Kuten olemme
useaan kertaan todenneet, elämme nyt ajassa, jollaista emme uskoneet näkevämme
vielä tässä vaiheessa. Olemme niin mielellämme yrittäneet siirtää kaiken
epäsovinnaisen ja meille epämieluisen tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta
olisiko mahdollista, että olemme pettäneet niin itseämme kuin toisiamme? Jos
meillä on hiukankaan näkökykyä, voimme todeta tilanteen olevan juuri sellaisen,
kuin mitä uskoimme kohtaavamme vasta aivan viimeisinä hetkinä.
Mitä me
todellisuudessa olemme odottaneet ja mihin olemme kiinnittäneet huomiomme? Mitä
on mieleemme jäänyt siitä, mitä vuosikymmeniä olemme kuulleet? Mihin suuntaan
olemme kulkeneet menneet vuodet, jotka ovat luoneet omanlaisensa perustan ja
suunnan askelillemme?
Olemme useaan
kertaan todenneet, kuinka suurin osa tälle ajankohtaisen julistuksen kuulleista
ei oikeastaan ollenkaan ymmärtänyt kuulemansa perustarkoitusta, vaan itse kukin
suurella innolla vastaanotti opetuksen ikään kuin lisäykseksi entisiin
näkemyksiinsä. Siten ei voinut muodostua mitään todellista yhteistä suuntaa ja
yhdistäviä tekijöitä. Uusi valo ja tieto sekaantuivat perinteisiin näkemyksiin,
minkä todistaa vastaansanomattomasti näkemämme kehitys. Jakaantuneisuus on
aivan erityisluokkaa, ja suuri osa vilpittömistä seurakuntalaisista suorastaan
itkee sielussaan yksinäisyyttään.
Mitä me
näemme ympärillämme, millainen malli vallitsee erilaisissa kohtaamissamme
tilanteissa? Onko meidän kohdallamme samoin kuin nykyisellä luterilaisen kirkon
arkkipiispalla? Viime vuonna häntä haastateltiin televisiossa, ja yksi
kysymyksistä koski luterilaisen kirkon selviämistä erilaisissa olosuhteissa.
Hänen vastauksensa jäi koko loppuiäkseni mieleeni. Hän sanoi selvääkin
selvemmin, että luterilainen kirkko tulee selviämään kaikista haasteistaan,
sillä se on aina mukautunut vallitsevien olosuhteiden mukaan!
Onko hän
milloinkaan lukenut tekstiä Paavalin kirjeestä, jossa meitä kehotetaan olemaan
mukautumatta tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttumaan Kristuksen kuvan
kaltaiseksi?
Millainen on
Kristuksen kuva tänä päivänä? Voisiko se olla jotakin muuta kuin mitä aina
olemme Jumalan Sanasta lukeneet? Olisiko niin, että tuo kuva on auttamattomasti
hukkunut juuri edellä mainitsemamme seikan johdosta? Ihmisillä on kullakin omat
käsityksensä, joiden perusteella kaiken arvioivat. ”Mitä mieltä olette
Kristuksesta?”, kysyttiin kerran Hänen elinaikanaan. Eli miten arvioitte
Kristuksen?
Inhimillinen
mieli perustelee mielellään kaiken oman kokemuksensa ja näkemyksensä
mukaisesti. Kristuksen luonteenomaiset piirteet ovat selvästi nähtävissä
kaikessa siinä, mitä Sana Hänestä kertoo. Mutta onko kaikki lukemamme
selitettävissä yleisen inhimillisen viisauden ja käytännön mukaisesti? Onko
kukaan meistä kykenevä selittämään tai selvittämään lukemaamme oman kokemuksen ja
näkemyksen mukaisesti? Onko meissä itsessämme tarvittava määrä kykyä asettua
oikeaan näkökantaan hengellisten mittapuiden mukaan? Olisiko sittenkin kysymys
jostakin niin merkittävästä ja suuresta asiasta, että oma mittamme on aivan
riittämätön arvioimaan meille asetettuja määreitä? Ja miksi yleensä meidän
pitäisi pyrkiä ymmärtämään kaikki siinä määrin, että voisimme antaa oman
selityksemme asioille? Onhan kysymys uskonelämästä ja siinä tarvittavista
seikoista, ilman meidän lisäyksiämme tai vähennyksiämme!
