Toukokuussa 2013

Kuten olemme useaan kertaan todenneet, elämme nyt ajassa, jollaista emme uskoneet näkevämme vielä tässä vaiheessa. Olemme niin mielellämme yrittäneet siirtää kaiken epäsovinnaisen ja meille epämieluisen tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta olisiko mahdollista, että olemme pettäneet niin itseämme kuin toisiamme? Jos meillä on hiukankaan näkökykyä, voimme todeta tilanteen olevan juuri sellaisen, kuin mitä uskoimme kohtaavamme vasta aivan viimeisinä hetkinä.

Mitä me todellisuudessa olemme odottaneet ja mihin olemme kiinnittäneet huomiomme? Mitä on mieleemme jäänyt siitä, mitä vuosikymmeniä olemme kuulleet? Mihin suuntaan olemme kulkeneet menneet vuodet, jotka ovat luoneet omanlaisensa perustan ja suunnan askelillemme?

Olemme useaan kertaan todenneet, kuinka suurin osa tälle ajankohtaisen julistuksen kuulleista ei oikeastaan ollenkaan ymmärtänyt kuulemansa perustarkoitusta, vaan itse kukin suurella innolla vastaanotti opetuksen ikään kuin lisäykseksi entisiin näkemyksiinsä. Siten ei voinut muodostua mitään todellista yhteistä suuntaa ja yhdistäviä tekijöitä. Uusi valo ja tieto sekaantuivat perinteisiin näkemyksiin, minkä todistaa vastaansanomattomasti näkemämme kehitys. Jakaantuneisuus on aivan erityisluokkaa, ja suuri osa vilpittömistä seurakuntalaisista suorastaan itkee sielussaan yksinäisyyttään.

Mitä me näemme ympärillämme, millainen malli vallitsee erilaisissa kohtaamissamme tilanteissa? Onko meidän kohdallamme samoin kuin nykyisellä luterilaisen kirkon arkkipiispalla? Viime vuonna häntä haastateltiin televisiossa, ja yksi kysymyksistä koski luterilaisen kirkon selviämistä erilaisissa olosuhteissa. Hänen vastauksensa jäi koko loppuiäkseni mieleeni. Hän sanoi selvääkin selvemmin, että luterilainen kirkko tulee selviämään kaikista haasteistaan, sillä se on aina mukautunut vallitsevien olosuhteiden mukaan!

Onko hän milloinkaan lukenut tekstiä Paavalin kirjeestä, jossa meitä kehotetaan olemaan mukautumatta tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttumaan Kristuksen kuvan kaltaiseksi?

Millainen on Kristuksen kuva tänä päivänä? Voisiko se olla jotakin muuta kuin mitä aina olemme Jumalan Sanasta lukeneet? Olisiko niin, että tuo kuva on auttamattomasti hukkunut juuri edellä mainitsemamme seikan johdosta? Ihmisillä on kullakin omat käsityksensä, joiden perusteella kaiken arvioivat. ”Mitä mieltä olette Kristuksesta?”, kysyttiin kerran Hänen elinaikanaan. Eli miten arvioitte Kristuksen?

Inhimillinen mieli perustelee mielellään kaiken oman kokemuksensa ja näkemyksensä mukaisesti. Kristuksen luonteenomaiset piirteet ovat selvästi nähtävissä kaikessa siinä, mitä Sana Hänestä kertoo. Mutta onko kaikki lukemamme selitettävissä yleisen inhimillisen viisauden ja käytännön mukaisesti? Onko kukaan meistä kykenevä selittämään tai selvittämään lukemaamme oman kokemuksen ja näkemyksen mukaisesti? Onko meissä itsessämme tarvittava määrä kykyä asettua oikeaan näkökantaan hengellisten mittapuiden mukaan? Olisiko sittenkin kysymys jostakin niin merkittävästä ja suuresta asiasta, että oma mittamme on aivan riittämätön arvioimaan meille asetettuja määreitä? Ja miksi yleensä meidän pitäisi pyrkiä ymmärtämään kaikki siinä määrin, että voisimme antaa oman selityksemme asioille? Onhan kysymys uskonelämästä ja siinä tarvittavista seikoista, ilman meidän lisäyksiämme tai vähennyksiämme!

Kristuksen mieli! Tänä päivänä meidän on entistä vaikeampi asettua oikealle kohtaa voidaksemme samaistua tähän mielikuvaan, joka todellisuudessa merkitsee koko iankaikkisuutemme päämäärää. Onko meillä mitään mahdollisuuksia iankaikkiseen elämään ilman samankaltaisuutta uskomme Alkajan ja Täyttäjän kanssa? Sanan mukaan ei, joten olemme tekemisissä todella vakavasti otettavan asian kanssa. Pelkkä uskonnollinen riitti tai toiminta ei siis riitä muuhun kuin maallisen elämän aikaiseen hengelliseen tyydytykseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä Jumalan todellisen maailman kanssa.

Maallinen ja hengellinen ovat kumpikin omalla paikallaan, sillä meidät on luotu maallisiksi olennoiksi, mutta usko ei ole joka miehen, eli jumalallinen Olemus on asettanut tähän aikaan tekijät, joiden perusteella osa meistä oikeutetaan iankaikkiseen elämään Jumalan kanssa, kun taas osa oman ratkaisunsa perusteella päättää tulevaisuudestaan jossakin epätoivotussa paikassa. Itse asiassa osa meistä elää jo nyt tuota iankaikkista elämää Kristuksen mielen johdosta, joka vaikuttaa meissä Kristuksen kuoleman ansion johdosta, Hänen Henkensä asuessa meissä iankaikkisen elämän takuuna.

Elämämme päämäärä ei siis ole vain jotakin kaukaisessa tulevaisuudessa, kuolemamme jälkeen, vaan Sanan aivan selvän todistuksen mukaisesti tuon elämän tulee vallita meissä jo nyt uudestisyntymisemme ja uuden elämän johdosta. Meitä ei siis ole kutsuttu mihinkään kovin vähäiseen, vaan tehtävämme jo nyt on kuvastaa päivä päivältä kirkkaammalla tavalla sitä jumalallista elämää, joka meissä asuu Hengen kautta. Jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa. Kuinka moni kuitenkin uskookaan omaavansa kaiken tarvittavan ilman tätä perusasiaa, vain oman uskonnollisen ymmärryksensä ja kokemuksensa perusteella? Tämän pohjalta ymmärrämme sen ristiriidan, joka vallitsee nykyisessä kristillisessä maailmassa tänä päivänä siinä määrin, että osa meistä on suorastaan sekaannuksessa kaiken näkemänsä kristillisyyden suhteen. Usko ei ole joka miehen, vaikka jokainen ihminen on varustettu tähän maailmaan tietynlaisella jumalakaipuulla, koska jo luontokin käsittää kaiken syntyneen, ei evoluution, vaan jumalallisen voiman kautta. Että kaikki olisi vain sattumalta loksahtanut paikalleen, vaatii tuhatkertaisesti enemmän uskoa kuin todelliseen Jumalaan ja Hänen luomiseensa uskominen.

Kristuksen mielen omaaminen sisältää inhimilliselle mielelle aivan liian hengellisiä seikkoja, jotka voidaan ymmärtää ja omaksua ainoastaan Jumalan Hengen avulla. Siksi voimme olla todistajana mitä moninaisimmille poikkeaville näkemyksille, joilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä aidon hengellisen kokemuksen ja olemuksen kanssa.

