Seuraa sinä Minua!

Miksi Jumala sellaisella tavalla koettelee meitä, ja joskus tuntuu kuin ei mikään elämässämme menisi eteenpäin tahtomallamme tavalla? Kun kerran Hän on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, niin eikö ole ihmisen kiusaamista kun Hän yhä vain uudelleen testaa meitä ja meidän haluamme seurata Häntä? Kärsivällisyytemme tunnutaan vievän aivan viimeisille rajoille, niin että huokaamme ja huudamme hädässämme. Eikö vähempi riittäisi Jumalalle vakuuttamaan Hänet meidän vilpittömyydestämme?

Kaikki todelliset ystäväni tietävät, kuinka totaalisella tavalla kaikki entinen on viety elämästäni, ja olen joutunut pakostakin hyppäämään tuntemattomaan, ennalta varmistamattomaan, missä vain luottamus johonkin meitä suurempaan tuo vakuuden siitä, ettei putoa syvyyteen. Olen ihmetellyt sitä, miksi Herra sellaisella tavalla johti monien inhimillisesti ajatellen mutkien kautta, niin että asuin viisi viikkoa Helsingin leirintäalueella talviaikaan, sitten asunnossa, joka kerta kaikkiaan oli minulle liian pieni, niin että omiani ja yhdistyksen tavaroita oli usean tuttavan luona. Sitten viimein saan ihastuttavan mummon mökin Riihimäeltä, ja kyselen mielessäni, että eikö olisi ollut selvempää jos yhtä kyytiä olisin Tampereelta muuttanut tähän asuntoon kaikkien tavaroiden kanssa, ilman että ne olivat varastoituina ympäri maatamme. Eikö Herra vähemmällä voisi nähdä sydämeni vilpittömyyden?

Tämä on ollut aivan ihastuttavaa heräämisen aikaa, silmien avautumisen aikaa. Irrottautuminen entisestä on ehdoton edellytys jonkin uuden ja todellisemman kokemiseen ja näkemiseen.

Olen suorastaan tyrmistynyt sen johdosta, kuinka paljon tietyt, totutut asiat sitovat meitä ja sulkevat silmämme juuri niiltä asioilta, jotka elämässämme ovat loppujen lopuksi suurimmasta merkityksestä. Me olemme halunneet nähdä monet asiat juuri omalla, totutulla tavallamme, kyselemättä sen enempää jumalallista kuin muutakaan tahtoa.

On hämmästyttävää yhtä äkkiä tajuta, ettei kysymys olekaan siitä, että Herra yhä uudelleen koettelisi meitä, vaan sen sijaan haluaa opettaa meille jotakin uutta itsestänsä, ja ennen kaikkea meistä itsestämme! Se, mitä olemme pitäneet koettelemuksena ja jopa Jumalan tuomiona, onkin vain ollut meidän parhaaksemme, meidän opetukseksemme, että oppisimme tietämään mitä ja kuka todella olemme! Kuinka erilaiselta näyttääkään kaikki elämässämme tämän tajuamisen jälkeen! Jumalamme kyllä tietää kuka ja mitä me olemme, mutta itse emme ole vielä sitä tietäneet, ja siksi on ollut niin helppo viedä meidät teille joille emme todellisuudessa kuulu ollenkaan! Me olemme olleet uhreja niin monessa merkityksessä, että tekee oikein kipeää ajatella sitä!

Luonnehäiriöisyys valtaa alaa yhä enemmän, ja sen perustekijä on toisen ihmisen hyväksikäyttö, alistaminen, kohtuuton vallankäyttö, syyllistäminen. Kaikki tuttuakin tutumpia asioita ns. seurakuntaelämästä kaikkialla! Kuitenkin alkuperäinen Jumalan Sanoma meille on jotakin aivan muuta. Meitä ei ole tarkoitettu kenenkään ihmisen orjaksi tai hyväksikäyttämäksi, vaan meidän ensisijainen tehtävämme on elää tämä elämä sellaisella tavalla, että Luojamme voi käyttää meitä siihen elämään, joka on tarkoitettu kaikkien hyväksi. Suuri osa koettelemuksistamme ja tuskistamme on jossakin määrin ollut aivan turhaa ja tarpeetonta, koska Herrallamme ei todellisuudessa ole mitään tekemistä niiden kanssa. Vilpilliset ihmiset vain ovat saaneet meidät uskomaan itsestämme asioita, jotka aivan käytännössä ovat noissa syyttävien sormien takana olevissa persoonissa.

