Pieni aasitarina osa 2

Osa 2

Aasilla ken ratsastaa

3. Luku

Ihmisluonto on todella eriskummallinen, käsittämätön. Jotakin siitä saamme havaita seuratessamme tämän pienen kyläpahasen elämää näiden muutaman viikon aikana. Ihminen etsii kaikkea mahdollista ja mahdotontakin tyydyttääkseen hengellistä ja uskonnollista nälkäänsä. Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, elämään yhteydessänsä, mutta sielunvihollinen pyrkii kaikkinensa estämään tämän yhteyden perille asti ulottumisen. Niin, tällä kavalalla olennolla, jonka olemassaoloon moni ei tänä päivänä oikealla tavalla usko, ei ole mitään sitä vastaan, että ihminen esiintyy hurskaana ja jumalaapelkääväisenä, käy kirkossa, lukee Raamattuansa, rukoilee päivittäin tai sunnuntaisin. Niin, itse asiassa tämä Jumalan vastustaja on antanut kirjoittaa lukemattoman määrän hurskaita kirjoja ja selitysteoksia Pyhän Sanan perustalta. Niinpä tässäkin kylässä jokaisessa talossa oli melkoinen määrä kirjoja, ja mikä tärkeintä, rukouskirjakin, mistä päivittäin luettiin sopiva rukous kohoamaan yläilmoihin. Mutta syntyikö todella yhteys Jumalan kanssa, taivaaseen asti, sitä ei kukaan ihminen ole kykenevä tuomitsemaan. Mitä kuitenkin tulee ulkonaiseen hurskauteen, se ei jättänyt toivomisen varaa tässä pienessä yhteisössä.

Niin kuin on ollut kautta aikojen, ei ihminen monimutkaisuudessaan ole pystynyt oikealla tavalla ymmärtämään sitä yksinkertaisuutta, mikä vallitsee Jumalan valtakunnassa. Jumala on tehnyt tiet suoriksi, mutta ihminen etsii monia mutkia. Yksinkertainen totuus on aivan liian käsittämätöntä hurskaalle ihmiselle, jonka sydämen kaipaus on suurten salaisuuksien, yliluonnollisen perään. Ihminen ei niinkään halua nähdä lihaa ja verta olevaa hengellistä veljeänsä ja sisartansa, vaan hän halajaa yliluonnollisen näkemistä, taivaallisen näkemistä, niin että aivan käytännössä hänen jokapäiväinen elämänsä suuntautuu johonkin sellaiseen, mitä aisteilla ei voida havaita. Niin, ihminen haluaa olla hurskas, rakastaa Jumalaa, jota ei voi nähdä, mutta ei katso niinkään tarpeelliseksi rakastaa lähimmäistänsä, jonka näkee joka päivä!

Jokainen ihminen ilman todellista ja aitoa Jumalan tuntemista on pohjattoman itsekäs. Hän ajattelee loppujen lopuksi vain itseään ja omaa parastaan, vaikka sen niin erinomaisesti voikin kätkeä hurskaan ulkokultaisuuden taakse. Niinpä seuratkaamme tämän pienen kyläpahasen elämää ja sen ihmisten käyttäytymistä tämän "taivaallisen kutsumuksen ajan" keskellä.

Aasiparalla oli jälleen edessään melkein täysi ämpärillinen vihreätä mössöä, viimeinkin! Kuka voinee selittää sen, että koko tämä ympärillä seisoskeleva, hartaassa odotuksessa oleva joukko alusta alkaen yhdisti "taivaallisen" puheen näihin ateriahetkiin? Niin, niin, eihän taivaallinen lähetti jaksanut puhua ilman ruumiin ravintoa, sillä sanoihan jo Sanakin, ettei puhuvan aasin suuta tule sitoa, vai miten se nyt oikein kuuluikaan?

Väkijoukko tungeksi nyt niin lähelle pikku aasia, että sille tuskin jäi tilaa ateriointiansa varten. Giovanni totesi tämän seikan melkoisella tuohtumuksella, sillä olihan kysymys hänen aasistansa. Nyt osoittautui todeksi se perusasia, mikä tosin täydellisesti Sanan vastaisena, mutta kaikkialla hallitsevana, ilmeni kaikessa hengellisessä toiminnassa: "Kaikki, mikä on sinun, on minunkin!" Niin, näin ei Sana kaikesta huolimatta tainnut sittenkään opettaa... taisi pikemminkin olla näin tuon suuren itäisen maan ideologian suhteen. Mutta oli miten oli, jokainen paikalla oleva kyläläinen katsoi etuoikeudekseen olla osallinen kaikesta siitä, mitä tällä Giovannin pihalla nyt esitettiin. Tämä ei voinut olla kenenkään yksityisasia, yksityisoikeus, sillä kaikki yliluonnollinenhan oli tarkoitettu koko seurakuntaa varten!

