Kuorman kantajat

Saako Johannes huutaa apua?

Johannes oli ensimmäistä kertaa vuosikausiin jonkinlaisella kesälo­malla, omassa maassa tietenkin, sillä mihinkään pitempiaikaiseen tai kauemmaksi suuntautuvaan lomamatkaan hänellä ei olisi ollut minkään­laisia mahdollisuuksia. Ja ainakin ilmojen suhteen oli siunaus näiden muutamien viikkojen yllä, sillä näillä alueilla ei vuosisataan oltu koettu niin lämmintä ja kaunista keskikesää. Niin, Johannes oli kii­tollinen tästä seikasta, sillä hän koko sydämestänsä rakasti kesää ja lämmintä, joskaan hän ei ollut toivonut aivan sellaista hellettä, mikä useaan kertaan päivässä pakotti menemään veteen leirintäalueen uima­rannalla.

Kaikki tämä oli kuin paratiisissa, maallisessa sellaisessa, mutta niin kuin on jokaisen maan päällä sijaitsevan paratiisin suhteen, niin oli tämänkin ihanuuden keskellä oma käärmeensä. Miksi ihmeessä ei Johannekselle suotu edes muutaman päivän lepoa, edes näin keskikesäl­lä? Miksi lähes päivittäin häntä piti muistuttaa elämän varjopuolista, ikävistä asioista? Miksi piti jokaisella matkalla olla jokin seikka, mikä sai hänet lähes pois tolaltaan? Niin, hän ei muistanut ainutta­kaan matkaa, enemmän kuin muutaman päivän kestävää, jolloin ei jokin seikka olisi pilannut muuten niin mukavaa ilmapiiriä. Oliko aika kulu­nut todella niin pitkälle, että jumalanlasta piti aivan hetkittäin irrotella tästä maailmasta?

Nyt oli todella unelmakesä, jollaista ei ainakaan tässä osassa Eurooppaa oltu koettu miesmuistiin. Johanneksella oli vapaata ja ker­rankin varaa pieneen rentoutumiseen ja arkielämän uuvuttavista ja raskauttavista ympyröistä irrottautumiseen. Nyt nykyajan tekniikka piti huolen siitä, että Johannes jälleen kerran ajettiin lähes itsetu­hon partaalle. Niin, kuinka kätevä ja miellyttävä olikaan tähän päi­vään asti ollut rakkaan uskonveljen hänelle hankkima käytetty matkapu­helin! Illoin oli soitettu äidille ja sukulaisille ja tarpeellisessa määrin hoidettu asioita aivan jokapäiväisesti. Mutta mikä on hyödyksi ja siunaukseksi, on joskus myöskin suureksi vahingoksi.

Hyvin suurissa aviollisissa vaikeuksissa oleva sisar oli vuosi­kausien ajan purkanut sydäntänsä Johannekselle, missä sinänsä ei ollut mitään väärää. Johannes oli kaikista olosuhteista ja vaikeuksista huolimatta sen joukon paimen ja johtaja, minkä kanssa hän alusta alka­en Jumalan armosta oli lähtenyt seuraamaan Herraa. Paimenia ja johta­jia oli vuosien kuluessa ilmaantunut sellainen määrä, ettei kukaan enää oikeastaan tiennyt, mihin suuntaan olisi tullut katsoa. Tai aina­kaan suurin osa ei tiennyt, sillä olihan pieniä ryhmittymiä, missä ennen Johanneksen kanssa niin tiiviissä yhteistyössä olleet ihmiset nyt suorastaan fanaattisesti vannoivat johonkin inhimilliseen nimeen ja olivat erottautuneet kaikista muista uskovaisista. Niinpä todelli­siin vaikeuksiin joutuneet ihmiset eivät enää tienneet kenen puoleen kääntyä, sillä lähes joka suunnalla heidät julistettiin syntisiksi ja epäonnistuneiksi uskovaisiksi, koska heillä oli vaikeuksia! Totises­ti, Johannes ei enää tiennyt mitä tulisi ajatella kaikesta tästä!

Niinpä jäi tosiasiaksi se, että Johannes hänestä itsestänsä riippu­mattomista syistä oli joutunut paikalle, mitä hän ei missään suhteessa rakastanut ja mistä hän olisi halunnut paeta hintaan mihin tahansa. "Johannes-veljeni, sinä olet ainoa tuntemani ihminen, jolle voi puhua jotakin, ilman että se heitettäisiin silmilleni ennemmin tai myöhem­min. Minä puhuin vaikeuksistani sen ja sen ihmisen kanssa, mutta het­ken kuluttua hän antoi ymmärtää, että kaikki on minun syytäni ja että olen tehnyt salaista syntiä, koska elämäni on niin vaikeaa. Se ja se ihminen ei pitänyt salassa sitä, mitä olin kertonut, ja nyt olen en­tistä suuremmissa vaikeuksissa." Niin, Johannes käsitti vastuunsa ihmisten ja Jumalan edessä, sillä olihan hänellä paimenen sydän, It­sensä Herran antamana. Mutta oliko todella totta se, että tämän ajan seurakunnan keskuudessa ei kannettu toisten kuormia, yli inhimillisten voimien käyviä taakkoja? Tätä Johannes oli kysellyt itseltänsä jo lähes koko elämänsä ajan, ja ajoittain hän oli osoittanut tämän kysy­myksen veljillensä ja sisarillensakin, tuloksella, että nyt häntä pidettiin entistäkin ikävämpänä veljenä. Kuka nyt haluaisi ajatella ikäviä asioita, kaikki ne tuli unohtaa ja kulkea uskossa eteenpäin siinä suuressa luottamuksessa, minkä tässä ajassa julistettu Sana oli aikaansaanut ihmisissä. "Johannes, Johannes, anna jo viimeinkin kaik­kien negatiivisten asioiden olla, ja puhu mieluummin kaikesta hyvästä! On niin paljon hyvää, mistä saarnata ja mitä esittää ihmisille."

Johannes olisi koko sydämestänsä halunnut ajatella ja esittää vain hyviä asioita, ja nyt hän joutui kysymään mielessänsä, että eikö hän sitten ollut esittänyt mitään hyvää ja positiivista? Katsoivatko ihmi­set todella jokaisen kehotuksen sanan ojennukseksi ja nuhteeksi? Jos jollakin tavoin tuotiin esiin se, että vaelluksessa ja uskon elämäs­sä olisi vielä jotakin parantamista ja korjaamista, niin oliko se negatiivista asioista puhumista? Eikö tässä juuri ollut tämän hetken suurin ongelma? Nyt oli puhdistautumisen ja valmistautumisen aika, ja silloinko ei saisi rakkaudellisesti ottaa morsianta käsivarresta kiin­ni ja kiinnittää tämän huomiota suureen tahraan, joka tällä juuri ennen hääjuhlallisuuksia on valkoisen vaatteensa selkäpuolella? Vielä olisi aikaa mennä puhdistamaan se, vielä olisi mahdollisuus säästyä häpeälliseltä ilmestymiseltä kansanjoukon keskellä.

Eikö nimenomaan rakkaus vaadi kohdistamaan morsiamen huomio sellaiseen, mikä ei ole tarkoituksellista eikä sopivaa tulevaa juhlaa ajatellen? Miten kohah­taisikaan hääyleisö, kun morsian astuisi alttaria kohti suuri tahra selässänsä, tai huntu täysin väärässä paikassa! Millainen häpeä se olisikaan morsiamelle, ja vaikka hän ei sitä sillä hetkellä tiedos­taisikaan, niin millainen häpeän ja hämillisyyden puna nousisikaan hänen kasvoilleen myöhemmin koko loppuelämänsä ajan hänen muistellessansa tuota tilaisuutta! Eikö sittenkin olisi pa­rempi, että hänet informoitaisiin asiastansa, vaikkakin kiusallisesta, sillä tällöin hän todellisuudessa säästyisi häpeältä! Vaikka hääpuku ei ehtisikään kunnolla kuivahtaa ennen tuota suurta tilaisuutta, olisi kuitenkin kaikkien havaittava tahra poissa, puhtaalla vedellä pestynä.

Johannes ei käsittänyt tämän hetken ihmisiä. Tahtoivatko he todel­lakin astua eteenpäin, häämarssin jo kaikuessa, tahraisine ja ryp­pyisine asuinensa, uskoen olevansa täydellisessä valmiudessa? Eivätkö nämä ihmiset käsittäneet, että näistä asioista puhuminen oli vain rakkautta, huolenpitoa?

Niin, kukaan ei käsittänyt sitä, millaista taakkaa jokainen todel­linen jumalanpalvelija kantoi sisimmässänsä. Kukaan ei käsittänyt sitä tuskaa, minkä lävitse Johanneskin joutui kulkemaan, ainakin omas­ta mielestänsä niin vähäisen palvelustehtävänsä kanssa. Ihmiset oli­vat niin omien asioidensa rasittamia ja ympäröimiä, että he eivät todellisuudessa jaksaneet ajatella kenenkään toisen tarpeita tai parasta, vaan oma ahdistus tunkeutui kaikessa lävitse sellaisella voimalla, että lähimmäisenrakkaus unohtui. Niinpä kaiken ahdistuksensa keskellä Johannes pohjimmaltaan käsitti sen, että nyt tällä lomamat­kallakin hänen puhelimensa soi joka päivä tuskaisen sisaren purkaessa sydäntänsä, vaikka hän nimenomaan oli kieltänyt tätä soittamasta, sillä olihan hänen vaimonsa mukana tällä matkalla.

Näiden asioiden suhteen on monenlaista mieltä, ja arviot siitä miten asian tulisi olla, vaihtelevat aivan yhtä suuressa määrin kuin mitä ihmiset ovat erilaisia. Jos Johanneksen vaimo nyt joutui suunnat­toman ahdistuksen valtaan sen johdosta, että hänen äärimmäiseksi kiu­saantumiseksensa asti tuo sisar jo usean viikon ajan oli lähes päi­vittäin soittanut hänen miehellensä, ja nyt sitten ei edes heidän vuosikausiin ensimmäisellä lomamatkallansakaan voinut olla soittamat­ta, niin miten tulisi suhtautua asiaan kokonaisuudessansa? Johannes tosin oli jumalanpalvelija ja seurakunnan paimen, joten hänen velvol­lisuutensa oli pitää huoli seurakuntalaisista, ei ainoastaan hyvissä, vaan myös pahoissa asioissa. Ahdistus ja tuska eivät katso paikkaa, ja sydäntä on purettava silloin kun se on pakahtumassa, mutta entä jos yksi saa helpotuksen ja toinen  joutuu sitäkin suurempaan ahdistuk­seen?