Kristuksen
mieli! Tänä päivänä meidän on entistä vaikeampi asettua oikealle kohtaa
voidaksemme samaistua tähän mielikuvaan, joka todellisuudessa merkitsee koko
iankaikkisuutemme päämäärää. Onko meillä mitään mahdollisuuksia iankaikkiseen
elämään ilman samankaltaisuutta uskomme Alkajan ja Täyttäjän kanssa? Sanan
mukaan ei, joten olemme tekemisissä todella vakavasti otettavan asian kanssa.
Pelkkä uskonnollinen riitti tai toiminta ei siis riitä muuhun kuin maallisen
elämän aikaiseen hengelliseen tyydytykseen, jolla ei välttämättä ole mitään
tekemistä Jumalan todellisen maailman kanssa.
Maallinen ja
hengellinen ovat kumpikin omalla paikallaan, sillä meidät on luotu maallisiksi
olennoiksi, mutta usko ei ole joka miehen, eli jumalallinen Olemus on asettanut
tähän aikaan tekijät, joiden perusteella osa meistä oikeutetaan iankaikkiseen
elämään Jumalan kanssa, kun taas osa oman ratkaisunsa perusteella päättää
tulevaisuudestaan jossakin epätoivotussa paikassa. Itse asiassa osa meistä elää
jo nyt tuota iankaikkista elämää Kristuksen mielen johdosta, joka vaikuttaa
meissä Kristuksen kuoleman ansion johdosta, Hänen Henkensä asuessa meissä
iankaikkisen elämän takuuna.
Elämämme
päämäärä ei siis ole vain jotakin kaukaisessa tulevaisuudessa, kuolemamme
jälkeen, vaan Sanan aivan selvän todistuksen mukaisesti tuon elämän tulee
vallita meissä jo nyt uudestisyntymisemme ja uuden elämän johdosta. Meitä ei
siis ole kutsuttu mihinkään kovin vähäiseen, vaan tehtävämme jo nyt on kuvastaa
päivä päivältä kirkkaammalla tavalla sitä jumalallista elämää, joka meissä asuu
Hengen kautta. Jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa. Kuinka
moni kuitenkin uskookaan omaavansa kaiken tarvittavan ilman tätä perusasiaa,
vain oman uskonnollisen ymmärryksensä ja kokemuksensa perusteella? Tämän
pohjalta ymmärrämme sen ristiriidan, joka vallitsee nykyisessä kristillisessä
maailmassa tänä päivänä siinä määrin, että osa meistä on suorastaan
sekaannuksessa kaiken näkemänsä kristillisyyden suhteen. Usko ei ole joka
miehen, vaikka jokainen ihminen on varustettu tähän maailmaan tietynlaisella
jumalakaipuulla, koska jo luontokin käsittää kaiken syntyneen, ei evoluution, vaan
jumalallisen voiman kautta. Että kaikki olisi vain sattumalta loksahtanut
paikalleen, vaatii tuhatkertaisesti enemmän uskoa kuin todelliseen Jumalaan ja
Hänen luomiseensa uskominen.
Kristuksen
mielen omaaminen sisältää inhimilliselle mielelle aivan liian hengellisiä
seikkoja, jotka voidaan ymmärtää ja omaksua ainoastaan Jumalan Hengen avulla.
Siksi voimme olla todistajana mitä moninaisimmille poikkeaville näkemyksille,
joilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä aidon hengellisen kokemuksen ja
olemuksen kanssa.
Mikä on oma
kokemukseni niistä seikoista, jotka aina ovat aikaansaaneet eniten vaikeuksia
ja sekaannusta? Automaattisesti tulee ensimmäiseksi mieleeni jo Raamatussa
kerrottu ilmiö, joka kautta historian on toistunut eri aikakausien uskovaisten
keskuudessa. Johannes kolmetoista kerrotaan meille yksi merkittävimmistä
esikuvista, minkä oma Herramme jätti meille ikuiseksi malliksi asenteellemme.