Olen näiden viimeisten vuosien aikana ihmetellyt sitä, kuinka minä sellaisessa määrin voin olla maamme mittapuihin nähden niinkin eturivin asiantuntija psykopatian, eli luonnehäiriön alalla. Miksi sellaisessa määrin olen kiinnostunut näistä asioista? Eihän niiden tulisi kuulua uskovaiselle sananjulistajalle, joka tosin tällä hetkellä on katsottu täysin kykenemättömäksi tekemään yhtään mitään? Juuret näille asioille ovat todella kaukana ja syvällä, pitkän taipaleen varrella. Korostan yhä uudelleen sitä, ettei kaikki luonnehäiriöiseltä näyttävä ole suoranaisesti luonnehäiriötä, mutta käytännössä suuri määrä täysin psykoottisia ihmisiä on saanut käsittämättömässä määrin valtaa seurakunnallisessakin elämässä. Kaikkien sopimattomasti käyttäytyvien ei tarvitse olla luonnehäiriöisiä, mutta vain yksikin todella sairas ihminen sairastuttaa kaiken ympärillään olevan, niin että itsestään riippumattomista tekijöistä johtuen aivan normaalikin ihminen voi käyttäytyä luonnehäiriöisesti, yksinomaan yllensä tulleen, kestämättömän paineen johdosta.

Luonnehäiriöisyys on siis ihmisen persoonallisuuden alueella olevaa, normaalista käytöksestä poikkeavaa toimintaa. Olemme jo täysin tyrmänneet ajatuksen, että meissä jokaisessa olisi luonnehäiriöisyyden piirteitä. Tällainen käsite vääristää todellisuuden. Luonnehäiriöisyydessä jokaisessa meissä olevat, negatiiviset ja osittain hyväksyttävätkin piirteet ovat saaneet luonnottomat mittasuhteet. Mikä tahansa kohtuuttomuus on sairaalloista, vaikka se tietyssä määrin olisi normaalia. Kaikki tiedämme kaurapuuron terveellisyyden, ja itsekin nautin sitä joka aamu lautasellisen. Mutta jos alkaisin ajatella, ettei maailmassa ole mitään sen parempaa kuin kaurapuuro, ja söisin vain sitä päivästä ja kuukaudesta toiseen, pitäisi tämän sekavankin maailman keskellä jokainen minua outona, sairaana, hullunakin.

Niinpä hyvin suuressa määrin me kaikki olemme väärän kohtelun uhreja. Me olemme ainakin jossakin määrin käsittäneet keitä ja mitä olemme, mutta uskonnollisuuden varjolla meitä on haluttu muokata kaikkien mahdollisten ja mahdottomien ajatusten ja näkemysten kannattajiksi, ohitse terveen harkinnan ja ajattelun. Uskonnollisuus on aivan käsittämätön voima väärissä käsissä. Me olemme aina kuvitelleet kaiken väärän olevan jossakin muualla, kaukorannan takana, tai viereisessä seurakunnassa tai ryhmittymässä. Vääryys on kuitenkin paljon lähempänä kuin olemme uskaltaneet ajatellakaan. Me toki olemme itsekin syyllisiä kaikkeen kokemaamme, mutta on valtava määrä asioita, jotka on ripustettu yllemme ja taakaksemme ilman omaa vaikutustamme ja tahtoamme. Kun sitten olemme rimpuilleet irti näistä valjaista ja kuormista, on meille hurskaasti luettu tiettyjä sanankohtia ja laulettu korvaamme kärsimyksen kirkastavaa vaikutusta. Kummallista kyllä näitä lauluja laulavat eivät itse kulje kumarina raskaiden lastien alla, vaan laulavat todellisuudessa aina jonkun toisen kärsimyksestä, mahdollisesti itsensä aiheuttamasta.