Voidaan todellakin sanoa, että täällä pihalla oli nyt enemmänkin kuin suuren urheilujuhlan tuntua. Aasin pää oli ollut ämpärissä jo hetken aikaa, kun... kun... Niin, nyt se sitten tapahtui, se mitä ei oltu odotettu! Väkijoukon tungeksiessa takaapäin, painautuivat etummaiset yhä enemmän ja enemmän kohti tätä pyhää olentoa, ja kun edellisen aterian nauttimisesta oli jo kulunut enemmän kuin puoli päivää, alkoi vanhempia ihmisiä suorastaan huimata. Niinpä kun aivan eturivissä seisova pieni ukonkäppärä sai takanaan seisovalta melkoisen tuuppauksen selkäänsä, kaatua rojahti tämä aivan aasin ämpärissä olevan pään ja etujalkojen väliin. Nyt oli Giovannin mitta täysi! Hyvänen aika, missä oli nyt järjestys seurakunnan keskuudessa! Pyhä kiivaus valtasi miehen olemuksen, niin että kasvot aivan synkkenivät tämän vetäistessä keuhkonsa täyteen ilmaa: "Loitommalle, loitommalle, pyhän suojelijamme nimessä!"

Aasi raukka säikähti muiden ohella, niin että hetkessä oli koko joukko, aasi mukaan lukien, kaikonnut karjuvasta Giovannista ainakin kymmenen metrin päähän. Millainen häpeä, millainen kunnioittamattomuus! Nyt oli pyhän eläimen ateriointi keskeytynyt kauhistuttavalla tavalla! Millaista joukkoa tämä seurakunta olikaan, millaisia pässinpäitä! Nyt oli pyhä sanansaattajakin kauhistunut tätä ojennuksen tarvetta, niin että oli luullut itsellensä huudettavan! Häpeä, häpeä! Todellakin, koko joukko häpesi niin että se voitiin päällepäin nähdä!

Aasi parka! Sen herkuttelu oli keskeytetty mitä karmeimmalla tavalla! Suostuisiko se nyt puhumaan yhtään mitään kaiken tämän lähes kokopäiväisen odottelun jälkeen? Seurakunnan sydäntä kylmäsi. Oliko nyt tehty niin suuri synti, että kaikki odotus olisi jäävä turhaksi? Muutama tunsi jo niin suurta katumusta ja ahdistusta, että polvistui siihen paikkaan.

Mitä ymmärsi aasi kaikesta tästä? Ei varmastikaan yhtään mitään! Milloinkaan se ei ollut nähnyt ihmisten käyttäytyvän niin kummallisella tavalla. Mutta oli yksi asia, niin kuin jo olemme todenneet, minkä tämä yksinkertaistakin yksinkertaisempi luotu ymmärsi: hyväntuoksuinen peltiastia eläinsuojan seinustalla. Oli miten oli, huutakoon Giovanni niin paljon kuin haluaa, mutta tyhjä vatsa on pahempi kuin kovinkaan huuto! Niinpä katselijoiden tavattomaksi onneksi ja riemuksi aasi köpitti takaisin astiallensa ja jatkoi syömistään.

Ja taas alkoi väkijoukko askel askeleelta tunkea aina vain lähemmäksi. Taasko toistuisi tämä jumalaton meno, mikä mahdollisesti saattaisi aasin todella suuttumaan ja vaikenemaan iäksi näille ruokarauhan häiritsijöille! Giovanni alkoi jo voimattomasta vihasta puida nyrkkiä taskussaan, kun esiin astui kylän johtaja, vanha patriarkka. Hälinä vaimeni hetkessä tämän kohottaessa kätensä merkiksi siitä, että hän olisi pitävä nyt puheen. "Khrrmm! Khrrmmm! Hyvät seurakuntalaiset, kylän väki! Olemme nyt tekemisissä todella vakavan ja pyhän asian kanssa. Olkaamme siis kunnioittavia ja käyttäytykäämme tilanteen vaatiman arvon mukaisesti. Krrhhmmm! Ottakaamme vaarin tästä hetkestä ja toimikaamme hyvän järjestyksen ihmisinä. Jotta näin suuri väkimäärä saataisiin johdettua oikealla tavalla, tarvitsemme nyt uuden järjestyksen. Niin, uuden järjestyksen! Krrhhmm!" Kylän vanhin puhui sellaisella vakavuudella ja jokaista sanaa painottaen, että seurakuntalaiset pidättivät hengitystänsä. "Uusi järjestys, uudet säännöt! Tilanne vaatii järjestäytymistä ja ojentautumista, jotta kaikki voisi toteutua toivomallamme tavalla!"

Niin, niin, tietämättään lausui nyt kylänvanhin julki ikivanhan totuuden, mikä kautta aikojen on johtanut siihen kirkkokunnallisuuteen, mikä nytkin vallitsi kautta maailman. "Jotta kaikki voisi toteutua toivomallamme tavalla!" Niin, niin, jokaisen kyläläisen sydämessä oli suuri määrä toivomuksia ja odotuksia, ja nyt siis oli todella tarkattava, jotta itse kukin saisi kokea näiden toivomustensa täyttymyksen, sillä olihan jokaiselle itsestään selvää, ettei tällainen ihme voinut rajoittua mihinkään yksittäiseen asiaan, vaan mitä selvimmin oli kylälle tapahtumassa oikea jatkuvien ihmeiden sarja, kunhan vain oltaisiin valppaana!