Hän tiesi hetkensä lähenevän kovaa vauhtia, ja aivan viimeisenä tahtonaan Hän
antoi meille mitä selvimmän kuvan todellisesta olemuksestaan. Hän oli koko
elämänsä ajan rakastanut läheisiään, mutta nyt viimeisellä hetkellä Hän tekee
jotakin sellaista, mikä on tuon ajan seurakuntalaiselle jotakin täysin
käsittämätöntä. Hän riisuu viittansa ja vesiastian kanssa kumartuu jokaisen
opetuslapsen eteen pestäkseen tämän jalat. Siksi on täysin ymmärrettävä
Pietarin asenne hänen pyrkiessään kieltäytymään jostakin niin sopimattomasta.
Herra
kuitenkin tiesi mitä teki ja antoi meidän ymmärtää kertakaikkisesti, että Hänen
mielensä ei ollut toimia hallitsijana ja kaikkein suurimpana. Hän antoi selvän
esikuvan keskinäiselle asenteellemme, jonka tulee vallita keskuudessamme meidän
viimeiseen hetkeemme asti.
Mikä siis on
suurin negatiivinen tekijä, jonka olen joutunut panemaan merkille hengellisen
vaellukseni aikana? Minä kasvoin perheessä, jossa olin suhteellisen onnellinen,
joskaan en milloinkaan päässyt näkemään isääni. Jostakin syystä jäin paitsi
erikoisesti yhtä asiaa: kunnianhimoa. Jumala tiesi kenet otti ja mistä,
suvusta, joka ei ollut missään suhteessa tunnettu tai kuuluisa. Tällä hetkellä
varsinaisesta suvustamme ei ole jäljellä kuin minä ja poikani ja hänen lapsensa.
Minusta
riippumattomista seikoista johtuen minut varustettiin ominaisuuksilla, jotka
itsellenikin ovat osittain käsittämättömät. Ensimmäinen uskonkokemukseni
perustui kuin kirkkaana loistava aurinko sanankohtaan, joka toistuu Vanhassa
Testamentissa: ”Kunniaani minä en anna
toiselle!” Siksi minulle oli alusta alkaen käsittämätöntä kaikki se
arvoaseman etsiminen, jota kohtasin kaikissa hengellisissä piireissä.
Kristuksen mielen sijasta vallitsi joka suunnassa käsittämätön kamppailu näkyvimmästä
asemasta, siivoojamummosta piispaan asti. Tämä ristiriita oli niin voimakas,
että omalla tavallaan se aiheutti hengellisessä elämässäni suorastaan
jonkinlaista traumaattisuutta. Ristiriita lukemani ja näkemäni välillä oli niin
murskaava, että vuosikausia etsin eheyttä kaiken tämän keskellä.
Kun sitten
ryhdyin pyynnöstä suomentamaan hengellistä kirjallisuutta, uskoin kohdanneeni
jotakin niin erinomaista, että ristiriitojen katoaminen tuntui itsestään
selvältä. Käänsin omalle kielelleni jotakin niin mieluista ja Sanaan
perustuvaa, että nyt uskoin löytäneeni täydellisen harmonian sieluni ja elämäni
kanssa. Ei kulunut kuitenkaan montaa vuotta, kun huomasin kauhukseni saman
huudon kaikuvan piirissämme, ei salaisina kuiskailuina, vaan kovana huutona: ”Kuka
meistä on suurin?”
Minä en
milloinkaan ole tottunut olemaan suurin, joten ei mennyt aikaakaan kun makasin
maassa ja ihmettelin arpia selässäni ja jalanjälkiä kasvoillani. Käännökseni
eivät enää kelvanneet, vaan useampikin kielitaidoton alkoi kilpailla paremmuudesta
ja tarkkuudesta. Joku jopa selvällä äidinkielellä ilmoitti, ettei pidä siitä
kun minä olen aina esillä, hän haluaa myös tulla nähdyksi. Ei haitannut yhtään
se, ettei hänellä ollut aivan käytännössä mitään edellytyksiä asettua jonkun
toisen sijaan. Tässä mielialassa syntyi alun perin yksimielisen joukon keskelle
erikoisryhmä toisensa perään, niin että toisten jalkojen pesemisen sijaan
lyötiin lähimmäistä, etenkin palvelustehtävässä olevaa, niin että tämä
ajoittain oli täysin mustelmilla ja ontui eteenpäin vain Jumalan armosta.
