IANKAIKKISUUDEN KOSKETUS

IANKAIKKISUUDEN KOSKETUS

Vuodelta 2009

Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut juuri mitään. Sairauteni vei voimat ja innoituksen melko totaalisesti. Vieläkin hyvin erikoinen voimattomuuden tunne on vallinnut olemuksessani muutaman viikon ajan. Olisi tehnyt mieli kirjoittaa tai puhua nauhalle jotakin, mutta on kuin jonkinlainen lama olisi valloittanut koko olemukseni.

Tänä aamuna heräsin eräänlaiseen kuin ilmestyksenomaiseen tietoisuuteen. Lyhykäisyydessään tuo ajatus oli: ”Suurinkaan jumalanmies tai henkilö ei voi muuttaa mitään siitä, mikä on todellisuus, ympärillämme vallitseva näkymätön maailma, iankaikkisuus. Tuo todellisuus pysyy todellisuutena, teemme sitten mitä tahansa. Me emme määrää tai muuta tuota näkymätöntä maailmaa, vaan se hallitsee meitä kaikesta vastustelustamme huolimatta. Se ei muuntaudu meidän mukaamme, vaan meidän on mukauduttava sen mukaan. Suurinkin Jumalan käyttämä ihminen on vain kuin eräänlainen portti, kuin luukku, joka avautuu tuohon näkymättömään maailmaan. Tätä luukkua ei todellisuudessa avaa kukaan ihminen, vaan sen avautuminen hoidetaan tuonpuoleisesta. Me emme omista sitä, vaan se omistaa meidät. Kaikki sieltä vastaanottamamme on vain lahjaa, lainaa, mihin meillä ei ole pienintäkään ansiota.”

Johannes Kastaja: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta ylhäältä, taivaasta.”

Herramme Jeesus: ”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa.

Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.

Kaikki, mitä Isällä on, on minun; sentähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” (Joh.16)

Pietari: ”Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” (Apt. 2)

Paavali: ”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa… Älköön siis kukaan kerskatko ihmisistä, sillä kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 3).

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee.” (Joh.5)

Voisimme ottaa esiin suuren määrän muitakin sanankohtia, mutta eivätkö nämä jo yksistään todista meille sen tosiasian, että me olemme totaalisen riippuvaisia johdatuksesta tuonpuoleisesta, näkymättömästä maailmasta? Ihmiseksi alentunut Jumalamme antoi meille ainoan ja pätevän kuvan siitä, millaisia meidän tulee olla ihmisinä. Paavali voi omalla tavallaan antaa itsensä esikuvaksi, niin kuin jotkin muutkin Raamatun henkilöt, mutta he kaikki olivat vajavaisia ja puutteellisia, syntisiä ihmisiä, jotka olivat totaalisen riippuvaisia Jumalan armosta ja joutuivat huudahtamaan: ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room.7)

Jo heti uskoon tultuani oli ensimmäinen minulle korostettu asia itsestään selvä: ”Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” (Jes. 42) Ehkä eniten murhetta tuottava asia tänä päivänä on minulle se, kuinka oikeastaan jokainen Jumalan käyttämä ihminen on korotettu asemaan, jossa hän ei enää olekaan Jumalan palvelija, vaan ihmisen palvelija – ihmisen kunniaksi. Siten hänestä automaattisesti tulee näiden korottajien keskellä epäjumala. Meidän Jumalamme ei ole muuttunut eikä muutu koskaan. Hän vihaa yhä vielä kaikkea epäjumalanpalvontaa, ennen kaikkea niiden keskellä, jotka väittävät erikoisella tavalla palvelevansa Häntä.

Me olemme vain osa jostakin suuresta kokonaisuudesta, joka ulottuu äärimmäisyyteen ympärillämme. Me olemme vain osa! Me emme ole kaiken keskipiste, ei lähellekään sitä. Parhain kuva asiasta on Joh. 13, missä Herramme aivan käytännössä osoittaa meidän paikkamme palvelijoina, ei palvonnan keskipisteinä.

Kuinka osaisin kuvata tuota aamuista todellisuuden kohtaamistani? Mitä se ensisijaisesti haluaa kertoa, ei vain minulle, vaan meille kaikille? Ehkä se lähinnä kertoo asemastamme Jumalan Valtakunnassa. Se paljastaa sen suuren vääryyden, josta olemme tulleet osalliseksi tässä ajassa, petoksesta, joka on suurempi kuin ikinä olisimme voineet kuvitellakaan. Se on luonut sen hallintamekanismin, joka on syöjäsirkkojen tavoin ryöstänyt meiltä kaiken sen parhaimman, mitä Jumala on meille tarkoittanut. Me olemme saaneet tyytyä johonkin vähemmän hyvään sen johdosta, että jotkut ihmiset keskellämme on korotettu asemaan, johon Kaikkivaltias ei heitä milloinkaan ole tarkoittanut. He ovat ruokkineet meitä asioilla, jotka olemme vastaanottaneet kiitollisuudella näitä ruokkijoita kohtaan, käsittämättä ollenkaan, että kaikki heiltä saamamme ei olekaan ollut heidän omaansa, vaan meille kuuluvaa maailman perustamisesta asti! Aivan kuin Aabraham jätti Iisakille kaiken omaisuutensa, samoin on Herramme Jeesus antanut meille kaiken Isältä saamansa. ”Teille ja teidän lapsillenne on tämä lupaus annettu!” Todellisuudessa ei kukaan ihminen ruoki meitä, kuten ei Mooseskaan antanut Israelin kansalle mannaa, vaan Taivaallinen Isä antaa meille totisen leivän! Joh. 6

Jos joku julistaja todella jakaa meille aitoa Jumalan Sanan leipää, ei hänellä todellisuudessa ole mitään osuutta tähän ruokintaan, hän on vain välikappale, jonka kautta Pyhä Henki jakaa Jeesuksen Kristuksen omaa, joka Kristuksen ansion perusteella kuuluu meille. Kaiken tämän kautta tulee tuntemuksemme Herrasta kasvaa, ei sananjulistajan aseman tai maineen. Mitä on Paavali, mitä on Apollos, mitä on Martti Luther, mitä on suurinkaan profeetta meidän keskellämme? Hän kuuluu samaan ruumiiseen, ja kaikki hänen tekemänsä on tai ei ole Herran Jeesuksen Kristuksen elämää hänessä. Hän on vain ansioton palvelija, jonka tehtävä on ruokkia kansaa. Hänen tehtävänsä tuodaan julki mitä kirkkaimmassa valossa Johannes Kastajan palvelustehtävässä: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Hänet lähetettiin, että Herra Jeesus Kristus tulisi julki israelilaisille. Kuka tulee julki ja nousee esiin nykyisessä hengellisessä maailmassa – ei Herra vaan korkealle korotetut julistajat! Olkoon palvelustehtävä kuinka merkittävä ja näyttävä tahansa, jos siinä ei toteudu Pyhän Hengen tärkein tehtävä: ”Hän on minut kirkastava!”, on jossakin pahasti vikaa.

Johanneksen Evankeliumin viimeisessä luvussa puhutaan lampaiden ja karitsoiden ruokkimisesta. Se ei tarkoita jossakin karsinassa oleville lampaille korissa ruohon kantamista, vaan todellinen ajatus tulee esiin käännöksissä, jotka sanovat: ”Johda minun lampaani laitumelle!” Mikä valtava kuva todellisesta Jumalan lapsen elämästä, missä hän vapaana siirtyy paikasta toiseen etsien maukkaimman ruohon ja raikkaimman veden! Millä kauhistuttavalla tavalla meidät onkaan haluttu aivan uudella tavalla karsinoida johonkin ahtaaseen karsinaan, jossa ei ole lainkaan liikkumavaraa, ja missä suuhumme sullotaan ruokaa ”jumalallisella valtuutuksella”. On olemassa vain yksi todellinen välimies Jumalan ja meidän välillämme. Hän on yhä vielä Herra Jeesus Kristus, eikä mitään muuta välimiestä tule olemaan!

Johannes Kastaja oli eräässä mielessä seurakuntahistorian merkittävin mies, mutta hänkin joutui toteamaan: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”

”Niin Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän.

Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.’ Niin he sanoivat hänelle: ’Herra, anna meille aina sitä leipää.’

Jeesus sanoi heille: ’Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa.

Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.

Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.

Sillä minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan hänen tahtonsa, joka on minut lähettänyt’.” (Joh.6)

Kuka meitä siis todellisuudessa ruokkii?

Jokainen todellinen jumalanpalvelija on vain kuin portti tai luukku, joka avautuu iankaikkisuudesta käsin, ei koskaan täältä ajasta päin. Emme voi todellakaan ottaa mitään, jos meille ei anneta sitä taivaasta, ylhäältä.

Olemme vuosikymmenien ajan olleet opetuksen parissa, missä meitä on muistutettu Jooelin kohdasta, jossa luvataan korvata mennet sadot, niin että voimme elää jumalallisessa yltäkylläisyydessä. Jumalan puolelta on kaikki tullut täytetyksi Sanan mukaisesti, mutta mikä on ollut meidän osuutemme kaikessa tässä? Jumalan Sana on ollut keskellämme tavalla kuin ei koskaan aikaisemmin seurakunnan historiassa. Uskon Herramme täytyvän huudahtaa meille suurella äänellä saman, mitä Hän sanoi kansan keskellä maallisen vaelluksensa aikana: ”Ei Mooses, ei Johannes, ei Paavali, ei Pietari, ei Wesley, ei Luther, ei Ellen White, ei Billy Graham, ei William Branham, ei kukaan ihminen anna teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän.

Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”

Kaikesta kauniista ja hyvästä huolimatta – mikä on todistuksemme kaiken sen perusteella, mitä olemme nähneet ja todistaneet yli neljänkymmenen vuoden ajan? Emme voi todistaa selvästi havaittavasta uudesta elämästä, vaan mieluumminkin hengellisestä kuolemasta, jonka on aiheuttanut suuri nälänhätä ja erilaiset syöjäsirkat, jotka ovat kalvaneet lähes kaiken elämän seurakunnasta. Tämä ei ole todistus vain jostakin pienestä piiristä tai erityissuunnasta, vaan saman voimme sanoa kaikista uskonnollisista yhteisöistä. Kosketus iankaikkiseen todellisuuteen kertoo meille, että suurin osa tänään näkemästämme hengellisestä toiminnasta on uskonnollista suorittamista enemmän kuin todellista elettyä elämää. Onko jälleen yksi sukupolvi harhaillut erämaassa tottelemattomuuden tähden saavuttamatta tavoitettaan?

Hengellistä ruokaa on ollut tarjolla, mutta miksi se on jätetty varastohuoneisiin tai niihin lukemattomiin ruokakoreihin, mitä äärimmäisen nälkiintyneen näköiset ihmiset ovat kanniskelleet toreilla ja turuilla kerskaillen ruokavarastoillaan, ilman että olisivat toimineet ainoalla järkevällä tavalla? Miksi ihmiset eivät ole syöneet sitä, minkä ovat väittäneet omistavansa? Kaiken hengellisen hyvyyden ja lihavuuden keskellä ihmiset ovat omalla olemuksellaan todistaneet kaikkea esittämäänsä vastaan!

Oltuani itse uskovainen vuodesta 1964 ja toimittuani vuosikymmenet saarnamiehenä, tai ehkä enemmänkin mielenterveystyöläisenä, on pakko todeta, että iankaikkisesta Evankeliumista, Ilosanomasta, on suuressa määrin tehty surusanoma, jotakin niin vastenmielisen hajuista, ettei juuri kukaan ole ollut kiinnostunut tulemaan siitä osalliseksi. Me olemme selityksillämme tehneet Evankeliumista kuoleman hajun niillekin, joille sen olisi tullut olla Elämän tuoksu!

Järkytän varmastikin suurinta osaa ihmiskuntaa mielipiteilläni, mutta en voi iloita niistä viesteistä, jotka kertovat miljoonista ja jälleen miljoonista evankelisista kristityistä eri puolilla maailmaa. Amerikassakin on kuulemma 60 miljoonaa evankelista uskovaista, joista merkittävin johti maata Pyhän Hengen voimalla vielä tämän vuoden puolella. Yhtä monta on kai niitä, jotka omistavat aseen ja esittävät aseen kuuluvan jopa jokaiselle koululaiselle. Yhdysvalloissa kuolee 3000 lasta joka vuosi aseonnettomuudessa ja suuri osa aseen omistajista on sitä mieltä, että hän voi ampua jokaisen kotiinsa tunkeutujan kyselemättä mitään!

Ehkä on tarkennettava, että puhun sellaisesta uskovaisuudesta, joka pitäytyy kiinni Raamattuun ainoana auktoriteettinaan ja jolla on elävä persoonallinen yhteys Jumalaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Maailmassa on valtava määrä uskovaisen nimellä kulkevia, mutta iankaikkisen elämän saavuttamiseen ei riitä usko jonkin olemassaoloon, vaan Jeesuksen Kristuksen elämän täytyy olla meissä. Meillä täytyy olla portti tai luukku tuonpuoleiseen, josta virtaa jumalallinen elämä meihin.

On suorastaan järkyttävää seurata ennen kaikkea maailmanlaajuisia uskonnollisia satelliittikanavia, jotka välittävät kylläkin uskonnollista aktiviteettia, mutta millaista! Suurin osa ohjelmista puhuu hengellisistä (ehkä päävoittoisesti uskonnollisista) asioista ja ruokkii ihmisissä tietynlaista hengellisyyttä. Mutta koska elämme äärimmäisen narsistisessa ajassa, hengellisyys on sidottu uskomattomalla tavalla korokkeelle nostettuihin saarnaajiin ja opettajiin. Luodaan kontakti katselijoihin ja kuulijoihin, mutta ulottuuko tuo kosketus näiden idolien ohitse tai lävitse iankaikkiseen elämään? Ihmiset seuraavat ohjelmia ehkä joka päiväkin, saamatta silti kontaktia juuri niihin voimapiireihin, mitkä palvelevat ihmisen syvimpiä tarpeita. Ihminen ei kuule juuri niitä asioita, jotka johtavat uudestisyntymään ja elävään yhteyteen elävän Jumalan kanssa, siihen eheytymiseen ja sielun ja ruumiin parantumiseen, mitä varten Sana on meille lähetetty. Raamattu todistaa ilman mitään väärinkäsityksen vaaraa, että tällainen aika on tuleva, ja me elämme sen keskellä!

Tämä ei ole vain selvästi maallisen kristillisyyden ongelma, vaan saman saa kokea jokainen uskonnollinen ryhmä. Laittomuus on päässyt valtaan ja useimpien rakkaus on kylmennyt. Näennäistä ja pinnallista rakkautta tulee olemaan entistäkin enemmän, jopa siinä määrin että tämä näennäinen rakkaus on yksi niistä seikoista, joka saa jopa valitutkin eksytetyksi.

Meille on aina opetettu, että entiset tulee unohtaa ja pyrkiä eteenpäin uudessa voimassa ja luottamuksessa. Paradoksaalisesti tämä onkin totta, mutta opetuksessaan Sana ei ole koskaan tarkoittanut tällä sitä, että kaikki entinen voidaan jättää taakse ja unohtaa, ilman että kaiken vääryyden ylle olisi pyydetty Veren puhdistavaa voimaa todellisen anteeksiantamuksen ja anteeksi pyytämisen kautta, kyyneltenkin kuuluessa kuvaan. Jokainen pienikin selvittämätön vääryys minkä tahansa hengellisen yhteisön keskuudessa on kuin syöpä, joka näkymättömästi tekee tuhoaan hyvistä asenteistamme huolimatta. Me emme vain ole oppineet katsomaan asioita oikealla tavalla. Me olemme eläneet vuosikymmenet vääränlaisen unohtamisen ja sietämisen maailmassa, missä olemme huomaamattamme alkaneet määritellä missä määrin pahaa tulee sietää ja missä määrin se tulee tuomita. Veljeyden ja sisaruuden varjolla on painettu villaisella valtava määrä asioita, sulkien silmät selvältä Sanan linjalta, joka alkoi jo Vanhassa Testamentissa jatkuvasti toistuvilla kehotuksilla: ”Poista paha keskuudestasi!” Uudessa Testamentissa on lukuisia kohtia, jotka eivät ole vain kehotuksia, vaan joissa meidät suorastaan velvoitetaan välttämään tiettyjä ihmisiä, jotka eivät halua noudattaa seurakunnalle asetettuja vaatimuksia. Sen sijaan että olisimme vetäytyneet pois kurittomista ihmisistä, me olemme vääränlaisella ymmärtämisellä ja suorastaan kurittomuudella taputelleet heitä selkään ja vain vahvistaneet heitä heidän vääryydessään.

Me olemme jatkuvasti olleet sitä mieltä, että paha on niin lujasti kiinni meissä jokaisessa, ettei meillä ole mahdollisuutta päästä siitä eroon. Olemme vääryyden sietämisessämme saavuttaneet tilanteen, jossa lukuisat ihmiset ovat jääneet tien poskeen haavoitettuina ja henkisesti rikottuina. Tätä pahuutta eivät ole harjoittaneet jotkin ulkopuoliset uskonnon vihamiehet, vaan suurimman hädän ja vahingon ovat saaneet aikaan ”todelliset uskovaiset, omat joukot”, jotka Sanan lekalla ovat murskanneet järkyttävän määrän sieluja. Jumala on korvannut vuodentulot, menetetyt sadot, mutta vääräsydämiset ihmiset ovat estäneet nälkäisiä pääsemästä käsiksi heille niin elintärkeään ruokavarastoon.

Ajatellen kaikkea kokemaani entisissä piireissä, en voi löytää osuvampaa kuvaa kuin mitä esitti keittiön kaapissa muhiva pesemätön sillipurkki. Tietystä johdatuksesta jätin sen pilaantumaan, ottaakseni sen esiin sopivassa tilanteessa. Pohjalla oli jonkinmoinen kerros lientä ja sillin jäännöksiä. Voit kuvitella miltä se olisi haissut, jos sen olisin avannut!

Kun seuraavan kerran kohtaisin noita ”todellisia uskovaisia” (pesemättömiä), avaisin purkin heidän edessään ja kumoaisin siihen pussillisen mitä herkullisimpia suklaakeksejä, panisin kannen kiinni ja ravistaisin. Kuinka moni suostuisi edes maistamaan yhtä keksiä tuosta purkista? Edustamamme asia voi olla paras maailmassa, mutta jos me olemme pesemättömiä, likaamme kaiken mihin koskemme, siinä määrin, ettei toiminnallamme ole mitään mieltä selvän vastenmielisyyden johdosta. Ihmiset eivät ole niin pahoja, kuin mitä aina olemme halunneet ajatella. Me vain olemme tehneet edustamamme asian niin vastenmieliseksi, että olemme omasta ansiostamme saaneet kantaa häpeää, jolla ei ole mitään tekemistä Ristin Miehen kanssa!

Olen aina pyrkinyt toteuttamaan kehotusta kaiken menneen unohtamisesta, siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Jos kuitenkin tietyt menneisyyden asiat eivät suo minulle rauhaa, onko uskoni puutteellinen ja enkö kiitä tarpeeksi? Onko syynä se, etten ylistä kylliksi ja mahdollisesti heiluta jonkinlaista lippua laulaessani ylistystä? Mieltäni kuitenkin painaa tavattomasti se valheellisuus, johon niin monet entiset tuttavani syyllistyivät ennen kaikkea vuodesta 1974 lähtien, osoittamatta missään vaiheessa katumusta. Minä en itke itseäni, itken näitä ihmisiä, jotka Sanan todistuksen mukaan ovat kirouksen alla ja vaarassa kadottaa sielunsa. Kaikesta huolimatta rakastan heitä ja toivon kohtaavani heidät suuressa iankaikkisuudessa.

Nämä ihmiset ovat alkaneet palvoa useitakin erilaisia portteja ja luukkuja, joiden kautta he ovat saaneet tuulahduksen iankaikkisuutta, mutta eivät ole palvelleet elävää Jumalaa. He ovat korottaneet epäjumalaksensa ihmisen siinä määrin, että koko heidän ilmapiirinsä on totaalisen pilaantunut. Heidän käytöksensä on sulkenut valtavan määrän ovia ja portteja, joiden kautta kadotetut ja nälkäiset sielut olisivat saaneet avun. Kirjoittajan he saivat vetäytymään syrjään uskomattomalla panettelukampanjalla, joka teki jatkamisen mahdottomaksi. Ihmisen on tietyssä vaiheessa pakko paeta sellaista, mikä vain vahingoittaa häntä.

Keskuudessamme on ihmisiä, joilla ei ole vuosikymmenisen todistetaakan perusteella mitään tarkoitusta toimia seurakunnan palvelemiseksi, vaan oman kunnian pyyntö on niin voimakas, että se jopa suo luvan tehdä toiselle ihmiselle melkein mitä vain. On järkyttävää todeta vieläkin, että elin ihmisten keskellä, jotka saivat aikaan jopa itsetuhoisen ajattelun siinä määrin, että vuosikausia oli pakko miettiä, miten voisi kuolla tekemättä itsemurhaa. Kaikesta huolimatta näille ihmisille vielä tänäänkin etsitään ymmärrystä ja vedotaan vain ihmisen puutteellisuuteen. Tietyn auktoriteetin hyväksyminen katsotaan luvaksi tehdä mitä vain, etenkin kun joukko muutenkin on niin pieni!

Todella pelottavaa kaikessa on se, että täten on vedetty mukaan valheeseen ja suunnattomaan petokseen merkittävä jumalanpalvelija ja hänen mukanaan valtava määrä ihmisiä eri maissa. Oikeastaan kukaan ei selvästi halua kutsua tätä kaikkea oikealla nimellään, veljellisen rakkauden tähden! Veljellisen rakkauden, ketä kohtaan? Tuho työmme ja ihmisten keskellä on selvästi nähtävissä siinä määrin, että voimme puhua itsemurhista, epämääräisistä kuolemantapauksista, pahoista sairauksista, lukemattomista mielenterveysongelmista ja jopa insestistä, joka kaikin tavoin halutaan piilottaa ja unohtaa, jättää taakse, jumalallisen rakkauden tähden! Suurin osa saarnamiehistä käytti itsensä korottamiseen kätkettyä tai selvästi näkyvää panettelua siinä määrin, ettei aikanaan oikein uskaltanut aukaista saapunutta postia.

Kaikki tämäkö tulee jättää taakse menneisyytenä, ja elää nykypäivää tai tulevaisuutta iloiten ja kiittäen? Kyllä, paradoksaalisesti, mutta olisiko sittenkin parempi repäistä ihokkaansa ja todeta, että elimme enemmänkin saatanan synagogassa kuin Jumalan Seurakunnassa? Ei ole kysymys tuomitsemisesta, vaan totuuden julkituomisesta, etenkin kun olemme särkeneet niin suuren määrän sieluja rakkaudettomalla totuuden esittämisellämme!

Yksi järkyttävimmistä kokemuksista oli se, kun useampikin vaikuttaja totesi kaiken vääryyden keskellä: ”Todellinen Jumalan valittu tulee mukaan ja totuuden tuntoon täysin riippumatta meidän kaikesta vääryydestämme ja pahuudestamme!” Voisiko kukaan ”todellinen uskovainen” sanoa mitään rienaavampaa tai järkyttävämpää! Ihmiset siis antoivat itselleen oikeuden olla vajavaisia ja puutteellisia ihmisiä siinä määrin, ettei kirjoittaja muista kuin korkeintaan kolme kertaa neljänkymmenen vuoden ajalta, kun joku jollakin tavoin pyysi anteeksi jotakin! Itsesäälin kyyneleitä on jäänyt mieleen, mutta ei juurikaan katumuksen ja parannuksen kyyneleitä.

Jos ”todella uskovainen” isä on maannut tyttärensä kanssa, ei sitä haluta tuomita, vaan seurakunnan tulee rakkaudessa vaieta, vaikka tytär olisikin kadottamassa mielenterveytensä. Tulee turvautua rukoukseen, ei maallisiin auttajiin. Kuinka moni keskellämme onkaan ajautunut ennenaikaiseen kuolemaan, koska häntä on kielletty etsimästä lääkärin apua! En häpeä tunnustaa Herraa Jeesusta Kristusta, mutta rehellisesti sanoen vältän kutsumasta itseäni uskovaiseksi kaiken sen jälkeen, mitä olen joutunut todistamaan entisen piirini keskellä. Osaltaan, muutamia aitoja ihmisiä lukuun ottamatta, oli enemmänkin kysymys saatanan synagogasta tai hullujen huoneesta, kuin Jumalan seurakunnasta. Siksi kai eräs hyvä ystävä antoi minulle tittelin ”ihmissuhdekouluttaja”, mitä käytän hyvin mielelläni, uskoen voivani palvella ketä tahansa apua tarvitsevaa kanssamatkaajaani, riippumatta siitä mihin seurakuntaan hän kuuluu.

Järkyttyneenä toimin tässä virassani, tietoisena siitä, että valtaosa tietämystäni kaikesta pahuudesta on peräisin tuosta työstäni erilaisten seurakuntalaisten keskuudessa, jossa palvelin ihmisiä yli kolmekymmentä vuotta. Miten voin tietää niin valtavan paljon henkisestä väkivallasta, narsismista, psykopatiasta? Olinhan suurimman osan aikaani uskovaisten keskuudessa!

Siksi onkin todella elämän ja kuoleman välillä ratkaiseva kysymys siitä, kuinka tuomion tulee alkaa Jumalan seurakunnasta. Me voimme ratkoa asioita ja esiintyä vanhurskaina tuomareina ilman että meillä olisi kosketuskohta iankaikkisuuden kanssa. Meidän todellisuudellamme ei ole mitään merkitystä iankaikkisen todellisuuden kanssa. Me emme muuta mitään, ratkaiseva on se iankaikkinen ja todellinen muuttumattomuus, johon meidän on kaikkine olemuksinemme etsittävä kosketusta. Me emme muuta, me emme todellisuudessa auta ketään, vaan ainoa todellinen muutos tulee meidän ulkopuoleltamme, sieltä, missä ei ole vaihteen varjoa, missä Jumaluus asuu.

Kukaan ei riitele yksikseen!???

Miksi kirjoitamme vieläkin kaikesta tästä, mikä niin halukkaasti tahdotaan unohtaa ja jättää taakse? Tulisiko meidän nyt viimeinkin todella tarmokkaasti tuomita nämä väärät ihmiset? Me emme tuomitse ihmisiä, vaan asioita. Tuomiovalta kuuluu ainoastaan suurelle tuonpuoleiselle, josta emme uskovaisuudestamme huolimatta ymmärrä juuri mitään – eikä meidän tarvitsekaan ymmärtää. Mutta asioiden tuomitseminen on suoranainen velvollisuutemme, vaikka emme ehkä olekaan sitä oikealla tavalla ymmärtäneet tähän päivään asti. Aikanaan esitettiin kysymys: Mitä arvelette Kristuksesta? Me mielellämme vastaamme tähän mahdollisimman positiivisesti, haluten tuoda julki rakkautemme ja kiitoksemme Häntä kohtaan, jota ilman jäisimme vaille kaikkea tuonpuoleista. Ajallisina ihmisinä meitä odottaisi vain omasta mielestämme julma tuomio. Siksi meidän tulee tuomita itsemme ja kaikki vääryys. Vääryyttä emme opi tuntemaan siihen paneutumalla ja Saatanan syvyyksiä tutkimalla, vaan arvioimalla Kristus oikein. Tiedämme varmuudella mikä ei kuulu Häneen ja Hänen seurakuntaansa. Kaikki ulkopuolelle jäävä on vääryyttä ja syntistä, mistä meidän tulee erottautua.

Monet meistä ovat kiusaantumiseen ja tuskastumiseen asti kipuilleet näiden asioiden johdosta. Syynä on myöskin ollut hyvin korkealta taholta tullut väärä opetus (vääriin tietoihin ja näkemyksiin perustuva), joka on kätkeytynyt niin suureen määrään totuutta. Tämä väärä opetus ja asennekasvatus ei varmaankaan ole ollut tarkoituksellista, mutta vilpitön erehdys ei puolusta asian vääryyttä.

On surullista se, että jollakin suurella jumalanmiehellä voi olla ainutlaatuinen kutsumus, mutta silti tietyllä alueella hänellä on hyvin suuri ja vakava sokea kohta. Häneltä näyttää puuttuvan suuri määrä ihmistuntemusta ja henkien erottamisen kykyä – ainakin jollakin alueella. Siksi on mahdollista informoida häntä omilla näkemyksillä, jotka joskus perustuvat jopa suoranaiseen mielisairauteen. En voi kehuskella ammattitaidollani, mutta usein näen ensi silmäyksellä jollakin ihmisellä olevan mielenterveysongelmia, mutta nämä suuret julistajat eivät näytä huomaavan mitään, vaan luottavat sokeasti näiden ihmisten illuusioihin.

Tuo suuri määrä valheellisuutta, joka osaltaan perustuu mielensairauksiin ja jopa luonnehäiriöisiin väärinkäsityksiin, on ollut suuri kysymysmerkki kaikkien näiden vuosien aikana. Onko näillä ihmisillä sokea ja kuuro jumala, joka on tullut vanhuudenhöperöksi? Kuinka he voivat elää koko elämänsä valheessa, tuhoten ihmiselämiä ympärillään ilman minkäänlaisia omantunnon puistatuksia? Onko heillä ollenkaan omaatuntoa? Jos ei ole, niin ovatko he sitten psykopaatteja tai vain luonnehäiriöisesti käyttäytyviä? Joka tapauksessa heissä on suuri määrä narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä, joista osa on niin kätkössä, ettei kukaan asiaa tuntematon edes osaa epäillä mitään.

Miksi sitten elämä näiden ihmisten lähellä on ollut niin vaikeaa ja mahdotontakin? Olemme nyt yli kuuden vuoden ajan yrittäneet viedä eteenpäin todellista tietoa siitä, että on olemassa ihmisryhmä, jonka kohdalla ei päde väite: kukaan ei riitele yksikseen. Sadat esimerkkitapaukset todistavat, että on olemassa suuri määrä ihmisiä, joihin on ikään kuin tietokoneohjelmana tallennettu käyttöjärjestelmä, joka saa heidät uskomaan, että heidän elämänsä on mahdotonta elää ilman riitaa, eripuraisuutta. Heidän on suorastaan pakko aikaansaada ristiriita – se on heidän elinehtonsa, jota ilman elämä ei ole mahdollista.

Tätä on pakko ajatella kun katselee menneitä ristiriitojen täyttämiä vuosikymmeniä. Kuinka ahdistavaa ja masentavaa olikaan todeta jälleen kerran päädyttävän ristiriitaan, joka tuntui täysin käsittämättömältä ja josta kuitenkin syytettiin kirjoittajaa tai jotakuta muuta – ilman pienintäkään todistetta tai järjen hiventä. Kun ihmistä tarpeeksi usein syyttää jostakin, aiheettomastikin, alkaa se saada aikaan itsesyytöksiä. Ihmisen ei tarvitse olla huono itsetunnoltaan, syytä ei tarvitse etsiä lapsuudesta - jossakin vaiheessa masennus alkaa vallata mieltä siinä määrin, että kirjoittajakin todella muutaman vuoden ajan mietti miten voisi kuolla tekemättä itsemurhaa. Ymmärrätkö ystäväni, miksi nyt kirjoitan näistä asioista, toivoen jokaiselle osapuolelle Jumalan siunausta ja sijaa tulevassa maailmassa?

On tutkittu asia, että uskonnollisella alueella ihminen voidaan rikkoa kaikkein pahinten. Kunpa Jumala rakkaudessaan soisi meille tuollaisen hetken mahdollisimman syvällisenä, mikä minulla oli tänä aamuna. Me olemme oppineet arvioitsemaan ja punnitsemaan elämäämme niiden hengellisten olosuhteiden mukaan, mitkä nyt vallitsevat. Mutta vaikean leikkaukseni jälkeen joudun ajattelemaan kuolemaa melkein päivittäin, ja luottamus omaan arviointiini on kadonnut niin pahasti, että joudun huutamaan Jumalalta apua ja kykyä nähdä kaikki Hänen näkökulmastaan.

Viime viikkojen aikana olen joutunut todella huonona kiittäjänä toteamaan useampaan kertaan, että jollei Jumala minua auta, ei mistään tule mitään. On kai tärkeätä minun ymmärtää, mitä niin lukemattomien ihmisten mielessä liikkuu, kun seurakuntakaan ei enää ole kykenevä tuomaan todellista apua. Ihmiset ovat epätoivoisia, ja uskovaiset nukkuvat peittojensa alla, toivottaen muillekin hyviä unia.

Tämän maailman muoto on katoamassa siinä määrin, että tuntuu uskomattomalta se unenmäärä, mitä uskovaiset vieläkin tarvitsevat. Me emme muuta mitään, mutta nyt tulisi kaikkialta kohota sellainen hätähuuto taivasta kohden, että oikeanlaiset ja todelliset ovet avautuvat kautta maailman. Tämä ei kuitenkaan tapahdu siten kuin ihmiset odottivat Jeesuksen aikana ja vieläkin odottavat. Mikään kirkkokunta ei tule saamaan erikoista siunausta ja Jumalan vierailua, vaan tuleva Jumalan toiminta on oleva särkyneiden ja avuttomien ihmisten keskuudessa. Tulee toki suuri maailmanlaajuinen ”herätys”, joka kuitenkaan ei muuta ihmisiä, vaan tyydyttää eräänlaisia hengellisiä odotuksia. Ihmiset saavat hengellisyyttä korvasyyhyynsä!

Millaisia uskovaisia me oikein olemmekaan, kun mitä älyttömimmätkään asiat eivät hetkauta meitä! Meidät on kutsuttu Aabrahamin siemenenä, ihmisinä, olemaan ihmisiä ihmisille. Me emme ole enkeleitä, eläimiä olemme jossakin määrin, mutta meillä on ihmeellinen kyky muuttua käsittämättömiksi olioiksi, jotka eivät pysty muitakaan kohtelemaan ihmisinä. Arkipäivät olemme muille näkymättömiä, ja viikonlopuksi muutumme käsittämättömiksi, niin kuin eräs adventtiuskovainen totesi. Jossakin kohtaa meidän on alettava olla ihmisiä toisillemme. Kuinka kauaksi tulevaisuuteen haluat sen siirtää, sillä olemme vastuussa jokaisesta päivästämme? ”Mitä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä… sen te olette tehneet Minulle!”

Olisiko minulla syytä murheeseen jos vain minua kohtaan olisi tehty vääryyttä? Vai olenko kokonaisuudessaan väärä, kun en ole halukas unohtamaan pahuutta ja valmis kääntämään toisenkin posken? Itse asiassa kaikki Sanassa kerrotut negatiiviset asiat on tarkoitettu meille varoitukseksi, ei puolustukseksi. Seurakunnallisia erimielisyyksiä on niin kauan kuin muistan, puolusteltu Paavalin ilmaisulla: täytyyhän teidän keskuudessanne olla puolueitakin. Jokainen raitis ja oikeamielinen lukija käsittää kyllä, mitä jumalanmies tarkoittaa. Tässä törmäämmekin yhteen tämän ajan vakavimmista ongelmista. Toistamiseen olen viimeisten viikkojen aikana kuullut mielipiteitä, joissa puhutaan Uuden Testamentin kirjeistä ja todetaan pulmallisten asioiden olevan Paavalin näkemyksiä, Paavalin kirjoituksia. Todellinen Jumalan lapsi tietää täydellä varmuudella, että kaikki kirjoitettu on Jumalan Sanaa riippumatta siitä onko sen aikanaan puhunut tai kirjoittanut Jeesus tai apostolit.

Muistuttakaamme tässä yhteydessä, mitä mainitsin tämän kirjoituksen alussa. Me emme ole tekemisissä vain jonkin seurakunnan, kirkkokunnan tai ryhmittymän kanssa. Emme myöskään voi rakentaa mitään jonkin yksittäisen ihmisen varaan, on hän kuka tahansa. Herran Jeesuksen Kristuksen täytyy kaikessa olla ensimmäisellä sijalla, koskee se sitten mitä elämämme aluetta tahansa, myöskin kastetta. Me olemme vielä vajavaisia ihmisiä, uskovaisuudesta huolimatta, mutta kaiken näkymättömän ja iankaikkisen tulisi olla meille Jumalan pelon aikaansaajana. Nyt ihminen on ottanut itselleen ennennäkemättömiä vapauksia, ja toteutuu sama mitä Mooseksen kirjassa sanotaan: kukin tekee sitä, minkä itse oikeaksi havaitsee. Me voimme todellakin perustella Raamatulla minkä tahansa harhaopin, olkoon se kuinka absurdi tahansa. Tämä kuitenkin edellyttää vapaamielistä irrallisten kohtien yhdistelemistä oman mielen mukaisesti.

Mainitkaamme esimerkkinä nykyinen kaatumisilmiö. Lukemattomat julistajat ja tutkijat löytävät sille vaikka minkälaisia puolusteluja, mutta totuus on, ettei Jumalan Sana tunne sellaista käsitettä positiivisessa mielessä ollenkaan. Raamatussa on vain kaksi kohtaa, joissa kaadutaan taaksepäin, kummassakin kuolemaksi. ”Kun hän mainitsi Jumalan arkin, kaatui Eeli istuimeltaan taapäin portin viereen, taittoi niskansa ja kuoli; sillä hän oli vanha ja raskas mies.” (1.Sam.4) Toinen on Jesaja 28:13: ”’Niinpä on Herran sana oleva heille: "Käsky käskyn päälle, käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, läksy läksyn päälle, milloin siellä, milloin täällä’, niin että he kulkiessaan kaatuvat selälleen ja ruhjoutuvat, että heidät kiedotaan ja vangitaan.”

Kristilliseen elämään on siis kaiken kaikkiaan hyväksytty valtava määrä asioita, joilla näyttää olevan jonkinlainen raamatullisuus, mutta jotka eivät kuitenkaan pidä yhtä kokonaistodistuksen kanssa. On helppoa sulkea silmät niiltä teksteiltä, jotka vastustavat näkemystämme. Mutta se olemassa oleva näkymätön todellisuus, joka ympäröi meitä, toimii ainoastaan täydellisessä harmoniassa pienintä yksityiskohtaa myöten. Me emme voi muuttaa mitään, vaan meidän on muututtava ja mukauduttava siihen maailmaan, joka on ennen maailman perustamista ollut Jumalamme mielessä. Jumala ei oikeastaan ole ollenkaan uskonnollinen, me ihmiset olemme uskonnollisia miljoonissa eri variaatioissa. Jumala on olemukseltaan MINÄ OLEN, ja voidaksemme olla mekin, on meidän kuljettava Hänen tiellänsä, oltava kosketuksissa iankaikkisuuteen jo tämän elämän aikana. Kuolema ei muuta mitään, se vain siirtää meidät tuohon toiseen ulottuvuuteen, joka on lähempänä kuin kukaan osaa aavistaa.

Miksi vasta nyt näen kaiken tämän? Ihmisen on mentävä kyllin alas voidakseen nousta hengellisiin ilmapiireihin. Mikä niin suuresti vaivaa mieltäni, että yhä uudelleen otan nämä asiat esiin? En ole niinkään loukkaantunut siihen, miten minua on kohdeltu. Ei ole niinkään kauheaa se, mitä veljilleni ja sisarilleni on tehty. Ei ole kauheinta se, että tietyt ihmiset joukolla ovat asettuneet portin eteen ja estäneet muitakin menemästä sisälle. Kauhistuttavinta on se, että olemme kurittomina lapsina, tai jopa vihollisen lapsina, antaneet täysin väärän kuvan Herrastamme! Jos lukemattomat ihmiset valheellisesti antavat ymmärtää olevansa Jumalan lapsia, vaikka eivät ole missään suhteessa uudestisyntyneitä, ei sekään ole niin kauhistuttavaa kuin se, että ns. todelliset uskovaiset käyttäytyvät täysin vastoin kaikkea sitä, mitä jumalanlapsilta odotetaan!