Mikä on oma kokemukseni niistä seikoista, jotka aina ovat aikaansaaneet eniten vaikeuksia ja sekaannusta? Automaattisesti tulee ensimmäiseksi mieleeni jo Raamatussa kerrottu ilmiö, joka kautta historian on toistunut eri aikakausien uskovaisten keskuudessa. Johannes kolmetoista kerrotaan meille yksi merkittävimmistä esikuvista, minkä oma Herramme jätti meille ikuiseksi malliksi asenteellemme. Hän tiesi hetkensä lähenevän kovaa vauhtia, ja aivan viimeisenä tahtonaan Hän antoi meille mitä selvimmän kuvan todellisesta olemuksestaan. Hän oli koko elämänsä ajan rakastanut läheisiään, mutta nyt viimeisellä hetkellä Hän tekee jotakin sellaista, mikä on tuon ajan seurakuntalaiselle jotakin täysin käsittämätöntä. Hän riisuu viittansa ja vesiastian kanssa kumartuu jokaisen opetuslapsen eteen pestäkseen tämän jalat. Siksi on täysin ymmärrettävä Pietarin asenne hänen pyrkiessään kieltäytymään jostakin niin sopimattomasta.

Herra kuitenkin tiesi mitä teki ja antoi meidän ymmärtää kertakaikkisesti, että Hänen mielensä ei ollut toimia hallitsijana ja kaikkein suurimpana. Hän antoi selvän esikuvan keskinäiselle asenteellemme, jonka tulee vallita keskuudessamme meidän viimeiseen hetkeemme asti.

Mikä siis on suurin negatiivinen tekijä, jonka olen joutunut panemaan merkille hengellisen vaellukseni aikana? Minä kasvoin perheessä, jossa olin suhteellisen onnellinen, joskaan en milloinkaan päässyt näkemään isääni. Jostakin syystä jäin paitsi erikoisesti yhtä asiaa: kunnianhimoa. Jumala tiesi kenet otti ja mistä, suvusta, joka ei ollut missään suhteessa tunnettu tai kuuluisa. Tällä hetkellä varsinaisesta suvustamme ei ole jäljellä kuin minä ja poikani ja hänen lapsensa.

Minusta riippumattomista seikoista johtuen minut varustettiin ominaisuuksilla, jotka itsellenikin ovat osittain käsittämättömät. Ensimmäinen uskonkokemukseni perustui kuin kirkkaana loistava aurinko sanankohtaan, joka toistuu Vanhassa Testamentissa: ”Kunniaani minä en anna toiselle!” Siksi minulle oli alusta alkaen käsittämätöntä kaikki se arvoaseman etsiminen, jota kohtasin kaikissa hengellisissä piireissä. Kristuksen mielen sijasta vallitsi joka suunnassa käsittämätön kamppailu näkyvimmästä asemasta, siivoojamummosta piispaan asti. Tämä ristiriita oli niin voimakas, että omalla tavallaan se aiheutti hengellisessä elämässäni suorastaan jonkinlaista traumaattisuutta. Ristiriita lukemani ja näkemäni välillä oli niin murskaava, että vuosikausia etsin eheyttä kaiken tämän keskellä.

Kun sitten ryhdyin pyynnöstä suomentamaan hengellistä kirjallisuutta, uskoin kohdanneeni jotakin niin erinomaista, että ristiriitojen katoaminen tuntui itsestään selvältä. Käänsin omalle kielelleni jotakin niin mieluista ja Sanaan perustuvaa, että nyt uskoin löytäneeni täydellisen harmonian sieluni ja elämäni kanssa. Ei kulunut kuitenkaan montaa vuotta, kun huomasin kauhukseni saman huudon kaikuvan piirissämme, ei salaisina kuiskailuina, vaan kovana huutona: ”Kuka meistä on suurin?”

Minä en milloinkaan ole tottunut olemaan suurin, joten ei mennyt aikaakaan kun makasin maassa ja ihmettelin arpia selässäni ja jalanjälkiä kasvoillani. Käännökseni eivät enää kelvanneet, vaan useampikin kielitaidoton alkoi kilpailla paremmuudesta ja tarkkuudesta. Joku jopa selvällä äidinkielellä ilmoitti, ettei pidä siitä kun minä olen aina esillä, hän haluaa myös tulla nähdyksi. Ei haitannut yhtään se, ettei hänellä ollut aivan käytännössä mitään edellytyksiä asettua jonkun toisen sijaan. Tässä mielialassa syntyi alun perin yksimielisen joukon keskelle erikoisryhmä toisensa perään, niin että toisten jalkojen pesemisen sijaan lyötiin lähimmäistä, etenkin palvelustehtävässä olevaa, niin että tämä ajoittain oli täysin mustelmilla ja ontui eteenpäin vain Jumalan armosta. Selityksen antoi yksi uskollisista kannattajista sanoen: ”Koska olet hyväksynyt tämän viran, saamme me tehdä sinulle mitä tahdomme!”