Nyt on viimeinen aika rohkaista itsemme uskomaan kaiken näkemämme todellisuus, eli että laittomuus on todella päässyt valtaan ja useimpien rakkaus kylmennyt. Rakkautta ei ole se, mikä meitä rikkoo ja haavoittaa. Rakkautta ei ole se, jos ihmiset meitä koettelevat ja testaavat ja tuomitsevat. Rakkautta ei ole se, että Sanan pajavasara kädessä rikotaan hauraita ruukkuja ikään kuin Jumalan käsikassarana. On yksinomaan Luojamme käsissä oikeanlainen rikkominen, mistä myöskin voi seurata korjaantuminen ja eheytyminen.

Ihminen on omaksunut tässä ajassa itselleen paljon sellaista, mikä hengellisellä rintamalla ei ollenkaan kuulu hänelle. Aikanaan paholainen tarjosi Herrallemme kaikkia maailman valtakuntia. Tiedämme Herran kieltäytyneen, mutta nyt Hänen seuraajansa ovat korjanneet asian ja kumartuneet vihollisen eteen, saavuttaen jotakin sellaista, mistä kaikki jumalallinen kieltäytyisi ensi tilassa. Seurakunta on vastaanottanut kirkkautensa ja kunniansa jo tässä ajassa, käsittämättä sen merkitsevän tulevan kunnian menettämistä! Todellinen tie voittoon ja kirkkauteen kulkee yhä edelleen nöyryyden hengessä.

Kaikki meitä sortava ja vahingoittava on puettu aivan käsittämättömällä ja hämäävällä tavalla mitä suurimpaan ja pettävimpään nöyryyteen ja rakkaudellisuuteen. ”Älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on mieltynyt nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama eikä pitäydy häneen, joka on pää… Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.” (Kol. 2).

Minä itse olen aina nähnyt tämän vain itse kunkin omana jumalanpalvelustapana, mutta nyt ovat silmäni avautuneet näkemään tässäkin kohden mitä suurimman petoksen, ei ainoastaan ihmistä itseään kohtaan, vaan meitä kaikkia kohtaan. Tämä ei ole vain tiettyjen ihmisten valinta omaa elämäänsä varten, vaan siinä on mitä suurimmassa määrin hallintakeino toisten alistamiseksi. On aivan uskomatonta se eksytys, johon niin monet ovat ajautuneet sulkiessaan silmänsä kaikelta inhimilliseltä kärsimykseltä, tai kulkiessaan kuin entisten aikojen hevoset vauhkoontumisen estävät laput silmien ympärillä, niin että on mahdollista nähdä vain rajoitetulle alueelle suoraan edessä.

Jonkun mielestä uskovaisen tulee kulkea vain suoraan ja nähdä vain edessä oleva, halleluja, halleluja! Paradoksaalisesti tämä on tottakin, mutta vain tietyin edellytyksin. Jos uskovainen todella kulkee taivaallisella, jumalanlapsen tiellä, on hyvä jos näkee suoraan eteenpäin. Kaikella ympärillämme tapahtuvalla ei ole niin suurta merkitystä – tietyssä määrin. Mutta jos ihminen kulkeekin omaa tietään silmälappujen kanssa, ei voida ajatella mitään murheellisempaa! Tässäkin kohden tietynlainen sairastuminen on vallannut monet uskovaiset. Sanojen ja todellisuuden merkitys on vääristynyt, eikä yhteistä kieltä voi löytyä, koska asiat käsitetään aivan eri tavalla. Tämä on yksi luonnehäiriöisyyden peruspiirteistä. Tavallaan puhutaan samoista hengellisistä asioista, mutta sanojen ja käsitteiden ymmärtäminen ovat avaruuksien päässä toisistaan!

Miksi meitä kuljetetaan niin nöyriä teitä pitkin? Jotta todella eläisimme elämäämme jumalallisten sanojen ja käsitteiden mukaan, ei omiemme. Tässäkin kohtaa pätee se, mitä olemme useampaan kertaan todenneet: monet eivät elä uskovaisen elämää, vaan suorittavat sitä. Heidän koko mielenkiintonsa on keskittynyt tietynlaiseen noudattamiseen, toteuttamiseen, suorittamiseen, niin ettei voimia riitä enää järkevään, jumalalliseen ajatteluun. Siksi olemme ajautuneet hyvin suuressa määrin jesuiittamaisille teille, joilla tarkoitus pyhittää keinot.

