KATSO, TÄSSÄ ON TIE...

Elämän valinnat

"Ottakaa, veljet, vaivankestämisen ja kärsivällisyyden esikuvaksi profeetat, jotka ovat puhuneet Herran nimessä. Katso, me ylistämme autuaiksi niitä, jotka ovat kestäneet; Jobin kärsivällisyyden te olette kuulleet, ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen" (Jaak.5:10-11).

Tuskin oli Johannes milloinkaan tuntenut itseänsä niin nurkkaan ahdistetuksi. Kaikesta huolimatta hän tiesi olevansa oikealla tiellä, ja ulkonaisesta riippumatta hänen sisin ihmisensä oli turvallisella mielellä. Mutta kaikkien koettelemusten ja ahdistusten jälkeen hän joutui toteamaan, ettei kaikki hänen sisäiseksi ihmiseksi luulemansa sittenkään todellisuudessa ollut sitä minä hän oli sitä pitänyt. Vaelluksensa aikana Herran tiellä ihminen on astunut hengellisen kehityksen tielle, joka johtaa aina vain syvempään kokemukseen Herran, ja jossakin suhteessa myöskin itsensä kanssa. Vanhurskaan polku on kuin aamurusko, joka kirkastumistaan kirkastuu sydänpäivään saakka. (Snl.4:18). Tämä kirkastuva valo, Jumalan Sana Hengen avaamana, antoi ihmisen yhä suuremmassa määrin tuntea Jumalan suuruuden ja kaikkivaltiuden, ja samalla ihmisen pienuuden ja mitättömyyden kaiken luomakunnan ja maailmankaikkeuden keskellä. Mitä todellisuudessa oli ihminen, että Jumala ylipäätänsä katsoi hänen puoleensa? Mitä oli ihminen tehnyt ansaitaksensa tai saavuttaaksensa jonkinlaisen aseman Luojansa yhteydessä? Ei kerrassaan mitään, vaan päinvastoin, hän kaikin tavoin omana itsenänsä pyrki mahdollisimman kauaksi Herrastansa ja Jumalastansa, sillä hänen halunsa oli kulkea itse parhaaksi katsomiansa teitä.

Johannes olisi, rehellisyyden nimessä, valinnut tiensä aivan toisin, jos olisi saanut päättää. Saman olisi tehnyt kuka tahansa ihminen, luonnoltansa kun on sellainen kuin jokainen Aadamin jälkeläinen on: isänsä kaltainen, joka kuunteli vaimonsa houkutusta ja lankesi oman tahdon ja viisauden tielle. Niin, kaikesta suuresta jumalallisesta ilmestyksestä ja Jumalan rakkauden kokemisesta huolimatta hänen olemuksensa ei pystynyt täysin hyväksymään sitä, mikä häntä oli kohdannut inhimillisellä, maallisella tasolla. Mikä oli se seikka, joka häntä loppujen lopuksi eniten murehdutti? Sitä hän oli pyrkinyt määrittelemään viimeisten vuosien aikana, pääsemättä rehelliseen ratkaisuun, sillä kaiken ahdistuksen keskellä hän oli alkanut epäillä tuntemustensa rehellisyyttä ja oikeudellisuutta.

Kun ihminen joutuu todella tiukalle, punnitaan hänen olemuksensa aitous ja vilpittömyys, todellinen uskon tila. Jumala sallii koettelemuksia, ylitse kaiken meidän ymmärryksemmekin. Sanansa mukaisesti Hän ei koettele ketään yli tämän voimien, ja tässä onkin paikka, missä Hengen yhä uudelleen on huudahdettava ahdistuksensa keskellä kamppailevalle ihmiselle: "Autuas se, joka ei loukkaannu siihen, mitä Minä hänelle teen!" Niin, ihminen hyvin mielellänsä päättäisi, mikä on kohtuullista ja mikä ei; mikä on hänen voimiensa mukaista ja mikä ei. Mutta todellisen uskovaisen tie kulkee sen laakson kautta, poikkeuksetta, minkä lävitse joutui kulkemaan veljemme, jonka kärsimyksistä ja koettelemuksista mieluummin vaikenemme, selaamme noin 38 sivua Pyhää Sanaa mahdollisimman nopeasti ohitse, välttäen ajattelemasta sellaisia asioita. Niin, jos milloinkaan niin juuri nyt oli Johanneksen ikäänkuin pakko todeta, että mitään todellisuutta ei voitu ohittaa ja tehdä olemattomaksi kieltäytymällä ajattelemasta sitä. Tämä oli ollut jo pitkän aikaa hänen omaa jobintaivaltansa, siitä ei päässyt mihinkään!

