Kauniita eleitä

Satelliittitelevisiossa mainostettiin jälleen kerran mahtavaa konserttisarjaa, joka on tarkoitettu ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Ensimmäiseksi tuli mieleeni ajatus: kaunis ele.

Elämme todella sellaisessa vaiheessa ihmiskunnan historiaa, jossa ihminen alkaa vähitellen huomata, mitä on aikaansaanut, mutta siitä huolimatta ei ole valmis tarvittaviin toimenpiteisiin, vaan suorittaa monenlaisia eleitä, jotka sinänsä ovat kauniita, mutta merkityksettömiä kokonaisuutta ajatellen.

Tämä näyttää koskevan niin hyvin tavallisia ihmisiä kuin eri uskonnollisten suuntien jäseniäkin. Eikä tämän toteaminen perustu ainoastaan juuri tämän hetken tapahtumiin, vaan tietyssä mielessä olen havainnut näitä eleitä lähes koko elämäni ajan. Tietyissä vakavaksi koetuissa tilanteissa ja tietoisuuden hetkissä on jollakin tavoin haluttu antaa ymmärtää viestin menneen perille, ja tämä on julkituotu mahdollisimman näkyvällä tavalla. Eikö kaikki tämä ole vain hyvää? Kyllä – omalla tavallaan. Mutta mikä saa meidät kiinnittämään huomiomme tähän ”hyvään asiaan”. Se, että tämä hyvä asia saa mielemme heräämään ja ajattelemaan, ehkä pidemmäksi aikaa kuin eleen suorittanut itse on tarkoittanut.

Eleemme tulkitsevat sisimpämme näkymättömiä ajatuksia ja mielenliikkeitä. Niillä me tavallaan tulemme ulos itsestämme ja annamme ihmisille kuvan sisäisestä elämästämme. Itse asiassa viestittämästämme informaatiosta 93 % perustuu elekieleemme, vain seitsemän prosenttia perustuu kielelliseen ilmaisuun. Meillä on oikeus arvostella ja havainnoida havaitsemiamme eleitä todetaksemme, koskevatko ne meitä ja mitä tarkoitus niillä on. Me nyt aloitimme tietynlaisista eleistä puhumisella, ja haluamme pysyä lähinnä tällä alueella.

Miksi sitten kirjoittaja on omalla tavallaan kriittinen näitä musikaalisia ja muita eleitä kohtaan? Ehkä parhaimman kuvan antaa ilmaisu: jatkuvuuden puuttuminen. Tänään yhdymme lauluun ja karkeloon riemumielellä, mutta millaisia lauluja laulamme huomenna ja ylihuomenna?

Todellisen muutoksen aikaansaaminen ei perustu oikeastaan millään alueella eleisiin tai lyhytaikaisiin vaikutuksiin. Kaikki ihmiskuntaa todella muuttaneet ja auttaneet tekijät ovat perustuneet pitkäaikaiseen, ytimekkääseen, itsepintaiseen vaikuttamiseen. Usein ovat näkyvimmät muutokset aikaansaaneet ihmiset tulleet haudatuiksi ideoidensa ja näkemyksiensä kanssa, ennen kuin on jouduttu toteamaan, etteivät nämä sittenkään olleet sekopäitä, vaan ajoivat todella tärkeitä asioita. Nyt kuitenkin tapahtumien vauhti on sellainen, ettei ole enää aikaa odottaa nykyisen sukupolven edustajien poisnukkumista ja uuden sukupolven heräämistä näkemään tosiasiat.

Kirjoittajan näkemyksen mukaan ihmiskunta on valmis suureen määrään kauniita eleitä, kauniita puheita ja suunnitelmia, muttei ole valmis tekemään juuri sitä, mikä pelastaisi ihmisen itse valitsemaltaan tieltä. Ensisijainen todiste tälle ajatukselle on räjähdysmäisesti lisääntyvä narsistinen ajattelu ja sen mukanaan tuoma negatiivinen kehitys.

Perinteisen ajattelun mukaan väärän kehityksen jarruna on ollut ja tulee olemaan vanhemman sukupolven huoli nuoremmasta sukupolvesta. Isien ja äitien rakkaus ei salli mitään sellaista, mikä vahingoittaisi heidän jälkeläisiään. Näin perinteinen ajattelu, mutta mitkä ajatukset pyörivät tällä hetkellä eri sukupolvien mielessä? Etenkin viimeiset viisi vuotta ovat entistä enemmän avanneet kirjoittajan silmät näkemään sen tavattoman muutoksen, joka omalla tavallaan on hiipinyt keskuuteemme sodan jälkeen, hiipinyt niin hiljaa, ettei sitä oikeastaan ole edes pantu merkille. Entinen isänmaallisuus on vain muisto isiemme ajoilta, perehtymiseni perhe-elämään ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön on häivyttänyt kaikki harhakuvat eri sukupolvien välisestä rakkaudesta ja syvällisestä huolenpidosta.