Selityksen antoi yksi uskollisista kannattajista sanoen: ”Koska olet hyväksynyt
tämän viran, saamme me tehdä sinulle mitä tahdomme!”
Siitä
huolimatta kai jokainen toistansa lyövä uskoi toimivansa Kristuksen mielen ja
hengen mukaisesti! Kuka olisikaan rohjennut epäillä näiden itseoikeutettujen ja
tavattomassa itsevarmuudessa toimivien tarkoitusperiä, koska itse kukin oli sisällyttänyt opetukseensa
todella vakavan asianhaaran. Tuli todellakin varoa pilkkaamasta Pyhää Henkeä, koska
tämä on suurin rikkomus mihin ihminen voi syyllistyä. Julistajat olivat itse kukin
varmoja toimimisestansa aivan erikoislaatuisen arvovallan perusteella. Meille
korostettiin ylitse sovinnaisuuden sitä, ettei tule arvostella Jumalan
voitelemien julistajien tekemisiä tai puhumisia. Mutta minne unohtui selvä
Sanan opetus, että meidän tulee arvostella kaikki riippumatta siitä, kuka puhuu
ja mitä sanoo. Itse Herrammekin todellisuudessa antoi luvan arvostella Hänen
tekemisiänsä vertaamalla Hänen sanojansa ja tekojansa keskenään. Hänkään ei
olisi uskottava, jos teot ja sanat olisivat ristiriidassa keskenään!
Miksi ei
minulla ja kenelläkään muulla ollut enemmän rohkeutta pitäytyä Sanan
todistukseen ja puuttua kaikkeen epäterveeseen? Tämä valtataistelu jätti jälkensä
meihin kaikkiin, eikä siitä ollut mitään todellista hyötyä seurakunnalle, sen
paremmin kuin yksittäisille uskovaisillekaan! Ainoastaan kokemus lisääntyi, mutta
vain epämieluisella tavalla! Kaikki on meille suorastaan käsittämätöntä, mutta
siitä huolimatta toistoa kaikelle sille, mistä voimme lukea Jumalan Sanasta.
Veljemme ja sisaremme joutuivat kokemaan samoja asioita tiettyjen henkilöiden
kuoleman jälkeen. Mooses varoitti kansaa siitä, mitä hänen poismenonsa jälkeen
tulee tapahtumaan, Jeesus omalla tavallaan ennalta antoi meidän ymmärtää mitä
joudumme kokemaan niiltä, joilla on jumalisuuden ulkokuori, mutta kieltävät sen
voiman. Paavali kertoi julmista susista, jotka hänen poistumisensa jälkeen ovat
kamppaileva laumasta raadellakseen, ei parantaakseen ja etsiäkseen kadonneita.
Eikö siis Jumalan Sana aivan erikoisella tavalla olekin toteutunut
keskuudessamme. Mitä siis oikeastaan ihmettelemme?
On helppoa
olla uskovainen suuren joukon keskellä kyselemättä liikoja, välittämättä
kaikesta ristiriitaisestakin - välittämättä lähimmäisen sieluntilasta ja
huonoista kokemuksista. Kristuksen mielen mukaisuus on omalla tavallaan
kadonnut niin opetuksesta kuin käytännön elämästäkin. Kaiken tulee olla
miellyttävää ja mukavaa, viihdyttävää. Ihmisen tulee saada aikansa kulumaan
häntä miellyttävällä tavalla. Kuolemaa ei tule ajatella, eikä siitä
puhumistakaan suositella ainakaan liiemmässä määrin. Tulee mieleeni se aika kun
torilla myin matkamuistoesineitä ja samalla suojelusenkelitaulujakin. Torille
tuli isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Tyttö halusi välttämättä ostaa
suojelusenkelitaulun, mutta mummo vastusteli ja vakuutteli tytölle, että tämä
on aivan liian nuori ostamaan sellaisen! Miksi ajatella kuolemaa?
En voi mitään
sille, että joudun ajattelemaan kuolemaa lähes päivittäin. Se ei tarkoita
väärää elämänasennetta, vaan oikeanlaista valmistautumista väistämättömään.
Mitä minun tulee tehdä tänään, sillä huomisesta ei kukaan tiedä?