Aabraham joutui odottamaan Jumalalta saamansa lupauksen täyttymystä 25 vuotta, Joosef joutui läpikäymään pitkän, pitkän kärsimysten taipaleen, ennenkuin istuutui Egyptin valtaistuimelle, Mooses joutui yli neljäkymmentä vuotta viettämään erämaassa, vaikka olikin tietoinen tehtävästänsä. Mikä oli Johannes, mikä oli Otto tai joku muu veli sanomaan Jumalalle, että nyt oli mitta täysi, ja oli aika tulla jotakin muuta, parempaa? Ei, ihmisen tehtävä oli tyytyä Herran tahtoon ja tarkoitukseen, vaikka se olikin niin uuvuttavaa ja kuluttavaa. Mutta mikä oli tarkoitus kaikella tällä? Eikö juuri se, että kristallisoituisi todellinen uusi ihminen, joka on puhdistettu kaikesta inhimillisestä ja maallisesta kunniasta ja loistosta!

Millaista olisikaan kaikki ollut, jos Johannes olisi osannut tehdä viisaampia valintoja elämässänsä? Millaista olisikaan ollut tulla kauniiseen kotiin jossakin järven rannalla, jos ei loistoautolla niin kuitenkin ainakin suhteellisen uudella, ihmisten arvostamalla kaukoidän autolla. Millaista olisikaan ollut, jos ovea olisi rientänyt avaamaan hymyilevä, säteilevä, kauniskasvoinen ja -vartaloinen vaimo viehättävässä leningissä, suudellen kummallekin poskelle ja sanoen: "Rakastan sinua niin kovasti. Minulla oli jo ikävä sinua. Tule pian pöytään, olen laittanut mieliruokaasi." Niin, millaista olisikaan ollut syödä ainakin kerran viikossa lehtipihviä, perunamuusilla ja maustevoilla, hillosipuleiden kera? Millaista olisikaan ollut viettää ainakin yksi ilta viikossa jossakin viehättävässä ja tunnelmallisessa ravintolassa, matkustaa useamman kerran vuodessa Bodenseelle tai Espanjaan tai vaikkapa Floridaan. Tai Hawaijille ainakin joka toinen vuosi?

Niin, millaista olisikaan ollut elämä, jos Johannes itse olisi saanut päättää ja ohjailla elämäänsä? Ei ollut epäilystäkään, jos jossittelua olisi jatkettu, että hän olisi saattanut päästä pitkällekin elämässä, saavuttaen suurta arvostusta ja huomiota. Kuinka kateellisia olivatkaan jotkut koulutoverit tai kristillisten iltojen kuulijat olleet Johanneksen kyvylle pystyä julkituomaan ajatuksia! Jos hän olisi saanut päättää, uskovaisena nuorena miehenä toki — eihän hän saattanut ajatellakaan elämää ilman uskoa ja kristillisiä normeja, niin olisiko hän nyt todellakaan ollut siinä missä oli? Ei, totisesti ei! Hänelle olisi ollut tarjolla jotakin sellaista, mitä hän nyt sai katsella etäältä kuin sumuisena horisonttina, saavuttamattomana. Hän ei ollut tehnyt oikeita valintoja saavuttaaksensa sen, mihin nyt monet hänen koulutovereistansa olivat yltäneet, nauttien hyvästä avioliitosta ja suhteellisen pulmattomasta elämästä. Hän ei ollut ottanut vaarin mahdollisuuksistansa nousta paikalle, missä häntä olisivat suuret joukot kuunnelleet ja osoittaneet kiitollisuuttansa. Hän oli missannut mahdollisuutensa tullaksensa joksikin tässä elämässä!