Siitä huolimatta kai jokainen toistansa lyövä uskoi toimivansa Kristuksen mielen ja hengen mukaisesti! Kuka olisikaan rohjennut epäillä näiden itseoikeutettujen ja tavattomassa itsevarmuudessa toimivien tarkoitusperiä, koska  itse kukin oli sisällyttänyt opetukseensa todella vakavan asianhaaran. Tuli todellakin varoa pilkkaamasta Pyhää Henkeä, koska tämä on suurin rikkomus mihin ihminen voi syyllistyä. Julistajat olivat itse kukin varmoja toimimisestansa aivan erikoislaatuisen arvovallan perusteella. Meille korostettiin ylitse sovinnaisuuden sitä, ettei tule arvostella Jumalan voitelemien julistajien tekemisiä tai puhumisia. Mutta minne unohtui selvä Sanan opetus, että meidän tulee arvostella kaikki riippumatta siitä, kuka puhuu ja mitä sanoo. Itse Herrammekin todellisuudessa antoi luvan arvostella Hänen tekemisiänsä vertaamalla Hänen sanojansa ja tekojansa keskenään. Hänkään ei olisi uskottava, jos teot ja sanat olisivat ristiriidassa keskenään!

Miksi ei minulla ja kenelläkään muulla ollut enemmän rohkeutta pitäytyä Sanan todistukseen ja puuttua kaikkeen epäterveeseen? Tämä valtataistelu jätti jälkensä meihin kaikkiin, eikä siitä ollut mitään todellista hyötyä seurakunnalle, sen paremmin kuin yksittäisille uskovaisillekaan! Ainoastaan kokemus lisääntyi, mutta vain epämieluisella tavalla! Kaikki on meille suorastaan käsittämätöntä, mutta siitä huolimatta toistoa kaikelle sille, mistä voimme lukea Jumalan Sanasta. Veljemme ja sisaremme joutuivat kokemaan samoja asioita tiettyjen henkilöiden kuoleman jälkeen. Mooses varoitti kansaa siitä, mitä hänen poismenonsa jälkeen tulee tapahtumaan, Jeesus omalla tavallaan ennalta antoi meidän ymmärtää mitä joudumme kokemaan niiltä, joilla on jumalisuuden ulkokuori, mutta kieltävät sen voiman. Paavali kertoi julmista susista, jotka hänen poistumisensa jälkeen ovat kamppaileva laumasta raadellakseen, ei parantaakseen ja etsiäkseen kadonneita. Eikö siis Jumalan Sana aivan erikoisella tavalla olekin toteutunut keskuudessamme. Mitä siis oikeastaan ihmettelemme?

On helppoa olla uskovainen suuren joukon keskellä kyselemättä liikoja, välittämättä kaikesta ristiriitaisestakin - välittämättä lähimmäisen sieluntilasta ja huonoista kokemuksista. Kristuksen mielen mukaisuus on omalla tavallaan kadonnut niin opetuksesta kuin käytännön elämästäkin. Kaiken tulee olla miellyttävää ja mukavaa, viihdyttävää. Ihmisen tulee saada aikansa kulumaan häntä miellyttävällä tavalla. Kuolemaa ei tule ajatella, eikä siitä puhumistakaan suositella ainakaan liiemmässä määrin. Tulee mieleeni se aika kun torilla myin matkamuistoesineitä ja samalla suojelusenkelitaulujakin. Torille tuli isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Tyttö halusi välttämättä ostaa suojelusenkelitaulun, mutta mummo vastusteli ja vakuutteli tytölle, että tämä on aivan liian nuori ostamaan sellaisen! Miksi ajatella kuolemaa?

En voi mitään sille, että joudun ajattelemaan kuolemaa lähes päivittäin. Se ei tarkoita väärää elämänasennetta, vaan oikeanlaista valmistautumista väistämättömään. Mitä minun tulee tehdä tänään, sillä huomisesta ei kukaan tiedä?

Koko kirjoituksen on tarkoitus saada meidät miettimään elämämme tarkoitusta ja tarkastamaan motiivimme ja tarkoitusperämme. Mistä otamme mallin omalle elämällemme? Toisen ihmisen vaikutus on paljon suurempi kuin kukaan meistä todella on halukas ajattelemaan. Minä vaikutan toisiin ja toiset minuun, tahtomattanikin, tietämättänikin. Lähes 100% viestittämisestämme perustuu tekoihimme, kehon kieleemme. Vain muutama prosentti perustuu sanoihimme. Mistä siis otamme mallimme tässä ajassa, jossa kaikki entinen näyttää katoavan, eli tämän maailmanajan muoto ei ole enää sama kuin joitakin vuosia sitten? Mihin vertaamalla tulkitsemme elämäämme, miten arvioimme tekemisiämme ja sanomisiamme?

Vapaaehtoistyöni johdosta olen joutunut panemaan merkille useiden läheistensä keskuudessa vaikeuksia tuottavien ihmisten ammentavan valtavan määrän vaikutuksia yksinomaan television ohjelmista. Kun varsinainen, todellinen elämä, ei vastaa heidän odotuksiaan, haetaan ymmärrystä ja välittämistä sieltä, mistä sen varmimmin saa omiin odotuksiin perustuvana. Tiedämme jo omasta kokemuksesta, että tällaista vastinetta ei löydy läheisistä ihmisistä, sillä ihminen hyvin usein havaitsee tulevansa hyväksikäytetyksi. Siksi tarvittava on etsittävä vaikkapa mielikuvituksenkin avulla, välittämättä valheellisista perusteista.

On aivan uskomatonta se, missä määrin oikeastaan jokainen ihminen antautuu tietynlaisten fantasioiden varaan, jopa kokonaiseen kuvitteelliseen maailmaan. Riittää kun tietty määrä jokapäiväiseen elämään liittyvää todellisuutta säilytetään. Kun on päivittäinen toimeentulo, ruoka ja vaatteet, voi osan jo päästää mielikuvituksen alueelle. Paras apu tällä alueella on ehdottomasti televisio, etenkin jos on mahdollisuus vielä satelliittikanaviin. Ihmisen odotukset ja kaipaukset johdetaan suorastaan kestämättömiin sfääreihin, ajattelematta ollenkaan, ettei tällaisella tilanteella voi olla kauaksi kantoisia hyviä vaikutuksia. Ihminen opetetaan odottamaan ja kaipaamaan asioita, joita ei ole ollenkaan tarkoitettu normaaliin ihmiselämään.

Eiköhän paras todiste kaikesta ole ”Kauniit ja rohkeat sarja”, joka vuosikymmenet on lumonnut jopa vanhukset siinä määrin, ettei yhtään osaa ole saanut jättää näkemättä. On siis alettu pitää luonnollisena kaikkea sellaista, mikä toistuu näissä fantasiaseikkailuissa. Ihminen ei siis ole niin viisas kuin itse tai naapuri luulee. Kun aikansa seuraa tällaista suuren maailman menoa, katoaa oikeanlainen arvostelukyky ja todellisuudentaju.

Uskovaisilla on omat ”Kauniit ja rohkeansa” aivan riippuen erilaisista näkökannoista. Kun loppujen lopuksi on kysymys tietynlaisista fantasioista, on kirjo suorastaan uskomaton. Selvääkin selvempää on, että itse kunkin fantasiat vaikuttavat yhä uusia jakaantuneisuuksia uskovaisten keskuudessa. Uskovaisia ei ole tarkoitettu näihin fantasiamaailmoihin, päinvastoin. Hän, joka on Tie, Totuus ja Elämä, antoi meille ainoan oikean ajattelusuunnan. Mikään Hänessä eikä Hänen tuomassaan uudessa opetuksessa, Sanassa, uudessa elämässä, ei perustu kuvitelmiin, saati sitten suoranaisiin fantasioihin, vaan aitoon elämän todellisuuteen, sellaisena kuin se itsessään on. Ei ole oikeastaan mitään järjettömämpää kuin todellisuutta pakeneminen!

Mitä liikkui Juudas Iskariotin mielessä hänen etsiessään yhteyttä kirjanoppineihin ja ylipappeihin, oli todella kaukana todellisuuden näkemisestä. Hän ei alkuunkaan käsittänyt Herran tehtävää ja tarkoitusperää, vaan joidenkin tutkijoiden mukaan hän halusi omalla tavallaan vaikuttaa tähän palvelustehtävään. Hänellä oli omat näkemyksensä, jotka johtivat hänet onnistumisen sijasta katkeraan katumukseen ja itsetuhoon. Käytännössä kaikki kuvitelmissa eläminen ja niihin turvautuminen on itsetuhoista, sen todistavat kaikki tapahtumat ja kehitykset, joita olemme joutuneet todistamaan viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Omat Juudakseni ovat tehneet voitavansa ja mielestään saavuttaneet jotakin erinomaista, mutta todellisuus suorastaan kaiuttaa omaa totuuttaan kaiken juhlinnan ylitse.

Mihin me katsomme, mistä ammennamme mallia kaikelle tekemisellemme ja olemisellemme? Mihin vertaamme päätöksiämme ja ratkaisujamme? Siihen, mitä näemme ympärillämme, vallitseviin olosuhteisiin, kauniisiin ja rohkeisiin? Omaan uskonnolliseen yhteisöömme, valitsemiimme esikuviin hengellisten kriteeriemme mukaisesti? Puhun nyt uskovaisille, jotka todistavat Jumalastansa ja tämän Sanasta. Mihin todella katsomme, mikä on meille merkittävintä tämän lyhyen elämämme aikana? Mihin mielemme tulee olla kiinnitettynä?

”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella.

Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.

Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa...” (Kol.3).

Miten voisimme selittää edellistä Sanankohtaa? Miksi ylipäätään pitäisi selittää niin paljon? Jos meille todella on tapahtunut kaikki se, mistä todistamme, selittää oma elämämme kaiken tarvittavan. Jos me todella olemme kuolleet, ei enää ole nähtävissä entisen minämme olemusta, vaan tilalle on tullut jotakin aivan muuta. Me olemme nyt aivan toisen ulottuvuuden, toisen maailman lapsia, joiden ajatukset ja mieli eivät enää askartele tämän maailman asioissa, vaan siinä. tietoisuudessa ja olotilassa, mikä vallitsee näkymättömässä maailmassa, ylhäällä, riippumatta siitä missä päin maapalloa asumme. Ylhäällä ei tarkoita niinkään pohjoista tai pilviä, vaan meitä korkeampaa, inhimilliselle mielelle kaukaista.

Meidän tulee siis etsiä sitä, mikä nyt kuuluu uuteen olemukseemme, ylhäisempään tarkoitusperään ja olemukseen. Olemme huolissamme aivan vääristä asioista, kannamme tuskaa jo selvitetyistä asioista, koska mielemme jatkuvasti kiinnitetään vääriin näkemyksiin, vääriin kiinnepisteisiin. Miksi Herramme puhui kukista ja ruohosta, jotka itsestään tietävät oman paikkansa ja mahdollisuutensa? Miksi Hän kehottaa meitä etsimään ensin Jumalan Valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan? Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ei varmaankaan tietynlaisia lupauksia, seremonioita, toimenpiteitä, vaan kai yksinomaan oikeaa asennetta, oikeaa mieltä sitä kohtaan, mikä niin selvästi on Sanan julistuksessa tuotu silmiemme eteen tärkeimpänä ja sieluillemme parhaimpana.

Me etsimme kaikkea mahdollista kaikilla alueilla, myöskin uskonnollisilla maaperillä, mutta uskonnollinen ja hengellinen ei ole sama kuin Jumalan Valtakunta. Herramme sanojen mukaan se ei tule näkyvällä tavalla, vaan on sisäisesti meissä. Eli ulkonaiset toimenpiteet ja suoritukset eivät ratkaise tätä ongelmaamme, vaan ainoastaan oikea mieli, oikea sydämen asenne.