Koko
kirjoituksen on tarkoitus saada meidät miettimään elämämme tarkoitusta ja
tarkastamaan motiivimme ja tarkoitusperämme. Mistä otamme mallin omalle
elämällemme? Toisen ihmisen vaikutus on paljon suurempi kuin kukaan meistä
todella on halukas ajattelemaan. Minä vaikutan toisiin ja toiset minuun,
tahtomattanikin, tietämättänikin. Lähes 100% viestittämisestämme perustuu
tekoihimme, kehon kieleemme. Vain muutama prosentti perustuu sanoihimme. Mistä
siis otamme mallimme tässä ajassa, jossa kaikki entinen näyttää katoavan, eli
tämän maailmanajan muoto ei ole enää sama kuin joitakin vuosia sitten? Mihin
vertaamalla tulkitsemme elämäämme, miten arvioimme tekemisiämme ja
sanomisiamme?
Vapaaehtoistyöni
johdosta olen joutunut panemaan merkille useiden läheistensä keskuudessa
vaikeuksia tuottavien ihmisten ammentavan valtavan määrän vaikutuksia yksinomaan
television ohjelmista. Kun varsinainen, todellinen elämä, ei vastaa heidän
odotuksiaan, haetaan ymmärrystä ja välittämistä sieltä, mistä sen varmimmin saa
omiin odotuksiin perustuvana. Tiedämme jo omasta kokemuksesta, että tällaista
vastinetta ei löydy läheisistä ihmisistä, sillä ihminen hyvin usein havaitsee
tulevansa hyväksikäytetyksi. Siksi tarvittava on etsittävä vaikkapa
mielikuvituksenkin avulla, välittämättä valheellisista perusteista.
On aivan
uskomatonta se, missä määrin oikeastaan jokainen ihminen antautuu tietynlaisten
fantasioiden varaan, jopa kokonaiseen kuvitteelliseen maailmaan. Riittää kun
tietty määrä jokapäiväiseen elämään liittyvää todellisuutta säilytetään. Kun on
päivittäinen toimeentulo, ruoka ja vaatteet, voi osan jo päästää mielikuvituksen
alueelle. Paras apu tällä alueella on ehdottomasti televisio, etenkin jos on
mahdollisuus vielä satelliittikanaviin. Ihmisen odotukset ja kaipaukset
johdetaan suorastaan kestämättömiin sfääreihin, ajattelematta ollenkaan, ettei
tällaisella tilanteella voi olla kauaksi kantoisia hyviä vaikutuksia. Ihminen
opetetaan odottamaan ja kaipaamaan asioita, joita ei ole ollenkaan tarkoitettu
normaaliin ihmiselämään.
Eiköhän paras
todiste kaikesta ole ”Kauniit ja rohkeat sarja”, joka vuosikymmenet on lumonnut
jopa vanhukset siinä määrin, ettei yhtään osaa ole saanut jättää näkemättä. On
siis alettu pitää luonnollisena kaikkea sellaista, mikä toistuu näissä
fantasiaseikkailuissa. Ihminen ei siis ole niin viisas kuin itse tai naapuri
luulee. Kun aikansa seuraa tällaista suuren maailman menoa, katoaa oikeanlainen
arvostelukyky ja todellisuudentaju.
Uskovaisilla
on omat ”Kauniit ja rohkeansa” aivan riippuen erilaisista näkökannoista. Kun
loppujen lopuksi on kysymys tietynlaisista fantasioista, on kirjo suorastaan uskomaton.
Selvääkin selvempää on, että itse kunkin fantasiat vaikuttavat yhä uusia
jakaantuneisuuksia uskovaisten keskuudessa. Uskovaisia ei ole tarkoitettu
näihin fantasiamaailmoihin, päinvastoin. Hän, joka on Tie, Totuus ja Elämä,
antoi meille ainoan oikean ajattelusuunnan. Mikään Hänessä eikä Hänen
tuomassaan uudessa opetuksessa, Sanassa, uudessa elämässä, ei perustu
kuvitelmiin, saati sitten suoranaisiin fantasioihin, vaan aitoon elämän
todellisuuteen, sellaisena kuin se itsessään on. Ei ole oikeastaan mitään
järjettömämpää kuin todellisuutta pakeneminen!