Ajatellessaan kaikkea tätä, ei Johannes voinut kokea minkään osan kaihomielestänsä kohdistuvan näihin asioihin. Jos hän oli murheellinen, ei se johtunut mistään näistä seikoista. Hän ei ollut kateellinen kenellekään toverillensa, ei kenellekään. Kuinka moni näistä kouluaikaisista tuttavuuksista makasikaan jo maan povessa mahdollisuutensa ja elämänsä loppuun käyttäneenä! Kuinka moni tulikaan häntä vastaan kadulla tai torilla tennarit jalassa, pitkä parransänki kasvoilla, nuhruiset vaatteet päällä? Niin, kouluaikana oli hän vahingossa pukenut yllensä yhden tällaisen luokkatoverin alushousut urheilutunnin jälkeen, kauhistuen seikkaa kotonansa! Niin, Jumala olkoon armollinen, tämän toverin housuissa hän ei tänä päivänä olisi mistään hinnasta halunnut olla! Alkoholi oli vienyt hänet, kuka tietää mistä syystä.

Moni Johanneksen aikalaisista ja ikätovereista oli siis saavuttanut aseman, joka oikeutti heidät silloin tällöin televisionkin ruudulle. Ei hän ollut näillekään kateellinen! Jokainen heistä oli tehnyt omat, parhaaksi katsomansa valinnat, saavuttaen ainakin jossakin määrin haluamansa. Tässä kohden Johannes käsitti paremmin kuin koskaan ennen, että häneltä puuttui jotakin niin kokonaisvaltaisesti, ettei hän milloinkaan olisi pystynyt saavuttamaan sitä, mitä nämä olivat aikaansaaneet. Mutta hän ei ollut yhtään pahoillaan sen johdosta, että se puuttui häneltä, sillä se oli hänen elämänsä rikkaus, annettu ylhäältä valkeuksien Isältä, jolta tulee jokainen hyvä lahja ja anti. Häneltä puuttui kunnianhimo! Se oli puuttunut häneltä jo aivan lapsesta pitäen, ja sitä oli ihmetellyt useampikin sukulainen, sillä tällä piirteellä oli "siunattu" useita suvun jäseniä.

Mitä jos... mitä jos? Niin, sisimmässänsä Johannes tiesi, siellä kaikkein sisimmässä, että kaikki tällainen jossittelu oli aivan turhaa, sillä todellisuudessa ei hänellä ollut mitään muuta tietä valittavana — valinta oli tehty hänen puolestansa siellä, mistä hänen elämänsä, hänen sisäisin olemuksensa, hänen sielunsa oli lähtöisin. Miksi juuri hänelle oli osunut tämä arpa mitä ihanimmasta maasta; sitä hän tuskin tämän elämänsä aikana milloinkaan pääsisi käsittämään. Mutta hän oli kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestäkin ahdistuksesta huolimatta kiitollinen, sillä mitä oli kaikki tämä hänen kokemansa muuta kuin sitä, että nyt ylitse kaiken inhimillisen kestokyvyn menevän "ruoskinnan" kautta hänelle osoitettiin, että sisin olemus, sielu, oli jotakin vieläkin merkityksellisempää kuin hän tähän asti oli osannut käsittää. Sydän, mistä elämä lähtee, oli sittenkin vieläkin suurempaa ja arvokkaampaa, kuin mitä hän oli osannut kuvitella. Se oli jotakin, mikä tuli kaivaa esiin kuin kaunis kultaesine meren pohjamudasta ja kaikesta sen ympärille kalkkiutuneesta kuonasta.

Kukaan ei rakasta ja toivo kuritusta, mutta joka todella on syntynyt uudesti ylhäältä, arvostaa jokaista päivää ja hetkeä, jonka armollinen Herra hänelle suo, huolimatta siitä, mitä itse kukin päivä tuo tullessansa. Ihminen on usein itse syyllinen siihen, että taakka tuntuu liian raskaalta kantaa, koska hän ei elä siinä päivässä, mihin korkeampi voima ja tahto ovat hänet asettaneet. Hän elää mielellään eilisen päivän asioissa, murehtien huomisesta. Ja juuri nämä kummankin puolen nykyhetkeä olevat asiat ovat ne, mitkä taakan kestämättömäksi tekevät! Kullekin päivälle riittää oma murheensa ja ilonsakin, kunhan vain tyytyy sen hetkiseen tilanteeseen, mikä itse asiassa on mitä suurinta Jumalan armoa, kunhan sen vain oikein käsittää.