Kuka meistä on suurin? Tämä kysymys ja sen esittäminen osoittavat jumalallisella varmuudella minkä hengen lapsia me olemme. Jeesuksen teko ennen kuolemaansa todistaa mitä selvimmin, että Jumalan valtakunnan etsiminen ensisijaisesti tarkoittaa Korkeimman tarkoituksen toteuttamista, mistä kaikki Herramme teot todistivat. Hän asetti jokaisen opetuslapsen samaan asemaan, samalle tasolle siitä huolimatta, että Pietari oli joukossa. ”Jos siis minä, teidän Herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, olette tekin velvolliset pesemään toistenne jalat. Sillä minä annoin teille esikuvan, että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt. Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette.” (Joh.13).

Tuohon aikaan orjat, palvelijat, pesivät arvovieraiden jalat. Herramme esimerkki on siis vertaansa vailla huomiota herättävyydessänsä. Se oli jotakin aivan tavatonta, ja siksi sen tuli jäädä lähtemättömällä tavalla opetuslasten mieleen. Siksi ei heidän keskellään johonkin aikaan käyty uudelleen keskustelua siitä, kuka heistä olisi suurin. Paavali ei ollut mukana tässä tilanteessa, mutta ilmestyksen kautta hän saattoi sitten sanoa jumalallisella varmuudella: ”Kun toinen sanoo: 'Minä olen Paavalin puolta', ja toinen: 'Minä olen Apolloksen', ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin?

Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut.

Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun.” (1.Kor.3).

On suorastaan uskomatonta, ettei tämä oppi mene perille tämänkään ajan seurakunnassa, vaikka takanamme on vuosisatojen todistus siitä, kuinka vahingollista on tiettyjen ihmisten korottaminen kaiken yläpuolelle. Itse jouduin vetäytymään mahdollisimman kauaksi ryhmästä, joka alkoi opettaa, ettei maailmassa ole tällä hetkellä kuin vain yksi ihminen, joka on kykenevä opettamaan oikein Sanasta. Omalla tavallaan kaiken tämän takana on vieläkin voimallisempi henki kuin paaviuden takana, huomioon ottaen tietomme ja kokemuksemme paremmasta.

Olemme tulleet aikaan, jossa enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin meidän tulee kiinnittää huomiomme ainoaan alueeseen, jolla todella on merkitystä selviämisessämme kunnialla loppuun asti. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin kaikki tarvittava maallinenkin annetaan meille! Olkoon mielemme siihen, mikä on ylhäällä, näkymättömässä maailmassa. Me olemme jo olennainen osa sitä, vaikka inhimillisessä olemuksessamme emme kykenekään sitä näkemään tahtomallamme tavalla. Meissä on aloitettu työ, joka ei saa valua hukkaan väärien todistajien ja väärämielisten tutkimusmatkailijoiden johdosta. Meille luvattu maa on hyvä maa, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, kaikkea iankaikkisuuden suuntaan auttavaa hyvää, joka virvoittaa sielumme. Katse pois vääristä esikuvista ja vääristellystä hengellisyydestä, jolla tosin on jumalisuuden ulkokuori, mutta todellisen Voiman kanssa sillä ei voi olla mitään tekemistä.

Me elämme viimeisissä ajoissa, joista meitä on jatkuvasti varoitettu. Silmiemme edessä toteutuu nyt raamatullinen profetia, juuri sellaisena kuin se on ennalta meille tallennettu. Meidän ei tule luottaa niihin profetioihin joita ihmismieli tässä ajassa luo kasvavassa määrin, välittämättä mitään annetuista varoituksista. Jos jokin profetia ei toteudu, ei se ole Jumalasta lähtöisin, vaikka tarkoitus ja sisältö olisi kuinkakin hyvää tarkoittava Vanhan Testamentin väärien profeettojen mallin mukaan.

Markku Vuori