Lukemattomissa kodeissa on pettävä harhakuva isän ja äidin rakkaudesta. Ja missä on harhakuvia ja petollisia kuvitelmia, siellä ei todellisuudessa menesty mikään aito hyveellisyys, hyvistä yrityksistä huolimatta. Ihminen voi antaa ainoastaan sitä, mitä hänellä on. Voidaan yrittää jakaa sellaista, mitä ei ole pystytty omaksumaan, mutta tämä johtaa vain entistä suurempiin pettymyksiin ennen kaikkea perhe-elämässä. Keisarin uudet, kuvitellut vaatteet, eivät pidemmän päälle tuotakaan tyydytystä.

On suorastaan uskomatonta nähdä miten ihmissuku on ajautunut narsistiseen ajatteluun ja elämäntapaan siinä määrin, etteivät jälkeläiset todellisuudessa merkitse muuta kuin haittaa ja estettä narsistiselle elämänkatsomukselle. Jos koti on vain nukkumapaikka, jääkaappi teline erilaisille tiedotteille, mistä voidaan todeta kunkin mahdollinen olinpaikka, ei kysymys enää olekaan perinteisten käsitteiden mukaisesta ”home, sweet home!”, vaan eräänlaisesta majatalosta, jossa suoritetaan välttämättömimmät asiat.

Lukemattomissa perheissä vanhemmat eivät tiedä oikeastaan mitään jälkeläistensä elämästä – muuta kuin mitä nämä tässä välinpitämättömyyden tyyssijassa katsovat tarpeelliseksi kertoa – eihän kukaan kuitenkaan todella välitä! Samoin eivät lapset tiedä kohta enää, kuka on isän tai äidin sen hetkinen kumppani, paitsi ehkä jääkaapin ovessa olevasta lapusta. Kiintymyksestä ei siis kai kohta enää kannata puhua ollenkaan, saati sitten rakkaudesta!

Vaatiiko nyt rakkaus ja ihmisyys esim. kirjoittajaa suhtautumaan kaikkeen sellaisella positiivisuudella, mikä nyt on hyvin laajana peitteenä kaiken negatiivisen yllä? Poistaako ahdistuksen ja pelon kaikesta vaikeneminen? Eikö ole kuitenkin parempi nähdä todellisuus nyt ja hiukan ahdistua, kuin odottaa sitä hetkeä, jolloin tositilanne tuo suoranaisen kauhun silmien eteen?

Olemme suurten yhteiskunnallisten muutosten edessä. Mikään ei kohta ole niin kuin ennen. Shit happens, sille emme voi mitään. Mutta ihmisyyden kannalta on tärkeää itse kunkin valmistautuminen tulevaan. Narsistinen ihminen ei oikeastaan ole edes kykenevä näkemään tulevaisuuteen, koska nykyhetki on hänelle ratkaiseva. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän todella eläisi edes nykyhetkessä, vaan hän vain pahoittelee menneisyyden tappioita ja uskoo tulevaisuuden tuovan aina vain parempaa ja parempaa – hänelle! Hän pyrkii maksimoimaan hyvänolontunteen ympäröimällä itsensä esineillä ja asioilla, jotka tuottavat hänelle mielihyvää. Hän näkee vain tämänpäiväisen tilanteen eikä kanna huolta huomisesta.

Satojen ihmisten kuuleminen todistaa sen, ettei hän ajattele omaa puolisoaan, saati sitten lapsiaan. Lapset ovat hänelle vain vallankäytön väline. Onko lapsilla tulevaisuudessa varaa käydä koulua tai hankkia itselleen välttämättömintä ei kiinnosta narsistia vähääkään.

Millaisen maailman me jätämme jälkeläisillemme? Se ei näytä kiinnostavan meitä vähimmässäkään määrin, koska toivomme kaiken ikävän kohtaavan tätä maapalloamme vasta sitten kun me olemme mullan alla. Kirjoittajalla on paha epäilys sen suhteen, että hänkin jo yli kuusikymppisenä vielä ehtii näkemään paljon sellaista, mikä ei varmastikaan miellytä häntä eikä ketään muutakaan. Kirjoittajan mielipiteellä ei varmaankaan ole suurta merkitystä kokonaiskehitykselle. Kirjoittajalla ei ole tarpeeksi laajaa koulutusta voidakseen puhua oikealla painotuksella ja arvokkuudella.