Tämä on koulu ja opinahjo, jossa ihmislapsi saa kuluttaa housuntakamuksensa puhki elämänsä aikana, oppimatta silti kaikkea. Mutta kysymys ei olekaan ihmisen omista saavutuksista, vaan korkeamman voiman työstä maallisessa olennossa, joka osaltaan on iankaikkinen, kunhan vain erotetaan ne elementit, jotka ovat tuomitut tulemaan erotetuiksi siinä hetkessä, kun kutsu kuuluu takaisin sinne, mistä ihmispoloinen on tänne tullutkin. Niin, näitä asioita olisi Johannes tuskin mietiskellyt, jos olisi omat valintansa tässä elämässä tehnyt. Tai toisaalta, eivätkö nämä kaikki olleet sittenkin hänen valintojansa, joihin hänet oli innoittanut se jokin, mikä hänen sisimpäänsä oli laitettu ilman hänen omaa vaikutustansa? Hän oli monessa suhteessa valinnut vaikean tien verrattuna siihen, mitä hänelle koko elämänsä aikana oli ollut tarjolla. Mutta eikö hän juuri ollut jo todennut, ettei hänellä ollut olemassakaan muuta tietä?

Inhimillinen ihminen, sellaisena kuin hän tämän elämänsä lävitse käy, haluaa kuitenkin pohtia asioita, sen paremmin etsimättä itsellensä kunniaa tai muita teitä. Se on vain jotakin ihmisluonnossa, joka panee hänet tekemään sen selvittääkseen itsellensä elämän tarkoitusta ja päämäärää. Siksi Johanneskin, tietyissä rajoissa, muisteli nuoruutensa aikoja ja valinnanteon vaikeita hetkiä. Mikä oli saanut hänet päätymään kuhunkin ratkaisuunsa? Mikä oli saanut hänet valitsemaan aina sen tienhaaran, mikä johti väistämättömästi asioihin, jotka eivät häntä miellyttäneet? Mihin hän oli katsonut, mitä hän oli etsinyt? Tie ei tuonutkaan mukanaan sitä, mitä hän oli odottanut ja uskonut kohtaavansa. Mistä tämä kaikki johtui? Oliko hän ratkaissut väärin, nähnyt väärin? Ei hän toki tällaista ollut nähnyt ja toivonut! Mutta tässä olikin tämän maallisen vaelluksen tietynlainen murhenäytelmä, joskin vain ihmisen kannalta. Jumalallinen suunnitelma näki kaiken aivan toisenlaisessa valossa, joka suurimman osan aikaa tämän maallisen elämän taivalta on kätkettynä ihmislapselta.

Mutta juuri tässä oli myöskin Johanneksen elämän ratkaisujen avain. Tien risteyksessä ollessaan hän oli luonut katseensa kauas sinne, mikä siinsi kummankin tien päässä. Ja valinta tuskin oli tuottanut vaikeuksia, sillä se näky mikä hänen eteensä avautui kummankin tien päässä, sai hänet hetkessä tekemään päätöksensä. Mikä Jumalan armo se olikaan, että ihminen ei voinut nähdä huomista päivää, saati sitten muuta tien varrella olevaa! Mutta kunakin ratkaisun hetkenä siinsi oikean tien päässä jotakin niin suurenmoista ja ihanaa, taivaallista, että tuolle tielle astuminen ei tuottanut minkäänlaista epäröintiä. Niin, tienhaaroja oli monia, mutta todellisuudessa tämä hänen astumansa tie oli yksi ja ainoa, niin, se oli Hänen tiensä, se oli Hän itse!

On helppoa suuntautua ajattelemaan sen mukaisesti, mitä nykyajan menestysteologia opettaa. Johanneksenkin lähiseudulla oli seurakunta, jossa ihmiset kerta toisensa jälkeen kokoontuivat kiittämään Herraa siitä menestyksestä, mitä tämä julistus ja toiminta olivat tuoneet tullessansa. He uskoivat kristillisyyteen, joka kulki korkeuksissa ja vuorenkukkuloilla, ilman mitään laaksoja ja syvänteitä. Mutta jo pelkkä muutaman tunnin ajomatka pitkin lähiseudun teitä riitti osoittamaan tämän teologian tai kristillisyyden epäilyttävyyden, sillä kulkeaksensa koko ajan eteenpäin oli matkaavan ohjattava kulkuneuvonsa vuoroin korkeuksiin, vuoroin syviin laaksoihin. Niin, ei ollut mahdollista kulkea koko ajan eteenpäin vain korkeudessa, eikä ainakaan Johannes tuntenut ainoatakaan vuorta, joka olisi suonut mahdollisuuden samalla korkeudella ajamiseen. Toki oli lähistöllä joitakin vuoristoteitä, joita pitkin saattoi ajaa vuoren ympäri jopa puolentoistatuhannen metrin korkeudessa, joskus yli kahdentuhannenkin metrin korkeudessa, mutta mitä ylempänä ihminen halusi matkaansa taittaa laskeutumatta alas, sitä pienempää ympyrää hän joutui kiertämään.

Totisesti, tämä mielikuva tuli Johanneksen mieleen kuin kirkkaalta taivaalta; se ei koskaan aikaisemmin ollut tullut hänen mieleensä. Kuinka elävä kuva se olikaan kaikesta siitä toiminnasta, mikä karttoi Jobin ja muiden kärsivien jumalanlasten tämän maan päälle piirtämien linjojen leikkaamista. Kuka todellakaan tuli ajatelleeksi, että nuo linjat ja jalanjäljet eivät olleet sen paremmin Job-veljen kuin ei muidenkaan tänne jättämiä, vaan todellisuudessa ne olivat meidän Herramme veriset jalanjäljet, joihin jokaisen todellisen jumalanlapsen askeleet tulee sovittaa eteenpäin kulkemiseksi. Ei ollut todellakaan helppoa toteuttaa sitä esikuvaa, mille Simon Kyreneläinen jumalallisen johdatuksen kautta loi esikuvan. Hän kantoi kappaleen matkaa meidän Herramme ristiä Hänen jäljessänsä! Ei ole ihme, että Paavalikin joutui sanomaan: "Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta, jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on annettu teitä varten, täydellisesti julistaakseni Jumalan sanan" (Kol.1:24). "Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin" (2.Kor.4:10)  "Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta."

Aivan viime aikoina oli Johannes todellakin tullut käsittämään sen, ettei tämä nykyajan kristillinen julistus ja korostus todellakaan lukenut Jumalan Sanaa ja niitä apostolien tekoja, jotka olivat kirjoitetut taivaassa niiltä vuosisadoilta, mitkä seurasivat kirjoitettujen tekojen viimeistä jaetta: "ja hän julisti Jumalan valtakuntaa ja opetti Herran Jeesuksen Kristuksen tuntemista kaikella rohkeudella, kenenkään estämättä." Kuinka Johannes iloitsikaan siitä, että tämä Raamatun kirja päättyi päättymättä oikeastaan ollenkaan. Viimeinen jae tuohon kirjaan kirjoitettaisiin ylhäällä Herran luona siinä hetkessä, kun kaikkien aikojen pyhistä koostuva kirkastettu ja valkoisiin puettu joukko kohoaa yläilmoihin kohdataksensa Hänet, jota niin kauan on odottanut.

Jokin Johanneksen sielussa alkoi riemuita ylimaallisella ilolla. Kuinka elävä olikaan Jumalan Sana verrattuna siihen, mitä se oli ollut hänen nuoruutensa vuosina! Koko kirja oli ollut täynnä arvoituksia ja käsittämättömiä asioita, mutta nyt Jumalan armosta oli Hengen valo kirkastunut kirkastumistaan, sillä sydänpäivä oli aivan oven edessä. Nyt oli yö, pitkälle kulunut, ja tuo päivä olisi koittava ilman sen pidempää aamua! Se olisi tuleva keskelle yötä niille, jotka ovat antaneet valmistaa itsensä tuota hetkeä varten, mutta samanaikaisesti tuo kirkas päivä olisi merkitsevä synkkää ja kauhistuttavaa yötä kaikille niille, jotka eivät halunneet kallistaa korvaansa sille, mitä Henki seurakunnille halusi sanoa. 