Mitä liikkui
Juudas Iskariotin mielessä hänen etsiessään yhteyttä kirjanoppineihin ja
ylipappeihin, oli todella kaukana todellisuuden näkemisestä. Hän ei alkuunkaan
käsittänyt Herran tehtävää ja tarkoitusperää, vaan joidenkin tutkijoiden mukaan
hän halusi omalla tavallaan vaikuttaa tähän palvelustehtävään. Hänellä oli omat
näkemyksensä, jotka johtivat hänet onnistumisen sijasta katkeraan katumukseen
ja itsetuhoon. Käytännössä kaikki kuvitelmissa eläminen ja niihin turvautuminen
on itsetuhoista, sen todistavat kaikki tapahtumat ja kehitykset, joita olemme
joutuneet todistamaan viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Omat Juudakseni
ovat tehneet voitavansa ja mielestään saavuttaneet jotakin erinomaista, mutta
todellisuus suorastaan kaiuttaa omaa totuuttaan kaiken juhlinnan ylitse.
Mihin me
katsomme, mistä ammennamme mallia kaikelle tekemisellemme ja olemisellemme?
Mihin vertaamme päätöksiämme ja ratkaisujamme? Siihen, mitä näemme
ympärillämme, vallitseviin olosuhteisiin, kauniisiin ja rohkeisiin? Omaan
uskonnolliseen yhteisöömme, valitsemiimme esikuviin hengellisten kriteeriemme
mukaisesti? Puhun nyt uskovaisille, jotka todistavat Jumalastansa ja tämän
Sanasta. Mihin todella katsomme, mikä on meille merkittävintä tämän lyhyen
elämämme aikana? Mihin mielemme tulee olla kiinnitettynä?
”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen
kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan
oikealla puolella.
Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on,
älköön siihen, mikä on maan päällä.
Sillä te olette kuolleet, ja teidän
elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa...” (Kol.3).
Miten
voisimme selittää edellistä Sanankohtaa? Miksi ylipäätään pitäisi selittää niin
paljon? Jos meille todella on tapahtunut kaikki se, mistä todistamme, selittää
oma elämämme kaiken tarvittavan. Jos me todella olemme kuolleet, ei enää ole
nähtävissä entisen minämme olemusta, vaan tilalle on tullut jotakin aivan
muuta. Me olemme nyt aivan toisen ulottuvuuden, toisen maailman lapsia, joiden
ajatukset ja mieli eivät enää askartele tämän maailman asioissa, vaan siinä.
tietoisuudessa ja olotilassa, mikä vallitsee näkymättömässä maailmassa,
ylhäällä, riippumatta siitä missä päin maapalloa asumme. Ylhäällä ei tarkoita
niinkään pohjoista tai pilviä, vaan meitä korkeampaa, inhimilliselle mielelle
kaukaista.
Meidän tulee
siis etsiä sitä, mikä nyt kuuluu uuteen olemukseemme, ylhäisempään
tarkoitusperään ja olemukseen. Olemme huolissamme aivan vääristä asioista,
kannamme tuskaa jo selvitetyistä asioista, koska mielemme jatkuvasti
kiinnitetään vääriin näkemyksiin, vääriin kiinnepisteisiin. Miksi Herramme
puhui kukista ja ruohosta, jotka itsestään tietävät oman paikkansa ja
mahdollisuutensa? Miksi Hän kehottaa meitä etsimään ensin Jumalan Valtakuntaa
ja Hänen vanhurskauttaan? Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ei varmaankaan
tietynlaisia lupauksia, seremonioita, toimenpiteitä, vaan kai yksinomaan oikeaa
asennetta, oikeaa mieltä sitä kohtaan, mikä niin selvästi on Sanan
julistuksessa tuotu silmiemme eteen tärkeimpänä ja sieluillemme parhaimpana.
Me etsimme
kaikkea mahdollista kaikilla alueilla, myöskin uskonnollisilla maaperillä,
mutta uskonnollinen ja hengellinen ei ole sama kuin Jumalan Valtakunta.
Herramme sanojen mukaan se ei tule näkyvällä tavalla, vaan on sisäisesti
meissä. Eli ulkonaiset toimenpiteet ja suoritukset eivät ratkaise tätä
ongelmaamme, vaan ainoastaan oikea mieli, oikea sydämen asenne.