Niin, Johannes oli vaimonsa kanssa viettänyt mitä ihaninta aikaa vieraillen erilaisissa kohteissa, ja nyt ruokailun ja uinnin jälkeen oli väsyneenä käyty levolle asuntovaunussa. Johannes oli sellainen kuin oli, ei missään tämän maan päällä kuin kotonansa, itsensä kaik­kialla vieraaksi tunteva, Herran luokse kaipaava, mutta juuri nyt oli vaimo ennen kokemattomalla tavalla nauttinut elämästä. Tyytyväisenä oli käyty iltapäivälevolle — tokihan Johanneskin oli tyytyväinen, vaik­ka ei sitä niin selvästi osannut tuoda julki, kun oli sellainen kuin oli, aivan todellisuudessa tähän maailmaan kyllästynyt.

Juuri kun kumpikin todella väsyneenä oli nukahtanut, soi puhelin. Aluksi ei Johannes oikein käsittänytkään mistä on kysymys, niin väsynyt hän oli. Puhelin, puhelin se oli, mutta missä se oikein soi? Aivan tur­tuneena nousi Johannes istumaan ja etsi katseellansa tuota tällä het­kellä niin suurta kiusankappaletta.

"Minä täällä, voitko puhua?" Ei, Johannes ei todellakaan voinut puhua, sillä olihan hän lomalla vaimonsa kanssa. Eikö hän nimenomaan, useaan kertaan, toistamiseen, ollut kieltänyt tätä sisarta soittamas­ta! Ei, Johannes ei voinut puhua, ja toi sen selvästi julki, mutta sisar puhui ja puhui, vuodatti sydämensä, kertoi miehensä tämän päivän sanomiset ja tekemiset, ja Johannes teki kaikkensa lopettaaksensa puhelun, sillä eihän hän voinut uskonsisarelle lyödä luuria kiinni. Niin, kesti melkoisen tovin ennen kuin Johannes uudelleen nukahti, mutta vaimo ei saanut unta silmiinsä, sillä niin monenlaiset, tietyn suuntaiset ajatukset alkoivat pyöriä mielessä. Yöllä kuitenkin kumpikin nukkui siinä määrin kuin mitä lähes kolmekymmenasteisessa vaunussa saattoi levätä.

Vesi oli todella lämmintä seuraavana päivänä, sillä nyt Johannes ja Maria olivat viettämässä aikaansa aivan toisella puolella kaupunkia. He olivat olleet vedessä todella kauan, sillä pitkän kiertoaje­lun jälkeen kumpikin oli tarvinnut virvoitusta. Maria nautti elämästä pitkästä aikaa ja melkein kiusallisuuteen asti halaili ja nyhjäili Johannesta. Toki Johannes soi tämän vaimollensa, joka koko talven ja kevään oli ollut niin väsynyt työstänsä. Ihminenhän tarvitsi virvoi­tusta ja rentoutusta jo aivan Jumalan säätämän järjestyksen mukaises­ti, ja Johannes ajatteli viimeinkin koittaneen ajan, jolloin hänkin voi hiukan huoahtaa. Ja juuri silloin soi laukussa puhelin, ja usko­matta sitä todeksi hän joutuu kuulemaan vienon äänen: "Minä taas tääl­lä, voit kai puhua muutaman sanan kanssani?"

Johannes on harvoin vihainen, mutta nyt jokin alkaa saavuttaa äärirajansa. Kuin kuulemattomille korville hän yrittää selittää, ettei hän kerta kaikkiaan voi nyt puhua, siirtyen kauemmaksi siitä paikasta, missä vaimo totisena kuuntelee. Puhelu jatkuu ja jatkuu, ja Johannes painokkaasti kehottaa sisarta soittamaan saarnaajaveljellensä, joka varmaankin paremmin pystyy vastaamaan sisaren kysymyksiin. Niin no­peasti kuin vain voi, lopettaa Johannes puhelun, hyvin sekavassa mie­lentilassa. Eikö hänelle todellakaan suoda lomaa, edes hetkeksi?!

Sinä yönä Maria ei nuku lainkaan. Aamuyöllä kolmen ja neljän välillä Johannes herää siihen kun Maria itkee ja nyyhkyttää, voivottaa suureen ääneen. Minkäänlainen selittely tai lohduttelu ei auta. Sinä päivänä Johannes kulkee kaupungilla vaiteliaan ja rättiväsyneen vaimon kanssa, sillä tämä ei todellakaan ole nukkunut silmänräpäystäkään, vaan tuskaisten ajatusten valtaamana on kääntyillyt vuoteellansa vain yksi ajatus mielessänsä: "Miksi tämä vieras sisar tavoittelee minun miestä­ni?"

Seuraavanakaan yönä ei Maria nuku, vaan pohtii samoja asioita. Heidän elämänsä on ollut täynnä vaikeuksia, ja tuo sisar tietää sen tarkoin. Häntä on kielletty soittamasta, mutta silti hän soittaa joka päivä, ajattelematta ollenkaan sitä, mitä nämä puhelut merkitsevät miehen vaimolle. Pitääkö nyt yhden ihmisen ahdingon johdosta toisen joutua täydelliseen perikatoon? Tätäkö on jumalallinen rakkaus, vel­jellinen ja sisarellinen rakkaus?

Kaikki nämä asiat alkavat nyt myllertää Johanneksen mielessä, ja automaattisesti nousee esiin syyllisyyskysymys. Kuka oli syyllinen, kuka aiheutti kaiken ahdistuksen? Tuo tuttavasisar oli totisesti suu­rissa vaikeuksissa ymmärtämättömän ja välinpitämättömän miehensä kans­sa. Johanneksen tehtävä oli auttaa, ja hänen vaimonsa olisi tullut ymmärtää se, mutta miksi oli nyt kaikki aivan kuin riistäytynyt käsis­tä? Sisaren piti saada puhua jonkun kanssa, mutta kuka oli syyllinen siihen, että tämä koki vain Johanneksen luotettavaksi? Ja nyt taas Johanneksen vaimo ei katsonut oikeutetuksi sitä, että tämä soitti niin usein hänen miehellensä.

Niin, jokaisessa paratiisissa on oma käärmeensä, mutta tämä käärme ei ole kukaan ihminen. Johanneksen loma oli ainakin näiden päivien osalta täysin pilalla, sillä käärmeen myrkky oli aikaansaanut kestä­mättömältä tuntuvan tilanteen. Eikö ahdistusta ollut jo kyllik­si, ilman että nyt näin ihanalla lomasäällä Johanneksen täytyi yrittää tyynnytellä hermoromahduksen partaalla olevaa vaimoaan, ja kaikki tämä vain sen tähden, että häntä ei haluttu uskoa? Hän oli masentunut, hän oli väsynyt, hän oli ahdistunut, hän ei yksinkertaisesti tuntenut jaksavansa elää pidempään, mutta siitä huolimatta jokin hänessä ymmärsi sen, että ihmiset kadottavat suhteellisuudentajunsa, käsityksensä siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Toki tuli tämän sisaren saada puhua hänen kanssansa, mutta kaikella on rajansa! Toki tuli vaimon käsittää se, että miehellä on tehtävä, joka ei aina tuo mukanansa pelkkää hyvää ja miellyttävää, mutta kaikella rajansa. Olisihan sisar voinut soittaa aina silloin tällöin, vaikka kerran viikossakin, mikä sekin tuntui liialta, mutta että joka päivä lähes kahden viikon ajan! Ja juuri silloin kun hänellä miehensä kanssa oli niin mukavaa, juuri kun hän oli nukahtanut, juuri kun hän oli tullut uimasta!

Tuskin tuli kukaan ajatelleeksi sitä, että kaikki nämä asiat, itse ­kunkin tuskat ja ahdistukset, koettelemukset ja vaikeudet, kaadettiin itse asiassa Johanneksen ylle. Sisar oli ahdistunut, ja Johannes tunsi tämän tuskan omassa sisimmässänsä aivan kuin se olisi ollut hänen omansa. Hän ei yksinkertaisesti voinut sille mitään, että hän otti asiat tällaisella tavalla, ja sisimmässänsä hän käsitti, että näin tulikin olla. Hänen tehtävänsä oli toimia Herransa käsinä ja jalkoina, suuna ja korvina, tuntea sydämessänsä aivan kuten Tämä tunsi omassa sydämessänsä, ja toisaalta Johannes ajattelikin, ettei tämä toisen tuskan ja ahdistuksen tunteva sydän ollutkaan hänen omansa, vaan nimenomaan Herran sydän, sillä eihän hänessä itsessänsä ollut mitään sellaista voimaa tai tunnetta, mikä niin aidolla tavalla olisi voinut kokea ja tuntea toisen kanssa.

Nyt tuntui loma olevan pilalla, ja kuinka moninkertainen olikaan nyt tämän maallisen vaeltajan ahdistus tänä kesäisenä hellepäivänä! Sisaren ahdistus, loma pilalla, ja kaiken lisäksi nyt vaimon tuska, joka oli silminnähtävä. Kun yksi sai helpotusta, koki toinen sitäkin suurempaa ahdistusta. Mikä oli vialla, mikä oli niin väärin tässä ajassa ja uskovaisten ihmisten keskuudessa?

Nimenomaan tänä kesänä Johannes oli joutunut kokemaan asioita, joita hän ei omasta halustansa olisi milloinkaan halunnut oppia tun­temaan. Kautta vuosien ja kuukausien oli odotettu jotakin parempaa, todellisempaa, mutta vielä nytkin tietyssä suhteessa kaikki näytti menevän aina vain pahempaan suuntaan. Kaikkialta kantautui surullisia ja vähemmän miellyttäviä viestejä, ja kaivattu Jumalan puuttuminen asioihin tuntui olevan entistä kauempana. Sisimmässänsä Johannes kui­tenkin tiesi mitä suurimmalla varmuudella, että kaikki tämä oli vain tietynlaista koettelemusten ja valmistusten aikaa seurakunnalle, joka oli tuudittautunut vääränlaiseen luottamukseen. Jumala ei ollut hyl­jännyt eikä unohtanut kansaansa, vaan isällisellä rakkaudella kariste­li pois sellaista, mikä ei voi kestää Hänen edessänsä. Ja mikä ehkä tärkeintä, halusi palauttaa oman asemansa seurakunnan keskuudessa, sillä mitä suurimmassa määrin oli unohdettu armon merkitys niin ihmis­ten kuin Jumalankin suhteen.

Johannes oli kuitenkin sydänjuuriaan myöten järkytetty tuona ke­säisenä päivänä, kun he nousivat hissillä viime vuosisadalta olevaan näköalatorniin. Hän eli vuorilla ja joutui jatkuvasti ajamaan kiemu­raisilla ja jyrkkäreunaisilla teillä, mistä oli pudotus satojen met­rien syvyyteen. Hänelle ei ollut mitään outoa tai erityistä istua vuorenjyrkänteellä ja katsella alas laaksoon. Mutta juuri täällä, muutaman kymmentä metriä korkeassa tornissa, hän koki jotakin hyvin erikois­laatuista. Hänellä oli tietynlainen valikoiva korkeanpaikan kammo, joka tuntui ainoastaan määrätynlaisissa paikoissa, kuten esimerkiksi jyrkällä katolla, mutta muuten siitä ei ollut sanottavaa haittaa.

Ilma oli todella kuuma, ja vaikka täällä korkealla tuntui selvä viileämpi ilmavirta, ei Johannes tuntenut oloansa hyväksi. He olivat aikaisempi­na päivinä vierailleet lähes neljä kertaa korkeammassa tornissa, mutta siellä oli ollut tiukka ristikko näköalatasanteella. Mutta täällä ei ollut muuta kuin rinnan korkeudelle ulottuva kivimuuri, ja Johannesta suorastaan huimasi kun loi katseensa ympärillä avautuvaan mai­semaan. Ei, alas muurin reunalta hän ei voinut kuvitellakaan katsovansa, sillä niin omituinen tunne valtasi hänet! Olihan hän ollut täällä lapsenakin, mutta nyt oli jokin aivan toisin.

Johannes tunsi kaipaavansa takaisin maan pinnalle niin pian kuin mahdollista, mutta Marian tähden hän ei voinut noudattaa haluansa, sillä tämä kierteli innokkaasti ympäri näköalatasannetta. Se oli kum­mallinen, vastustamaton tunne, jota voitaisiin luonnehtia jopa voi­maksi, joka veti Johannesta tuon muurin lähelle. Kaikki viime aikojen ahdistukset, lamaannuttavat kokemukset, väsymys, kyllästyminen kaikkeen — nämä asiat valtasivat Johanneksen mielen ja kysymys siitä, kannattiko kaikki tämä ylipäätänsä mitään, sai hänet tuntemaan itsensä täysin mitättömäksi ja merkityksettömäksi. Todellakin, mitä hyödytti hänen olemassaolonsa ja elämänsä ketään, jos kaikki meni tällaista rataa? Sisar, johon hän aina oli luottanut, oli pettänyt hänet mitä karkeimmalla tavalla, aiheuttaen sellaisen ristiriidan perheessä, joskin käsittämättä sitä itse.

Kummallinen, käsittämätön, aivan kuin sähköinen voima veti Johan­nesta muuria kohti, kehotti nostamaan jalan sen päälle ja puhelin­laukkuineen päivineen pudottautumaan alas. Johannesta värisytti, kauhistutti, sillä jokin hänessä olisi todella halunnut noudattaa tuota ääne­töntä kehotusta, voimaa. Tämä voima ymmärsi hänen ahdistuksensa, masennuksensa, toivottomuutensa. Se halusi tehdä siitä lopun, auttaa häntä. Siinä ei ollut mitään uhkaavaa, ei mitään syyttävää. Se huokui ihmeellistä tenhovoimaa, mitä Johannes ei pystynyt määrittämään. Tässä olisi ratkaisu kaikkiin hänen pulmiinsa, loppu kaikelle kärsimykselle!

Johanneksen oli pakko päästä alas, ja valittaen huonovointisuutta hän sai Marian lähtemään alas portaita pitkin tornin sisällä. Hän ei voinut puhua tuntemuksistansa, sillä tuskin olisi Maria käsittänyt mitään siitä, mitä hän koki niin voimallisesti. Oliko hän tulossa hulluksi, oliko vihollisella jokin valta häneen, sillä jotakin aivan tällaista hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin kokenut, vaikka olikin ollut halukas poistumaan tästä elämästä. Mitä tämä kaikki merkitsi?

"Heittäydy tästä alas!" Nyt Johannes käsitti, maan pinnalle saavut­tuaan, ettei hän ollut ensimmäinen, joka oli kuullut nämä sanat. Miksi hän ei ollut kuullut niitä vuorenrinteillä, niin kuin Herransakin, vaan nimenomaan täällä tornissa, ihmisten rakentamassa monumentissa? Niin, hän oli inhimillinen, vajavainen, unohtavainen, sillä Raamattunsa avattuaan hän huomasi muistaneensa aivan väärin. Vuorella kiusaaja oli tarjonnut kaiken maailman hallintaa Herralle, mutta nimenomaan temppe­lin harjalla hän oli kehottanut meidän Herraamme heittäytymään alas. Nyt ei vihollinen, kiusaaja, tarjonnut enkeleiden apua, vaan omaa apuansa kaiken lopettamiseksi. Niin, nyt Johannes käsitti jälleen kerran sen, ettei hänen elämänsä sittenkään ollut niin merkityksetön, koska hän sai kokea saman kokemuksen kuin Herransakin, tosin hyvin paljon pienemmässä mittakaavassa. "Heittäydy tästä alas!" Kuinka moni­tahoinen onkaan ihmisen olemus! Jokin Johanneksessa olisi tosiaankin halunnut noudattaa tätä kehotusta, vaikka niin selvä ymmärrys vaati­kin häntä laskeutumaan alas.

Tämä vuosi erikoisella tavalla, mukaan lukien monet menneet vuodet, olivat olleet Johannekselle todellista erämaata, kiusausten aikaa. Ei siinä mielessä kuin moni sen haluaa ymmärtää inhimillisellä tasolla. On helppoa lukea kiusauksista siinä mielessä, kuin niistä puhutaan Paavalin kirjeissä, ja unohtaa täysin se puoli, minkä meidän Herramme­kin joutui kokemaan. Kiusaukset eivät ole ainoastaan jotakin sellais­ta, kuin hieman liian pitkään minihameisen naisen perään katsominen tai jonkin sellaisen haluaminen, mitä ei ole tarkoitettu kyseiselle ihmiselle. Tällaisissa asioissa ei ole johdattajana muu kuin ihmisen oma henki ja halu jonkin sellaisen saavuttamiseen, mikä ei kuulu hä­nelle, eikä ole hänelle hyväksi. Mutta kuka on koskaan tullut ajatel­leeksi sitä, että Matteus todistaa Hengen vieneen Jeesuksen ylös erä­maahan perkeleen kiusattavaksi? Ja kuka on tullut ajatelleeksi sitä, että ylhäälläkin voi olla erämaata? On helppoa todistaa olevansa vuo­rella, korkeuksissa, ja uskoa vain kaikkeen miellyttävään ja hyvään, mutta on aivan eri asia joutua Hengen johdatuksessa asioihin, jotka eivät ole ihmisvalintaisia, vaan Rakkauden Isän kuritusta ja koulu­tusta.

Moni ei varmastikaan saattanut ymmärtää Johanneksen kokemusta Myl­lylammella, ja sen merkitystä elämässä yleensä, mutta todellisuudes­sa se oli mitä elävin kuvaus siitä, mihin toiset uskovaiset voivat saattaa veljensä tai sisarensa. Tuolloinkin Johannes oli ollut halukas lähtemään pois tästä elämästä. Mutta määrätyllä tavalla Johannes oli saavuttanut elämänvaiheen, jossa ei kysymys enää kuulunutkaan, että mitä hän haluaa, vaan mitä Jumala haluaa. Olisi ollut yksinkertainen ratkaisu kurottautua niin reunalle, että olisi pudonnut, mutta mitä ja ketä se olisi hyödyttänyt? Ei varmastikaan Jumalan asiaa, vaan päinvastoin!

Juuri sillä hetkellä, sitä itse heti käsittämättä, Johannes oli saa­nut selvän todisteen siitä, että hänen elämällänsä sittenkin oli mitä suurin merkitys Jumalan valtakunnalle, koska vihollinen niin "rak­kaudellisesti ja ymmärtäväisesti" olisi halunnut hänen heittäytyvän alas. Hän oli iankaikkisiksi ajoiksi kadottanut Johanneksen, sen hän ymmärsi ja tiesi, mutta vielä olisi ollut mahdollisuus tehdä tyhjäksi tämän vaikutus Jumalan valtakunnassa. Jokainen sielu, joka Johanneksen toiminnan vaikutuksesta olisi menevä kirkkauteen, olisi mitä suurin mielipaha tälle pimeyden valtiaalle. Aivan kuten Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, saadaksensa tästä iloa ja seuraa, aivan samoin vihollinen, tietoisena synkästä päämäärästänsä, ei haluaisi mennä sinne yksin, vaan haluaisi ottaa mukaansa, seuraksensa niin monia kuin mahdollista.

Kertomus Myllylammelta on mitä opettavin kuvaus ihmiselämästä, uskovaisista, kun sitä tarkastelee oikealla tavalla. Milloinkaan aikaisemmin elämässänsä Johannes ei ollut käsittänyt sitä niin hyvin kuin juuri nyt, helteisenä ja hiostavana kesäpäivänä. Tuolloin hän oli ollut hukkua, tukehtua, veljensä aiheuttaman taakan alla, ilman että kukaan todella oli käsittänyt asian vakavuutta. Ihmiset eivät tosiaan­kaan käsittäneet, mitä heidän sanomisensa ja tekemisensä vaikuttivat toiselle ihmiselle, veljelle ja sisarelle. He eivät käsittäneet sitä, etteivät veli ja sisar ole hänen palvelijansa niissä asioissa, mitä hän itsellensä tavoittelee, vaan itse kunkin tulisi olla toisensa aut­taja, palvelija, omasta tahdostansa.

Minne olikaan unohtunut se, mitä Meidän Herramme itse sanoi: "Ihmi­sen Poika ei ole tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan!" Hän tuli meidän avuksemme ja palvelijaksemme siinä määrin, että antoi oman henkensä meidän edestämme. Minne on unohtunut tämä tosiasia? Minne on unohtunut toisten kuormien kantaminen, toisen rakastaminen kuin it­seänsä? Kuinka usein olikaan tuotu julki se ajatus, että kaiken mitä me teemme toinen toisellemme, sen me teemme todellisuudessa Herrallem­me?

Jos veli tai sisar tekee jotakin sellaista, mikä ei ole oikein, vapauttaako se meidät rakastamasta tätä, vai velvoittaako se meidät sitäkin suurempaan rakkauteen ja ymmärtämiseen, sillä meidänhän tulee rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme, ymmärtäen, että me itsekin olemme niin monessa suhteessa vajavaisia ja puutteellisia, erehtyväi­siä?

Me olemme kaikki jossakin suhteessa juuri sellaisia kuin Klaus, josta lukiessamme puistelemme päätämme ja ajattelemme, että kuinka kukaan veli voi olla sellainen kuin tämä oli, etenkin suhteessansa Johannekseen. Olihan todella huutava vääryys, että tämä valehteli Johannekselle saaneensa luvan puutavaran ottamiseen tuosta vanhasta myllyrakennuksesta. Valehteleminenhan on aina väärin, senhän ymmärtää jokainen uskovainen. Kuinka väärin oli sitten se, että Klaus ajatteli vain itseänsä ja pelastumistansa, välittämättä lainkaan siitä, mitä allansa seisovalle, häntä kannattelevalle Johannekselle tapahtuu? Niin, siitä ei usealla ole ollenkaan niin selvää mielipidettä, sillä tuleehan ymmärtää Klausin ahdistus, konkreettinen, sillä itse ympärillensä sitomansa köysi puristi häntä vyötäröltä sellaisella voimalla, ettei hän toki voinut ajatella muuta kuin omaa ahdistustansa! Kumpi sitten on pahempi, kuristava köysi, vaiko veljen suuhun mahdollisesti tunkeutuva muta?