Työni rikkinäisten ja heikkojen ihmisten keskuudessa vajavaisuudessaan pakottaa julkituomaan asiat tietynlaisella varovaisuudella. Pelon ilmapiiriä ei missään tapauksessa tule aikaansaada tai ruokkia sitä. Nykyisen kehityksen vähättely kuitenkin arveluttaa päivä päivältä yhä enemmän. Erikoisesti hengellisissä piireissä luetaan kyllä antaumuksella Ilmestyskirjan kertomuksia tulevista tuomioista (aika moni ei mielellään edes tiedosta enää Ilmestyskirjan olemassaoloakaan!), mutta keskustelut ja asenteiden seuraaminen viittaavat siihen, ettei monikaan enää halua uskoa sellaiseen todellisuuteen. Meille on aina selitetty, että ilmaisu ”kun he sanovat: rauha, rauha!” viittaa siihen aikaan, jossa Lähi-idässä vallitsee näennäinen rauha. Se saattaa olla paras ja oikeinkin selitys, mutta juuri nyt kirjoittajan sisintä kalvaa ajatus, että eivätkö juuri nyt ennen kaikkea lähes kaikki seurakuntalaiset tavalla tai toisella julista, ainakin kirjoittajalle: ”Rauha, rauha, hyvä Markku! Ei hätää mitään, kaikki on hyvin ja Jumalan käsissä! Yritä ymmärtää, ettei kenelläkään ole aikaa tai voimia edustamillesi asioille!”

Miksi on niin monella tavaton tarve hyssytellä ja rauhoitella kaikkia niitä, joilla on aito hätä kanssaihmisistään? Polttopiste ei ole varmastikaan siellä, missä sen luullaan olevan. Hyssyttelijä oikeastaan kuuluttaa jokaiselle ymmärtäväiselle kohteelle: ”Minulle tämä on suuri ongelma ja se vaivaa minua suuresti. Ole hyvä ja vaikene, sillä en ole valmis kohtaamaan näitä asioita!”

Aivan viime aikoina olen saanut toistamiseen kuulla siitä, kuinka vaativa nykyinen työtilanne on. Näyttää riittävän tämän yhden seikan toteaminen, niin että odotetaan kirjoittajan tai jonkun muun lopettavan puheensa seurakunnan tilasta tai siitä, ettei juuri kenelläkään ole enää hätää toisesta ihmisestä. Tässä kohden herää pakostakin kysymys, että onko meillä kerran Herran edessä elämästämme vastatessamme mahdollisuus muistuttaa Häntä tämän ajan vakavuudesta ja siitä, kuinka työntekomme esti meitä palvelemasta Häntä sekä lähimmäisiämme? Tiedän hyvin tarkkaan sen, kuinka vaativaa ja voimia kuluttavaa työ nykyään on. Jossakin on kuitenkin raja, jota meidän ei tule ylittää. ”Että Hän kaikessa olisi ensimmäinen…”

En henkilökohtaisesti usko, että työntekomme ensisijaisesti määrää koko elämämme siinä suhteessa, mitä nykyään annetaan ymmärtää. Olemme varmaankin väsyneempiä ja kovemmilla kuin aikaisempina vuosina, mutta vieläkin meillä on vastuumme ajan jakamisestamme ja valinnoistamme. Unohdammeko todellakin niin nopeasti omat päätöksemme ja valintamme, jotka ensisijaisesti määräävät elämämme kulun?

Jos meillä ei ole aikaa lukea Raamattua tai rukoilla, jos meillä ei ole aikaa osallistua kokouksiin, on se yksinomaan kiinni omista valinnoistamme, ei työstämme, ei työnantajastamme, vaan meistä itsestämme. Me teemme tärkeysjärjestyksen niin yksityisessä kuin sosiaalisessakin elämässämme.

Millainen henki vallitsee sisimmässämme, jos meillä ei ole aikaa edes omille lapsillemme? Millaiset motiivit ajavat meitä eteenpäin elämämme tiellä, jos kuitenkin päivämme täyttävät lukemattomat asiat, joita emme halua ottaa edes puheeksi? Miksi autossamme, kotonamme, työpaikallamme, soi jatkuvasti musiikki hiljaa tai kovaa? Miksi emme ole halukkaita odottamaan valojen vaihtumista risteyksissä, miksi kaasujalkamme on tullut niin raskaaksi, miksi meillä on jatkuvasti kiire – niin, miksi meillä ei näytä olevan aikaa edes itsellemme?