Kuka meistä
on suurin? Tämä kysymys ja sen esittäminen osoittavat jumalallisella varmuudella
minkä hengen lapsia me olemme. Jeesuksen teko ennen kuolemaansa todistaa mitä
selvimmin, että Jumalan valtakunnan etsiminen ensisijaisesti tarkoittaa
Korkeimman tarkoituksen toteuttamista, mistä kaikki Herramme teot todistivat.
Hän asetti jokaisen opetuslapsen samaan asemaan, samalle tasolle siitä
huolimatta, että Pietari oli joukossa. ”Jos
siis minä, teidän Herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, olette
tekin velvolliset pesemään toistenne jalat. Sillä minä annoin teille esikuvan,
että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt. Totisesti, totisesti
minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs
lähettäjäänsä suurempi. Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen
teette.” (Joh.13).
Tuohon aikaan
orjat, palvelijat, pesivät arvovieraiden jalat. Herramme esimerkki on siis
vertaansa vailla huomiota herättävyydessänsä. Se oli jotakin aivan tavatonta,
ja siksi sen tuli jäädä lähtemättömällä tavalla opetuslasten mieleen. Siksi ei
heidän keskellään johonkin aikaan käyty uudelleen keskustelua siitä, kuka
heistä olisi suurin. Paavali ei ollut mukana tässä tilanteessa, mutta
ilmestyksen kautta hän saattoi sitten sanoa jumalallisella varmuudella: ”Kun toinen sanoo: 'Minä olen Paavalin
puolta', ja toinen: 'Minä olen Apolloksen', ettekö silloin ole niinkuin ihmiset
ainakin?
Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on?
Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen
kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut.
Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala
on antanut kasvun.” (1.Kor.3).
On suorastaan
uskomatonta, ettei tämä oppi mene perille tämänkään ajan seurakunnassa, vaikka
takanamme on vuosisatojen todistus siitä, kuinka vahingollista on tiettyjen
ihmisten korottaminen kaiken yläpuolelle. Itse jouduin vetäytymään
mahdollisimman kauaksi ryhmästä, joka alkoi opettaa, ettei maailmassa ole tällä
hetkellä kuin vain yksi ihminen, joka on kykenevä opettamaan oikein Sanasta.
Omalla tavallaan kaiken tämän takana on vieläkin voimallisempi henki kuin
paaviuden takana, huomioon ottaen tietomme ja kokemuksemme paremmasta.
Olemme
tulleet aikaan, jossa enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin meidän tulee
kiinnittää huomiomme ainoaan alueeseen, jolla todella on merkitystä
selviämisessämme kunnialla loppuun asti. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja
Hänen vanhurskauttansa, niin kaikki tarvittava maallinenkin annetaan meille!
Olkoon mielemme siihen, mikä on ylhäällä, näkymättömässä maailmassa. Me olemme
jo olennainen osa sitä, vaikka inhimillisessä olemuksessamme emme kykenekään
sitä näkemään tahtomallamme tavalla. Meissä on aloitettu työ, joka ei saa valua
hukkaan väärien todistajien ja väärämielisten tutkimusmatkailijoiden johdosta.
Meille luvattu maa on hyvä maa, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, kaikkea
iankaikkisuuden suuntaan auttavaa hyvää, joka virvoittaa sielumme. Katse pois
vääristä esikuvista ja vääristellystä hengellisyydestä, jolla tosin on
jumalisuuden ulkokuori, mutta todellisen Voiman kanssa sillä ei voi olla mitään
tekemistä.
Me elämme
viimeisissä ajoissa, joista meitä on jatkuvasti varoitettu. Silmiemme edessä
toteutuu nyt raamatullinen profetia, juuri sellaisena kuin se on ennalta meille
tallennettu. Meidän ei tule luottaa niihin profetioihin joita ihmismieli tässä
ajassa luo kasvavassa määrin, välittämättä mitään annetuista varoituksista. Jos
jokin profetia ei toteudu, ei se ole Jumalasta lähtöisin, vaikka tarkoitus ja
sisältö olisi kuinkakin hyvää tarkoittava Vanhan Testamentin väärien
profeettojen mallin mukaan.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti