MIKÄLI TEISTÄ RIIPPUU

20.12.2012

 ”Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room. 12)

”...kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia. Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi. ” (1. Kor.9)

 Olen joutunut paljon ajattelemaan samoja asioita kuin Paavali. Onko sitten ihmeellistä, jos joudun hänen tavallaan toteamaan lähes päivittäin, että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni? (Room. 9). 

Viimeisimmissä kirjoituksissani olen tuonut esiin niitä asioita, jotka erikoisella tavalla ovat tulleet sydämelleni. Tänään nousi mieleeni aivan erikoisesti vastaus niitä ystäviäni varten, jotka eivät oikein hyvällä tahdollakaan osaa ymmärtää tyytymättömyyttäni vallitsevaan tilanteeseen. Ehkä suurin murheeni aihe perustuu siihen suorastaan itkettävään todellisuuteen, että meissä on niin vähän todellista Jeesuksen Kristuksen mieltä!

Mitä todistaa meistä asenteemme ja mielemme kohtaamillemme ihmisille? Millainen kuva ympärillämme olevilla ihmisillä on meistä? Kuinka suurta rauhaa olemme nauttineet ja nautimme tällä hetkellä? Me uskomme olosuhteiden pakottaneen meidät kaikkeen kohtaamaamme, ja olemme melko varmoja siitä, että muuta mahdollisuutta ei ole ollut olemassakaan. Totuuden janomme ja rakkautemme oikeaksi havaitsemiamme asioita kohtaan ovat pakottaneet meidät toimimaan juuri

siten kuin olemme toimineet? Me olemme aivan selvästä johdatuksesta ajautuneet irrallemme, irti toisistamme ja maailmasta? Todistuksemme on varmaankin monin tavoin perusteltu tavalla tai toisella, mutta erikoisesti Sanalla! ?

Miksi jokin sisimmässäni kuitenkin itkee karvaita kyyneleitä kaiken jumalallisen ilmestyksen keskellä, palattuamme takaisin koko Jumalan Sanaan, alfasta omegaan? Mehän uskomme jokaisen sanan, pilkunkin, tultuamme osalliseksi Jumalan erikoisesta kutsumuksesta tässä ajassa? Miksi kuitenkin on tosiasia, etten milloinkaan elämäni viimeisten vuosikymmenten aikana ole kuullut kenenkään oman piirin julistajan puhuvan noista kahdesta jakeesta, jotka ovat tämän kirjoituksen alussa? Mihin meidät on kutsuttu? ”...sillä rauhaan on Jumala teidät kutsunut.” (1.Kor.7) Jumalamme on kaikin puolin järjestyksen Jumala. Se tulee mitä selvimmin esiin Hänen Sanansa perusteella. Kaikki siinä esitetty on täydellisessä harmoniassa keskenänsä, pienintä piirtoa myöten. Tietyt ennustukset ja ennalta kerrotut tapahtumat eivät useinkaan koske vain tiettyä aikakautta, vaan tietyllä jumalallisella tavalla yksittäisetkin kohdat sisältävät jumalallisen viisauden ilmoituksen koko pelastushistorian ajalle. Sama Kirjoitusten kohta on puhunut aikanaan muinaisille esi-isillemme, mutta pätee siitä huolimatta meidänkin kohdallamme tässä viimeisessä ajassa. Herramme todistuksen mukaan pieninkään piirto Sanasta ei ole katoava, vaan kaikki on toteutuva jumalallisen tarkoituksen mukaisesti pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

Miten on sitten tuon sanankohdan suhteen, jossa meitä kehotetaan elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa? Päteekö se vielä tässä mitä sekavimmassa ajassa, jossa suurin osa ihmisiä on hylännyt ainakin meidän näkökantamme mukaan kaiken jumalallisen näyn ja käytöksen? Voiko kaiken tämän keskellä enää puhua rauhasta ihmisten kanssa, kun meidät suorastaan pakotetaan vetäytymään syrjään kaikista ulkopuolisista ihmisistä heidän jumalattomuutensa johdosta? Eikä vain jumalattomista, vaan myös kaikista eri näkemyksen omaavista uskovaisista! Olemmeko siis tehneet kaiken pakon edessä, vai olisiko sittenkin vielä tänään totta se, että mikäli meistä riippuu, jokin toisenlainen suhtautuminen olisi mahdollinen, sillä sanoohan Paavalikin, että hän on halunnut olla kaikille kaikkea, voittaaksensa edes muutamia?