Niin, omalla tavallaan seisoi Johannekselle soitellut sisarkin tämän harteilla, epäonnistuneen, toivottamalta tuntuvan avioliittonsa kuristaessa rintaa. Hän tarvitsi apua, lohdutusta, neuvoja, ettei aivan käytännössä olisi tukehtunut ahdistukseensa, menettänyt toivoan­sa. Mutta kuka tuli ajatelleeksi sitä, mitä tämä kaikki merkitsi Jo­hannekselle? Näkikö, käsittikö, tiedostiko kukaan sitä mustasukkaisuu­den, epätoivoisuuden, pelon mutavyöryä, mihin Johannes oli tukehtumas­sa ilman omaa tahtoaan, omaa syytänsä? Suo siellä, vetelä täällä, olisi Johannes voinut todeta ironisesti, itsesäälistä.

Kun sisar sai apua, nousi ylemmäksi ahdistuksensa mutalammikosta, sai helpotusta rinnassansa polttavaan tuskaan, painui Johannes yhä syvemmälle siihen mutaan, mistä toista nosti ylös. Hänen harteillansa ei enää seisonut vain tuo sisar, vaan vielä vaimokin. Kenen syytä se oli, kuka oli vääräs­sä, tai jopa väärä? Toimiko Johannes palvelustehtävänsä vastaisesti antaessansa sisaren soitella itsellensä? Kenelle sisar sitten olisi soittanut, kun muut sisaret eivät aivan ilmeisestikään käsittäneet tehtä­väänsä toinen toisensa auttajana ja opastajana, niin kuin Paavali siitä Tiitukselle kirjoittaa. Oliko Maria sydämessänsä väärä, kärsies­sänsä sisaren jatkuvasta soittelemisesta? Niin, kukin oli oikeassa, ja kukin oli väärässä, missä suhteessa mitäkin, se on vaikea sanoa. Homma oli riistäytynyt niin monessa suhteessa käsistä, aivan kuten Thomas totesi ankkaparvensa karatessa metsään!

Itse kukin siis seisoi toinen toisensa harteilla, haluten tulla nostetuksi ylemmäksi, kuka mistäkin. Tässä suhteessa siis kannettiin toistensa kuormia, tai tarkemmin ajatellen, kannatettiin omaa kuormaa sillä, kenelle sen myötäkantamisen uskottiin kuuluvan. Kaiken surullisuus ja ahdistavuus ei kuitenkaan sisältynyt juuri tähän seikkaan, vaikka olikin tulosta siitä. Kuka lie mitäkin oppinut tai omaksunut kertomukses­tamme Myllylammelta, ajattelukykyisimmille lienee kuitenkin ollut puhuttelevinta se tapa, millä Klaus oli yrittänyt vaientaa allansa apua huuta­van Johanneksen.

Nämä kaksi veljeä eivät olleet Johanneksen asialla, vaikka tämä seurakunnan paimen olikin, vaan koko matkan tarkoitus oli tuottaa hyötyä, taloudellista sellaista, Klaus-veljelle, joka huomat­tavasti varakkaampana kuin Johannes olisi voinut hankkia tarvitsemansa rakennusmateriaalin ajallaan - vaikkei juuri silloin, kun itse sitä halusi. Johannes oli siis houkuteltu kauniin elkein ja luottavaisuutta huokuvin puhein mukaan johonkin sellaiseen, mikä ei lainkaan kuulunut hänen toimenkuvaansa. Mutta veli oli avun tarpeessa, ja Jumalan rak­kauden tuli ilman erityismainintaa olla Johanneksen kannustimena, olivathan veljet ja sisaret niin usein tuoneet julki sen totuuden, että veljien tulisi toimia yhdessä.

Niin, ei ollut mitenkään erikoista tässä ajassa, eikä hämmästyttä­vääkään se, että Klaus houkutteli Johanneksen mukaan liiketoimiinsa. Niin, voidaanko oman kodin rakentamiseen tarvittavan materiaalin hank­kimista pitää liiketoimena, on kysymys sinänsä, ainakin joidenkin Klausille myötämielisten veljien mielessä. Kokoonnuttiinhan tämän luona niin usein Herran Sanaa kuulemaan, ja kuuluihan tämä vanhemmis­toonkin. Mutta vielä tänäkään päivänä ei Johannes voinut olla hämmäs­telemättä sitä, että häntä niin tiukkaan sävyyn oli koko ajan vaadittu vaikenemaan, olemaan huutamatta apua. Niin, veljellinen rakkaus vaati olemaan saattamatta veljeänsä häpeään, ja pelkkää häpeäähän olisi tuleva veljen ylle kenen tahansa auttajan saapuessa paikalle, olivathan he luvattomissa puuhissa, toisen maaperällä, toisen omaisuuden kimpus­sa, tarvitsi tämä sitä sitten tai ei.

Niin, Johanneksen tehtävä oli palvella, auttaa, itsensä kieltäen. Mutta joskus Johanneksesta tuntui siltä, että kaikki tämä meni aivan liian pitkälle.

Kuinka saattoikaan hän nyt kokea kaikkien kärsivien kanssa! Ei yksin hänen kohdallaan ollut tällä tavalla, vaan itse kukin seisoi jonkun harteilla, vaatien sitä tai tätä, kieltäen avun huutamisen, tuskan julkituomisen. Voiko Johannes olla vihainen hänen kesälomansa melkein täysin pilanneelle sisarelle, joka lapsellisuudessansa ja ajattelemattomuudessansa, tyhmyydessänsä, oli saattanut Johanneksen melkoiseen ahdinkoon? Johanneksen syytäkö oli nyt se, että sisar itki­en ilmoitti lopettavansa yhteydenpidon kokonaan?