Niin, mikä oli se, mikä sai Johanneksen yleensä ottaen niin murheelliseksi päivästä toiseen, huolimatta tästä ihanasta valosta, joka loisti Jumalan paljastetusta Sanasta? Rehellisyyden nimessä täytyi sanoa, että tuo murhe oli kaksijakoinen, ja Johanneksen oli vaikea ratkaista sisimmässänsä mikä häntä eniten murehdutti. Hän oli ihminen, yhtä vajavainen kuin kuka tahansa toinenkin milloin tahansa. Hänellä oli tietynlaiset odotukset elämään liittyvissä asioissa, etenkin kun oli mies. Niin moni asia olisi saanut olla toisin, eikä hänellä oikeastaan ollut vaikeutta uskoa niinkään, että Jumalakin olisi halunnut antaa hänelle jotakin parempaa. Niin moni asia vei ilon elämästä ja sai hänet tuntemaan itsensä täysin merkityksettömäksi ja surkeaksi, etenkin kun kotonakin oli sellaista kuin oli. Mutta sittenkin hän uskoi huolen seurakunnasta ja veljistä ja sisarista olevan päällimmäisen murheen hänen elämässänsä, ja jos kaikki tällä alueella olisi ollut toisin, olisi maallinenkin elämä ollut paljon helpommin kestettävä.

Kukaan ei osaa kuvitella ja ymmärtää sitä tunnetta, mikä kohtasi Johanneksen aina kun hän kulki sellaiseen aikaan eri seurakuntien ohitse, kun ihmiset lauloivat ja nauttivat seurakuntayhteydestä. Kuinka tuskallista olikaan seurata televisiosta vapaiden suuntien jumalanpalveluksia ja nähdä kuorojen laulavan ja väkijoukon kuuntelevan hartaasti saarnaa. Tämä oli jotakin sellaista, mikä sai Johanneksen tuntemaan paljon suurempaa tuskaa kuin mitä oli kaipaus jonkin todellisemman saamiseksi kotiinsa. Ei hän toki halunnut eikä voinut kuvitella liittyvänsä näihin todellisuudessa niin maallistuneisiin kirkkokuntiin, eikä uskonut voivansa ainakaan usein kuin hiipimällä livahtaa esimerkiksi helluntaiseurakunnan salin takariviin, sillä niin murheellista kuin se olikin, sai näissä seurakunnissa kuulla tuskin mitään siitä, mikä aikanaan oli saanut koko kansakunnat liikkeeseen. Ei, mutta Johannes muisteli niitä aikoja, kun hän Herran armosta oli saanut olla aloittamassa sitä työtä, minkä Herra hänen sydämellensä oli laskenut. Heilläkin oli ollut suuria kokouksia, siunattuja yhdessäoloja, joissa ihmiset olivat muuttuneet, ja monet olivat korjanneet tiensä suuntaa. Mutta sitten olivat tulleet kaikenlaiset mahdolliset ja mahdottomat opit ja näkemykset, joiden kanssa vierailevat julistajat niin Amerikasta kuin Hollannista ja muista maista olivat hajottaneet uskovaisten yhteyden ja vieneet mukanaan suurimman osan niin lupaavasti liikkeelle lähteneistä jumalanlapsista.

Tänään Johannes sai olla iloinen, jos muutaman kerran vuodessa pääsi osallistumaan joihinkin pieniin kotikokouksiin, joissa laulukin hyvästä yrityksestä huolimatta tahtoi sävelensä puolesta pudota katosta lattian rakoon, kun ei ollut ketään todella hyvä-äänistä kokouksiin osallistujaa. Mutta kaiken tämän laulunveisuun vajavaisuuden korvasi sitäkin suurempi hartaus ja vilpittömyys, niin että tietyssä määrin nämä muutaman ihmisen kokoontumiset olivat jotakin paljon arvokkaampaa kuin jotkut aikaisemmat suurten kävijämäärien kansoittamat kokoukset. Jumala ei tässä ajassa etsinyt niinkään määrää, kuin laatua.

Markku Vuori