Jos nyt kuljemme pettymyksestä toiseen, nöyryytyksestä toiseen, merkitsee se sitä, että Herramme ja Luojamme haluaa pysäyttää meidät näkemään Hänen todellinen tarkoituksensa ja tiensä meitä varten. Ikävä todellisuus tässä elämässä on, että suurimman osan oikeista asioista me opimme erehdysten kautta, niin nöyryyttävää kuin se onkin! Ei mikään ole sen surullisempaa kuin suorastaan luonnehäiriöinen tie, jolla ihminen selittää epäonnistumisensa ja virheensä valheellisella tavalla, tehden saman virheen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes uskoo se olevan oikein. Siksi tänä päivänä oikea selitetään vääräksi ja väärä oikeaksi. Kun saman virheen tekee kyllin usein, se ei enää tunnutkaan virheeltä!

Minulla on hyviä uutisia meille kaikille. Me olemme yhä vielä Herramme kädessä, sen osoittaa kaikki rakkaudellisuus, jota Hän osoittaa meitä kohtaan. Me olemme vain oppineet katselemaan vääriä asioita, ympäristömme antaman esikuvan mukaisesti. Todellinen tie ja totuus ovat silmiemme edessä, on vain poistettava suurella rohkeudella kaikki sellainen, mikä estää taivaallisen näyn kirkkaana loistamisen.

Itse teen saman virheen toistamiseen. Henki sisimmässäni vakuuttaa minut totuudesta ja tieni peruspiirteistä, mutta sitten teen sen, mikä vie kokemani ilon ja turvan. Minä odotan, että joku lähimmäiseni vahvistaisi näkemykseni ja kokemani oikeaksi antamalla kiittävän tai hyväksyvän lausuman. Voi meitä typeryksiä, maailmankaikkeuden suurimpia tomppeleita! Olisiko kaikki todella kiinni ihmisten mielipiteistä, ennen kaikkea tässä niin vääristyneessä ja kieroutuneessa maailmanajassa?

Me olemme eläneet aivan liian omavoimaisesti menneet vuodet ja vuosikymmenet, ja kun nyt taivaallinen Luojamme valtavassa rakkaudessaan irrottaa meitä kaikesta inhimillisestä tuesta, me olemme kauhuissamme. Tietynlainen pelon tunne on luonnollinen reaktio, mutta vain tuntemattomaan astumalla ja myrskyisät meret ylittämällä me voimme saavuttaa todellisen luottamuksen siihen, ettei elämämme ole omissa käsissämme, vaan meitä kannattavat iankaikkiset käsivarret silloinkin, kun vähiten sen tunteillamme voimme kokea.

Kuka voisi tässä nykyisessä ajassa kokea turvallisuutta ja hyvyyttä jossakin sellaisessa, mikä palvelee vain meidän nujertamiseksemme? Me itse teemme suuren määrän valintoja, ja valitamme sitten Herralle kaikkea kokemaamme. Aivan inhimillisessä elämässä me noudatamme selvää, terveen järjen sanelemaa käytöstapaa. Me pyrimme suojelemaan itseämme ja elämäämme, läheisiämmekin kaikelta pahalta. Mutta sitten kun tietyt asiat puetaan uskonnollisuuden ja hurskauden verhoon, näytämme antavan täydellisen vallan tekijöille, jotka on tarkoitettu vain tuhoamiseksemme. Me kärsimme ja kärsimme kirkkaamman kruunun toivossa — kärsimyksiä, jotka terveellä hengellisellä järjellä voisimme toivottaa sinne minne ne kuuluvatkin!

Kun silmät avautuvat ja jumalallinen mieli saa vallata alaa, huomaa oman järjettömyyden ja väärän alistumisen halun. Olen joutunut yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan etenkin mielenterveystyössäni sitä seikkaa, että meillä on oikeus kieltäytyä kaikista sellaisista ihmissuhteista, jotka vain vahingoittavat meitä. Yksikään todellinen uskovainen ei vahingoita meitä, koska on lukenut Jumalan Sanasta: ”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa!”, ja se on tullut osaksi hänen todellista olemustansa, jumalelämää.