Ihminen tässä ajassa pelkää kohdata itsensä, oman sisimpänsä. Miksi? Hän tietää, ettei tule pitämään näkemästänsä! Siksi hän tarvitsee ympärilleen suorastaan kaaokseen asti toimintaa ja tavaraa. hiljaisuus suorastaan kammottaa, koska siinä pakostakin alkaa kohdata sisimpäänsä.

Miksi työ joissakin tapauksissa sitoo meitä sellaisella tavalla? Työkö sitoo? Jos olemme rehellisiä, meitä sitovat omat valintamme, jotka eivät ole lainkaan niin vaatimattomia ja seurauksettomia kuin mitä usein kuvittelemme ja haluamme uskoa. Juuri tässä ajassa ovat nyt halpojen korkojen hämäämänä lukemattomat suomalaiset tehneet jotakin sellaista, mitä he eivät menneinä aikoina olisi osanneet kuvitellakaan tekevänsä. He ovat sitoneet itsensä vuosikymmeniksi velkoihin, usein vain siksi, että korot olivat niin alhaiset. Korot olivat alhaiset, mutta eivät enää. Ne nousevat koko ajan, vaikka viisaat aikanaan väittivät, etteivät ne voi nousta kovin korkealle.

Korkojen ei tarvitsekaan nousta kovin korkealla, koska velkamäärät ovat niin korkeat. Tämä valinta määrää siis lukemattomien ihmisten elämää tulevat vuosikymmenet. Kirjoittaja ei halua moittia asuntolainan tekijöitä, jotka mielekkäästi ovat laskeskelleet vuokrien ja omistusasunnon suhteen. Itse uusi asunto ei varmastikaan ole kenenkään ongelma, mutta mahdollisesti ne ylimääräiset huoneet, joita ei välttämättä tarvita, tai sitten pihan ja ulkoseinien kiveykset, joiden hinnalla olisi saanut pienen osakkeen. Tietynlainen ajanhenki on saanut monet uskovaisetkin tekemään valintoja, jotka osittain perustuvat ihmisen perustarpeeseen, mutta sisältävät kuitenkin tekijöitä, jotka perustuvat suorastaan ylimielisyyteen ja itsensä hemmotteluun.

Kirjoittajaa kai vaivaa omassa köyhyydessään se välinpitämättömyys, jota useat ihmiset osoittavat. En omista juuri mitään, mutta minulla ei ole velkaakaan. Minun on siis hyvä arvostella ja tuomita toisia, ajattelee joku. Aikanaan muuttaessani Helsingin seudulle asuin viisi viikkoa asuntovaunussa ja neljä kuukautta ilman huonekaluja, ja tulin hyvin toimeen. En suosittele samaa toisille, mutta tämä kokemus osoitti sen, kuinka vähällä ihminen tulee toimeen ja voi olla onnellinen, jos elämä muuten sujuu siedettävällä tavalla.

Jälleen kerran palaamme valintoihin. Jumalan lupaukset ja siunaukset ovat luvatut meille. Herramme on luvannut pitää meistä huolta vanhuuteemme asti, mutta pelkkä uskominen tähän ei vielä vie meitä pitkällekään, koska usko ilman tekoja on kuollut. Mitä ovat nämä teot, joita meiltä edellytetään? Voiko ne rajata johonkin tiettyyn osaan elämäämme, vapaa-aikaan tai työhön, kotiin tai kyläilyyn, omaan maahamme tai pakanamaille?

Voisimmeko ajatella, että itse asiassa jokainen suorittamamme valinta on samalla sellainen teko, mitä Sana tarkoittaa? Nämä valintamme vaikuttavat koko elämäämme vähintään henkisesti, ja valintamme määräävät mahdollisesti koko loppuelämämme tekemiset. Siksi kai hengellinen mieli on niin pohjattoman tärkeä, jotta elämämme muodostuisi sellaiseksi kuin Herramme on sen tarkoittanut. Kai juuri siksi Sana niin voimakkaasti korostaa tekojemme ja sanojemme merkitystä. Siltä osin kuin voimamme kuluvat ankaraan työhön valittuamme tarpeettoman kalliita materiaaleja tai hankittuamme paremman kulkuvälineen tai kesämökin tai mitä tahansa luksusta, me tuskin voimme syyttää työnantajaa elämämme vaikeuksista. Tehty mikä tehty, ajattelee moni, valiten sitten taas uudelleen sen vaihtoehdon, mikä sitoo hänet entistä enemmän varainhankintaan.