Mikä olisi siis tämä uusi järjestys ja miten se toteutettaisiin? Ensinnäkin olisi valittava ainakin viisi väkevää miestä, jotka pystyisivät pitämään väkijoukon loitolla. "Sinä, sinä, sinä, sinä, sinä!" Kylävanhin osoitti sormellaan väkijoukon keskelle, ja itse kukin sormella osoitettu tiesi nyt omaavansa suuren vallan tämän joukon keskuudessa. "Kukin ottakoon tuolta vajasta heinäseipään käteensä, ja joka tulee liian lähelle, saakoon tuntea ankaran kurituksen nahoissansa!" Niin, niin, jokaisen lävitse kulki nyt vavahdus, sillä ajatukset menivät automaattisesti tuohon traagiseen tapahtumaan joitakin viikkoja sitten. Oli suorastaan pakko ajatella aasiparan tuskia ja kärsimystä, ja olisiko väkijoukon kurissa pitämiseksi voitu ajatella jotakin sopivampaa kuin seipäät juuri tuosta samasta kuormasta, mikä oli ah, voi, oi, silloin...! Ei, kukaan ei tohtinut ajatella pidemmälle, mutta jo nyt heräsi yhden seurakunnan veljen mielessä ajatus jostakin todella vaikuttavasta ja merkittävästä. "Voisiko olla niin? Voisiko? Kyllä varmaankin! Vai eikö? Kyllä, ei, kyllä, ei... "

Niin, kaikki tämä tapahtui paljon lyhyemmässä ajassa kuin mitä tämän kirjoittamiseen ja lukemiseen kuluu aikaa. Seurakunnan uusi järjestys oli siis jo saavuttanut ensimmäisen asteensa. Viisi raavasta miestä seisoi useamman metrin päässä turpa ämpärissä puhisevasta aasista ja piti teräväkärkistä heinäseivästä tanassa, ikään kuin uhkuen: "Yrittäkääpä vain, kyllä täältä pesee!"

Aasi nosti välillä päätään ämpäristä, ja väkijoukko kohahti, niin että vartiomiehetkin kääntyivät selin vartioitaviinsa. Kyllä, ainakin lähimpänä seisovat tarkkailijat olivat koko sydämestänsä vakuuttuneita siitä, että aasi oli katsonut juuri heitä ikään kuin sanattomasti viestittäen: "Odottakaapa vain, kohta tapahtuu jotakin!"

Väkijoukko pidätti hengitystään ja huokaili sisimmässänsä. Milloin he saisivat jälleen kerran todistaa tuosta aamupäivällä tapahtuneesta ihmeestä? Milloin se toistuisi, vai oliko se vain niin ohimenevää, ainutkertaista? Ei, ei vieläkään mitään, sillä aasin pää painautui uudelleen ämpäriin, ja voitiin kuulla äänekästä ryystämistä, mutta sitten, sitten se tapahtui, ja ihmisten sydämet jättivät muutaman lyönnin väliin! Illan hiljaisuudessa, lintujenkin jo lakattua laulamasta pihapiirin lähellä, kuului niin selvästi kuin vain voi: "Pffppreeetthrruuusssch!"

"Pyhä Jumalan äiti, hyvä taivas!" Väkijoukko oli valtavan hurmion kourissa, ja kun melkein välittömästi kuului uudelleen "Pffppreeetthrruuusssch!", puhkesi koko aikuisten joukko valtavaan ylistykseen ja kiitokseen. "Pyhä Jumalan äiti! Oi kaikki pyhimykset!"

Kukaan ei enää osannut epäillä tämän ihmeen todellisuutta, ei kai? Jokainen oli nyt selvästi kuullut, kuinka tämä kärsinyt ja viaton luontokappale oli puhunut korvin kuultavalla äänellä ja lausunut pyhän apostolin nimen: "Petrus!" (Pietari). Isät ja äidit nostivat lapsia syliinsä, jotta nämä olisivat paremmin nähneet tämän ihmeellisen sanansaattajan. "Katso, lapseni, katso, sillä tätä ei pääse kuin harva ihminen maailmassa todistamaan! Viaton luontokappale puhuu kuin ihmisen suulla."

Kaikkialla siellä, missä vallitsee suuri usko siihen, mitä ihmiset toivovat ja haluavat, on aina epäilyksen siemenen kylväjiä. Kuinka olisi siis voinut olla toisin tämänkään seurakunnan suhteen? Mutta kuka olisi voinut uskoa, minkä välikappaleen kautta vihollinen nyt yritti horjuttaa tämän hurskaan joukon uskoa! Väkijoukon hälistessä äänekkäästi ja vanhempien puristaessa lapsia syliinsä, katseli yksi nuorimmista hyvin ihmetellen ympärillänsä suureen ääneen huutavia kyläläisiä. Hän ei kertakaikkisesti pysynyt mukana tässä suuressa hengellisessä juhlassa, eikä käsittänyt olevansa todistaja sellaiselle ihmeelle, mistä "koko maailma vielä olisi puhuva". Vieressä seisova isä pörhötti onnellisena poikansa pellavaista tukkaa, ja kohti aasia osoittaen sanoi: "Katso, poikani, paina mieleesi, kuuntele!"

Todellakin, poikanen kuunteli, ja todisti siitä kuinka aasi jälleen kerran suureen ääneen mainitsi suuren apostolin nimen. "Isä, isä, aasi piereskelee!" Isäparan sydän oli pysähtyä, ja lähinnä seisovat olivat kuin salaman iskemiä. Millainen hirvittävä lapsi, joka voi tuollaisia asioita suustaan päästää tällaisella hetkellä! Tämähän on pyhäinhäväistystä, pahinta pilkkaa mitä kuvitella saattaa, ja ajatella, noin pienen lapsen suusta!