Voimmeko leimata tämän ajan joksikin sellaiseksi, mitä ei koskaan aikaisemmin ole ollut, ja joka nyt oikeuttaa meidät tulkitsemaan Raamattua aivan erilaisella tavalla? Olenko minä suorastaan vääryydessä, ottaessani tähän yhteyteen ajatuksen kaikkien kanssa rauhassa elämisestä? Menneiden vuosien todistuksen perusteella (tarkastellen ns. omaa piiriämme) ei rauhassa elämisestä ole ollut kysymystäkään edes oman joukon kanssa. Havaitsemamme ristiriitaisuudet ja erilaiset näkemykset ovat suorastaan oikeuttaneet meidät erottautumaan hiukankin poikkeavasti ajattelevista uskovaisista, myös omaan joukkoon kuuluvista? Tämä on johtanut siihen, että tämä joukko on varmastikin maailmahistorian jakautunein ryhmittymä.

En voi olla yhä uudelleen ajattelematta meidän Herramme viimeisiä hetkiä opetuslastensa kanssa. Tietoisuudessa läheisestä kuolemastaan Hän suorastaan janosi tuota viimeistä rauhanomaista yhdessäoloa omiensa kanssa. Tämä historiallinen tapahtuma on aivan erikoisessa määrin sitova meitäkin kohtaan tässä viimeisimmässä ajassa. "Ymmärrättekö, mitä minä olen teille tehnyt? Te puhuttelette minua opettajaksi ja Herraksi, ja oikein te sanotte, sillä se minä olen. Jos siis minä, teidän Herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, olette tekin velvolliset pesemään toistenne jalat. Sillä minä annoin teille esikuvan, että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt. Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette.” (Joh.13)

Mikäli teistä riippuu! Olemmeko todellakin vastoin kaikkea jumalallista viisautta sanoutuneet irti suuresta määrästä Sanan todistusta, jopa Herramme omista sanoista, niin että olemme tulleet riippumattomiksi kaikesta sellaisesta, mikä omasta mielestämme aiheuttaa meille ongelmia ja hankaluuksia? Ymmärrämmekö, mitä Herra on meille tehnyt? Mikä on se esikuva, minkä Hän meille antoi? Millaisten ihmisten kanssa Hän oli tekemisissä? Oliko Hänen elämänsä helppoa näiden seuraajiensa kanssa? Miten toimi aivan lähitulevaisuudessa Hänen merkittävin seuraajansa, Pietari? Kuinka inhimillisesti kireälle vetivätkään opetuslapset Hänen inhimilliset tunteensa kautta koko yhteisen vaelluksen! - Tuliko kutsua taivaasta tuli epäuskoisten ylle, saisivatko tietyt ressukat istua Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan, kuka heistä olisi merkittävin seuraaja... Hän joutui eräässä vaiheessa tuomaan julki ahdistustansa hyvin vakavilla sanoilla: "Voi sinä epäuskoinen ja nurja sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän kanssanne? Kuinka kauan kärsiä teitä?” (Matt. 17).

Kuka meistä olisi säilyttänyt mielenrauhansa tällaisen joukon keskellä, ennen kaikkea tietoisuudessa, että yksi pesty jalkapari olisi tuota pikaa rientävä kavaltamaan hänet uskonnollisille vastustajille? Mikäli meistä olisi jotakin riippunut, olisimme varmastikin tehneet kaiken aivan toisella tapaa. Aivan varmasti! Mikäli teistä riippuu... Nyt ei kuitenkaan puhuta meidän luonnollisesta ajattelustamme ja mielestämme, vaan mitä tutuimmasta sanankohdasta: ”...niin tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli...” (Fil. 2).

Tämän julistuksen peruskohta siis perustuu mitä merkittävimpään ehdollisuuteen: Mikäli teillä on Kristuksen mieli, riippuu teistä suuri määrä rauhaa kaikenlaisten ihmisten parhaaksi ja tervehtymiseksi. Itsekkyys ja turhan kunnian pyyntö ovat täysin vieraita asioita todelliselle Jumalan lapselle, jolla on varaa olla kaikkea kaikille, voittaakseen edes muutamia Herralle.

 Voi kun Sinäkin lukisit Sanaa enemmän, niin ei minun tarvitsisi niin kovasti etsiä eri kohtia todistaakseni, että kirjoitan Sanan todistuksen pohjalta! Mitä enemmän luen ja kuuntelen Sanaa, sitä ristiriitaisempi tunne valtaa mielen kun olen pakotettu näkemään niin paljon sellaista, millä en usko olevan mitään sijaa todellisen seurakunnan keskuudessa. Meillä on varaa olla jotakin muuta, kuin mitä tähän asti olemme olleet! Jumala on uskonut meille niin paljon hyvää ja todellista kaiken petollisuuden ja eksytyksen keskellä, ettei meillä ole mitään syytä erottautua sellaiseen luostarimaiseen elämään, johon suuri osa on ajautunut yksinomaan vaikeuksien kohtaamisen pelossa. Eristäytyminen vääristä syistä ei ole rohkeutta, vaan todellisuuden kohtaamisen pelkoa, yksinkertaisuutta pahimmillaan. Eilen kuulin Saksan televisiosta tähän sopivan humoristisen lauselman: ”Monimutkaisinta maailmassa on yksinkertainen ihminen!” Ajattelemisen aihetta!

Eiköhän meitäkin ole vallinnut tietynlainen yksinkertaisuus, jolla ei ole mitään tekemistä jumalallisen yksinkertaisuuden kanssa? Meistä on riippunut lukematon määrä kohtaamisia, ihmiskohtaloita. Mitä olemme tehneet asenteillamme ja elämällämme muille maan matkaajille käsittämättä ollenkaan, kuinka paljon riippuu meistä itsestämme? On suoranainen kirous, ettei tästä aiheesta ole puhuttu enempää meidän keskellämme. Paavali tiesi mitä sanoi ja kirjoitti muistiin. Hänellä oli todellinen rakkaus tapaamiaan ihmisiä kohtaan.

Ateenassakaan hän ei toiminut ollenkaan siten kuin suurin osa nykyisiä oikeaoppineita. Hän tiesi tuomion ja arvostelun hengen aikaan saavan vain vastareaktion, vastahyökkäyksen. ”Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan. Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: 'Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle'. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan'.” (Apt. 17).

En yhtään ihmettele, että sama Paavali kirjoittaa Timoteukselle yhden merkittävimmistä asioista: ”Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti. Peltomiehen, joka vaivaa näkee, tulee ennen muita päästä osalliseksi hedelmistä. Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen.” (2. Tim.2).

”Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen!” ”Te ulkokullatut, maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida; mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa? Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on?” (Luuk.12). Herra on meidän Luojamme ja tietää meidän perusolemuksemme. Kaikki meissä on tiettyä tarkoitusta varten, myös aivomme. Aivojen ei kuitenkaan tule hallita sydäntämme, vaan sydämen aivoja. Jumala on järjestyksen Jumala, ja aivomme ovat tarpeen tämän järjestyksen ylläpitämiseksi meidän elämässämme.

Suurin osa asioistamme on selvästi jätetty meidän päätettäväksemme, mikäli vain olemme halukkaita näkemään vastuumme elämästä ja tahdostamme elää rauhassa ja sovinnossa kanssaihmistemme kanssa. Millaisen vaikutuksen tekee elämämme kohtaamiimme ihmisiin, herääkö heissä halu tulla samanlaiseksi kuin mekin? Mitä uskovaisuus todella merkitsee, millaiseksi se tekee käytöksemme ja olemuksemme? Onko tarkoitus, että meistä tulee huomiota herättävän hurskaita ja uskonnollisia olentoja, joiden uskovaisuutta ei voisi havaita ilman erikoista esiintymistä ja puhumista? Onko uskovainen tarkoitettu kuin imitaatiolaitteeksi, joka jatkuvasti esittää jotakin uskonnollista, herättääkseen mahdollisimman paljon huomiota?

Mitä enemmän luen Raamattua, sitä selvemmäksi tulee kaiken todellisen uskovaisuuden perusta, joka voidaan tuoda julki yhdellä lauseella: Meidät kerran tuomitaan sen mukaisesti, mitä olemme elämällämme tehneet läheisellemme!

Sanoja voi kuka tahansa ottaa suunsa täyteen, oikeita ja turhiakin, jotka myöskin joutuvat kerran arvostelun ja tuomion kohteeksi. Hyvät sanat ovat tarpeellisia ja paikallaan, mutta usko ilman tekoja on kuollut. Pelkkä tieto ei merkitse vielä yhtään mitään, vaan se on ainoastaan kuin eräänlainen ponnahduslauta elämän aloittamiseen. Pelkät rakennuskivet eivät hyödytä mitään, ellei kivenhakkaajalla ole mahdollisuutta muovata niitä yhteensopiviksi. Kiven käsittely ei tunnu hyvältä, mutta se on ehdoton edellytys yhteen sopivaisuuteen. Kaikki turhat ja haitalliset särmät on hakattava pois, samoin kuin kirves on asetettu kaikkien tarpeettomien puiden juurelle!

”Sillä jos minä rukoilen kielillä puhuen, niin minun henkeni kyllä rukoilee, mutta ymmärrykseni on hedelmätön. Kuinka siis on? Minun on rukoiltava hengelläni, mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni; minun on veisattava kiitosta hengelläni, mutta minun on veisattava myöskin ymmärrykselläni.” (1.Kor. 14)  Me tarvitsemme siis ymmärrystä voidaksemme toimia sellaisella tavalla, mikä luo mahdollisuuden Sanan tarkoittamaan yhteiselämään muiden ihmisten kanssa. Jossakin mielessä suuri osa uskovaisista on kuin kielillä puhuvia robotteja, joita ei juuri kukaan ymmärrä eikä siten jaksa olla heidän kanssaan tekemisissä.

 Meidän tulisi itsestämme ymmärtää, että oma käytöksemme vaikuttaa suorastaan tavattomasti tähän maailmaan jättämäämme jälkeen. Emme kai ole unohtaneet, että me olemme Herran Jeesuksen Kristuksen tuoksu kohtaamillemme ihmisille? Joskus suorastaan kauhistuttaa joidenkin ihmisten ympärillä leijuva hengellinen haisupiiri ja melkein nähtävä pölypilvi. Mikäli meistä riippuu, saattaa tulos Evankeliumin kannalta olla jotakin aivan muuta, kuin mitä rauhaamme sopii. Ihmisten tulisi nähdä meidän olemuksestamme geeniperintömme, joka ei kerro ainoastaan meistä, vaan mikä pelottavinta, myös suvustamme. Kuka on isämme, millaisia ovat sukulaisemme? Antaako elämämme aivan väärän todistuksen lähimmäisestämme, koska mikään tekemämme ei jää ilman vaikutusta. Toistakaamme: Mikään tekemämme, puhumamme, ei jää ilman vaikutusta, joka kerran asetetaan eteemme iankaikkisuuden videolla!

Johannes esittää jotakin suorastaan hellyttävää, kun vain näkee asian syvällisen merkityksen: sellainen kuin Hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa! Hän tiesi kuka Hän oli, mikä oli Hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä. Hänellä oli jatkuva yhteys Isään, jonka kautta Hän sai voiman kohdata kaikki eteensä tuleva. Vaikka oli Jumalan Poika, tai juuri siksi, Hänen täytyi jatkuvasti vetäytyä rukoukseen ja keskusteluun Isän kanssa. Hän oppi kuuliaisuuden kaiken kärsimänsä johdosta, kuinka sitten me voisimme kuvitella selviävämme jollakin muulla tavalla kaikesta kohtaamastamme?

Miksi kuitenkin rukouksemme usein on tietynlainen yksinpuhelu, ilman että todella kokisimme kuulevamme toisen osapuolen äänen? Uskon kaiken suuressa määrin perustuvan siihen, kuinka paljon me annamme aikaa Herrallemme. Todellinen rukous ei ole mitään rutiinia, muodollista päivittäistä velvollisuuden täyttämistä, vaan yksinkertaista antautumista jokapäiväiseen elämään. Aivan liian moni suorittaa uskonnollista päivärutiinia, suorittaa elämää, sen sijaan että eläisi sitä.

Meidät on kutsuttu olemaan sellaisia kuin Hän oli tämän maan päällä. Hän tiesi kuka ja mitä oli, ja samalla tavoin meilläkin on oikeus omata luottamus siihen keitä ja mitä me olemme. Hän saattoi hurskaiden ihmisten kiihtymykseksi todeta olevansa Minä olen, ja jos me kerran olemme Hänessä, olemme sellaisia kuin Hänkin oli, mekin saamme olla osallisia tuohon Minä olen! Perimämme jo oikeuttaa siihen, mutta kaikki perustuu jatkuvaan kasvuun ja kehitykseen, koska koko elämämme on matkalla oloa, eteenpäin kulkemista. Ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläessään, sanoo yksi runoilijoista. Meidän lepomme ei perustu pehmeään vuoteeseen tai mukavaan tuoliin, vaan pelastuksen tuomaan sielunrauhaan, joka on ylitse kaiken inhimillisen ymmärryksen.

Miksi sieluni olet minussa niin levoton? Yhä vielä kaikuu ajoittain korviini rauhoittava ääni jo melkein viidenkymmenen vuoden ajalta, joka kehottaa ottamaan kaiken rauhallisesti ja odottamaan Herran aikaa. Rauha, rauha, ei hätää mitään, on minulle toivotettu joka kerta kun olen suuni avannut tai jotakin kirjoittanut. Minä odotan Herraa, sielussani on syvällinen rauha, mutta silti minulla on ainainen kipu ja hätä jokaisen ihmisen puolesta. Odotuksemme saattaa olla loppu jo seuraavalla hengenvedolla, ja olemme siirtyneet iankaikkisuuteen - kaikki muutokset ovat peruuttamattomasti ohitse! Rohkenetko hetkeksi todella syventyä ajattelemaan mitä merkitsee se, ettei mitään muutoksen ja korjauksen mahdollisuutta enää ole. Ikuisesti! Peruuttamattomasti!

Kuolema ei muuta mitään, se vain siirtää meidät tuonpuoleiseen, ja kaikki ratkaisut ja muutokset on tehtävä tämän elämän puolella. Kumpi siis on tärkeämpi, Jumalan aika, vai meidän aikamme? Olemmeko sellaisessa määrin unohtaneet ne lukuisat sanankohdat, jotka kuuluttavat meille mitä tärkeimmän viestin juuri tälle hetkelle? ”Sentähden, niinkuin Pyhä Henki sanoo: ”Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa...”  ”Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: ’tänä päivänä’, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti. Kun sanotaan: ’Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte katkeroituksessa’, ketkä sitten, vaikka kuulivat, katkeroittivat hänet? Eivätkö kaikki, jotka olivat Mooseksen johdolla lähteneet Egyptistä?”

Kuinka suuri joukko lähtikään liikkeelle ns. hengellisestä Baabelista suuren jumalanmiehen johdolla, uskoen jo saavuttaneensa jotakin aivan valtavaa? Mutta kuinka pian unohtuikaan se oppi, joka kirjoittajan sydämeen kirjoitettiin tulikirjaimin heti ensimmäisen uskossa olon vuoden aikana vuosien 1964-1965 vaihteessa: ”Katso, minä olen sinua sulattanut, hopeata saamatta, minä olen sinua koetellut kärsimyksen pätsissä. Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty! Kunniaani en minä toiselle anna. Kuule minua, Jaakob, ja sinä, Israel, jonka minä olen kutsunut: Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen.” (Jes.48).

Kuinka vakava varoitus meille tässä viimeisessä ajassa!

Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen! Hän ei ole muuttunut, vaan Hän on juuri tällä hetkellä sama Herra, joka aikanaan selvästi toi julki kunniansa ja odotuksensa meitä kohtaan. Olisiko missään muussa ajassa langetettu niin paljon häpeää Jumalan ja Hänen palvelijoidensa ylle kuin juuri nyt? Olemmeko me juuri siitä syystä kärsimyksen pätsissä, koska toimintamme kautta suuri häpeä on tullut mitä ihanimman sanoman ylle?

Mitä kertoo meistä se, jos nyt kymmenien vuosien jälkeen vielä vastauksemme kysymykseen toivomme perustasta perustuu sopivasti valittuihin lainauksiin suuren jumalanmiehen puheista? Sana sanoo mitä selvimmin ja vakuuttavimmin totuuden tähänkin asiaan: ”Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” (Hebr.4)

”Sentähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa. Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne (Jaak.1).”  Tässä yhdessä ainoassa lauseessa tulee julki koko kirjoituksemme perussisältö. Jokainen istutus, kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus on pantava pois, jotta voisimme hiljaisuudella ottaa vastaan meihin istutetun sanan, joka ainoastaan voi meidät pelastaa!

Markku Vuori