Tyytykää siihen kun teillä on elatus ja vaatteet – onko tämä sanankohta täysin kadottanut merkityksensä? Kyllä kai, koska me vertaamme itseämme ympäristön malliin, unohtaen myöskin Jaakobin kirjeen varoitukset rikkauden lumoista rahan himosta. Raha ei ole kaiken pahan alku, vaan sen himo. Mitä tulee peileihin, malleihin, joihin katsomme, olemme kai unohtaneet Roomalaiskirjeen varoituksen: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan…”

Me niin helposti puolustelemme valintojamme ympärillämme olevien esimerkkien mukaisesti. Jos maallinen naapurimme ostaa uusinta mallia olevan farmariauton, emme toki uskovaisena syyllisty sellaiseen ylettömyyteen, mutta vaikka meillä ei olekaan varaa edes käsirahaan, ostamme hyvällä omallatunnolla uuden keskivertoauton. Mitä tekemistä naapurin autolla on ylipäätään meidän kanssamme? Mitä tekemistä on kanssamme ylipäätään millään ympärillämme tapahtuvalla? Me emme tee suurintakaan osaa siitä, mitä nämä ihmiset tekevät, ja pidämme sen johdosta itseämme jumalisina ihmisinä. Millä tavoin yhdistyvät meidän valintamme sen kanssa, mitä valintoja maalliset ihmiset ovat tehneet? Tässä kohden on kohta koko kristillinen maailma syyllinen Kaikkivaltiaan edessä!

Tässä ajassa on todella vaikeaa olla uskovainen. Ympärillämme on tuskin mitään sellaista mallia, josta voisimme oppia ja hankkia raaka-ainetta hengelliselle kehityksellemme. Yhdessä suhteessa voimme kuitenkin syvällä murheella todeta jotakin. Maallisilla ihmisillä näyttää yhä vieläkin olevan enemmän sydämen sivistystä ja lähimmäisenrakkautta kuin ns. uskovaisilla ihmisillä! Mutta sitä me emme oikein halua nähdä ja arvostaa, koska halveksimme uskosta osattoman rakkautta. Kirjoittaja uskoo kaiken todellisen rakkauden tulevan Jumalalta, osoittaa sitä sitten kuka tahansa. Yksikään ihminen ei itsessään pysty rakastamaan, vaan Hänessä me elämme ja olemme – omalla tavallaan myöskin tavalliset ihmiset.

Tavalliset ihmiset! Sinänsä aika mielenkiintoinen ilmaisu tässä yhteydessä. Ihan itkettää tämä asiayhteys. Kun kirjoittaja aikanaan alkoi selvitä ahdistuksestaan ja palasi halu elämään ja usko oman persoonallisuuden säilyttämismahdollisuuteen, oli ensimmäinen suuri hämmästys kohdata ihmisiä, jotka olivat tavallisia. Tai oikeastaan – miten sen nyt sanoisi – oli hämmästyttävää huomata, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat ihmisiä!

Arvostan tavattomasti edesmennyttä Erik Ewaldsia, ja toivoisin omaavani jotakin siitä viisaudesta, mikä hänellä oli Jumalalta. Erään esitelmänsä yhteydessä hän mainitsi jo usein siteeraamani ajatuksen: ”Me usein sanomme, että tulisi rukoilla että uskovaisista tulisi tulla sitä ja tätä. Mutta minä sanon teille, että meidän tulee rukoilla, että uskovaisista tulisi ihmisiä!”

On oikeastaan sydäntä särkevää todeta, ettei kirjoittajan ympärillä aikanaan ollut juurikaan ihmisiä, vaan uskovaisia. Onko siis mikään ihme, jos nyt elämme ajassa, jossa laittomuus on päässyt valtaan ja useimpien rakkaus on kylmennyt. Rakkaus on ollut jo pitkään, ja on yhä enemmän kuin seinälle maalattu tuli, joka näyttää kauniilta, mutta ei suo lämpöä kenellekään tarvitsevalle. Voisimmeko jälleen kerran palata ajatukseen valinnoista? Olemme valinneet maalatun kuvan todellisen tulen rinnalle!

Emme toki ole tehneet valintaamme näin konkreettisella ja hetkellisellä ratkaisulla. Me olemme vähän kerrassaan, huomaamattomasti valinneet toistamiseen väärän vaihtoehdon. Kun saman virheen tekee kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä! Kuinka moni ymmärtänee kirjoittajan ajatuksia tässä suhteessa? Ei tarvitse olla profeetta tai jokin erikoinen lahjakkuus nähdäkseen suorastaan räikeiden väärinkäytösten taakse. Tarvitaan vain avoimet silmät ja avoin sydän. Uskomattoman usein ovat uskovaisen nimellä kulkeneet huudahtaneet suorastaan järjettömien tekojen jälkeen: ”Olenko minä veljeni vartija?”

Epäilen onko maassamme toista henkilöä, joka sellaisella tavalla olisi päässyt tutustumaan ns. vapaaseen kristillisyyteen ja sen taustatekijöihin? Omalla tavallaan on kirjoittajaa kuljetettu ”vapaan kristillisyyden” maailmassa sellaisella tavalla, että välillä ovat korvat soineet ja on herännyt epäilys omankin mielenterveyden suhteen. Voiko olla mahdollista näin laajassa mittakaavassa se kokemus, mikä tuli kohdalle jo kuusikymmenluvun lopulla kansanlähetyksen piirissä. Ei ole pilkantekoa jos noista vuosista jäi aivan erikoislaatuinen kuva uskonelämästä. Yksi korostetuimmista piirteistä uskovaisuudesta oli hänen erikoinen asemansa hengellisyydessä ja erottautumisessa kaikesta maallisesta. Uskovainen ei voinut olla suosittu, vaan hän oli maassa vieras muukalainen, jota vihattiin ja halveksittiin.

En väitä koko kansanlähetyksen olleen tällainen, mutta ympärilläni oli useita henkilöitä, joiden lähetystyö perustui suorastaan ironiseen kuvaan, mikä aivan käytännössä toteutui lukemattomia kertoja. Koska uskovainen ei voinut olla suosittu, vaan hän kantoi Kristuksen pilkkaa yllään, oli hän halveksittu viedessään evankeliumia eteenpäin sopivalla ja sopimattomalla ajalla. Niinpä hän kaupan lihaosastolle mentyään ja vuoronsa saatuaan huudahti kuuluvalla äänellä: ”Saanko kilon läskiä, halleluja, Jeesus pelastaa!” Hän saattoi nyt mennä kotiin uskossa, että moni asiakas oli saanut piston sydämeensä ja alkanut etsiä pelastusta!

Mieleeni jäi erikoisesti aikanaan Riihimäen asemalla minua lähestynyt mieshenkilö, joka varoitti minua pettämästä varusmiestovereitani olemalla kertomatta, että pian Neuvostoliitto miehittää Suomen. Omaan kategoriaansa kuuluu saarnamies, joka Heinolassa kadun toisella puolella olevassa kokoussalissa kuulutti: ”Jos sinulla tänään menee hyvin ja elämä tuntuu olevan kunnossa, on se varma merkki siitä, että huomenna voi tapahtua jotakin kauheaa!”

Onko sitten ihme, että niin moni uskovainen on kantanut pilkkaa yllään? Kysymys vain kuuluu, kenen pilkkaa ja mitä häpeää nämä ihmiset ovat kantaneet!

Nuo vuodet olivat tavallaan hyvin raskaat ennen kaikkea sen tosiasian valossa, että meni sitten kokouksiin minne tahansa, omalle paikkakunnalle tai kauemmaksikin, sai kaikkialla kuulla vain yhtä asiaa: ”Tee parannus! Tee parannus! Tee parannus!” Se oli rankkaa parannuksentekoa, mikä toi suorastaan ahdistuksen sisimpään. Suuri rikos ja synti oli toverin kutsuminen lempinimellä, koska Jumala on antanut meille jokaiselle oman nimen. Syntiä olisi ollut, jos kirjoittaja olisi antautunut seurustelemaan tyttöystävän kanssa, syntiä oli käydä jossakin muussa seurakunnassa. Veli Vuori oli suuri syntinen, kun ei käynyt tarpeeksi usein telttakokouksissa saarnaamassa, koska ei tuntenut olevansa valmis siihen. Helsingissä saakka kauhisteltiin sitä, kuinka tämä syntinen veli oli sitä mieltä, että tulee käydä kerran viikossa raamattupiirissä itse rakentumassa.

Tässä tämän verran tunnustetummastakin hengellisestä piiristä, mistä sitten yksi ja toinen kaikkosi ahdistustansa pakoon. Nämä pakomatkat eivät välttämättä muuttaneet pakenijaa paremmaksi, siitä osoituksena helluntaiseurakunnassa kokemuksen saaneet toverit. On se vain kumma asia, että kun joku täyttyy Pyhällä Hengellä, tulee hänestä loistavakasvoinen, ikään kuin pään mitalla toisia pidempi ihminen – ei, vaan hengellinen olento. Tämä kokemus sai parikin hyvää ystävää ottamaan melkoisen välimatkan kirjoittajaan, kun tämä ei ollut kokenut samanlaista muuttumista. Synnintunto näiden ihmisten läheisyydessä oli ilmeinen, mutta jokin seikka ei saanut kaipaamaan heidän kokemustansa. Mieltä kaiversi kummallinen epäilys, joka muotoutui kai ilmaisuissa ylimielisyys ja rakkaudettomuus.