Kauhistunut isä nappasi lapsen kainaloonsa ja riensi nurkan taakse, ja hetkessä voitiin kuulla surkeaa parkunaa ja valitusta. Oikein, oikein, tuollainen jumalattomuus voitiin ajaa ulos vain ankaralla kurituksella ja nuhteella! Jokainen tiesi, ettei tämä hirvittävyyksiä lausunut lapsi olisi moneen päivään istuva takamuksillansa, sillä niin kovasti oli isän vyö pakaroilla tanssinut!

Onneksi nämä rienaavat sanat oli kuullut vain muutama lähempänä seisonut, ja niin hurskas tunnelma ei sen pahemmin päässyt särkymään. Tämä oli onnellinen ilta, tämä oli parasta mitä tässä pienessä kylässä voitiin ajatella! Iltamyöhään asti voitiin kuulla sama sanoma toistettuna aina hiukan erilaisella äänensävyllä, mutta jokainen oli varma siitä, että kuuli pyhän apostolin nimen lausuttuna niin selvästi kuin vain ajatella saattoi.

Kukaan ei olisi tuona yönä mennyt nukkumaan, ellei aamukahdelta kylänvanhin olisi mitä vakavimmin kehottanut itse kutakin siirtymään vuoteellensa ja hiljaa mielessään tutkistelemaan sisintänsä. Nyt oli todella syvennyttävä miettimään tämän sanoman merkitystä ja syvyyttä. Itse kukin aprikoikoon mielessänsä, mitä kaikella tällä oli sanottavana yksilöille. Mitä kaikki merkitsisi seurakunnalle, sitä olisivat vanhimmat pohdiskeleva erikseen esimiehen opastuksella; sillä ei tavallisten seurakuntalaisten tarvinnut päätänsä vaivata!

Väki ei nukkunut tuona yönä lainkaan, vaan itse kukin valvoi ja pohdiskeli. Todellakin, oli syytäkin mitä suurimpaan hengelliseen mietiskelyyn, sillä sanoma lyhykäisyytensä takia oli mitä vaikeimmin tulkittavissa. "Pietari!" Mitä merkitsi tuo yksi sana? Mitä se sisälsi, odotettiinko kyläläisiltä, tai yksittäiseltä mietiskelevältä jotakin erikoista toimenpidettä tai jonkin henkilökohtaisen asian suorittamista?

Itse kukin oli mielessään ajatellut samaa asiaa, mikä erään kylän miehen mieleen oli tullut jo pihalla seistäessä. "Kyllä vai ei? Olisiko se mahdollista, olisiko sillä merkitystä? Kyllä, ei, kyllä, ei! Kyllä totisesti, ja jos ei, niin ei mitään vahinkoa kuitenkaan pääsisi tapahtumaan!" Varmuus oli parasta, ajatteli itse kukin vuoteeltaan nousten ja housut jalkaansa vaivihkaa pukien, rientäen pimeään yöhön. Aamulla oli joka ikinen heinäseiväs kadonnut Giovannin varastokatoksesta!

4. Luku

Tuskin oli aurinko heittänyt ensimmäiset säteensä kaukaisten vuorten takana, kun jo koko kylän väki oli liikkeellä. Uneton yö vaati veronsa, ja niin oli tuskin ketään aikuista ihmistä, joka ei olisi tuntenut itseään jossakin määrin heikoksi. Mutta hengellisesti oli itse kukin vahvistunut koko yön hartauden johdosta.

On itsestään selvää, minne jokaisen askeleet johtivat. Yöt ovat kylmiä noin korkealla vuoristossa, joten aasiparka luonnollisestikin vietti yönsä rakennuksen sisällä. Tämä seikka suututti nyt kyläläisiä, jotka itsepäisesti olivat alkaneet ajatella aasiparan olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. Miksi siis se joka yö nukkui Giovannin talossa? Asialle olisi tehtävä jotakin, sillä tällainen lahja luontokappaleella ei todellakaan ollut tarkoitettu jonkun perheen yksinoikeudeksi!

Itse kukin oli vuoteella levottomasti vääntelehtiessään miettinyt kovasti tämän ihmeen tarkoitusta. Tuskin käsitti kukaan sitä, että tämä tietynlainen valvontayö ihmeen kunniaksi oli aikaansaava jotakin täysin vastakkaista kuin mitä kylänvanhin oli ajatellut. Jos alkuseurakunta alussa oli kuin yksi sydän ja yksi sielu, voidaan sanoa tämän kylän väen hyvin yksimielisesti eläneen elämäänsä täällä karussa ympäristössä. Riitaisuuksia ja erimielisyyksiä, väärinkäsityksiä, oli ollut, kuten ihmisen elämään kuuluukin, elää hän sitten missä tahansa, mutta mitään todellista jakaantuneisuutta ei tämän kylän keskuudessa milloinkaan ollut havaittavissa. Mutta niin kuin jo kertomuksemme alkuvaiheessa mainitsimme, ei tämä kylä enää milloinkaan olisi oleva entisensä tämän ihmeen johdosta!

