyt olisi koko matka auringonvalon saapumiseen saakka oleva yhtä kunnioittavaa kauhua!

Mutta yö ei ollutkaan hetken päästä enää niin pimeä, ja yhtäkkiä avautui oikealle vaaleampana näkyvä hiekkakaistale, joka epäilyksettä hetken kuluttua osoittautui oikeaksi tieksi. Mies parka pyyhki tuskan hikeä otsaltaan ja huokaisi helpotuksesta. Kukaan ei ollut tullut vastaan, kukaan ei ollut todistajana hänen kieltämättä uskaliaalle teollensa. Nyt tutun tien tuoma turvallisuus valtasi mielen, sillä hiekkainen pinta ikään kuin loisti pimeässä, toisin kuin asfalttitie aikaisemmin. Kyllä olisi koko kylän väki ihmettelevä, kun hän heti perille saavuttuaan avaisi käärönsä!

Aurinko nousi niin kuin kaikkina muinakin aamuina kautta vuosituhansien, ja mitä enemmän säteet osuivat tuolle vuorelle nousevalle tielle ja sillä hitaasti matkaavaan hevoseen kärryineen ja kuskeineen, sitä iloisemmaksi mies alkoi tulla. Totisesti, nyt hän oli onnellinen siitä, että juuri hänet oli tälle matkalle lähetetty! Reissusta oli muodostunut todellinen menestys, aidosti pyhä matka! Oli ruokaa pyhälle sanansaattajalle, olipa jotakin muutakin... Kyllä olisivat ihmiset tuijottava häntä ja käärön sisältöä suut ammollaan!

Todellinen hämmästys valtasi kuitenkin miehen mielen, kun kaukaa takaapäin, alhaalta, alkoi kuulua moottorin hurinaa. Hevonen osasi kulkea tietänsä ilman ohjastamistakin, ja niin alkoi mies tuijottaa alas laaksoon päin. Hetken kuluttua tulikin näkyviin traktori peräkärryineen, eikä vielä voitu havaita, mitä se kuljetti. Ei, totisesti ei hän ollut selvillä siitä, että kylälle olisi tilattu jotakin! Miksi hänet olisi ylipäätänsä lähetetty alas, jos kerran ylös oli tulossa traktorikuorma?

Miehen hämmästyksellä ei ollut rajoja, kun metsäisen osuuden jälkeen traktori ilmestyi muutamaa kierrosta alempana olevalla tieosuudella. Kärry oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka istuivat matkatavaroidensa päällä! Hetken aikaa lonksutti aivoissa tyhjää, ennen kuin alkoi hahmottua kuva siitä, miksi tällainen kuorma oli matkalla ylös kylälle. Toki oli hänkin tätä odottanut, mutta ei missään tapauksessa näin pian!

Lähellä oli tienlevitys, mikä oli tarkoitettu ohittamista varten. Siihen pysähtyi nyt mies lepuuttamaan hevostansa odottaakseen traktorin ohitse ajamista. Kyllä olikin tämä seisahtaminen tarpeen, sillä annettujen ohjeiden mukaisesti oli hän kiiruhtanut parhaansa mukaan, ajattelematta ollenkaan sitä, että varkautensa johdosta hän... ei kun hän tarkoitti... hmm.. pyhimyksen itsensä antaman tehtävän johdosta, hän oli useamman tunnin edellä aikatauluansa.

Seuraavien traktoreiden saapuminen kuorminensa ei enää niin suuresti ihmetyttänyt tätä onnensa kukkuloilla olevaa miestä, sillä mitä lähemmäksi kylää hän saapui, sitä suuremmassa turvassa hän uskoi olevansa alhaalla kylällä raivoavan kirkkoherran vihalta, joka varmastikin olisi puhkeava tiedon asiasta paljastuessa. Hän olisi oleva tämän päivän juhlittu sankari, etenkin kun vielä kertoisi siitä suuresta ihmeestä, että pyhimyksen kuva itse oli auttanut kantamisessa. Niin, miksi hän ei sitä aikaisemmin ollut ajatellut!  Olihan se aivan ilmeinen todiste siitä, että tämä hyväksyi koko asian!

Useampikin kylän nainen riensi saapuvaa miestä vastaan. Hämmästys oli melkoinen, että tämä niin pian oli saapunut takaisin, olisiko pyhimyksellä ollut kätensä mukana tässä asiassa? Toki, toki, nyt sen tajusi itse mieskin! Miten hän muuten olisi näin nopeasti tänne ylös ehtinyt, ellei häntä olisi ylimaallisesti kannettu, siirretty aikaa! Ihme toisensa perään, ihme, ihme, ihmeitä koko päivät!

Kuten jo ajatella saattaa, tyhjennettiin hernelaatikot kylän kokoushuoneen alakertaan, lukkojen taakse. Toki olisi aasi ensi tilassa saava ateriansa pitkän odotuksen jälkeen! Mutta mitä oli tuossa suuressa käärössä, mitä mies ei ollut antanut nostaa pois kyydistä? Sen olisivat kyläläiset saava nähdä, mutta kaikki yhdessä! Miehen ilme oli niin paljon puhuva, että sana pantiin heti kiertämään. Kaikki koolle seurakuntasaliin!

Totisesti, ei ollut pyhimyksen voima vähentynyt, sillä käärö ei tuntunut painavan senkään vertaa kuin yöllä kirkossa! Mies kantoi taakkansa iloisella mielellä aivan salin etuosaan. Mitä olisivat seurakuntalaiset sanova, kun käärö avattaisiin ja patsas nostettaisiin paikallensa? Niin, hän haluaisi ehdottomasti nähdä kyläläisten ilmeet, ja siksi saisivat nyt muut avata käärön. Kyllä olisi siinä nauttimista kun asia paljastuisi! Hän tunsi jo nyt itsensä suureksi sankariksi.

Varovasti, varovasti, käärö tuli avata varovasti, ja kun viimeinen kerros pressua oli väistymässä, ei tietenkään mies, tietoisena sisällöstä, lainkaan keskittynyt itse avaamistouhuun. Hän halusi nyt seurata ihmisten ilmeitä, odottavia ja hämmästeleviä katseita. Vielä odottavia ilmeitä, vieläkin, vieläkin... Nyt, nyt alkaa varmastikin patsas olla paikallaan, sillä väen kasvot alkavat muuttua... Ja totisesti, väen ilmeet muuttuivat hetkessä, kun äänestäkin kuuli, että jotakin asetettiin korokkeelle. Oi, mikä nautinto valtasikaan päivän sankarin, ja hymyillen ja levitellen käsiään hän ikään kuin tahtoi sanoa: Näettekö nyt, mitä saadaan aikaan, kun on lujaa tahtoa ja rohkeutta? Käsitättekö nyt, kuka todella eniten miellyttää pyhimystä?

Väkijoukko oli todellakin hämmästyksissään, hokien: "Pyhä Maria, Pyhä Maria!", ja katsoessaan sopivan hetken koittaneen, päätti hänkin kääntyä patsaaseen päin, tosin hiukan ihmetellen, että tämän näyn edessä hoettiin "Pyhää Mariaa".

Ihmeiden määrällä ei ollut loppua, sillä yksi sellainen oli jälleen tapahtunut, joskin niin järkyttävänä, että mies haukkoi henkeä kuin kuivalle maalle joutunut kala. Totisesti, siinä seisoi pyhän Marian patsas, täsmälleen samanlainen, kuin oli Hopeajärven kirkon seinäsyvennyksessä!

"Laupias taivas!", hokivat jo nyt jotkut kyläläisistä, ja samaan ilmaisuun yhtyi järkyttynyt kirkonryöstäjäkin. Miten tämä voi olla mahdollista, miten voi tällaista tapahtua? Tokihan nyt tämäkin on mahdollista, kaiken tämän ihmeellisyyden keskellä!

Järkytys oli todella vaikuttava niin miehen kuin seurakuntalaistenkin sydämissä. Tämä oli täysin käsittämätöntä! Miksi oli aivan yksinkertaiselle asialle lähetetty mies käynyt hakemassa tämän patsaan laakson seurakunnan kirkosta? Niin, tämä ihme selitti nyt sen tuntemuksen, joka miehellä oli ollut pimeässä kirkossa. Hän ei todellakaan ollut kävellyt kyllin pitkälle, sinne, missä pyhän Pietarin patsas oli omassa syvennyksessänsä, vaan hän oli pysähtynyt väärän patsaan kohdalla, luullen sitä tahtomaksensa.

Miten selvitettäisiin tämä hirvittävä sekaannus? Kylänvanhin riensi puhelimeen soittaakseen valitettavasta väärinkäsityksestä papille, mutta sai vain kuulla tämän lähteneen jonnekin aamuvarhaisella. Tämän tiedon antoi seurakunnan keskuksen hoitaja, joka kesken uniensa oli joutunut nousemaan vuoteestansa, sillä kirkkoherra oli matkoilla, ja apulaispappi ei vastannut puhelimeen. Niin, tiesikö hän siitä suuresta ihmeestä, joka oli tapahtunut ylhäällä vuorella?

Nyt ei auttanut tunteilla liikoja. Oli tärkeämpääkin tekemistä, ja niin väki ryhtyi tarkoin määrättyihin toimiinsa. Kaipa kaikki olisi selviävä ajallaan, kunhan kärsivällisesti odotti.

Niin, selviävä hyvinkin, sillä pappi parka ei ollut saanut unta lainkaan, miettiessään kaikkea tapahtunutta. Uni oli päättänyt kaikota kauaksi tästä seurakunnan palvelijasta, ja mikä olisi ollut sen parempi paikka valvomiselle kuin pyhäkkö! Aamu valkeni jo sen verran että kaiken voi hahmottaa selvästi. Mutta kuka voi kuvitella sitä järkytystä minkä tämä hurskas mies koki astuttuaan sisälle kirkkoon! Marian kuva oli kadonnut, ja Pietarin patsas seisoi edelleenkin vankasti omalla paikallaan! Se typerys, se vähäaivoinen torvelo, se oli ottanut pimeässä väärän patsaan!

Johtuiko jossakin määrin unettoman yön tuomasta turtumuksesta, vaiko aidosta asiaan osallistumisesta, mutta pappi aikoi viedä tehtävän päätökseen. Hän ei ollut mikään heikko mies, mutta Pietarin kuvan kääriminen vielä jäljellä olevaan pressuun sai hien nousemaan pintaan. Päättäväinen ilme kasvoillaan hän kantoi käärön portaille, sulkien oven huolellisesti. Olisi siinä ihmettelemistä sillä, joka kirkkoon seuraavaksi astuisi, sillä avaimia oli ainakin muutamalla muullakin henkilöllä!

Niin, yhden kylälle saapuvan traktorin kyydissä oli pappi kääröineen ja muutamine matkalta mukaan otettuine seurakuntalaisineen!

11. Luku

Kukaan ei kykene edes näin jälkikäteen kertomaan kuinka monta ihmistä tuon ensimmäisen pyhiinvaelluksen päivän aikana saapui ylös kylän alueelle. Joka tapauksessa illan hämärtyessä jatkoivat traktorit uupumatonta matkantekoansa edestakaisin. Nämä alhaalta kylältä vuokratut kulkuneuvot isäntineen kävivät välillä vain tankkaamassa, mutta muuten ei pidetty juuri minkäänlaista taukoa. On taottava silloin kun rauta on kuumana, sen käsittivät nämä maalaismiehet, jotka nyt saivat todella tervetullutta lisää vuoden ansioihin, eikä aivan niin pientäkään. Vain muutama heistä oli sen uskon edustajia, mikä nyt vietti juhlaansa siellä ylhäällä, mutta yhteisesti kylän neuvoston kanssa oli sovittu, että nämä aamusta alkaen mukaan tulleet traktorit olisivat yksinoikeudella tässä toimessansa, kunhan vain maksaisivat määrätyn summan jokaista ylösajoa kohden.

Kun herneenhakumatkalta palannut isäntä edellä kerrotulla tuloksella oli esitellyt tuomisensa, oli hetken ajan koko kylän väki pois tolaltaan. Mutta kun asiaa tarkemmin harkittiin, samalla kun aasia varten valmistettiin ateriaa, tultiin siihen tulokseen, ettei tällaisten ihmeiden aikana voinut tapahtua mitään tarkoituksetta. Vastaus olisi tuleva hyvinkin pian tähän kaikkia askarruttavaan kysymykseen.

Pohdiskelun keskeytti saliin hyvin tuohduksissansa ryntäävä emäntä, jonka johdolla aasin ateriaa oli ryhdytty valmistamaan. Jälleen kerran todella vakava kysymys, mikä oli ratkaistava hetkessä! Alhaalta Hopeajärven kylältä (joka tosin nyt on jo kaupunki) oli tuotu suuri määrä pussiherneitä, jotka luonnollisesti olivat kuivattuja. Eihän niitä toki voinut aasin eteen asettaa, ja keittäminen olisi vienyt aivan liian aikaa! Niinpä oli ollut pakko avata suuri määrä hernekeittopurkkeja, jotka oli tyhjennetty suureen kattilaan. Mutta tätä hämmennettäessä oli kauhulla käsitetty aivan luonnollinen seikka: seassa oli melkoinen määrä sianlihakokkareita. Ei kai niitä voinut aasille syöttää, tälle pyhälle olennolle?

Ei, ei todellakaan! Kokkareet oli noukittava pois, mutta kylänvanhin käsitti hetkessä, että nyt oltiin tekemisissä todella vakavan asian kanssa. Käsittivätkö veljet tätä mitä merkittävintä seikkaa? Eivätkö? Eivätkö todellakaan? No niin, patriarkan oli selitettävä uutta järjestystä kylän neuvoston jäsenille! Jo aterian valmistelun alkuvaiheissa oli käsitetty, ettei voitu käyttää Giovannin kyynelsilmin tuomaa kuhmuista ämpäriä näin pyhään tarkoitukseen. Sitä varten olisi etsittävä arvonsa mukainen, mahdollisimman kaunis astia. Juuri sillä hetkellä oli jonkun katse osunut seinustalla olevassa kaapissa pidettävään suureen, jo vuosia sitten käytöstä poistettuun kastemaljaan. Yhteisellä hyväksynnällä oli se nostettu esiin ja siunattu jaloon tarkoitukseensa.

Uusi järjestys sai aina vain lisää kohtia, jotka kirjurin oli merkittävä muistiin. Ymmärsivätkö nämä neuvoston jäsenet nyt, että oltiin todella vakavan asian kanssa tekemisissä? Sanansaattajan ateria? Toki, toki, nyt alkoi ainakin yksi vanhimmista käsittää: Näin pyhää ateriaa valmistettaessa oli noudatettava mitä suurinta puhtautta niin välineiden kuin käytännönkin suhteen. Jos nyt keitosta jouduttiin poistamaan lihakokkareita, niin sehän merkitsi... merkitsi... ...koska ruokaa ei saanut heittää menemään, eikä aasi voinut syödä sianlihaa, niin jonkun oli syötävä kokkareet, mutta sehän... merkitsi pyhän aterian jakamista aasin kanssa! Kuka olisi arvollinen osallistumaan näin sakramentilliseen ruokailuun pyhän olennon kanssa?

Tuskin tarvitsi tämä kysymys pohtimista, kun jo oli itsestään selvänä asiana todettu, että tähän erittäin pyhään ateriaan saattoivat osallistua vain neuvoston jäsenet. Niin, arvokkaasti ja peräjälkeen astuivat miehet rokkapadan ääreen, kukin lusikka kourassaan, ja emännän hämmentäessä keittoa vuoronperään lusikoivat pinnalle nousseet kokkareet. Niin, tietysti oli ensin hartaasti rukoiltu ja siunattu ateria, jonka aasi kohta olisi nauttiva.

Rokkaa oli todella mahtava padallinen, eikä se kerralla mahtunut kastemaljaan. Ihmeteltävää on, että aasi ei pahemmin säikkynyt suhteellisen kuumana tarjottua keittoa, vaan suurella ruokahalulla tyhjensi maljan toisensa perään, eihän se ollut syönyt pitkään aikaan! Käsittivätkö iloiset ja onnelliset kyläläiset ylipäätänsä mitä tekivät, sitä sopii kysyä nyt ja varmasti myöhemminkin, mutta yhteinen ajatus oli se, että näin valtavan väkimäärän paikalle virratessa tarvitsi pyhä julistaja todella paljon ruumiinravintoa!

Paikalle jo melkoisen varhain saapunut pappi oli otettu vastaan riemulla ja aidon sydämellisillä tervetuliaistoivotuksilla. Käsittiväthän kyläläiset toki sen, että vaikka patriarkka oli asujamiston ehdoton johtaja, ei tämä kaikesta huolimatta omannut näin suurten hengellisten tilaisuuksien johtamiseen tarvittavaa taitoa. Mutta mitä oli tällä siinä suuressa käärössä, jota tämä juuri nyt oli nostamassa lavalta traktorimiehen avustuksella? Aivan samanlainen pressu kuin mitä oli herneenhakijalla ollut, mutta vain hiukan eri värinen!

Tietämättä mitään jonkin aikaa sitten esitetystä näytelmästä hän kehotti kyläläisiä tulemaan perässänsä seurakuntasaliin. Niin, yhden ja toisen mieleen tuli kuva jostakin toistuvasta, salaperäisestä tapahtumasta. Mitä olisi nyt paljastuva tästä mystisestä kääröstä, jota pappi kantoi sylissänsä?

Kyllä kävi kohahdus saliin kokoontuneen väkijoukon keskuudessa kun sisältö paljastui ja nostettiin Marian kuvan viereen! Mutta nyt ei kukaan ajatellutkaan jumalanäitiä, vaan kuin yhdestä suusta hoettiin ihmetystä täynnä: "Pyhä Pietari! Oi, Pyhä Pietari!"

Nyt oli siis kolmannen päivän ilta sen jälkeen kun aasi oli ensimmäisen sanomansa julistanut. Kuka olisi voinut kuvitella todeksi kaikkea sitä, mitä nyt tapahtui kylän jokaisessa sopessa kaukaisimpiakin vuoriniittyjä myöten! Kuinka toisenlaista olikaan elämä verrattuna siihen rauhalliseen idylliin, joka oli vallinnut Giovannin lapioidessa aasiparan sontaa sen nukkumatilasta!

Mainitessamme sen seikan, että tapahtumat yltivät kaukaisemmillekin vuoriniityille asti jo heti alusta pitäen, tarvitsee meidän lausua jotakin selvittävää. Niin kuin jo on todettu, oli yksi suurimmista ihmeistä, ja jonkun hengellisistä asioista ymmärtämättömän ja välittämättömän mielestä ehkä suurinkin ihme se, että yhdessä päivässä oli koko kylän yksinkertainen väki omaksunut nykyajan liiketalouden perusasiat. Niinpä on itsestään selvää, ettei ylös saapuva väkijoukko telttoineen ja perävaunuineen, joita nyt oli alkanut virrata ylös traktoreiden vetämänä, täyttänyt lähimpiä peltoaukeita järjestyksessä. Sehän ei missään tapauksessa käynyt päinsä, sillä eihän kenelläkään pellon omistavalla ollut yksinoikeus oman alueensa täyttämiseen muiden kustannuksella. Niinpä uuden järjestyksen, tasaväkisen ja kristillisen jaon mukaisesti vieraiden oli tyydyttävä ottamaan paikkansa siltä pellolta tai vuoriniityltä, minne aina vuoroon tullut isäntä tai emäntä tämän käski tai johdatti. Niinpä osalle pyhiinvaeltajia lankesi suuri etuoikeus saada kokouksiin saapuessaan taivaltaa samaa reittiä kuin mitä sanansaattajaparka oli kulkenut onnettomuuden sattuessa!

   Luku 12.

   Ilta ei ollut vielä kunnolla ehtinyt hämärtää kun Giovannin naapuri tuli todella murheelliseksi. Niin kuin on jo mainittu aikaisemmissa luvuissa, omisti Giovanni kylän suurimman tasaisen peltoläntin, jolla kasvoi, ei ainoastaan hänen eläintensä tarvitsema heinä, vaan myöskin suuri osa koko kylän karjan talvella syömästä rehusta. Mistä moinen käytäntö oli saanut alkunsa, johtui ainoastaan Giovannin isoisän eri­koisen hyvästä sydämestä. Kun hän oli todennut, ettei itse milloinkaan olisi hankkiva niin suurta määrää karjaa, joka pystyisi syömään sel­lai­sen määrän heinää mitä pelto tuotti, esitti hän kylän neuvostolle, että peltoa hoidettaisiin yhteisillä talkoilla, ja itse kukin saisi oman osansa pellon tuotosta.

   Mistä sitten johtui naapurin mielipaha juuri tänä suuren juhlan päivänä? Hänen oma peltonsa oli vain hyvin pieni ja viettävä alue aivan Giovannin suuren peltoalueen alapuolella, ja järkytys, järkytys, hän juuri oli ohjannut viimeisen sille mahtuvan telttailijan paikal­lensa! Kuinka murheelliseksi tulikaan hänen sydämensä, kun hän seurasi naapurinsa pellolle ajavia asuntovaunuja ja telttailijoita! Nämä täyt­tivät vain pienen osan tuon niin suuren aukean tilasta, että kun kaik­ki muut kylän pellot olisivat täynnä, voisi Giovanni vielä pitkän aikaa jakaa paikkoja saapuville pyhiinvaeltajille! Tästä olisi tuleva rikas mies muutamassa päivässä!

   Niin, tämä mies tuli murheelliseksi jostakin sellaisesta, mitä hänellä ei ollut ja mikä ei alkuunkaan kuulunut hänelle, sen sijaan että olisi iloinnut siitä, mitä hänellä oli. Tuskin oli hän koskaan elämänsä aikana ansainnut niin paljon rahaa kuin mitä nyt nämä päivät olisivat tuottava hänelle leirintämaksuina, sillä olihan toki hänenkin niityllänsä useampi sataa telttaa ja perävaunua vieri vieressä. Hänen murheensa oli niin suuri, että kyyneleet tulivat silmiin ja sydämeen oikein alkoi koskea. Ei, ei, tämä oli niin väärin kuin vain olla voi! Kuinka saisi nyt yksi kyläläisistä tällaisen etuaseman muihin verrat­tuna! Ei, ei, se oli kyllä niin väärin kuin vain ajatella saattaa!

   Kokouksen alkamiseen oli vielä tunnin verran ja aina vain tuli lisää väkeä pelloille johtavaa tietä pitkin. Jokainen vastaantulija sai kuin laskukoneen raksuttamaan isännän sisimmässä, ja jokainen ohit­se menijä merkitsi hänelle auttamattomasti suurta menetystä! Voi, millaista tuskaa voikaan ihminen kokea kaiken tämän suuren ihmeen keskellä? Väärin, väärin, väärin on kaikki tämä!

   Lieden ääressä ahkeroitseva vaimo aivan kauhistui nähdessään si­sään astuvan miehen murheelliset ja itkuiset kasvot. Mitä kauheaa olikaan tapahtunut? Niin, kyllä nyt vaimokin käsitti tapahtuvan kau­heuden ja puhkesi itsekin katkeriin kyyneliin ja valituksiin. Kyllä, kaikki tämä oli niin väärin kuin vain ajatella saattaa! Mutta mitä olisi tehtävissä, sillä tuskin suostuisi Giovanni ahneudessaan mihinkään sovittelurat­kaisuun tuollaisten rahavirtojen nyt suuntautuessa hänen perheensä kukkaroon! Pitäisikö kutsua kokoon kyläneuvosto? Ei, siihen ei nyt kukaan suostuisi, sillä tunnin sisällä olisi kaiken oltava valmista pyhän sanansaattajan astumiseksi tämän kohta varmastikin tuhatlukuisen yleisön eteen. Nyyh, nyyh, murhe oli käsin kosketeltava tämän aviopa­rin puristaessa toisiansa syliinsä!

   Mies ei kestänyt liikutustansa ja hellan luona vallitsevaa kuumuut­ta. Hänen oli päästävä takaisin raittiiseen ulkoilmaan. Astellessaan siinä pitkin väen täyttämiä talojen välisiä kujia hänen jalkansa vais­tomaisesti suuntautuivat kohti kokouspaikkaa, jonka oven edessä seisoi kaksi jo pari päivää sitten vartiointitehtävään valittua isäntää, kum­mallakin tuore aidanseiväs kädessänsä. Niin, alkuperäiset kuritusvälineet olivat kadonneet ensimmäisen yön aikana muiden heinäseipäiden mukana jonkun kyläläisen sängyn alle tai muuhun sellaiseen paikkaan, mistä niitä ei kukaan rohkenisi mennä etsimään.

   Seurakuntasaliin meneminen oli ankarasti kielletty jokaiselta py­hiinvaeltajalta, mutta itse kyläläisiä koskien ei ollut annettu mitään eri ohjeita. Niinpä murheellinen mies sai vapaasti astua ovesta sisään kenenkään estämättä. Niin, mikä olisikaan parempi paikka etsiä lohtua näin suureen murheeseen kuin tämän pyhän sanansaattajan majapaikka! Niin, ei käsittänyt juuri sillä hetkellä vielä murheen murtama mies, että hän tulisi olemaan ensimmäinen koko sillä alueella olevista tu­hansista ihmisistä, joka saisi kokea tämän suuren ihmeen toisen vai­heen niin kouriintuntuvalla tavalla!

   Kummallista kyllä, vaiko aivan luonnollista ja ymmärrettävää, että jokainen kylän jäsen, tämä mies mukaan lukien, oli alkanut pitää tässä pyhitetyssä paikassa majailevaa aasia omanaan, huolimatta siitä, että se vielä kaksi päivää sitten oli ollut keneltä tahansa kysyttäessä Giovannin perheen yksityisomaisuutta. Niinpä murheen murtama mies kyynelsilmin kapsahti aasin kaulaan, aivan kuten oli hetki sitten teh­nyt kotona oman vaimonsa kanssa, ja puhkesi surkeaan valitukseen. "Ra­kas aasi kulta, rakas aasi kulta!" Niin, kyyneleet vierivät miehen poskia pitkin ja putosivat aasin kaulalle. Tällainen harras palvonta ei voi jäädä ilman vaikutusta, se tultaisiin todistamaan aivan näinä hetkinä!

   Mies itki ja itki, mielessänsä vain yksi asia: mitä tulisi tehdä, että hänkin pääsisi osalliseksi siitä rikkaudesta ja onnesta, mitä olisivat tuova vielä kylälle saapuvat pyhiinvaeltajat? Jokainen yöpy­minen olisi merkitsevä enemmän rahaa kuin mitä kukaan kyläläinen oli tähän asti ansainnut viikoissa, sillä yhteisesti oli päätetty, että kukin telttakunta maksaisi sen mukaisesti, mitä yleensä oli tapana lähiseudun leirintäalueilla. Kukaan ei tosin tullut ajatelleeksi sitä, että paikalla ei ollut edes välttävässä määrin niitä mukavuuksia, mitä leirintäalueelta vaaditaan. Mihin olisivat nämä tuhannet ihmiset teke­vä niin luonnolliset tarpeensa? Niin, millaiselta olisikaan tuo alue näyttävä muutaman päivän kuluttua, ja mille se olisi haiseva?

   Tämä ongelma oli tiedostettu jo aamupäivän kuluessa, ja koska väes­tön joukossa oli useita sotaveteraaneja, kysyttiin näiltä neuvoa kenttäkäymälöiden pystyttämiseksi. Niin, monttuja kaivettiin ja kai­teita pystytettiin hurjaa vauhtia metsiköiden reunaan, sillä pelkona oli ajatus siitä, että joku keksisi kutsua paikalle terveystarkasta­jan. Mitä jos tämä suuri hengellinen juhla jatkuisi viikkokausia, miten silloin saataisiin kaikki hoidettua? Suuremmilla hengellisillä juhlilla oli nähty eräänlaisia käymälävaunuja, joita sai vuokrata melko ankaraa maksua vastaan. Mutta miten sellaisia pystyisi hinaamaan tänne näin korkeille vuorenrinteille? Mutta asiaa tuli tutkia, ja siihen erotettiin yksi niistä veljistä, joka useimmiten hoiti kylän asioita viranomaisten kanssa.

   Niin, olisi ehdottomasti väärin, jos Giovanni saisi niin suuren osan tämän pyhän sanansaattajan kustannuksella! Ei tullut tämän miehen mieleen lainkaan se seikka, että kaiken oikeudenmukaisuuden mukaan aasi yhä vielä oli Giovannin omaisuutta niin lain kuin ihmistenkin edessä, samoin kuin kaikissa virallisissa papereissa luki, että kylän suurin peltoalue oli tämän omaisuutta, maksoihan hän siitä vuotuisesti veroakin valtiolle. Mutta nyt elettiinkin sellaisten asioiden ja ta­pahtumien keskellä, mitkä muuttavat ihmistä nopeammin kuin useiden vuosien normaali elämä. Mies itki ja itki, ja yhä enemmän kastelivat kyyneleet pyhän eläimen kaulaa.

   Onko siis ihme, että jotakin olisi tapahtuva aivan näinä hetkinä? Miehen mielen täyttivät nämä ajatukset, ja kuin itsestään hänen silmiensä eteen avautui näkynä se osa Giovannin peltoa, mikä rajautui hänen omaan niittyynsä. Tuota aluetta, joka erottui muusta pellosta pienen metsäniemekkeen johdosta, kutsuttiin alaniityksi, ja aivan kuin luonnostaan oli jokavuotisten talkoiden yhteydessä tuo alue langennut tämän isännän niitettäväksi ja seipäille laitettavaksi. Niin, jos hän tuon alueen saisi haltuunsa tämän suuren hengellisen juhlan ajaksi, poistaisi se hänen murheensa kertaheitolla, sillä eihän hänen toki tullut olla ahne; hyi sentään, ahneus on yksi pahimmista asioista, mikä voi ihmisluontoa vallita!

   "Oi pyhä ystävä, oi..." Miehen oli pysähdyttävä hetkeksi mietti­mään. "Oi pyhä Pietari", miksi hän ei todellakin käyttäisi sitä nimeä, minkä tämä pyhä välikappale itsellensä oli antanut?, "ole minulle ystävä ja kerro, mitä minun tulisi tehdä. Eikö todellakin olisi oikeus ja kohtuus, että minä saisin haltuuni tuon alueen, jota joka vuosi olen niin huolella hoitanut?" Niin, tämä ajatus täytti tämän hurskaan palvojan mielen sellaisella voimalla, ettei ole mikään ihme se, mitä nyt seurasi. Aivan kuin vastaukseksi miehen anomukseen kaikui tämän korviin selvääkin selvempi ääni, joka lausui jotakin, mitä hän ei heti ymmärtänyt. Miehen sydän jätti väliin muutaman lyönnin, aivan kuin oli tapahtunut Giovannille ja hänen vaimollensa tämän ihmeen ensi kertaa ilmaistessa itseänsä. Mutta nyt ei ääni kuulunutkaan aasin peräpäästä, vaan aivan aasiin nojaavan miehen korvan juuresta!

   "Oi, puhu uudelleen, puhu uudelleen! Minä en ymmärtänyt, anna an­teeksi, mitä sinä tahdot sanoa minulle? Sanoitko sinä todellakin, että olen oikeassa?" Niin, niin, mitä muuta olisikaan tuo pyhä sanansaatta­ja voinut sanoa näin hurskaalle palvojalle? "Puhu, puhu uudelleen!" Mies puristi aasia vatsan kohdalta niin paljon kuin jaksoi, rakkaudel­la, kiintymyksellä, ja ilman muuta puhui aasi uudelleen! Joku ilkeä­mielinen olisi voinut väittää, että suuret määrät nautittua hernekeit­toa saivat aasin vatsan murisemaan, etenkin kun sitä tällaisella voimalla rutistettiin, mutta se olisi todellakin ollut vain pahansuopaisuutta. Mies oli täysin varma siitä, niin varma kuin vain olla voi! Tämä pyhä eläin ei puhunut vain kovalla äänellä, minkä kaikki saattoivat kuulla, vaan se myöskin puhui sille, joka nöyryydes­sä tuli aivan lähelle ja oli valmis kuuntelemaan, oli avoimin korvin! "Sinä saat ottaa haltuusi alaniityn, se kuuluu nyt sinulle!" Näin oli tämä sanansaattaja sanonut, ja sitä ei sopinut kenenkään epäillä!

   Niin suurella varmuudella ja tietoisuudella kuin mitä tällainen vastaus suo ihmislapselle, riensi onnellinen mies juoksujalkaa ulos salista. Mutta juuri nyt olisi myöhäistä ryhtyä toimenpiteisiin, sillä kylän aukea alkoi täyttyä ihmisistä, jotka odottivat saavansa nähdä jotakin todel­la valtavaa, kuullaksensa sellaista, mitä ihmiskorva ei ennen ollut kuullut.

   Voidaan todellakin sanoa, että kylän väki oli papin johdolla tehnyt parhaansa järjestelyjen suhteen. Aivan kuin juuri tätä tarkoitusta varten oli aivan seurakuntasalin edessä koroke, sillä koko kylä oli hiukan viettävälle paikalle rakennettu. Tälle korokkeelle oli nyt valmistettu näiden juhlien päänäyttämö, lava, jolla kaikki ohjel­manumerot tultaisiin esittämään. Ja mikä todella teki kaiken vaikutta­van näköiseksi oli tulos edellisen yön vierailuista Hopeajärven kirk­koon: kummankin puolen esiintymislavaa seisoi valkoinen, pimeydessäkin kauas hohtava patsas. Oikealla puolella pyhää Pietaria esittävä, lähes luonnollisen kokoinen hahmo, sekä vasemmalla noin kolmanneksen pienem­pi Marian kuva.

      Kun juhlallisuudet alkoivat tasan kello kahdeksantoista, oli kylän aukio niin täynnä väkeä, että voitiin oikeutetusti sanoa, että paikka oli kuin nuijalla lyöty. Itse juhlallisuuksista emme tässä yhteydes­sä kerro sen enempää, sillä ne eivät todellisuudessa poikenneet aikai­semmista tilaisuuksista muuta kuin väkimäärän ja vahvistinlaitteiden suhteen.  Mainitsemisen arvoista on vain se, että kun mikrofoni ase­tettiin täyteen syötetyn aasin... tuota... juuri oikealle paikalle, kaikui ilmeisestikin laaksoon asti tuo niin tuttu sanoma: "Pfffeett­ruuschhhh" yhä uudelleen ja uudelleen, mihin liittyi kansanjoukon ääne­käs riemuitseminen.

   Aamulla jatkui ihmisvirran saapuminen paikanpäälle, ja pian alkoi­vat pienemmät niityt olla niin täynnä asukkaita, että ainoa suurempi vapaana oleva alue oli Giovannin heinäpelto.

   Me emme ole niinkään kiinnostuneita siitä, mitä nämä suuret ihmis­massat tekivät ja ajattelivat, sillä siinä ei juuri ole mitään ihmet­telemisen aihetta. Mutta voidaan ajatella erikoisella mielenkiinnolla sitä, mitä heti aamuvarhaisesta alkoi tapahtua Giovannin pellon niin sanotulla alaniityllä.  Naapurin mies ohjasi telttailijaryhmän toisen­sa jälkeen tälle omistukseensa siirtyneelle kaistaleelle, perien mak­sun ensimmäisen yön majoituksesta jo ennen paikalle ohjaamista. Oli siinä Giovanni-paralla ihmettelemistä, kun vaimo hädissään riensi kertomaan tästä mitä suurinta hämmästystä aiheuttavasta seikasta.

   Giovanni ei tavallisesti huutanut eikä korottanut ääntänsä, mutta nyt... nyt... tämä oli jotakin niin tavatonta ja röyhkeätä, ettei hän sitä saattanut käsittää! Häneltä oli riistetty aasi, häneltä oli riis­tetty mitä suurimmat ansiomahdollisuudet, sillä jos hän olisi itse saanut päättää, olisi hän ottanut aasinsa mukaansa ja vienyt sen alas Hopeajärven kylälle, sukulaismiehensä maatilalle. Mutta nyt, nyt tuo rakas eläin nukkui vieraassa paikassa, söi vieraiden ruokaa, ja julis­ti sanomaansa täysin vieraille ihmisille. Ja kaiken lisäksi nyt tämä julkea naapuri myi leirintäpaikkoja hänen pelloltansa!

   Mutta Giovannin tuohtumus kaikui kuuroille korville. Itse suuri sanansaattaja oli puhunut, antanut luvan naapurille! Kukaan ei olisi kykenevä vastustamaan näin korkean tahon lausumaa päätöstä, ei kukaan! Syntyi sellainen meteli, että sitä ei oltu aikaisemmin koettu, ja se löi laudalta senkin kiistelyn, mitä oli jo kylällä ehditty käymään sanansaattajan julistuksen merkityksestä. Naapurin vaimo piti miehensä puolta niin kiivaasti, että kasvot hohtivat tummanpunaisina. Mitä aasi oli sanonut, sitä oli kaikkien totteleminen! Hänen miehensä oli aasil­ta saanut luvan ottaa haltuunsa tämä alue, joka kaiken oikeudenmukai­suuden perusteella kuuluikin hänelle, olihan hän niin monta vuotta sitä vaalinut kuin silmäteräänsä, niin, silmäteräänsä, ja kasvoihan tässä niin hienoa ja mehevää heinää kuin ei missään muussa kohden koko kylän alueella! Giovanni parka, kohta häneltä vietäisiin niin talot kuin tavaratkin, jos kaikki tällä tavoin jatkuisi!

   Paikalle kutsuttiin nyt niin kylänvanhin kuin muukin neuvosto. Mitä oli tällainen meteli ja riiteleminen vieraiden läsnäolossa?

   Voidaan tuskin kuvata sitä ympärille kerääntyneen väkijoukon häm­mästystä, kun mies alkoi kertoa eilisiltaisesta kokemuksestansa. Miksi ei hän heti ollut rientänyt neuvoston jäsenten puheille kertoaksensa tästä suuresta ihmeestä? Oliko hän aikonut pitää itsellänsä tiedon tästä mitä merkityksellisimmästä asiasta? Niin, rohkeniko miestä syyt­tää siitä, jos tämä oli ottanut itsellensä erioikeuden henkilökohtai­sen sanoman kuulemiseen, sillä olisiko aasi todellakaan puhunut, jos ei olisi itse tahtonut? Ihmeiden määrällä ei siis ollut rajaa, ja jotakin tällaista oli jo ounasteltukin, sillä eihän todellinen julis­taja koskaan toista vain yhtä sanaa, vaan puhuu myöskin monisanaisem­min!

   Aasi puhui, aasi puhui siis jo kokonaisia lauseita! Mutta... mut­ta... vainko yksittäisille ihmisille? Giovanni parka! Kukaan ei ollut nyt enää kiinnostunut hänen asiansa puolustamisesta, sillä jokainen kynnelle kykenevä juoksujalkaa riensi kohti kokoussalia! Tämä oli paljon suurempi ihme kuin "Pietari" - sanan lausuminen, ja nyt halusi itse kukin kuulla puhuttavan kokonaisia lauseita! Ei, ei, ja ei! Oli selvääkin selvempää, ettei yksikään ulkopuolinen nyt saanut tulla sisälle saliin! Oli suorastaan pakko aivan väkisin tunkea ulos suuri määrä pyhiinvaeltajia, jotka tungeksivat ovella.

   Aasin kupeita vasten painautui nyt niin monta päätä kuin ylipään­sä  oli mahdollista. Ihmiset tunkivat sellaisella voimalla tämän eläinraukan ympärillä, ettei se tiennyt mitä tehdä. Mihinkään suuntaan ei ollut mahdollista peräytyä tai paeta, ja niin sille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi seisoa niillä sijoillaan. Mutta mitään ei kuulunut, mitään ei sanottu!

   "Ruokaa, äkkiä ruokaa!" Kylänvanhin huusi komentojansa niin kovaa kuin jaksoi, ajattelematta ollenkaan pyhän olennon korvia. Todellakin, ruoka  oli se taikasana, mikä nyt oli osoittautunut kaiken aaksi ja ooksi. Ruokaa piti saada tämän julistajan, sillä eihän kukaan tyhjällä vatsalla jaksanut tehdä mitään!

   Hörpsistä, hörpsistä, aasi ryysti vihreätä velliä. Kun yksi vadil­linen oli tyhjä, täytettiin astia heti uudelleen. Jo nyt oli yksi ja toinen aasia vasten painautunut korva kuulevinaan jotakin, aivan riip­puen siitä mihin kohtaan itse kukin oli onnistunut päänsä painamaan. Kyllä nyt suututti niitä, jotka olivat jääneet ilman kuuntelupaikkaa, sillä eihän kokonaisen kylän väki mahdu yhden aasin äärelle, vaik­ka tämä olisi kuinka suuri!

   Nyt voivat kaikki todistaa tästä suuresta jatkoihmeestä, sillä ei aikaakaan, niin alkoi kuulua riemastuneita huudahduksia. Tämä oli jota­kin valtavaa, sillä yksinkertainen, nöyrä eläin saarnasi kokonaisia lauseita, välillä kuuluttaen vanhaan tuttuun tapaan suurella äänellä: "Pfffeetthruuuscchhhh!" Niin, Petrus puhui, saarnasi, ja kyläläiset kuuntelivat!

   Mitä sitten sisälsi tämä saarna? Se oli jotakin valtavaa, sillä riippuen siitä mihin kukin oli korvansa asettanut, sen mukainen oli selitys julistetulle. Jokainen kuuli vastauksen juuri siihen kysymyk­seen, siihen kaipaukseen, mikä sillä hetkellä oli sydämellä ja mieles­sä. "Pyhä Pietari! Enkö minä sitä jo sanonutkin, ja nyt sain siihen vahvistuksen!" Näin huudahti useampikin, kuuluttaen koko joukolle saamansa sanoman. "Enkö minä sitä ole aina sanonut sinulle, tomppeli, että sinun on lopetettava se piipun poltto!", huusi yksi kylän "ämmis­tä" hurjana miehellensä. "Aasi sanoi minulle, että jos sinä et tottele tätä käskyä, sinun käy huonosti!" Sen uskoi ilman mitään suurempaa vakuuttelua kuka tahansa tämän vaimoihmisen tunteva. Naisen ääni oli niin paljon puhuva ja täynnä jumalallista vihaa, ettei sen kummempaa tuomionpasuunaa tarvittu!

   "Sinun on tehtävä parannus", huusi yksi ja toinen toisellensa, "aasi sanoi minulle, että minä olen oikeassa ja sinä väärässä!" Voi sitä sanomien määrää ja sisällön rikkautta! "Minulle aasi sanoi, että suuri onni odottaa minua aivan näiden päivien aikana!", huudahti yksi aivan aasin alla kyyhöttävä kuuntelija.

   Kaikkein huomiota herättävintä kaikessa tässä kokouksessa julistuk­sineen oli se, että kaikki hyvät sanomat oli osoitettu itse kuulijal­le, kun taas kaikki negatiiviset asiat koskivat jotakin sellaista ihmistä, joka seisoi ulommassa piirissä tai kuunteli toisella puolella aasia. Niin, näinhän sen oli parasta ollakin, jotta kaikki asiat to­della olisi esitetty mahdollisimman selkeästi, ajatus perustellen!

Tämä kirjoitus alkoi hahmottua kevättalven 1994 aikana, jolloin sairastin elämäni vakavinta influenssaa. Lähes kolmen kuukauden aikana en pystynyt puhumaan ainoatakaan tekstiä kaseteille, saati sitten suomentamaan kuukausittaisia kokouksia. Ääneni oli joko kokonaan kateissa, tai sitten pienikin puhuminen tuotti suurta vaivaa. Katson tämän seikan oikeuttaneen minut ikään kuin "tuhlaamaan" kallista aikaani hengellisen elämän alueella johonkin tämänkaltaiseen, mitä en rohkene monille hurskaille tuttavillenikaan lähettää.

Ääneni palattua useamman viikon täydellisen vaikenemisen jälkeen, oli niin paljon tärkeämpää tekemistä, etten tähän päivään mennessä ole katsonut voivani käyttää aikaani tämän kirjoituksen loppuun saattamiseen. Mutta en myöskään halua käsikirjoituksen pölyttyvän hyllylläni, joten päätin julkaista tämän kirjasen tässä muodossansa, jotta itse kukin sen käsiinsä saava saa ryhtyä pohtimaan näitä asioita innokkaassa odotuksessa sen suhteen, kohtaavatko ajatuksemme toisensa mahdollisen täydentävän osan ilmestyessä. Mutta tätä kertomusta ei voi julkaista kertomatta samalla tarinan loppua. Eikö tämä ole juuri sellaista kertomista, mitä monet kuuluisatkin kirjailijat ovat käyttäneet? Lopun paljastaminen ei tarkoita sitä, että kaikki olisi silloin tuotu julki, vaan sitäkin mielenkiintoisempaa on palata jatkamaan sen kuvaamista, mitä tuo "uusi järjestys" aikaansai tämän suuren tapahtuman keskellä. Aika on siis näyttävä, onko mahdollista palata uudelleen tuohon pieneen kyläpahaseen, jonka jokainen sopukka ja ympäröivä luonto on tungettu täyteen suuressa odotuksessa olevia ihmisiä.

Viimeinen luku

Kukaan ei ollut osannut odottaa sitä, mitä monta päivää sitten oli tapahtunut tässä syrjäisessä, vaatimattomassa kyläpahasessa. Mutta kiitos asutuksen hurskaan mielialan ja hartaan palvonnan, aivan odottamatonta ja mullistavaa saattoi tapahtua kuin taivaan lahjana vilpittömälle vaeltajalle. Kukaan ei olisi unohtava tuota päivää, jolloin ensimmäinen sanoma oli kaikunut aurinkoisessa syyspäivässä. Samoin ei kukaan olisi milloinkaan unohtava sitä päivää, joka aivan väistämättömästi kohtaisi tätä pientä yhteisöä ja sen tuhatlukuista vierasjoukkoa.

Tämän suuren hengellisen juhlan alettua oli aurinko hyväillyt noita vuorenrinteitä suloisella lämmöllänsä, mitä ei pitkään aikaan ollut koettu tähän aikaan tässä korkeudessa. Mutta nyt herätyksen jatkuttua siinä määrin, ettei aikaa enää mitattaisi päivinä, vaan viikkoina, alkoivat ensimmäiset lumihiutaleet leijailla kylmissään värisevien pyhiinvaeltajien ylle. Alkupäivien into oli jossakin määrin vähentynyt laskevan lämpötilan mukana, sillä yöpyminen teltassa tai lämmitystä vailla olevassa perävaunussa kieltämättä koetteli tähän korkeuteen tottumatonta ihmislasta.

 Koska aika nyt on todella kortilla, on edettävä tässä kertomuksessamme ripeää tahtia, sillä kaikkeahan voi täydentää sitten joskus mahdollisesti ilmestyvässä lisä-osassa. Aasi siis jatkoi palvelustehtäväänsä, ja aivan niin kuin odottaa saattoi, eivät kuulijat väsyneet kaiuttimista kaikuvaan viestiin, joka tuulettomalla säällä voitiin kuulla alhaalla Hopeajärven kylälläkin. "Pietari, Pietari, Pietari", oli sanoman ydin... ja miksei koko sanoman sisältökin itse sanansaattajan osalta. Mutta sitäkin innokkaammin julisti omaa selitystänsä tästä lyhyestä viestistä paikalla hääräävä pappi. Mikä itse kunkin todellinen käsitys oli, sitä on nyt aivan mahdoton ryhtyä julkituomaan, mutta jotakin siitä kertoo se, mitä pelkillä silmillä saattoi havaita. Aivan ilmeisestikin oli kylän jakautuminen pieniin ryhmiin entisestäänkin syventynyt, sillä kokoushuoneen ovella seisoi öisin toistakymmentä kyläläistä aidanseiväs kädessänsä, sillä nyt kukaan ei luottanut toisiinsa. Eihän missään tapauksessa ollut oikein, jos joku ryhmä olisi livahtanut pyhän sanansaattajan luokse ilman muiden paikallaoloa, sillä sehän olisi johtanut tiettyyn erikoisasemaan!

Nyt juhlan jatkuessa ei illan hämärässä ainoana valkeana hohtavana ollutkaan enää pyhän Pietarin lähes oikean kokoinen kipsipatsas tai pienempi Marian kuva, vaan kaiken keskipisteenä loisti suuri, vaalea kaapu, joka oli puettu pyhän eläimen ylle. Kyllä, kyllä, velvollisuutemme on kertoa julki, että suuri osa paikalla olijoista loukkaantui kuullessansa tämän mielipiteen, sillä he eivät enää kutsuneet tuota harmaaseen nahkaan pukeutunutta olentoa eläimeksi, vaan... no niin, jaa... antaa olla sittenkin!

Miten on mahdollista se, että tällainen suuri "etsikonaika" ei yhdistäkään ihmisiä, vaan jakaa heitä, saattaa heidät ilmeiseen vihanpitoon toinen toistansa kohtaan? Siinä on varmastikin kysymys, jota itse kunkin nyt tulee pohtia mielessänsä. Miksi eivät naapurit enää tervehtineet toisiansa, vaan kulkivat kujilla kuin hevosen silmälaput päässänsä? Olisiko yksi selitys siihen se, että melkein jokaisessa talossa oli Pietari-niminen pojanjullikka, jota sanansaattajan sanoma niin ilmiselvästi tarkoitti? Niin, erikoisesti juuri nyt illan hämärässä ja lukuisten nuotioiden loisteessa voitiin kaikkialla havaita valkeisiin viittoihin puettuja poikalapsia, jotka kukin omalla tavallansa, joko astelivat hartaasti ja ylväsryhtisinä pyhiinvaeltajajoukon keskellä, tai sitten lasten tavoin unohtaen korkean asemansa juoksivat hippasta "alempiarvoisten" ikätovereidensa kanssa.

Totisesti, suuri muutos oli tapahtunut tässä yhteisössä, eikä se ollut koskettamatta pientä aasiparkaakaan. Se oli jatkanut sanomansa julistusta kaiken sen hernekeiton voimalla, mitä sille jatkuvasti tuputettiin kaikenlaisin lisukkein. Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiota siihen, että sen jo ilmiselvästi oli vaikeata nousta oljiltansa ja seisoa tukevasti, sillä joka aamu joukko paikalle saapuvia hartaita palvojia kilpaili siitä, kuka sai olla auttamassa sitä pystyyn nousemisessa. Olihan ilman muuta selvää, että niin raskas julistustoiminta väsytti yksinkertaisen luontokappaleen!

