KANTAKAA TOISTENNE KUORMIA

   Johannes oli luonnostaan melko hiljainen, vaikka sopivan tilanteen tullen häntä ei missään suhteessa voinut pitää tuppisuuna. Johtuneeko osittain tästä ajoittain suurestakin vaikenemisesta se, että jo melko varhaisina vuosina häntä oli alettu pitää jossakin määrin tyhmänä. Tyhmän täytyi olla sellaisen, joka ei heti ollut valmis puolustamaan itseään tai tuomaan julki ajatuksiaan seurassa! Kun muut jo olivat kertoneet mielipiteensä, istui tämä vain paikallaan ja seurasi katseellaan muita.

   Johannes oli koko ikänsä rakastanut ihmisten katselemista ja seuraamista. Hän ei tehnyt sitä ilkeyttään tai pahansuopaisuuttaan, vaan pikemminkin kaikki ihmisiä kohdanneet onnettomuudet ja epäonnistumiset koskivat Johanneksen sydämeen aivan kuin kaikki olisi tapahtunut hänelle itselleen. Jo kouluaikana hänen sydämensä oli itkenyt kyyneleitä hänen seuratessaan kuinka luokan vähempiosaisia kiusattiin ja pilkattiin. Hänen olisi tehnyt mieli puuttua asioihin, mutta siihen eivät hänen voimavaransa riittäneet.

   Se että häntä pidettiin tyhmänä, huvitti häntä melkoisesti. Mitä tyhmempänä häntä pidettiin, sitä avoimemmin ihmiset paljastivat omat heikkoutensa, ja naureskellessaan tietyille asioille ikään kuin Johannes ei olisi käsittänyt mitään, eivät he aavistaneet tekevänsä itsensä naurunalaisiksi. Johannesta hymyilytti usein se, kuinka ihmiset vuodesta toiseen selittivät hänelle tiettyjä asioita aivan kuin jollekin, jolla ei ole aivoja ollenkaan!

   Seuratessaan ihmisiä ja heidän edesottamuksiaan jo niin monen vuoden ajan, oli hänelle kehittynyt melkoisen tarkka psykologinen silmä. Hän ei ollut milloinkaan opiskellut psykologiaa, mutta nyt selaillessaan joitakin oppikirjoja joutui hän toteamaan, että elämä oli jo opettanut hänelle samat asiat. Kirjoilla oli tuskin mitään uutta sanottavaa.

   Uskovaiset yleensä ottaen suhtautuivat halveksivasti kaikkea psykologiaan viittaavaa kohtaan, eikä Johanneskaan ollut mitenkään kovasti laajemman alan opiskelun kannalla. Mutta perusmuodossaan ei tätä tieteenalaa vastaan voinut mitään sanoa, koska lyhyesti sanottuna oli kysymys käytännön ihmistuntemuksesta, niin itsensä kuin toisenkin ihmisen. Perusajatus kaikessa oli se, että ihminen tiesi kuka ja mitä oli, ja osasi nähdä itsensä oikealla paikalla muiden ihmisten keskuudessa, ja vastaavasti osasi nähdä muiden ihmisten paikan tässä yhteisessä elämässä. Mitä voitaisiinkaan sanoa useimmista uskovaisista tämän ajatuksen pohjalta? Tiesivätkö uskovaiset ihmiset oman paikkansa tämän ihmiskunnan keskuudessa, vai elivätkö he jossakin eristäytyneessä maailmassa omissa mielikuvissaan?

   Johannes mietti kaikkia näitä asioita vaellellessaan vuoristopolkuja pitkin. Hän oli todellakin yksinäinen, sillä pitkään aikaan ei kukaan ollut soittanut tai kirjoittanut. Ja jos joku kirjoitti tai soitti, niin se koski jotakin sellaista, mitä toivottiin Johanneksen tekevän. Kukaan ei soittanut hänen itsensä tähden, vain saadakseen kuulla hänen äänensä ja tietääkseen mitä hänelle kuului. Jos nyt puhelin soi tai joku tuli hänen luoksensa, oli näillä ihmisillä joitakin odotuksia tai vaatimuksia hänen suhteensa.

   Vuosia sitten puhelin oli soinut usein, ja häntä oli pyydetty mukaan moniin tilaisuuksiin. Olipa joku kutsunut hänet eräälle alppijärvelle kalareissullekin, mutta jälkeenpäin tokaissut kiitollisuudenvelkaan joutuneelle veljelle: "Käsitätkö lainkaan, kuinka kalliiksi tuo matka minulle tuli?" Ei, kaikesta huolimatta Johannes ei ollut katkeroitunut, mutta hänen sydämensä oli murheellinen. Lähes kaikesta, mitä hänelle oli vuosien mittaan annettu, häntä muistutettiin ja toivottiin hänen olevan kiitollinen. Hän oli kiitollinen, kyllä, mutta jokin hänessä itki koko ajan.

   Aikaisempina vuosina häntä oli tarvittu, sillä siihen aikaan hän oli ainoa todella kielitaitoinen ja myös ainoa, joka oli paremmin perillä hengellisistä asioista kylällä. Mutta ajan mittaan yksi toisensa jälkeen oli tullut kylläiseksi ja jättänyt Johanneksen omiin oloihinsa. Häntä ei tarvittu, sillä hän ei suostunut niihin vaatimuksiin, joita hänelle asetettiin. Häntä olisi tuettu niin taloudellisesti kuin hengellisestikin, jos hän olisi tehnyt juuri niin kuin hänelle sanottiin. Jos hän olisi saarnannut juuri sitä, mitä hurmahenkiset saarnamiehet esittivät, ei hänellä olisi ollut huolta huomisesta eikä rahasta. Mutta kuinka hän olisi voinut tehdä jotakin sydämensä vakaumusta vastaan? Ei, hän ei voinut loukata Häntä, joka oli hänen sydämeensä asettanut totuudenrakkauden!

   Mikä oli se todellinen syy, miksi hän oli jäänyt näin yksinäiseksi, sitä hän ei pystynyt täysin käsittämään. Mutta oli joitakin tapauksia, jotka olivat pahentaneet tilannetta suuresti ja saattaneet hänen yllensä sellaista syyllisyyttä, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Hänet vain vietiin mukaan asioihin, joista hän olisi pysynyt visusti erossa, ellei veljenrakkaus olisi yhä uudelleen asettanut vaatimuksia ja odotuksia.

   Klaus oli Johanneksen lähinaapuri, ja tämän kanssa hän usein matkusti yhdessä, ja silloin tällöin he suorittivat yhdessä joitakin työurakoita. Klaus ei ollut missään suhteessa kätevä käsistään, mutta karkeamman ja voimaa vaativan työn suhteen hän oli todellinen asiantuntija ja voimamies. Rakentaessaan uudisrakennusta itsellensä tämä joutui tilanteeseen, jota ei ollut milloinkaan uskonut kohdallensa sattuvan. Rahat olivat loppua ennen kuin uudet huoneet olivat valmiit! Pankkilaina oli tuntunut aluksi riittävän, ja hetken innoituksessa oli koko perhe ajanut muutaman viikon lomalle Italiaan. Matka oli ollut suurenmoinen, vaikka kukaan perheestä ei osannut maan kieltä.