Kun todellinen elämän eläminen on muodostunut elämän suorittamiseksi, on siitä seurauksena valtava määrä negatiivista energiaa, minkä voimanlähteeksi on tullut sen alkuperäinen luoja. Me olemme todella huonossa tilassa, kun emme enää erota Herraa ja sielunvihollista toisistaan. Jos maailmallinen ihminen kantaa lajinsa mukaisesti huonoa hedelmää, on se luonnollista ja odotettavaa, mutta jos uskovaisen nimellä kulkevan tietä reunustavat lyödyt, alas painetut, haavoitetut ystävät, on suorastaan järjetöntä pyrkiä edes pienimmässä määrin etsimään asialle selitystä ja hyväksyntää. Me tosin olemme hedelmistään tunnistaneet suuren määrän ihmisiä, mutta siitä huolimatta annamme heidän hallita ja johtaa itseämme! Järjetöntä, järjetöntä! Silloin on aivan turha itkeä ja valittaa Herran edessä kurjuuttamme, kun Hän joutuu sanomaan meille: ”Miksi te turhaan huudatte Minulle Herra Herra, ettekä tee sitä mitä Minä olen teille sanonut!”

Viime vuosikymmenien aikana on keskuudessamme kuulunut kehotus irrottautua kaikesta väärästä ja lähteä ulkopuolelle leirin. Tämä on ensi kädessä ymmärretty kehotukseksi erota kaikista kirkkokunnista omaksi, kaiken ulkopuolella olevaksi ryhmäksi. Nyt todellisuus huutaa kuitenkin korvia ja sydäntä särkevällä tavalla: monet ulkopuolella olevat ovat paljon pahempia kuin sisäpuolelle jääneet! Kysymys ei sittenkään ole niinkään jostakin pois lähtemisestä, kuin erottautumisesta kaikesta väärästä. Kutsun tarkoitus ei toki ole ollut muodostaa jotakin rosvojoukkoa, jonka keskuudessa vallitsee vahvimman laki, eikä mitään todellista yksimielisyyttä ole kuin vain pelosta tulla teilatuksi tai tuomituksi. Ulkopuolelle on helppo siirtyä siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä eivät näytä sitovat mitkään lait tai säännöt.

Sama asia voidaan siis ymmärtää täysin eri tavalla. Kun suuri joukko on eronnut kirkosta ja eri yhteisöistä uskossa, että tämä teko tekee heistä jotakin erikoista Jumalan silmissä, on suuri joukko silti jäänyt entisiin piireihinsä sisimmän huutaessa Jumalan apua vallitsevaan tilanteeseen. Kummat siis ovat Jumalan silmissä arvokkaampia?

Tiedämme ilman mitään suurempia selityksiä, että Herra näkee meidän sydämeemme ja tuomitsee meidät sen mukaisesti. Jokin ulkonainen erottautuminen ei siis Hänen silmissään merkitse mitään hyvää, jos sanat ja teot ovat totaalisessa ristiriidassa keskenään. Tarkoitus ei siis loppujen lopuksi olekaan muista ihmisistä erottautumisesta, vaan oikeasta sydämen asenteesta.

Hiljattain kuulin eräässä ohjelmassa ajatuksen, ettei meidän tule hajottaa enempää kuin mitä pystymme korjaamaan. Menneiden aikojen kuluessa on ollut lukemattomia julistajia, jotka sanojensa mukaan ovat hajottaneet kaikkea mahdollista väärää parhaansa mukaisesti. ”Tämä oppi ja tämä sanoma on hajottava maahan kaikki muut kirkkokunnat ja uskovaisten ryhmät!” Mutta mitä järkeä on jatkuvassa ja tolkuttomassa hävittämisessä, jos mitään uutta ja todellista ei tule tilalle, edes julistajan elämässä? Ja miten voidaan olla varmoja siitä, että on hajotettu vain sellaista, minkä Jumala haluaa hajotetuksi tulevan? Eikö todellisuus kerro meille vasten kasvoja sen, että uskoessamme hajottavamme järjestelmiä ja pahoja asioita, olemmekin hajottaneet Jumalalle rakkaita ihmisiä ja sieluja?

Totuus on tekevä teidät vapaaksi! Ei hajottaminen, ei tuhoaminen! Vaikka olemme varmoja olevamme järjen päätelmien maahan hajottajia, olemmekin useimmiten typeryksiä, mielenvikaisia, jotka eivät tiedä mihin miekkansa tai pajavasaransa iskevät!