Kuka pilasi mitäkin, kuka särki mitäkin? Eikö sisar itse ollut syyllinen aiheuttamaansa sotkuun, sillä jos hän nyt jäi ilman apua, niin eikö juuri siitä syys­tä, ettei ollut pysynyt kohtuullisuudessa? Jos hän ei käsittänyt, Johanneksen selittelyistä huolimatta, ettei kukaan aviovaimo kestä sellaista soittelemista, niin tuliko siitä syyttää häntä? Jos hän ei ollut kokenut todellista avioliittoa koko elämänsä aikana, niin kuinka hän olisi voinut tietää, mitä todellisessa avioliitossa tunnetaan? Tai yleensä sitä, mitä joku paremmassa liitossa elävä tuntee ja on elämän koulussa oppinut. Mistä hän olisi voinut tietää kaiken tämän, jos ei kukaan ollut häntä opettanut? Vai tekikö hän sittenkin kaiken tahallaan, haluten Johanneksen samaan tilaan kuin itsekin oli? Kysy­myksiä, kysymyksiä, loputtomasti kysymyksiä, joihin ei tunnu löytyvän vastauksia.

Kaikki tämä oli luonnollista ja inhimillistä, sen Johannes tiesi, sillä olihan hän toki oppinut tuntemaan elämää aivan kantapään kaut­ta, ehkä enemmän kuin moni muu. Inhimillisesti ajatellen kaikki oli siten kuin yleensäkin on, ihmisten kesken. Mutta jokin Johanneksen sisimmässä ei tyytynyt näihin puolusteluihin ja selityksiin. Hän ym­märsi, hän käsitti, mutta se jumalallinen, mikä häneen oli asetettu, ei hyväksynyt tätä puolustelujen ja selitysten viidakkoa. Näin voi olla maailmassa, näin voi olla niiden ihmisten keskellä, jotka eivät Jumalaa tunne, mutta todellisten uskovaisten kohdalla tulisi totises­ti kaiken olla toisin! Kysymys ei ollut siitä, mitä ihmiset haluavat, vaan mitä Jumala on säätänyt niitä ihmisiä varten, joiden kanssa Hän on viettävä iäisyyden. Mutta kaikki tämä johtui väärin selitetyistä, väärin ymmärretyistä asioista, jotka aivan liiallisesti saivat vaikut­taa uskovaistenkin mielissä ja elämässä.

Koko Jumalan Sana oli käsitetty väärin. Kun näin sanotaan, ei moni­kaan ymmärrä mitä tällaisella sanonnalla voidaan tarkoittaa. Mutta kysymys ei olekaan yksittäisten opetusten tai ajatusten oikein tai väärin ymmärtämisestä, vaan kokonaisuuteen suhtautumisesta. Ihmiset eivät yksinkertaisesti pystyneet näkemään Jumalan Sanan todellista tarkoitusta ja merkitystä, koska he eivät todella tunteneet Jumalan aitoa olemusta ja ajatuksia.

Juuri tänään oli Johanneksen tietoisuuteen tunkeutunut aivan eri­koisella tavalla Jumalan Sanan pohjimmainen merkitys, sillä aivan kuin ilmestyksen tavoin oli hänen mielellensä avautunut jotakin Eedenin puutarhasta. Miksi kaikki oli siten kuin oli tänään, uskovaisten keskuudessa? Mistä tulivat kaikki nämä vääryyden juuret ja ikävät asiat? Kysymys ei ollut joistakin yksittäisistä asioista, vaan koko­naisuuden väärin ymmärtämisestä. Jo vuosien ajan oli Johannekselle ollut tässä suhteessa arvokas meidän Herramme ilmaisu: "Ei ihmistä ole tehty sapattia varten, vaan sapatti ihmistä varten." Jo vuosia oli Johannes käsittänyt sen, että Sanaa ei oltu annettu miksikään lyömävä­lineeksi, vaan suojelemaan ihmistä, Jumalallista elämää.

Ihminen jo aivan alusta asti osoitti todellisen luonteensa, vaikka eli niin läheisessä jumalayhteydessä. Hän oli alusta pitäen halukas kokeilemaan rajojansa ja Jumalan kärsivällisyyttä. Kautta aikojen, ja etenkin juuri nyt, ihmiset kaikin mahdollisin tavoin arvostelevat sitä, että Jumala on antanut niin monenlaisia käskyjä ja säädöksiä. Mutta Eedenin puutarhassa Herra Jumala antoi vain yhden käskyn: "Syö vapaas­ti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö..." Voitaisiinko siis sanoa, että ihmistä rasittivat ne vaatimukset, mitä Herra oli hänelle antanut? Hän eli Luojansa valmis­taman yltäkylläisyyden keskellä, eikä Isä kieltänyt lapsiltansa muuta kuin sen, mikä näille ei ollut hyväksi. Kukaan ei tiedä kuinka pal­jon erilaisia puita ja kasveja tuossa puutarhassa kasvoi, ja vain yhdestä puusta syöminen oli kiellettyä, koska se olisi ollut vahin­gollista ihmiselle. Mutta juuri tästä yhdestä puusta olisi tuleva langetus koko ihmiskunnalle, koska vihollinen selitti Jumalan rakkau­den täysin väärin. Jo tuolloin hän siteerasi Jumalan puhetta, antaen sille kuitenkin väärän selityksen, muuttamalla sen merkitystä.

Markku Vuori