Mitä merkitsi tämä sanoma? Sitä oli siis itse kukin todella kaikella mielen voimallaan miettinyt ja aprikoinut, ja aamutokkurainen mieli yritti nyt koota jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mikä yöllä oli muotonsa saanut.

Tuskin oli kukaan ehtinyt kunnolla nauttia aamuateriaansa kun jo kaikki olivat kokoontuneet Giovannin pihalle. Mutta missä oli sanansaattaja, missä oli isäntä ja vaimo? Tietysti aasin luona, itsekkäät ja ahnasmieliset ihmiset! Olivat tietysti koko yönsä viettäneet tämän pyhän eläimen vierellä, kun muut olivat joutuneet menemään omaan kotiinsa! Tuona aamuna syntyi melkoinen määrä katkeraa mieltä Giovannia ja hänen perhettään kohtaan, vaikkakin ansiotta. Aivan kuten kaikki muut, oli hänkin vaimonsa kanssa kääntyillyt unettomana aivan omassa vuoteessaan, ei aasin oljilla.

Oli jälleen kerran tulossa todella kaunis päivä, sillä taivaalla ei ollut ainuttakaan pilveä nähtävissä. Haukotteleva Giovannikin saapui nyt ovelle, nostellen housujensa henskeleitä. Kyllä, kyllä, tajusihan hän sen itsekin, mitä nyt tuli tehdä! Mutta tuskin ehti hän eläinsuojan ovelle, kun jo avulias naapuri oli hymyillen avannut sen päästääkseen aasiparan raikkaaseen aamuilmaan. Voi, kuinka kaikki todella rakastivatkaan tätä yksinkertaista, pyhää sanansaattajaa! Ei ollut epäilystäkään siitä, että aasiparka oli vallannut jokaisen kyläläisen sydämen, lukuun ottamatta sitä kuritonta pikkupoikaa, joka eilen oli saanut elämänsä selkäsaunan. Niin, tämä kuriton ja jumalaton kakara mietti mielessänsä, miten saisi myrkytetyksi koko inhottavan ja ällöttävän aasin, jonka takia hänen takamuksiansa olisi särkevä vielä päiväkausia!

Aurinko oli vielä niin alhaalla, että pihalla oli melkoisen viileätä. Aasin makuupaikka oli toistaiseksi täydellisessä varjossa, joten sen ei tullut asettua sellaiseen paikkaan, missä se saattaisi vaikka vilustua. Mutta mitä tulisi tehdä, sillä ei ollut vielä ruoka-aikakaan? Hyvänen aika sentään, nyt käsitti jo useampikin, että olihan aasin saatava jonkinlaista liikuntaakin! Kylän alapuolella olevalle niitylle paistoi jo aurinko koko sen leveydeltä, niin että yksimielisesti päätettiin lähteä kävelylle aasiparan kanssa.

Tuskin oli milloinkaan tapahtunut jotakin sen kaltaista vuoriston kylissä. Koko seurakunta pienimmästä suurimpaan kävelyttämässä yhtä takkuista aasia, joka hiukan erikoisella tavalla liikutti takajalkojaan!

Aurinko paistoi jo melko korkealta seurueen palatessa kylälle, ja nyt itse kukin ilmiselvästi olisi halunnut johdattaa kulkueen keskipisteenä astelevan aasin omalle pihallensa. Ei voi olla totta, mutta siinä oltiin joutumassa jo melkein käsirysyyn! Missä olivat eiliset vartiomiehet, joiden tuli pitää huoli aasin turvallisuudesta? Nämä olivat katsoneet tehtävänsä koskevan vain seurakunnan kokoontumisia, joten he olivat hajaantuneina muiden joukkoon. Mutta nyt kylänvanhin mitä päättäväisimmällä äänellä vaati heitä ottamaan vaarin virastaan ja käyttämään kuritusvälineitänsä, jos tarpeen. Mutta missä olivat heidän heinäseipäänsä? Ne olivat kummallisella tavalla kadonneet siitä paikasta, minne ne illalla oli jätetty Giovannin pihalle!

Ennen niin yhtenäinen kyläläisten joukko murahteli vihaisesti toinen toiselleen vartiomiesten ohjatessa aasin omalle, tutulle pihallensa. Nyt olisi aika ruokkia tämä pyhä eläin, mutta herneet olivat lopussa! Niinpä noudettiin parasta laatua tuoretta heinää ja lisäksi vielä hyvin pestyjä perunoita, jotka asetettiin aasin eteen. Mutta se vain katseli kummastellen tätä tavanomaista, onnettomuuden edellä niin normaalia ateriaansa, haistaen sitä muutaman kerran kuin halveksien: "Tuollaista en syö enää koskaan!"

Nyt alkoi koko seurakunta ounastella onnettomuutta koko kylälle! Eikö kellään ollut herneitä, jotta aasi olisi voitu ruokkia? Kaikki puistelivat päätänsä, sillä jokainen halusi itse nauttia herneensä pitkinä, pimeinä, talvisina päivinä. Tai saattaisihan jollakulla, miksei kaikillakin, olla herneitä, mutta... mutta... Kuka nyt haluaisi syöttää suurella vaivalla kerätyt ja kuivatut herneensä tälle aasille niin kauan kuin se julisti sanomaansa Giovannin pihalla? "Tuota, voisinhan minä katsoa varastostani", sanoi yksi kylän vanhimmista, "jos pyhä Pietari tulisi minun pihalleni nauttimaan ateriansa!"

Väkijoukko kohahti! Mitä tämä nyt oikein oli? Niin, ei kukaan sitä ihmetellyt, että tuttu mies halusi aasin omalle pihallensa julistamaan, tai että herneitä sittenkin löytyisi, mutta mitä oli tämä mies sanonut aasista? Oliko nyt kuultu oikein? "Jos pyhä Pietari tulisi hänen pihallensa?" Niin, nyt seisoi siinä koko joukko suu auki tuijottaen tarjouksen tehnyttä. Niin, niin, tämä veli oli ensimmäisenä ehtinyt ehdottaa, että aasi tulisi hänen pihallensa, ja nyt lähes jokaista muuta perheenpäätä harmitti niin tavattomasti, ettei itse ollut ehtinyt tehdä tätä ehdotusta. "Kyllä meidänkin varastostamme saattaa löytyä herneitä", huudahti nyt toinenkin kyläläinen toivorikkaana. "Meillä saattaa olla vielä parempilaatuisia herneitä kuin Giovannilla oli, ja on meillä ehkä papujakin, mutta tietysti vain jos mennään meidän pihalle!"

Koko joukko huusi yhtä huutoa, kukin puhuen oman pihansa ja omien herneittensä ja papujensa erinomaisesta sopivuudesta tätä pyhää tehtävää varten. Turhaan sai kylänvanhin pitkään kohottaa kätensä ja vaatia hiljaisuutta. Väki oli väsynyttä ja hermostunutta, sillä kohta oli kulunut puolitoista vuorokautta, eikä kukaan ollut nukkunut hetkeäkään. Nyt päästettiin ulos henkisiä ja hengellisiä paineita, jotka eivät pitkään aikaan olleet päässeet purkautumaan.

Kun suurin paine oli päässyt ulos kyläläisten rinnoista, alkoi vähitellen tilanne rauhoittua, sillä eihän kukaan jaksa loputtomiin huutaa. Kylänvanhin oli juossut kotiinsa ja noutanut vanhan metsästysaseensa, jonka hän nyt laukaisi hälisevän joukon keskellä kohti taivasta. Seurasi silmänräpäyksellinen hiljaisuus.

Nyt oli ilmiselvästikin hetki uuden järjestyksen seuraavaa vaihetta varten. Olisi yhteisesti päätettävä, miten tätä "herätystä" olisi jatkettava sellaisella tavalla, että jokainen olisi tyytyväinen. Kylänvanhin tiesi aivan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että Giovannin perhettä lukuun ottamatta jokaisella oli melkoinen määrä herneitä varastokaukaloissansa, mutta... mutta... Jos pyhä aasi parka joutuisi koko ajan vaihtamaan pihaa ja asumusta, saattaisi se katsoa sen pahaksi asiaksi, ja lakkaisi mahdollisesti puhumasta. Ja miten ihmeessä voitaisiin sovinnollisesti päättää siitä, milloin aasi missäkin olisi?

Koska kukaan ei ollut halukas luopumaan omista herneistään, talvisesta siansorkkarokastansa, olisi asia ratkaistava toisella tapaa. Täksi päiväksi se olisi auttamattomasti myöhäistä, mutta jos kylän parhain hevonen valjastettaisiin hyvien rattaiden eteen, voitaisiin jo huomenna saada Hopeajärven kylältä kuorma herneitä. Vielä tänään ehtisivät rattaat kaupoille, ja aamulla lähtisi yön kylällä levännyt kuski paluumatkalle, varhain, anivarhain tässä niin kiireisessä tapauksessa. Mutta ruokkisiko seurakunta nyt tätä pyhää sanansaattajaa yhteisillä varoilla ostetuilla herneillä, jos se jatkuvasti asustaisi Giovannin talossa? Siunaus oli silminnähden lisääntynyt tuossa talossa, siitä oli lähes jokainen varma. He kaikki muutkin halusivat osansa tuosta siunauksesta, se oli selvääkin selvempää!

5. Luku

Alas kylälle joutui yleisen painostuksen johdosta lähtemään vankimman hevosen omistava isäntä, vaikkakin todella vastentahtoisesti. Mitä jos aasi sillä aikaa alkaisi saarnata yhtäjaksoisesti, kuten pappi kirkossa, ja hän ei olisikaan tämän vieläkin suuremman ihmeen todistajana? Hän todella kiehui vihasta ohjatessaan hevostaan alas mutkikasta serpentiinitietä. Mutta kaipa tälläkin oli jokin sellainen merkitys, mitä ei juuri nyt ymmärretty, sillä alas kylälle oli lähetetty, ei ainoastaan vahvinta hevosta, vaan kylän suulain isäntämies!

Nyt oli siis aika selvittää lisää kylän uutta järjestystä. Se, että yhteisen päätöksen johdosta herneiden noutomatkalle oli lähetetty tämä vastentahtoinen hevosmies, yhteisten varojen kanssa, voitiin tietysti katsoa yhdeksi osaksi tätä uutta järjestystä, sillä olihan ilman muuta selvää, ettei tämä olisi jäävä ainoaksi matkaksi, ainakaan kyläläisten mielestä. He olivat halukkaita kuulemaan tätä julistusta vaikka elämänsä loppuun asti, eli eivät siis saaneet herneet loppua kylältä, tai oikeammin sen yhteisestä varastosta. Niin, sekin kai oli osa uutta järjestystä, että tästä lähtien aasi olisi nauttiva kylän yhteisillä varoilla ostettuja herneitä. Eli siis oli vielä yksi muukin pykälä, joka ilman muuta astui voimaan: Ei toki ollut soveliasta, että näin pyhä välikappale nukkuisi Giovannin eläinsuojassa, sillä eihän tällä enää ollut yhtään herneitä jäljellä! Ja eipä muutenkaan olisi soveliasta näin tärkeän olennon nukkua eläinsuojassa; kyllä, kylänvanhimman vakavien sanojen saattelemana johdatettiin aasiparka yhdistetyn seurakunta- ja kylätalon pihalle. Se olisi nukkuva ja asuva, niin kauan kuin saarnaajatoimi jatkuisi, seurakuntasalissa!

Kummallista kyllä, nyt vaati uusi järjestys niin paljon pohdintaa ja miettimistä, että eläinraukan ruokailu tältä päivältä unohdettiin täysin. Ei tullut kenenkään mieleen sellainen mahdollisuus, että olisi kerätty kolehti, tällä kertaa herneistä. Ei, sillä aasin puheet unohdettiin, uudet sellaiset, sillä nyt oli alkanut kiivas väittely siitä, mitä tämä aasin sanoma todella tahtoi kertoa kyläläisille. Huuto oli mahtava, sillä niin monenlaisiin johtopäätöksiin oli itse kukin kyläläinen edellisen yön aikana tullut.

Yksi erittäin johdonmukainen julkilausuma oli jo ilmaistu muutamaa hetkeä aikaisemmin. Yksi kylän isännistä olisi halunnut "Pyhän Pietarin tulevan pihallensa julistusta harjoittamaan." Niin, hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että aasi oli ilmoittanut oman nimensä jo niin moneen kertaan, että se oli uskottava vähemmälläkin. Mutta tämä ei miellyttänyt joitakin mietiskelyä harjoittaneita. He olivat ehdottomasti sitä mieltä, tuskin sitä rohkeni julki lausua, että kysymys oli paljon enemmästäkin. Eikö todellakin ollut niin, että itse pyhä apostoli oli nyt ottanut uuden muodon, ja ilmestynyt kylän väelle?

Huuto sen kuin paisui, sillä nyt sai kumpikin ajatus kannatusta, joidenkin taas pyrkiessä tuomaan julki oman ajatuksensa asiasta. Oliko kylän väki milloinkaan aikaisemmin ollut näin erimielinen jostakin?

"Olkaa hiljaa ja kuunnelkaa!" huusi yksi hurskaimmista kyläläisistä. "Minulle paljastui viime yönä mitä selvimmällä tavalla se, että aasi haluaa kertoa koko kylän väelle, että minun pojastani Petruksesta on tuleva jotakin suurta tämän kylän keskuudessa. Niin moneen kertaan on aasi jo kutsunut nimeltä minun poikaani!" Hirvitys, millainen huuto seurasikaan tätä ilmestystä ja mitä epätodennäköisintä selitystä! Jos selitys ylipäätänsä oli jotenkuten paikkansa pitävä, niin eihän toki ollut kysymys tästä Petrus-pojasta, vaan ennemminkin naapurin paljon kiltimmästä ja pyhitetymmästä Petruksesta, joka varmastikin oli tuon aasin tarkoittama "Pfeettrussscch!"

Ei paljoa puuttunut, että koko kylän väki olisi joutunut tukkanuottasille, sillä nyt itse kukin puolusti perheensä ja poikastensa kunniaa. Nyt tarvittiin todellakin uutta järjestystä, ja jälleen kerran laukesi kylänvanhimman ase sillä tuloksella, että jokainen vaikeni. "Nyt kaikki hiljaa, tai tulee vainajia!", huusi vihastunut patriarkka. "Me tarvitsemme uuden järjestyksen ja pikaisimmin! Tällä tavoin ei asiasta tule yhtään mitään. Joka iikka istumaan saliin!" Niin siis istui hetken kuluttua koko kylän väki tässä niin tutuksi käyneessä kokoussalissa, johon sunnuntaisin tultiin yhteen kirkonmenoja harrastamaan. Toisaalta taas ei ollut mitenkään niin tutun omaista se, että aasille oli sijattu pehmoinen nukkumapaikka aivan saarnatuolin virkaa ajavan korokkeen viereen salin etuosassa. Toki, toki, ei ollut mitään kummallista siinä, että olkien päälle oli levitetty yksi vanhimmista seinävaatteista, joka esitti jotakin uskonnollista tapahtumaa; mitä, sitä ei kukaan ollut koskaan päässyt tietämään. Joku ulkopuolinen ehkä olisi saattanut kertoa näille hurskaille ihmisille, että heidän kokoussalinsa seinällä, parhaimmalla paikalla, oli vuosikausia komeillut täysin pakanallista menoa esittävä itämainen vaate!

Tässä yhteisössä oli aina ollut valittuna yksi viisaimmista miehistä, joka toimi kirjurina ja kylän raha-asioiden hoitajana. Uusi järjestys vaati nyt ehdottomasti sitä, että tämä istuutui vanhan koulupulpetin taakse kirjoitusvärkkiensä kanssa, ja kirjoitti muistiin pienintäkin yksityiskohtaa myöten kaiken sen, mitä uuteen järjestykseen sisällytettiin. Mutta mikä näistä lukuisista kannanotoista tai selityksistä hyväksyttäisiin muistiin kirjoitettavaksi? Kuka olisi oikeassa, kuka väärässä? Vai olivatko kaikki oikeassa? Sekin oli tietysti yksi mahdollisuus, ja tietynlaisena poliitikkona kylän vanhin käsitti, että nyt oli hyvä olla mieliksi vähän jokaiselle. Niinpä aloitettiin mitä erikoislaatuisimman asiakirjan laadinta, johon kirjuri merkitsi muistiin jokaisen erilaisen ilmestyksen siitä, mitä aasin sanoma tarkoitti.

Vielä kaksi päivää sitten oli kylän väki ollut mitä parhaimmassa sovussa keskenään. Mitään jakavaa tekijää ei ollut havaittavissa, ja pienet erimielisyydet oli ohitettu niihin sen kummemmin puuttumatta. Mutta nyt oli tämän ihmeen myötä tapahtunut jotakin todella ihmeellistä, odottamatonta. Yhden yön mietiskelyn perusteella oli tämä suhteellisen vähäinen asukasmäärä jakaantunut niin moneen leiriin, että kirjurin oli oikein laskettava, kuinka monta erilaista kannatusryhmää oli muodostunut, sillä jokainen ryhmä piti lujasti kiinni omasta näkemyksestään. Todellakin, penkkejä siirreltiin erilleen toisistaan, ja kunkin näkemyksen kannattajat asettuivat tiukasti yhteen, muista erottuvaan ryhmään.

Ehkä suurin ryhmä oli se, joka uskoi aasin tahtovan ilmoittaa seurakunnalle, että Pietarin tulisi olla tämän kylän suojelupyhimyksen, eikä entisen, joka sellaisella tavalla oli katsellut muualle, kun aasi parka sai kokea hirvittävän lävistyksen. Ja asiassa saattoi olla perää senkin johdosta, että koko kylällä ei ollut yhtään ainoata Pietarin kuvaa, saati sitten kuvapatsasta, vaikka alhaalla Hopeajärven kylälläkin oli kirkon seinän syvennyksessä melkein aidon kokoinen pyhän Pietarin patsas. Tarkoittiko sanoma ehkä sitäkin, että tuo pysti pitäisi siirtää tänne kylälle, kokoushuoneen etuosassa olevalle korokkeelle? Pyhä riemu alkoi täyttää näiden ihmisten mieltä, sillä tämä olisi jotakin todella erinomaista! Mutta suostuisiko laakson pappi tähän muutokseen? Se oli todella vakava kysymys, sillä silloin ei Hopeajärven kirkossa olisi enää Pietarin patsasta!

Niin, niin, tämä ryhmä pohti nyt suureen ääneen, miten saataisiin pappi taivuteltua tähän siirto-operaatioon. Samanaikaisesti väitteli toinen ryhmä siitä, oliko pyhä apostoli kirjaimellisesti ruumiillistunut tähän pyhään eläimeen, vai puhuiko hän ainoastaan sen kautta. Niin, asia vaati todellista pohtimista, sillä lopputuloksesta riippuen oli pian päätettävä, pitäisikö aasi pukea valkeaan viittaan, sillä eihän ollut sopivaa, että pyhä mies astelisi kylän väen keskuudessa ilman rihman kiertämääkään; jos asia nyt sillä tavoin olisi. Ja tietysti olisi silloin täysin sopimatonta sekin, että kylän väki nukkuisi mukavissa vuoteissansa, ja pyhä mies joutuisi makaamaan olkikasassa, vaikka se olikin sijattu niin kauniilla seinävaatteella!

Niin, näkemykset poikkesivat toisistaan hyvin suuresti, mutta varmaankin kaikkein erikoisinta oli seurata useamman perheen riitaa siitä, kenen poikaa aasi kutsui suureen palvelustehtävään. Sitä ei aasi tässä vaiheessa ollut halukas itse kertomaan ja erittelemään, olihan se ilmeisen hämmentynyt sen hetkisestä tilanteesta. Niin, eihän nyt ole aivan jokapäiväistä se, että luontokappale sijoitetaan kylän pyhimpään, tärkeimpään paikkaan, kopisevalle puulattialle! Ehkä ei aasi siten ehtinyt oikein edes ajattelemaan tyhjää vatsaansa, sillä turvallisinta tämän meluavan ihmisjoukon keskellä oli maata siinä seinän vieressä, alttarin alapuolella, tutun tuoksuisessa olkikasassa. Niin, uskoa tai ei, mutta niin ajattelevaisia olivat nämä ihmiset olleet, että paikalle oli tuotu oljet Giovannin eläinsuojasta, juuri niiltä sijoilta, missä aasi oli edellisenkin yönsä viettänyt. Mitä oli siinä oikein ajateltu, eläinparan mukavuutta, vaiko omien olkien säästämistä?

Markku Vuori

Copyright 1997

Kaikki oikeudet pidätetään