Pyhän Hengen kasteesta on monenlaista näkemystä – oli jo silloin aikanaan. Kummallisinta oli kai se, että näiden tiettyjen ihmisten kokemus ikään kuin sai heidät muuttumaan seinälle maalatuksi tuleksi, joka ei lujasta uskosta huolimatta antanut lämpöä toiselle ihmiselle. Tässä oli yksi laji homo sapiensia, joka oli vaikea mieltää inhimilliseksi ihmiseksi.

Minulla on sellainen käsitys, että Pyhä Henki kunnioittaa sitä vapautta, minkä Jumala on säätänyt antaessaan ihmiselle vapaa valinnan. Pyhä Henki kunnioittaa ihmisen paikan ja tilan tarvetta, sillä parhaan kuvan Hänen olemuksestaan saa lukemalla Evankeliumeja ja kuvauksia meidän Herramme elämästä. Pyhän Hengen tehtävä voidaan tuoda julki yhdellä ainoalla Mestarimme lyhyellä lauseella: ”Hän on Minut kirkastava!” Kaikki hengelliset ilmiöt, mitkä eivät toteudu tämän ilmaisun mukaisesti, ovat jostakin muusta lähteestä.

Pyhä Henki ei ole jokin irrallinen olemus, joka leijailisi epämääräisesti jossakin, vaikka Häntä kuvataankin kuin tuuleksi, joka ei näy ja joka menee minne parhaaksi näkee. Hän ei ole ihmisten käskytettävissä tai ohjailtavissa. Pyhä Henki on lujasti sidoksissa Hänelle annettuun tehtävää Kristuksen kirkastamiseksi. Millä tavoin entistä enemmän sijaa saava taaksepäin kaatuminen kirkastaa meidän Herraamme, ei ole kirjoittajan tiedostamisen piirissä. Jos kaiken hengellisen elämämme lähtökohta ei ole Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, vaan jossakin lieveilmiössä, toteutamme todellisuudessa jotakin toisarvoista, Sanan kehyksiin sisältymätöntä.

Kaikki Pyhän Hengen vaikutukset ovat löydettävissä Raamatusta, eikä Hänen toimintatapansa ole muuttunut, koska Hänkään ei voi muuttua. Jos emme tunne Häntä ja Kirjoitusten todistusta, olemme valmiita tekemään valintoja, jotka perustuvat toki hurskaaseen ajatteluun ja toimintaan, mutta eivät johda elävään Jumalayhteyteen. valintamme ydin ei perustu Kirjoitusten selvään todistukseen, vaan mahdollinen kokemuksemme on vallannut meidät, ja me tunnemme pakkoa löytää sille perustuksen Sanasta. Joku televisiota vastaan taisteleva saarnamies löytää satoja, jos ei tuhansia kohtia, jotka puhuvat televisiosta jne.

Ihmisen mieli on Jumalan totuudesta irrallaan kuin elokuvastudio, joka pystyy tuottamaan kaikenlaisia fantasioita, joiden lähtökohdan väitetään olevan Sanassa. Todellisuudessa on kuitenkin kysymys asioista, jotka eivät palvele Totuutta, vaan näennäisessä totuudellisuudessaan johtavat ihmisiä yhä enemmän harhaan. Hengellinen elämä on siis monessa suhteessa ympätty täyteen kaikkea kuvitteellista ja ihmismielen tuottamaa materiaalia, mikä tekee uskovaisena elämisestä todella vaikeaa.

Juuri nyt tarvitaan enemmän rohkeutta kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Me tarvitsemme nyt uskallusta, jonka palkka on suuri. Me tarvitsemme uskallusta asettaa kyseenalaiseksi kaikki sellainen, minkä alkuperä ei ole suoranaisessa Sanan todistuksessa, vaan mikä kantaa voimakasta inhimillistä leimaa. Jos joku tuntee tulleensa siunatuksi jonkun kaataessa hänet taaksepäin, ei tehtävämme ole kyseenalaistaa hänen kokemustaan. Meillä on kuitenkin oikeus tuoda julki, että Raamatussa on vain kaksi kohtaa, missä kerrotaan ihmisten kaatuvan taaksepäin. Kumpikin kohta puhuu asiasta hyvin negatiivisessa merkityksessä.