Ylpeänä esitteli Klaus vuodesta toiseen tuon matkan niin dia- kuin värikuviakin, ja kertoi suurieleisesti maailmanmatkaajan tavoin kokemuksista, joiden veroisia kenelläkään seurakuntalaisella ei saattanut olla. Olihan harvalla varaa matkustaa aivan saapasmaan eteläkärkeen asti! Mutta tämän matkan seurauksena oli, että aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta iski perheen tietoisuuteen, että yhteisellä pankkitilillä olleet lainarahat loppuivat, ennen kuin ullakkokerros oli valmiina mäntylaudoituksineen. Alakerta oli tosin melkein valmis, mutta ulkokaton ja pohjakerroksen välissä oli vain valtava tuulen läpipuhallettava ullakko. Tämä tyhjyys alkoi kauhistuttaa niin Ann-Marieta kuin Klausiakin.

   Rakennusaineet olivat tunnetusti kalliita tässä osassa maailmaa, ja niinpä Klausin ei auttanut muu kuin ryhtyä haalimaan käytettyä puutavaraa kaikista mahdollisista paikoista. Mutta tämä ei ollutkaan niin helppoa kuin oli luultu! Tietoisena hintatasosta ei juuri kukaan ollut valmis luopumaan puupalasestakaan puoli‑ ilmaiseksi, ja niinpä Klaus joutui ajelemaan kauas ympäristöalueille. Näillä matkoillaan hän tuli suunnanneeksi maastoautonsa metsäiselle järvialueelle, jonka laidassa sijaitsi vanha mylly aikanaan vuolaana virranneen vuoristopuron paikalla. Nyt puro oli lakannut virtaamasta, sillä eräänä talvena oli lumivyöry tuonut mukanaan sellaisen määrän kiviainesta, että puron virtaus oli siirtynyt jonkin matkan päähän myllystä. Mylly oli hylätty käyttökelvottomana.

   Itse asiassa enemmän lammeksi kuin järveksi kuvattava vesi oli muuttunut vähitellen yhä enemmän suoksi. Asioista tietämätön saattoi lähteä kiertämään myllyrakennusta ruohoista pengertä pitkin käsittämättä ollenkaan, että tukevan näköinen ruohokenttä olikin upottavaa sammalta ja mutaa.

   Kukaan ei tiennyt kenelle tuo rakennus tuossa tilassaan kuului, ja niin nuoriso kuin vanhempikin väki oli kantanut paikalta kaiken irrallisen ovia ja ikkunaluukkuja myöten. "Kiitos Herralle" alkoi kuulua Klausin suusta tämän kiipeillessä myllyn rakenteissa puumateriaalin kuntoa tarkastellen. Kaikki tukirakenteet ja yläkerran puulaudoitus olivat kuin uutta, ei, vaan parempaa kuin uusi! Vuosikymmenet olivat patinoineet raaka‑ aineen, ja se olisi pysyvä sellaisena ja muuttumattomana vielä toisetkin vuosikymmenet. Mylläri oli aikanaan asunut täällä yläkerrassa perheineen, ja siksi kaikki oli tehty niin huolella.

   Tässä oli nyt Herran vastaus Klausin pulmaan, ja ilonkyyneleet silmistä virraten hän polvistui ikkunan viereen katsellen seinien mäntypintaa. Nämä laudat ja tukirakenteet riittäisivät suurenmoisesti hänen yläkertansa rakentamiseen. Kaikki oli täällä odottanut vain sitä hetkeä, kun saisi siirtyä oikealle paikalleen hänen taloonsa. Hän saattoi kuvitella olevansa omassa kodissaan!

   Seuraavana päivänä Klaus ajoi traktorinsa aivan myllyn viereen ja alkoi purkaa laudoitusta. Ensin sisältä, mahdollisesti paikalle eksyvien kulkijoiden varalta. Eihän ollut aivan varmaa, etteikö joku mahdollisesti olisi saattanut tietää jonkun, jolla olisi ollut vaatimuksia myllyn suhteen. Mutta tämä ei vaivannut Klausin omaatuntoa, sillä mylly oli näin pitkän ajan ollut hyljättynä, ja ulkolaudoitus oli niin mädäntynyt, ettei kenenkään mieleen olisi voinut tulla, että rakennuksessa olisi vielä käyttökelpoista puutavaraa. Ei, tämä oli Herran johdatus, tämä oli ratkaisu Klausin pulmiin!

   Pian oli purkaja huomaava, ettei työstä tullut mitään yksin. Hänen oli saatava apulainen, joku, joka pitäisi suunsa kiinni. Mutta kuka olisi sellainen? Katto olisi pakko purkaa ennen kuin yläkerran seinälaudoitukseen pääsisi käsiksi. Kuka olikaan tuohon aikaan ollut niin taidoton ja tyhmä rakentaja, että oli laudoituksen päät laittanut kattotukien alle!

   Illalla vielä Klaus ajoi Johanneksen pihalle ja toi mukanaan kylältä halvalla ostamansa tasakärkisen lapion. "Oli niin hyvä tarjous, että ajattelin ostaa sinullekin yhden", totesi hän ja istuutui pihakeinuun. Olisiko Johanneksella kovia kiireitä lähipäivinä? Kyllä Klaus tiesi, ettei tällä ollut moneen kuukauteen ollut mitään ansioita, eli ei mitään työtä!

   Johannes hiukan ihmetteli sitä, kuinka Klaus oli voinut ostaa purkuoikeuden tuohon autiomyllyyn, joka niin kauan oli ollut nuorison lemmiskely- ja temmellyspaikkana, mutta koska hänen tapanansa ei ollut kysellä turhia, ei hän osannut epäillä asiassa olevan mitään hämärää; olihan kysymyksessä seurakunnan vanhemmistoveli. Toisaalta kuitenkin tuntui mahdottomalta ajatus, että yhtäkkiä olikin löytynyt joku, joka saattoi toimia myyntimiehenä.

   Paikanpäällä Johannesta alkoi kuitenkin kauhistuttaa. Myllyn turvepeitteinen katto näytti olevan taivaissa takana siintäviä vuorenhuippuja vasten. Tuonne hänen pitäisi kiivetä liukkaalle, aamukasteen liukastamalle, limaiselle ja jyrkälle katolle! Pelkkä ajatuskin sai hänet tuntemaan huimausta! Talvella satoi yleensä vuorilla niin paljon lunta, että katto oli tehty hyvin viettäväksi, etteivät suuret lumimäärät pääsisi kerääntymään sille. Miten siellä ylipäätänsä voisi pysyä niin kauan että voi tehdä alun reiälle, mistä ryhtyä purkamaan mätiä lautoja? Johanneksen kanta oli selvä: työ oli suoritettava siten, että sisältäpäin puhkottiin katto ja sitten työnnettiin turpeet ja mädäntyneet laudat räystään ylitse. Mutta sehän ei sopinut Klausille! Turpeet oli lapioitava katolla seisten pois ja vasta sitten koskettava laudoitukseen!

   Klaus kaivoi traktorin penkin alta pitkän köyden ja sitoi sen Johanneksen vyötärön ympärille ojentaen tämän käteen juuri ostamansa lapion. Johannes katsoi ihmetystä täynnä olevin silmin veljeään, ja suu haukkoi kuin sanoakseen jotakin, mutta ei saanut aikaiseksi minkäänlaista korvin kuultavaa ääntä.

   Hetken aikaa Klaus tuijotti takaisin, mutta sitten muisti, kuinka Johannes kerran oli ollut pudota navetan katolta. Tämä mokoma koki silloin tällöin korkeanpaikan kammoa ja tällaisen kohtauksen tullessa ei leikillä ollut sijaa. Huokaisten otti Klaus köyden ja pyysi ojentamaan itselleen lapion aukosta, josta ennen oli mennyt katolle eräänlainen puinen tuuletusputki tai uuninpiippu. Varovaisesti edeten hän pääsi harjalle, mutta joutui toteamaan, ettei ollut minkäänlaista paikkaa, mihin köyden olisi voinut kiinnittää. Johannesta kauhistutti koko asia, ja veljenhädässänsä tämä anoi toista tulemaan pois katolta. "Älä huuda siellä niin kovasti", tiuskaisi Klaus katolta. Homma oli tehtävä ja sillä selvä!

   Vuoristossa kaikki äänet kaikuivat kauaksi, ja nytkin Klaus kuuli Johanneksen varoittavan äänen vastaavan kaikuna viereisestä kallioseinämästä. Pilaa koko homman, tuli heti ajatus katolla tasapainoilevan mieleen. Joku saattaa kuulla ja tulla katsomaan mitä täällä on tekeillä.

   Nyt ensimmäistä kertaa Johannes todella alkoi käsittää, ettei kaikki ollut aivan siten kuin hänelle oli kerrottu. Jos ei saanut huutaa, varoittaa veljeänsä putoamasta, niin jokin oli silloin pahasti vialla. Mitä Klaus pelkäsi enemmän kuin putoamista katolta? Hetken kuluttua tuli aukosta esiin köydenpää ja kehotus sitoa se lattialankkuun kiinni. Johannesta kauhistutti se, että köysi piti sitoa kiinni aivan päästänsä. Näin oli tehtävä, jotta Klaus itse voi säädellä pituutta siirtyessään katolla lähemmäksi ja kauemmaksi räystästä. Oliko tuo nyt oikein viisasta? Eikö olisi parempi että Johannes pitäisi kiinni toisesta päästä ja säätelisi pituutta? Mutta Johannes saattoi päästää irti ja pudottaa katolla ahkeroivan; ei, Johannekseen ei voinut luottaa tällaisessa tapauksessa, vaikka tämä olisi sitonut köyden itsensä ympärille!

   Toistamiseen toisen suuttumuksesta huolimatta Johannes anoi tätä tulemaan pois aivan järjettömästä yrityksestä. "Mene hakemaan sorkkarauta traktorin penkin alta, äläkä häiritse minua koko ajan!", kuului tiukka käsky katolta.

   Johannes aloitti vaivalloisen matkansa alas puutteellisia portaita pitkin. Klaus katseli taivaan sineen ja siintäviin vuoriin ja unohti suuttumuksensa tuota hermoilijaa kohtaa, joka tosin varmasti tarkoitti hyvää, mutta ei ymmärtänyt mitään todellisesta työnteosta. Se oli sellainen mammanpoika, joka tosin saattoi kovastikin ajoittain tehdä työtä, mutta ei, todellisiin miesten töihin siitä ei ollut! Toista oli hänen, joka ankaralla ruumiillisella työllä oli hankkinut perheellensä katon pään päälle, ja milloinkaan ei ollut puuttunut ruoka pöydästä. Hetkeksi tahtoi jälleen tulla huolestunut mieli ajatusten mennessä tyhjään pankkitiliin. Ei, nyt oli Herra auttanut häntä ja suonut tällaisen mahdollisuuden talon valmiiksi saattamiseen.

   Jälleen kerran katse kohosi taivaan sineen, ja Klaus viritti koko sydämestä nousevan kiitoslaulun Herralle, joka niin oli pitänyt hänestä huolta. Jalat niin tukevasti kuin mahdollista limaisen sammalkaton päällä, tämä riuska mies nosti lapionsa ensimmäiseen iskuun tuota vihollista vastaan, joka esti häntä pääsemästä käsiksi siihen, mitä hänen mielensä niin suuresti janosi. Melkein alas asti päästyään Johannes ehti kuulemaan mahtavan baritonin laulavan sanat: "Oi Herra suur!", kun tämä riemullinen ääni katkesi kuin leikaten, ja katolla kävi humaus ja kuului surkea parkaisu: "Apua, Herra auta!" Yläkerrasta kuului kova napsahdus kun köysi kiristyi lujasta tempauksesta, ja samaan hengenvetoon kuului ankara tömähdys tuon onnettoman ruumiin iskeytyessä köyden pysäyttämänä myllyn ulkoseinään.

   Johanneksen sydän hypähti kurkkuun, ja jalat lamaantuivat, niin ettei hän voinut astua askeltakaan eteenpäin. Hän ei kestänyt nähdä läheisen veljen kuolemaa! Hetkeen ei kuulunut mitään, ja kauhu täytti sisällä olevan mielen. Klausin täytyi olla kuollut! Muutamaan hengenvetoon hän ei voinut kuvitellakaan menevänsä ulos katsomaan kuollutta. Mutta sitten alkoi ulkoa kuulua surkeaa korinaa ja ahdistunutta vinkunaa. Vielä ei Klaus ollutkaan kuollut, nyt oli kiiruhdettava apuun!

   Klaus oli pudonnut lammen puolelle, sinne, missä ei ollut pitävää maaperää. Mutta sitä ei Johannes tiennyt. Siinä roikkui tuo onneton taivaan ja maan välillä. Tämän oikea käsi oli oudosti sotkeentunut köysisilmukoiden väliin, niin että vain vasen käsi oli vapaana. Tämä onneton oli kietonut köyden vatsansa ympärille, ja pudotessa oli pyörinyt räystään ylitse voimatta pysäyttää putousta!

   Johannes ei tiennyt mitä tehdä. Takaisin katolle vetäminen olisi ollut täysin mahdotonta, ja tässä tilassaan Klaus olisi tukehtuva muutamassa hetkessä, sillä köysisilmukat estivät tätä hengittämästä. Tällä seinustalla oleva ikkuna oli aivan liian kaukana, eikä sieltä voinut ajatella minkäänlaista apua löytyvän. Jotakin oli tehtävä ja nopeasti, sillä ystävän kasvot alkoivat näyttää hirvittäviltä kun tämä ei saanut vedetyksi henkeä. Ainoa mahdollinen keino auttaa oli rientää tämän alle ja nostaa jaloista. Johanneksen niskassa seisoen Klaus saattaisi yrittää hellittää kuristavaa otetta.

   Klausilla oli eräänlainen salattu ihastus armeijaa kohtaan, ja tämä oli hankkinut ylijäämävarastosta teräsvahvisteiset maihinnoususaappaat, joita hän suurella mieltymyksellä piti aina metsällä käydessään. Nyt onnettomuuden lisäksi hänellä oli nämä saappaat jalassansa, ja teräsvahvisteiset reunat pureutuivat Johanneksen niskaan ja kaulaan sellaisella voimalla, että tältä pääsi huuto, ja kyyneleet tulivat silmiin. Mihin tilanteeseen hän olikaan joutunut! Vielä hetki sitten hän oli ollut kotona kaikessa rauhassa, miettien elämän menoa, ja nyt yhtäkkiä hän herää todellisuuteen, jota hän ei milloinkaan ollut kuvitellut kohtaavansa. Tässä hän seisoo veljensä alla ja yrittää estää tätä tukehtumasta mielettömyytensä köyteen!

   Klaus rimpuilee köydessä henkensä edestä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta nostaa itseään köyden varasta, sillä yhdellä kädellä se ei onnistu. Köyden kuristavaa otetta on kuitenkin hellitettävä ajoissa, ennen kuin hapenpuute tulee liian suureksi. Johanneksen tuska alkaa käydä kestämättömäksi ja koko ruumis alkaa vapista ylivoimaisesta ponnistuksesta. Jalat alkavat pettää hänen allaan.

   Klaus alkaa hiukan rauhoittua ja onnistuu hiukan helpottamaan köyden puristusta. Yhtäkkiä Johannes kuitenkin huomaa, etteivät hänen jalkansa olleet se mikä petti, vaan maa hänen jalkojensa alla alkoi antaa myöten. Ohut pintakerros murtui tämän painon alla, ja vesi nousi nilkkoihin. Klaus alkoi uudelleen vikistä ja valittaa alla olevan alkaessa hellittää nostavaa voimaansa. "Nosta, nosta!" soperteli tämä suorastaan vihaisesti. Mutta kuinka Johannes olisi voinut nostaa, kun ei ollut tukevaa maaperää jalkojen alla? Kumpikin painui hyvän matkaa liejuiseen mutaan, ei, Klaus oli yhä kuivilla ja köyden varassa, mutta Johannes alkoi jo pelätä. Kuinka ihmeessä Klaus saattoi koko ajan tulla alaspäin hänen päällänsä?

   Yläkerran lattiaan kiinnitetty köysi alkoi rikkoa aukon reunaa ja katkoi mätiä lautoja yhden kerrallaan. Aina kun yksi lauta katkesi, pääsi köysi alemmaksi, ja Klaus tuli kymmenisen senttiä syvemmälle. Klausia tukehdutti, mutta muuten hänellä ei ollut suurtakaan hätää verrattuna siihen, että veli hänen allansa painui yhä syvemmälle liejuun.

   Klaus oli hädissään omasta puolestaan, ja hänen elämänsä hänen omien sanojensa mukaisesti lipui hänen silmiensä editse kuin elokuva. Näin hän kertoi myöhemmin. Miten kävisi vaimon ja lasten, jos hän nyt kuolisi? Miten kävisi uudisrakennuksen? Jalat alkoivat rimpuilla entistä enemmän, ja suusta pääsi yhtenäinen komennusten vyöry. "Nosta, nosta, nosta!" Mutta mitä auttoi Johannesta se, vaikka kuinka komennettiin seisomaan alallaan ja tukemaan selässä seisovaa, kun lieju yhä enemmän imi sisäänsä ja selässä seisovan kengät pureutuivat yhä syvemmälle niskaan? Klaus omalla rimpuilullaan pahensi tilannetta entisestään, ja ylhäältä kuuluva lautojen paukahtelu ja räystään ylitse tippuvat turvepaakut pahensivat tilannetta entisestään, ja saivat kauhun kasvamaan veljien mielissä. Jokaisella paukauksella veljet painuivat syvemmälle ja syvemmälle.

   Johanneksen syytä oli kaikki, kun ei ollut suostunut menemään katolle! Olisihan Klaus hallinnut tilanteen silloin paremmin, ja nyt tuo huomattavasti heikompi ja ruumiillisesti voimattomampi oli alla. Tilanne ei ollut enää hallittavissa, ja nyt kaikki loppuisi siihen, että molemmat tukehtuisivat mutaan!

   Tähän mennessä ei putoamisen jälkeen kumpikaan ollut korottanut ääntään, mutta ollessaan jo vyötäisiään myöten liejussa alkoi Johannes voimiensa takaa karjua apua. Kallionseinämät kaikuivat ja toistivat huutoa moninkertaisena. Mutta kaiken tämän hädän keskellä oli mielettömintä se, että Klaus toistamiseen hoki allansa painuvalle: "Ole hiljaa, ole hiljaa, kyllä tästä selvitään!"

   Johannes oli hetken hiljaa ja pohdiskeli tilannetta. Jos nyt irrottaisin nuo kuristavat saappaat otteestaan ja yrittäisin pelastaa vain itseni, saattaisin selvitäkin vielä tukevalle maaperälle. Olenhan tässä syyttäni, toisen mielettömyyden takia, väärän voiton tavoittelun takia. Mitä minä nyt välitän hänestä, kun itse olen hukkumassa? Mutta vain hetken kävivät tällaiset ajatukset hänen mielessään. Ei, hän ei voinut ajatella lakkaavansa nostamasta tuota, joka ehkä olisi tukehtunut ilman sitä, että tätä nostettiin alhaalta. Jälleen kerran katkeavan laudan ääni, ja Johannes oli kaulaansa myöten liejussa. Nyt vielä yksi katkeava lauta, ja hänen elämänsä olisi lopussa!

   Klausin hätä kasvoi kasvamistaan, sillä köysi oli alkanut puristaa uudelleen kestämättömällä tavalla. Jalat polkivat Johannesta yhä syvemmälle, ja tämän pää oli jo täysin tunnistamattoman näköinen möykky kahden tukevan saapasjalan välissä katolta putoavien turpeiden pärskyttäessä liejua silmiin ja korviin ja hiuksiin.

   Nyt Johannes anoi veljeltä lupaa saada huutaa apua. "Kyllä tästä selvitään, odota hiukan!" Ei, kyllä ei enää voinut odottaa, ja niin Johannes huusi todellisessa kuolemanhädässä niin kovaa kuin jaksoi. Klausia tämä hänen altaan kuuluva parkuna kauhistutti. Käsittikö hän lainkaan, mitä oli tapahtumassa, vai ajatteliko tämä koko ajan vain sitä, että nyt hänen suunnitelmansa menevät täysin mynkään, jos joku tulee paikalle? Miten Herra saattoi antaa tällaisen tapahtua? Oi Herra, Herra, Sinä johdatit minut tänne ja annoit kokea iloa siitä, että viimeinkin saadaan talo valmiiksi, ja nyt kaikki menee vikaan niin pahasti kuin vain voi.  Tuollaisen huudon täytyi kuulua jonnekin, ja pian joku tulisi. Niin kummastuttavaa kuin se olikin, ei Klaus toivonut kenenkään tulevan.

   Johannes kadotti ajantajunsa, ja viiltävä tuska olkapäillä alkoi turtua. Tämä oli nyt siis kaiken loppu. Hän päättäisi maallisen elämänsä tässä haisevassa ja limaisessa mudassa. Millaiselta se tuntuisi, kun mutainen vesi hengityksen mukana menisi keuhkoihin? Joutuisiko hän kärsimään kauan viiltävää tuskaa?

   Jo pitkään oli Johannes ajatellut kuolemaa ja tästä elämästä pois menemistä. Kuinka hyvin hän ymmärsikään Paavali-veljeään, joka jo aikanaan joutui toteamaan: "Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi." (Fil.1:23). Hänen maallisen telttamajansa vaarnoja oli irroteltu menneiden vuosien aikana sellaisella tavalla, että hänellä oli ikävä Herran luokse. Kuinka paljon kaikessa oli vaikeuksien pakenemisen halua, sitä hän osannut määritellä. Rehellisyyden nimessä hänen täytyi tunnustaa, että osittain siitäkin oli kysymys.

   Suurin tuska tämän miehen elämässä oli se, mikä oli jokaisen todellisen jumalanmiehen osa. Milloinkaan hän ei ollut kuvitellut suuria itsestään, ja niinä nuoruutensa vuosina, kun hän jo oli tuntenut Jumalan kutsun sydämellään, oli hän lähinnä uskonut toimivansa joskus tulevaisuudessa jonkun maineikkaan saarnamiehen apulaisena tai jonkin hengellisen liikkeen monitoimimiehenä. Mutta nyt Jumalan kutsumus hänen elämässään oli johtanut hänet pohjattomalta tuntuvaan yksinäisyyteen. Henki hänen sisimmässään oli jo kauan sitten antanut ymmärtää, että tämä hänen tehtävänsä oli yksinäinen tehtävä, mutta jotakin sellaista, mitä hän nyt joutui kokemaan, hän ei ollut osannut odottaa.

   Kukaan ei pysty edes kuvittelemaan sellaisen Jumalan palvelijan tuntemuksia, jolla on Herran selvä kutsu johonkin tehtävään, mutta jota sitten kaikin tavoin estellään suorittamasta sitä. Hän olisi halunnut vain saarnata ja julkaista hengellistä kirjallisuutta ihmisten rakentumiseksi, mutta niin monet seikat estivät häntä tekemästä sitä, mitä hän sydämellään niin voimakkaana tunsi. Joko hän oli hyvin sairas pitkiä aikoja, tai sitten taloudelliset vaikeudet pakottivat hänet pitkiksikin ajoiksi mihin tahansa työhön. Hän ei voinut ajatella sitä, että jokin työ mahdollisesti teki hänet vieläkin sairaammaksi, vaan jokainen eteen tuleva ansiomahdollisuus oli käytettävä hyväksi.

   Uskovaiset olivat torjuneet hänet jumalanpalvelijana, ja mikä pahinta, osittain joutui Johannes tuntemaan tulleensa hyljätyksi jopa jumalanlapsena. Paavalin tavoin hän oli yrittänyt tehdä töitä omilla käsillään ja kustantaa jumalanvaltakunnantyönsä, mutta siitä huolimatta hän oli saanut vain moitetta osakseen. Jos hän ei ollut töissä, oli hän laiska, ja ihmiset eivät halunneet tukea häntä taloudellisesti. Jos hän oli töissä, oli hän ahne, ja ihmiset eivät halunneet tukea sellaista työntekijää, joka maallisen työn ajaksi jätti hengellisen työn. Johannes olisi mielellään ollut päivät töissä ja iltaisin kirjoittanut ja antanut aikansa Herralle, mutta sairautensa johdosta tämä ei ollut vuosikausiin onnistunut. Käsittämätön sairaus vei voimat siinä määrin, että iltaisin ei jaksanut tehdä juuri mitään, jos oli ollut päivän raskaassa ja epäterveellisessä työssä. Hoito auttoi jonkin verran, mutta siitä huolimatta Johannes oli sairas mies, mahdollisesti loppuelämänsä, ellei Herra sitten auttanut häntä.

   Johannes oli aina ajatellut, että kuoleman hetkellä koko elämä lipuu silmien editse kuin filminauha. Mutta hänen silmiensä edessä olivat vain kaikki surulliset asiat, ja varmastikin oli totta, että hän tunsi myöskin itsesääliä. Voitiinko häntä syyttää siitä, sillä olihan hän vain inhimillinen ihminen? Jos hän koki jääneensä ilman sääliä ihmisten taholta, niin oliko hän nyt huono uskovainen viimeisillä hetkillään? Hänen mieleensä olivat lähtemättömästi jääneet erään veljen nimellä kulkevan sanat: "Sinä olet tämän viran itsellesi valinnut, ja sinun on siihen tyytyminen. Siksi sinun on turha odottaa meiltä jonkinlaista sääliä. Meillä on oikeus sanoa sinulle aivan mitä tahdomme, sillä olethan sinä jumalanpalvelija!" (Tehtävä 20)

   Johannesta nämä sanat olivat usein murehduttaneet, sillä ne toivat osaltaan esiin sitä, mikä oli seurakunnan tila. Sääli oli heikkoutta, eikä sitä pyydetty saati sitten annettu. Mutta oliko se jotakin sellaista, mitä uskovaisen tuli karttaa, mitä uskovaisena ei edes tullut odottaa? Psalmin 69 sanat olivat usein lohduttaneet kärsivää miestä, ja jälleen tässä kohden hän oli usein saanut kokea, ettei ollut yksin tämän tunteensa kanssa. Tuo psalmi oli osaltaan profetiaa ja puhui myöskin meidän Herramme elämästä. Hänen tuntemuksiaan kuvaavat jakeet 21-22. "Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; MINÄ ODOTIN SÄÄLIÄ, MUTTA EN SAANUT, JA LOHDUTTAJIA, MUTTA EN LÖYTÄNYT. Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä."

   Johannes oli kadottanut suuressa määrin elämänhalunsa, ja hän näki Jumalan Seurakunnan ainoaksi syyksi, miksi hän yleensä enää näki järkeväksi elää. Hän ei kokenut hänelle olevan sijaa tässä elämässä. Oli tosin muutamia hyviä ja uskollisia ystäviä, jotka jossakin määrin muistivat häntä ja pitivät silloin tällöin yhteyttä, mutta suurin osa niistä sadoista ihmisistä, jotka vuosien kuluessa olivat hänen kokouksissaan istuneet ja pitäneet häneen yhteyttä, oli hajonnut sinne tänne kuin lammaslauma susien ajamana.

   Laumasta oli käyty kovaa kiistaa eri veljien kesken, ja itse kukin oli vaatinut itsellensä oikeutta ja hallintaa seurakuntaan. Kuinka monen kädessä olikaan ollut miekka kuin Salomon tuomiolla! Kuinka monet äänet olivatkaan huutaneet kuorossa: "Halkaise, halkaise, ei kummallekaan, jos minä en saa!" Tämä kaikki oli ollut kuin painajaista Johannekselle, ja se oli särkenyt hänen sydämensä. Hän mieluummin antoi toisten pitää hengelliset lapsensa, kuin että olisi ryhtynyt väkisin Salomonin tuomiolle! Nyt vain kyllä toistaiseksi näytti olevan niin, että väärä kasvattaja oli saanut lapsen haltuunsa, mutta hiljainen ääni Johanneksen sisimmässä oli pitkään vakuuttanut hänelle, että oli tuleva päivä, jolloin kaikki todelliset Jumalan omat olisivat oleva koolla kaikesta tästä kauhistuttavasta kehityksestä huolimatta.

   Tähän asti ihmisillä oli ollut suuret luulot itsestään ja oli tehty hengellistä työtä kuin väellä ja voimalla. Mihin oli menneinä vuosina todella tarvittu Jumalaa ja Hänen apuansa? Kaikki oli ollut helppoa ja tyventä, mutta nyt viimeisten aikojen myrskyt pauhasivat täydellä voimalla ja ravistelivat seurakuntaa Saatanan seuloessa sitä säälimättömällä voimalla. Nyt vasta alettiin huomata, kuinka mitätön ja voimaton ihminen on itsessään. Inhimilliset voimavarat oli käytetty loppuun, oli nähty ja jumalallisesti näytetty uskovaisille, mitä he itsessään pystyvät tekemään. Nyt oli tullut aika luottaa yksin Jumalaan ja odottaa ja rukoilla sitä, mitä Hän olisi tekevä Henkensä voimalla. Väet ja voimat olivat uponneet Punaisen Meren liejuiseen pohjaan, ja pian vedet olisivat peittävä ne. Nyt tuli etsiä yksin Herraa ja luottaa Häneen.

   Klaus ei suonut Johannekselle vieläkään lupaa avun huutamiseen, mutta tämä oli ehtinyt huutaa äänensä käheäksi. Toteutui se, mistä samassa psalmissa puhuttiin: "Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti. Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni. Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu, minun silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaa" (2-4).

   Miksi ei hän todellakin voisi nyt nukkua pois tästä elämästä? Sehän olisi loppu kaikelle ahdistukselle ja tuskalle. Hän ei ollut halunnut kenellekään mitään pahaa; hän oli halunnut olla kaikille ystävä ja auttaa mahdollisuuksiensa mukaan. Miksi Jumala olikaan luonut hänet tällaiseksi, niin seuranhaluiseksi, niin yksinäisyyttä pelkääväksi? Hän oli melkein vihainen Jumalallensa, vaikka tiesikin sen olevan väärin. Miksi ei hän voinut olla toisenlainen, tyhmempi, ettei tajuaisi kaikkia vääryyksiä niin selvästi ja voimakkaasti! Kuinka onnellinen olikaan Harald-veli, joka synnytyksessä ei ollut saanut kylliksi happea ja oli saanut vakavan aivovamman! Mutta hän ei siitä välittänyt, vaikka sen vähäisellä ymmärryksellään tajusikin. Häntä piti koko seurakunta ja kylän väki pilkkanaan hyvinkin usein, mutta tämä nauroi mukana ja oli onnellinen.

   Miksi ei niin vihattu ja halveksittu mies kuin hän, Johannes, jonka nimikin oli jo melkein tullut kuin kirosanaksi, miksi ei hän nyt voisi tukehtua tähän ja tulla haudatuksi ihmisten kyynelehtiessä hänen hautajaistilaisuudessaan? Kuinka ironista olikaan koko ihmiselämä! Vasta kun joku on poissa, havaitaan hänen elämällänsä sittenkin olleen jonkinlaisen merkityksen.  Mutta näin ei missään tapauksessa tullut olla Jumalan seurakunnan keskuudessa, vaan todellisen rakkauden tuli jo eläessä tulla jokaisen osaksi. Mutta miksi hän nyt joutui psalmintekijän sanoin toteamaan: "Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttömästi vihaavat; paljon on niitä, jotka tahtovat tuhota minut, jotka syyttä ovat vihollisiani; mitä en ole ryöstänyt, se täytyy minun maksaa" (Ps.69:5).

   Usein oli Johannes ajatellut, ettei hän ollut kokenut paljoakaan Herrassa, etenkin silloin, kun suuret julistajat olivat kertoneet suurista saavutuksistaan ja kokemuksistaan. Kuitenkin vuodet olivat osoittaneet, että monien sanat olivat olleet tuulen pieksäntää. Itsessään ei hän tuntenut olevansa mitään, mutta olisi ollut huutava vääryys, jos hän olisi kieltänyt sen, mitä häneen oli jumalallista asetettu, häneltä kysymättä ja häntä kuulematta. Kuinka ihmeellisellä tavalla olikaan jumalallinen johdatus ollut hänen elämässään pieniä yksityiskohtia myöten, vaikka sitä ei ollut aikaisemmin huomannut! Itse asiassa hän joutui toteamaan tässä pimenevässä ajassa, että jossakin määrin hän oli vaiennut enemmästä jumalallisesta ja henkilökohtaisesta kokemuksesta, kuin mitä monet olivat suureen ääneen julki julistaneet.

   Kun Johannes oli tuonut julki hengellisiä asioita hyvin persoonallisina ja syvällisinä kokemuksina, oli siihen hämmästyttävällä tavalla loukkaannuttu ja sitä oli paheksuttu. Tuli julistaa vain Jumalan Sanaa tai sitä, mitä jotkut maineikkaat julistajat olivat puhuneet. Tässä kohden jälleen kerran tuli Johannekselle ajatus: Lukevatko ketkään muut Jumalan Sanaa kuin vain hän? Mitä oli se, mitä armoitettu Jumalan lähettiläs Paavali toi julki kirjeissänsä? Eikö hän vuodattanut koko sielunsa ja elämänsä noille sivuille, jotka hän ainakin osaksi omakätisesti kirjoitti?

Mitä olivat apostolien teot? Eivätkö ne olleet kuvausta Jumalan suurista teoista Hänen kansansa keskellä? Eikö nyt saanut olla henkilökohtaista kokemusta, persoonallista elämää, joka oli kuin osa tämän ajan apostolien tekoja?   

Kyllä, Johannes käsitti sen jumalallisella varmuudella, että tässäkin ajassa taivaassa kirjattiin apostolien tekoja tälläkin hetkellä, kirjattiin sitä, mitä todella Kristusta seuraavien elämässä tapahtui. Kukaan ei maan päällä tulisi enää kirjoittamaan apostolien tekoja tämän viimeisen seurakunnan elämästä ja kokemuksista, sillä se olisi menevä ylös Herran luokse. Kaikesta väärästä huolimatta oli olemassa seurakunta, todellinen Jumalan Seurakunta, Kristuksen Ruumis, jonka jäsenet olivat siellä täällä.

Oli olemassa joukko ihmisiä, jotka kaipasivat jumalallisella veljenrakkaudella löytää eksyksissä tai kadoksissa olevat veljensä ja sisarensa saadakseen nähdä nämä ja syleillä toisiaan. Ei, ei Johannes ollut todellisuudessa yksin. Jossakin oli jumalanlapsia, jotka eräänä päivänä olisivat istuutuva saman pöydän ääreen aivan kuin Jobin aikana. Ehkä eivät kärsimyksen ajat vielä olleet ohitse, mutta tämän päivän ajatteleminen ja odottaminen oli antanut voimaa kestää kaiken lävitse.

Johannesta oli pidetty hulluna, kun oli niin henkilökohtaisesti ottanut koko tehtävänsä. Jos hän oli hullu, niin ei hän siinäkään ollut ensimmäinen eikä viimeinen. "Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä minun vikani ole sinulta salassa. Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua, Israelin Jumala. SILLÄ SINUN TÄHTESI MINÄ KÄRSIN HERJAUSTA, pilkka peittää minun kasvoni. Veljilleni minä olen tullut vieraaksi, olen tullut oudoksi äitini lapsille." (6-9).

Kyllä, Johannes oli ottanut kaiken kovin henkilökohtaisesti aivan uskonelämänsä alusta asti. Kuinka monet käsittelivätkään Jumalan Sanaa ja Hänen asioitansa kuin pitkillä pihdeillä, peläten niiden polttavan itseänsä. Näin näytti olevan juuri tänä aikana, vaikka jokaisen Herraan tai Hänen työhönsä kohdistuvan vääryyden olisi tullut koskettaa jokaisen todellisen uskovaisen sydäntä. "Sillä kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut, ja niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun!" (10).

Herra on Hyvä Paimen ja Hyvä Isä. Hän kurittaa ja ruoskii jokaista, joka on Hänelle rakas. Joskus Johanneksesta tuntui, eikä rehellisesti sanoen vain joskus, että tätä kuritusta tuli jo liikaakin. Aina hän oli tiennyt, että jokaista todellista jumalanlasta irrotellaan tästä maailmasta ja rakkaudesta siihen. Hänelle tämä maailma oli kadottanut merkityksensä, ja se oli toisaalta asia, josta tuli olla kiitollinen. Mutta se, että häntä syytettiin kaikesta mahdollisesta, sellaisesta, mitä muut olivat tehneet, se satutti häntä kovasti. Hänet ikään kuin pantiin maksumieheksi asioissa, jotka eivät sillä tavoin kuuluneet hänelle. Mitä hän ei ollut ryöstänyt, siitä hän joutui maksamaan. Hänen sairautensa oli monelle vain merkki siitä, että Jumala ei ollut mieltynyt häneen, ja nyt tämä oli seurausta synnistä. "Sillä he vainoavat sitä, jota sinä olet lyönyt, ja juttelevat niiden tuskista, joita sinä olet haavoittanut" (Ps.69: 27).

   Johannes oli saanut tarpeekseen kaikesta siitä huhu- ja puhemyllystä, joka oli jauhanut hänet ja hänen palvelustehtävänsä pirstaleiksi. Hän ei jaksanut enää ponnistella kaikkea vastaan. Jos hänellä olisi todellisia veljiä ja sisaria, hän olisi kohtaava heidät Herran luona. Kuka häntä tarvitsisi, kuka kaipaisi hänen seuraansa saati sitten hänen saarnojansa? Hän ei pelännyt kuolemaa, hän odotti vapautusta.

  Outo rauha täytti Johanneksen mielen, ja hän tunsi itsensä ikään kuin painottomaksi. Epämukavuudesta huolimatta ympäröivä muta ja lieju tukivat hänet lujaan pystyasentoon. Hän ei halunnut päästä tästä pois. Ainoa arveluttava asia oli se, mitä tapahtuisi kun hän ensimmäisen kerran vetäisisi liejua henkeensä.

Aika kului ja katolta tippuvat turvepaakut pärskyttivät kuraa yhä enemmän siitä esiin pistävän pään päälle. Pian kaikki olisi lopussa; alkaisi iäisyys. Mutta vaikka aika kului, ei muta tullutkaan suuhun asti. Hän tunsi jalkojensa alla jotakin, mikä ei sallinut hänen vaipua alemmaksi. Hän pystyi varovasti siirtämään jalkaansa ja hän totesi seisovansa virtaavan veden sileäksi hiomalla kalliopohjalla! Hän seisoi kalliolla, hän seisoi kalliolla! Hän ei ollut enää kunnolla tajuissaan, mutta käsitti, ettei hän vielä päässytkään pois tästä murheen alhosta. Aikakausien kallio oli hänen jalkojensa alla!

   Johannes ei huomannut, kuinka väkevät kädet nostivat lähes kestämättömän painolastin hänen selästään. Hänen avunhuutonsa olivat hälyttäneet lähistöllä kadonnutta karjaansa etsineen talonpojan. Alue ei siis ollut aivan asumaton, niin kuin Klaus oli pelännytkin.

   Klausia oli tutkittu jo jonkin aikaa, ja tämä oli valitellut kipua siellä ja täällä. Oli todella suuri ihme, että hän oli selvinnyt niin vähäisin vammoin sellaisesta pudotuksesta. Mutta mikä oli estänyt hänet uppoamasta lammen mutaan? Ellei katolta olisi jälleen pudonnut turvepaakkua, joka sai liejun vellomaan, olisi Johannes ehkä pitkäksikin aikaa jäänyt ahdistukseensa. Mutta nyt ensimmäisen kerran hän sai limaa hengitykseensä ja alkoi yskiä epätoivoisesti. Klaus oli täysin unohtanut mainita jotakin Johanneksesta!

   Johanneksen irrottaminen tuosta vellistä ei ollut mikään pieni asia, ja tarvittiin paikalle hälytetyn pelastusauton henkilökuntaa ja nostoköysiä, jotta liejuun vaipunut saatiin ylös ihmisten ilmoille. Hän ei osoittanut juuri minkäänlaisia elonmerkkejä, ja niin hänet asetettiin paareille ja häntä lähdettiin kiidättämään sairaalaan. Klaus joutui istumaan tällä matkalla kovalla penkillä, ja se oli asia, joka häntä suututti vuosikausia. Hän, joka oli tehnyt sellaisen ilmalennon, joutui vakavasti loukkaantuneena istumaan, kun tajutonta näyttelevä Johannes sai maata mukavasti paareille muoviin käärittynä!

   Heti sairaalaan päästyä olivat siellä poliisit odottamassa. Tällaisissa tapauksissa tiedotettiin aina tapahtunut poliisille, sillä hyvinkin usein sattui vuorilla onnettomuuksia. Mutta mitä olivat nämä kaksi tehneet tuolla hylätyllä myllyllä, jonka olemassaolon useimmat jo olivat unohtaneet? Klausin ei auttanut kierrellä mitään, kun pelastusmiehet kertoivat paikalla olevasta traktorista ja purkuvälineistä. Kehtasivatkin kuulustella pahasti loukkaantunutta, jota vain sairaanhoitaja tutki, kun taas Johannes sai ainoan paikalla olevan päivystävän lääkärin kaiken mielenkiinnon osakseen. Klaus joutui tunnustamaan, mutta muistaisiko hän sen myöhemmin?

   Johannes virkosi nopeasti, mutta hän olisi lopun elämäänsä kantava veljensä rautakenkien arpia niskassaan ja selässään. Kipu ei ollut kestämätön, mutta kiusallinen, ja moneen viikkoon hän ei pystynyt nukkumaan kunnolla.

   Kaikkein suurin kipu Johanneksella kuitenkin oli siitä, mitä tuon myllyseikkailun jälkeen tapahtui. Klaus ei ollutkaan kiitollinen siitä, että tämä oli pelastanut hänet tukehtumiselta, joka varmastikin olisi seurannut välittömästi, jos köysi olisi jatkuvasti saanut kuristaa häntä palleasta ja estänyt siten hengittämisen. Vyötäröllä jonkin aikaa hallitseva kipu ei ollut mitään sen rinnalla, että hän ei ollutkaan saanut haluamaansa puutavaraa! Poliisi oli heti tiennyt kenelle mylly kuului, koska oli useamminkin joutunut käymään siellä rauhoittelemassa nuorisoporukoita. Nyt Klaus joutui jopa maksamaan korvauksia aiheutetusta vahingosta! Hän joutui maksamaan samalla muidenkin vahingontekoja, koska miten hän olisi voinut osoittaa ja rajata omat särkemisensä? Kaikki olisi mennyt aivan toisin, jos Johannes olisi suostunut tekemään siten kuin hän tahtoi ja sanoi! Johanneksen huutamisen syytä oli kaikki! Kysymyshän oli hänen liiketoimestansa, jonka Johannes oli pilannut!

   Kuinka kauan Klaus todellakin olisi ollut valmis seisomaan Johanneksen harteilla omien itsekkäiden pyyteidensä johdosta? Hänen mielestään Johannes oli aivan liian hätäisesti ryhtynyt huutamaan apua, sillä olihan Jumalan varjelus niin ilmiselvästi ollut mukana, ja ennen tukehtumista oli alla seisoneen jalkojen alle ilmestynyt luja kallio. Klaus katsoi itsellensä ansioksi sen, että oli niin pitkään tallannut toista liejun sisään, sillä näinhän koko asia oli saanut hyvän lopun. Mutta nyt avunhuudot olivat hälyttäneet tuon miehen, joka radiopuhelimellaan oli kutsunut pelastusmiehet ja poliisit! Käsittikö tuo ajattelematon Johannes lainkaan, millaisen vahingon hän oli aiheuttanut Klausille ja tämän rakkaalle perheelle! Kukaan ei milloinkaan tulisi käyttämään noita lautoja, ja oli Johanneksen syy, että ne jäivät sinne mätänemään. Myllyn omistava mies oli jo niin vanha ja ilman perillisiä, että hänen kuoltuansa piankin kaikki menisi valtiolle tai jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle.

   Johannes ei voinut käsittää kaikkea tätä syyllisyyttä. Hän tiesi vain selkäänsä särkevän ja maineensa tulleen tahratuksi. Hän oli ollut osallisena hyvin epäilyttävässä puuhassa. Hän oli joutunut heti sairaalasta päästyään poliisimestarin kuulusteluun ja oli kertonut koko asian juurta jaksain siten kuin se oli tapahtunut. Mitä muuta hän olisikaan voinut tehdä, sillä eihän tämä mies ollut mikään ääliö, joka ei olisi kaikesta osannut tehdä omat ja hyvin oikeatkin johtopäätöksensä. Häntä uskottiin, sillä ei milloinkaan häntä oltu saatu kiinni valheesta seurakunnan ulkopuolella. Täysin unohtaen sen seikan, että oli itse sairaalassa tunnustanut rikoksensa, syytti Klaus erinäisissä keskusteluissa Johannesta veljen ilmiantamisesta, mikä ei ollut ensimmäinen kerta tämän elämässä. Olihan Thomas hiljattain saanut hänet näyttämään rikolliselta ja ilmiantajalta, vaikka kysymys oli jostakin täysin vastakkaisesta.

   Johannes valvoi lukemattomia öitä. Hänet oli toinen ihminen kirjaimellisesti tallannut maan rakoon, pettävään mutaan; ei vain ruumiillisesti, vaan vielä enemmän henkisesti. Hänet oli viety jonnekin, minne hän ei itse olisi mennyt, ja oli joutunut kannattelemaan toista oman henkensä uhalla. Mutta nyt hän olikin syyllinen veljen mustelmiin ja ruhjeisiin sekä taloudellisiin menetyksiin. Kuinka saattoi joku kerskuen kehua veljillensä tämän mutaan painamisen olleen hänen puoleltansa vain jotakin hyvää, kun kerran toinen oli löytänyt kallion jalkojensa alle?

   Tämä mutaan tallatuksi tuleminen oli sata- ja tuhatprosenttisesti kuva siitä, mitä tämän elämässä oli tapahtunut yhtä kauan kuin hän oli ollut uskovainen. Ei ollut Klaus ainoa, joka oli häntä maahan tallannut. Kuinka usein olikaan Johanneksen auttamisyritys muuttunut tilanteeksi, jossa häntä syytettiin ja häväistiin, kun taas selässä keikkunut oli päässyt pälkähästä. Auttajasta oli tullut rikollinen, syyllisestä sankari ja marttyyri. Syyllisyys painoi Johanneksen selässä enemmän kuin yli satakiloinen Klaus rautakenkineen, jotka olivat piirtäneet jälkensä veljen selkään. Paljon rumempia arpia tekivät kaikki väärät syytökset ja häpäisyt.

   Klaus olisi voinut puhdistaa Johanneksen maineen tämän tapauksen yhteydessä, mutta ei sanallakaan tämä maininnut asiasta mitään seurakuntalaisille. Mutta näinhän oli aina ollut. Johannes oli puhunut asiasta vain poliisimestarille tämän jo tiedettyä kaiken, ja oli siitä huolimatta ilmiantaja. Olivatko nämä uskovaiset näin pahoja, vaiko vain tyhmääkin tyhmempiä jossakin suhteessa?

   Usein oli Johannes joutunut ajattelemaan sitä, kuinka vähän kukaan oli valmis sanomaan jotakin hänen hyväkseen. Mutta näin oli ollut aina, ja tulisi olemaan niin kauan kuin aikaa riittäisi. Jo aikoinaan Paavali oli joutunut toteamaan kaikkien syytösten ja hyökkäysten keskellä: "Aleksander, vaskiseppä, on tehnyt minulle paljon pahaa... ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni..." (2.Tim.4:14).

   Pian olisi Herra kuitenkin tarttuva asioihin. Tämä oli vain väliaikaista, ja pian olisi todellisen seurakunnan keskuudessa nähtävissä Jumalan väkevä käsivarsi. "Mutta Herra auttoi minua ja vahvisti minua, että sanan julistaminen minun kauttani tulisi täydelleen suoritetuksi, ja kaikki pakanat sen kuulisivat; ja minä pelastuin jalopeuran kidasta. Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen!" (2.Tim.4:17-18).

Markku Vuori