Kukaan ei myöskään kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka aasiparka päivä päivältä pullistui pullistumistaan, niin että sen ympärysmitta alkoi lähennellä kaksinkertaista entiseen verrattuna. Mutta ihmisille se merkitsi vain hyvää asiaa, sillä tarkoittihan se toki menestystä ja vaurautta koko heidän asiallensa! Erikoista huomiota ei myöskään ainakaan julkisesti kiinnitetty siihenkään asiaan, että kokoushuoneeseen aamulla saavuttaessa henki oli salpaantua jokaiselta sisään astuvalta, sillä siinä määrin julisti tämä innokas saarnaaja sanomaansa kautta yönkin. Toki, toki, ei mikään mennyt hukkaan, sillä alhaalta kylältä hankitut nauhurit tallensivat kaiken suurille keloillensa, jotka sitten päivällä kuunneltiin kaikkien ollessa paikalla. Mutta oli yksi asia, missä vallitsi melkoinen epäsuhta eri ryhmien välillä, sillä vain muutama oli huomannut jotakin sellaista, mikä saattoi heidät aivan erikoisasemaan muihin verrattuna. Oli se kumma, etteivät muut olleet sitä huomanneet! Joka ikinen kokkare, ja nyt viimeaikoina juokseva liemen pisara katosi aasin pahnojen seasta innokkaiden keräilijöiden muovipusseihin, jotka sitten vaivihkaa kotona tyhjennettiin vanhoihin lääkepurkkeihin. Kylältä oli lähtevä tuhansia annoksia pyhää... hmmm... kyllähän sen nyt jokainen tietää mitä!

Oli hirvittävää kuvata sitä päivää, jolloin suuri onnettomuus kohtasi pientä aasiparkaa matkallansa alas pelloilta. Mitä siis sanoisimme nyt siitä, mitä juuri nyt, tänä kalvakkaana, pilvisenä, järkyttävänä päivänä tapahtui? Jo eilen kyläläisten mielessä ensimmäistä kertaa oli käväissyt jonkinlainen aavistus, sillä tarvittiin entistä suurempi ponnistus aasin pystyyn nostamiseen, ja aivan ilmiselvästi sillä oli suuria vaikeuksia pysyä tolpillansa. Se huojui ja heilahteli, yrittäen asettaa kavionsa mahdollisimman leveälle tasapainon ylläpitämiseksi. Ja kummallista kyllä, hernerokkaakaan ei kulunut niin paljon kuin tavallisesti. Mutta ehkä merkittävin seikka oli se, että suurin osa viesteistä oli muuttunut epäselviksi, niin että niitä oli hyvin vaikea tulkita. Ennen niin selvä "Pfffeetthrhuussch" oli enemmänkin muuttunut joksikin muuksi, ehkä lähinnä joksikin sellaiseksi, mitä voitaisiin luonnehtia sanalla: "...???" Vai voiko sitä ylipäätänsä luonnehtia jollakin ihmissuulla julkituotavalla ilmaisulla? Hmm... hmmm... Koska tämä on kirjan muotoon laadittu kertomus, on meidän yritettävä kuitenkin, joskin se on vaikeata. Keskittyminen... "...???" Ei tule mitään, ei sitten millään! Meidän on vain tyydyttävä kuvaamaan sitä, sillä emmehän me omaa sellaista selittelykykyä, mikä noilla kyläläisillä oli, emmehän?

Niin, niin kovasti kuin tekisikin mieli hypätä tämän kohdan ylitse, on meidän yritettävä suorittaa saamamme tehtävä. Ehkä suurin tekijä viestien vaikeasti ymmärrettävyyteen oli se seikka, että aasin toiminto nyt enemmänkin alkoi muistuttaa sitä, mikä eläimelle kuuluukin. Se ei enää poistanut pelkkää suolistokaasua, vaan hetki hetkeltä enemmän poistui samanaikaisesti kummallisen käymistilan saavuttanutta ruskeanvihertävää lientä, joka valui pitkin kokoushuoneen lattiaa levittäen sellaista lemua, että itse kukin melko pienin väliajoin riensi ulos tarkastamaan sään kehittymistä.

Tänään kokoussaliin kokoontunut seurakunta sai tehdä kaikkensa pyhän julistajansa pystyyn nostamiseksi, ja kun huomio hetkeksi herpaantui, lässähti aasiparka nurin sellaisella voimalla, että koko rakennus tärähti. Mutta vieläkään eivät hurskaat mielet osanneet aavistaa jotakin siitä, mitä muutaman minuutin sisällä tulisi tapahtumaan. He olivat onnellisessa odotuksessa, uskoen kaiken pahan olevan kaukana kaukomailla, tai ainakin alhaalla laaksossa.

Koska aasiparka haroi kavioillansa kuin apua pyytäen, uskoivat kyläläiset sen ilman muuta haluavan uudelleen pystyyn, ja niin se voimanponnistuksin saatiin uudelleen jaloilleen. Mutta mitä jos se taas uudelleen kaatuu? Sehän saattaa satuttaa itsensä? Kekseliäisyydellä ei ole rajoja näinkään yksinkertaisen joukon keskellä, ja niinpä yksi seurakunnan vanhemmiston jäsenistä, uuden järjestyksen valvojista, keksi istuvansa kapealla, melko matalalla pöydällä, jolla oli todella tukevat jalat. "Ystävät, ystävät, odottakaa hetki, minä sain ilmestyksen!" Ja totisesti, tämä ilmestys sai koko joukon huudahtamaan kiitollisena, sillä totisesti, totisesti, johan oli sanansaattaja väsynyt niin paljoon seisomiseen, ja siksi tuli taakka antaa tälle niin tukevajalkaiselle pöydälle, joka vuosikymmeniä oli palvellut niin kastemaljan alustana kuin muidenkin pyhien toimitusten suorittamispaikkana.

Mutta pöytä oli sittenkin melkoisesti korkeampi kuin oli ajateltu, ja aasia piti hiukan nostaa, jotta pöytä saatiin tungettua sen jalkojen väliin valtavasti pullistuneen mahan alle. Hetken aikaa aasi kuin ihmetteli toimenpidettä ja näytti nauttivan siitä, että paino ei nyt ollutkaan sen hentojen jalkojen päällä. Mutta kun nyt omat jalat jättivät oman osuutensa taakan kantamisesta suorittamatta, levisi pullistunut maha tasaisella pöytäpinnalla sellaisella tavalla, että hetken kuluttua aasiparka päästi vieläkin kauheamman parkaisun kuin tuona hirvittävänä päivänä, kun... kun... kuka sitä kestäisi uudelleen kertoa!

Tämä päivä oli vieläkin hirvittävämpi, kauhistuttavampi... Ryhdistäydy, ja kerro lyhyesti, ilman tunteenpurkauksia! Hyvä on! Hyvä on! Tänä päivänä aasi kirjaimellisesti räjähti tuolla pöydällä, sen suolet repesivät, sisukset repesivät, kura lensi ympärillä kauhusta pyörennein silmin tuijottavien ylle sellaisella voimalla, että... sitä emme kerrokaan.

Mitä tästä kaikesta opimme, mitä siitä tulee ajatella? Millaiset olivat hautajaiset, millainen patsas pystytettiin, siitä kerromme joskus toiste. Eikö olekin ilman muuta selvää, että pystytettiin patsas??? Niin, kaikkea tätä on mietittävä todella pitkään ja hartaasti, ennen kuin kertoo jotakin lisää. Siispä kuulemisiin!

Markku Vuori

Copyright 1994

Kaikki oikeudet pidätetään