Jes. 28:13. Niinpä on Herran sana oleva heille: "Käsky käskyn päälle, käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, läksy läksyn päälle, milloin siellä, milloin täällä", niin että he kulkiessaan kaatuvat selälleen ja ruhjoutuvat, että heidät kiedotaan ja vangitaan.

1.Sam. 4:18. Kun hän mainitsi Jumalan arkin, kaatui Eeli istuimeltaan taapäin portin viereen, taittoi niskansa ja kuoli; sillä hän oli vanha ja raskas mies. Ja hän oli ollut tuomarina Israelissa neljäkymmentä vuotta.

Missään muualla ei Sana puhu taaksepäin kaatumisesta. Mikä sitten on pohjimmaltaan kaiken tämän kehityksen perusteena, jää varmaan salaisuudeksi. Yksistään se, kuinka paljon epäilyttävää tapahtuu tämän asian puitteissa, puhuu omaa kieltään. Jos joku löytää paksun kirjan verran perusteita asialle, on se kirjoittajan vastuulla. Tässä kohden jokainen joutuu tekemään oman valintansa, joka ei seurauksiltaan ole merkityksetön. Yksi valinta pakottaa toiseen, tämä taas seuraavaan, ja on mahdollista että olemme jonkin ajan kulutta osallisia todella laajamittaiseen ja hengelliseen tapahtumaan, joka kuitenkin jää ilman minkäänlaista Sanan perustaa.

Jokaista velvoittaa vain se, minkä hän näkee selväksi Sanan todistukseksi. Ihmisen on tässäkin kohden valittava, haluaako hän nähdä koko Sanan todistuksen, vaiko vain tiettyjä totuuksia. Millainen helpotus olisikaan koko uskonelämällemme, jos olisi mahdollista rajata pois kaikki inhimillistä alkuperää oleva tieto ja opetus. Yhden ihmisen kokemus ja ilmestys eivät ole velvoittavia kaikille. ”Pyhä Henki ja me olemme hyväksi nähneet…” ei ole saanut montaa lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. Tuohon aikaan riitti muutama lause tuomaan julki kääntyneille kielletyt asiat. Tänään jonkun suomalaisen saarnamiehen synniksi luokittelemat asiat täyttäisivät paksun kirjan, joka saisi tällaisena yhteenvetona kylmät väreet kulkemaan kenen tahansa selkäpiitä pitkin – mahdollisesti itse saarnamiehenkin.

Näitä kylmiä väreitä aikaansaavia asioita on koko hengellinen maailma täynnä, joskin kaikkialla varotaan yhdistämästä liian montaa samaan hetkeen tai paikkaan. Varovaisesti annosteltuina on mahdollista saada suuri joukko ihmisiä nielemään nämä suorastaan absurditkin asiat sopivan määrän hengellistä sekametelisoppaa kanssa.

Tämän ajan ihminen on loppujen lopuksi niin väsynyt ja rikkinäinen, että melkein mikä tahansa tuntuu kelpaavan hänen lohduttamisekseen tai yksinäisen tunteen torjumiseen. Siten on käsitettävissä sekin, miksi niin moni antaa jonkun hengellisen johtajan tehdä valintoja hänen puolestaan. Tämäkin on valinta – antaa toisen tehdä valinta puolestaan. Se on itse asiassa vastuun pakenemista, mikä ei missään suhteessa palvele asianomaisen parhaaksi.

Mikä sitten olisi kohtuullinen ja pelastava keino tästä tilanteesta irti pääsemiseksi? Eikö kaikki tämä kirjoittaminen tuotakin lisää ahdistusta ja tuo mahdottomia vaatimuksia jo ennestään rikkinäiselle ja heikolle ihmiselle? En usko sitä. Tästä kirjoituksesta tulisi jokaiselle rehelliselle etsijälle selvitä se, että valtaosa meitä hallitsevista ja ahdistusta tuottavista opetuksista ja asioista ei ole Raamatullista alkuperää, vaan selvästi ihmismielen tuottamaa hengellistä sekametelisoppaa. Eikö tämä olekin ilosanoma, jonka tulisi vapauttaa meidät kaikesta inhimillisestä ja saattaa meidät etsimään sitä, mikä todella tulee Jumalasta.

On siis todellakin olemassa oikea Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa, jotka ovat vain rikkoneet meitä ja pyrkineet hävittämään persoonallisuutemme!

Copyright

Markku Vuori

2007-07-06