Tietynlainen kätketty pahuus oli niin kokonaisvaltaista, ettei sitä kukaan suostunut pitämään totena. Miten lyhykäisyydessään voimme kuvata asiaa? Niin kuin aina, kysymys oli valtataistelusta, vallan käytöstä, nimimerkin kuka meistä on suurin alla. Kaikki keinot olivat sallittuja, tavoite oli tärkein. Kaikki ihmispalvonta, josta olemme puhuneet, ei todellisuudessa kohdistu siihen henkilöön, jonka olemme korokkeelle nostaneet, vaan vuosikymmenien kokemuksen perusteella uskallan väittää, ettei kukaan todellisuudessa palvo tuota korotettua henkilöä. Ainakin uskonnollisella alueella jokainen harras palvoja loppujen lopuksi palvookin omia näkemyksiään ja omaa itseään tuossa korotetussa hahmossa. Niin kauan kuin kaikki tapahtuu oman mielen mukaisesti, säilyttää palvonnan kohde asemansa, mutta kun jotakin erikoislaatuista tapahtuu, valitaan helposti uusi kohde, jossa omat ajatukset ja mieltymykset voivat levätä. Kaikki tämä on äärettömän petollista ja eksyttävää, tietynlaisen hyvyyden varjolla tapahtuvaa, niin etteivät ihmiset ollenkaan käsitä koko asian mielettömyyttä ja suoranaista epäraamatullisuutta. Saatana on saanut ihmisen kumartamaan itseään jossakin ihmisessä, joka toimii hänen sijaisenaan, itse sitä ehkä ollenkaan tiedostamatta! Narsistinen mieli ei halua edes ajatella sellaista mahdollisuutta, ja joka suostuu tällaiseen palvontaan, tekee todella suuren virheen ja tuhoaa mahdollisesti kaiken hyvän vaikutuksen, ainakin rajallisesti, jos ei sitten kokonaisvaltaisesti.

Me ainakin Suomessa tiedämme näkemyksestä, joka on vuosikymmenien ajan vallinnut niin täällä kuin monissa maissa. Uskotaan ja opetetaan, että Jumalalla tässä ajassa olisi vain yksi henkilö, jota Hän käyttää, eikä kukaan muu ole kykenevä julistamaan Jumalan Sanaa oikealla tavalla. Olen halunnut ottaa asian esiin tämän ihmisen kanssa, mutta kysymykseeni en ole saanut vastausta, vaan minua on ainoastaan tuossa yhteydessä syytetty väärästä asenteesta veljiä ja sisaria kohtaan. Jokainen Jumalan Sanaa tunteva tietää tällaisen ajattelun olevan totaalisen epäraamatullisen ja tuhoisan. Minua on kielletty puhumasta ja kirjoittamasta mitään, ja nämä ihmiset laulavat ja rukoilevat, mutta kaikki julistus tulee armoitetun julistajan äänitteiltä. Tämä on ollut kautta vuosien seikka, joka on tuhonnut lähes totaalisesti kaiken työni Jumalan valtakunnassa. Voin todeta Paavalin tavoin: ”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni.” (Room.9)

En voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka rauhoittelevat ja kehottavat jättämään kaiken sikseen. Tiedän, etten minä voi muuttaa mitään, mutta ainakin sisimpäni huutaa Jumalan puoleen ja pyytää Häntä selvittämään tämän niin suureksi kiroukseksi tulleen asian. En halua kenenkään tuhoa, mutta jokin sisimmässäni näkee tulleen hetken, jossa Ananiaan ja Safiiran tuomiota tarvitaan Jumalan Seurakunnassa. Kysymys ei ole oikeastaan ollenkaan meidän asiastamme, ihmisten asiasta, saati sitten yhden ihmisen asiasta. Kysymys on Kaikkivaltiaan Jumalan asiasta, Hänen seurakunnastaan, joka on taivaallisten lakien alainen. Minun Jumalani on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti, eikä mikään luotu tai tekemisemme, olemisemme ole Häneltä salassa. Kuinka me voimme antaa itsellemme sellaisia oikeuksia, mitä vuosikymmeniä olemme joutuneet seuraamaan? Tuho ei ole mitään rajattua tai pienimuotoista, vaan oikeastaan voimme puhua ainakin näkyvällä tasolla täydellisestä katastrofista. Tämä ei koske vain meidän ehkä pienehköä ryhmäämme, vaan sama henki on työssä kaikissa hengellisissä yhteisöissä, poikkeuksetta. Vallanjano on käsittämätön todelliselle jumalanlapselle, sillä se on ottanut valtaansa ihmisiä siivoojamummosta paaviin asti.

Jos aiomme selvitä tulevista koettelemuksista ja kaikesta maanpiiriä kohtaavasta, on meidän löydettävä aivan uudella tavalla nöyrän palvelijan asema. Me tarvitsemme aitoa, ylhäältä avatusta portista virtaavaa herätystä, joka todella muuttaa meidät taivaallisen kuvan kaltaisiksi hengeltämme ja tuo virvoituksen myöskin kehoillemme Jumalan Sanan lupausten mukaisesti. Todellista herätystä ei ole kuitenkaan ilman todellista synnintuntoa. Olemmeko oikeastaan koskaan vielä olleet todella syntisiä ja anoneet Jumalan armoa? Kovuutemme ainakin viittaa siihen, ettei meille kovin paljon ole anteeksi tarvinnut antaa.

Minä en tarvitse anteeksipyyntöä itseni takia. On vain niin uuvuttavaa ja raskasta vaeltaa vihamielisyyden ilmapiirissä, syyllisenä ja rikollisena. Minä todella tunnen ne henkivallat, jotka tietyt ihmiset ovat oikeuttaneet käymään kimppuuni väärien syytösten saattelemana. Olen syntinen ja vajavainen ihminen, olen tehnyt paljon virheitä ja rikkonut niin Jumalaa kuin ihmisiäkin vastaan, mutta koskaan ei minua ole syytetty siitä, mitä todella olen tehnyt. Tämä on todella pelottava asia, ja näen tänään selvemmin kuin koskaan aikaisemmin, ettei tämä rikkomus olekaan tapahtunut minua vastaan, vaan Jumalan työtä vastaan. Milloinkaan ei ole osoitettu minun puhuneen tai kirjoittaneen jotakin Sanan tai edes hyväksymiemme opetusten vastaisesti. Kysyessäni mistä minun syytetään, vastasi tunnettu sveitsiläinen johtaja: Sinun ei tarvitse sitä tietää! Jos tässäkin yhteydessä esitän kysymyksen siitä, millaisen yhteisön kanssa oikein olemme tekemisissä, voidaanko minua syyttää siitä?

Tuomion on todella alettava Jumalan huoneesta. Parasta olisi, että itse pyytäisimme se alkamista, sillä silloin meillä vielä on toivoa. Rakkaus ei saa meitä vaikenemaan, vaan jos läheisemme todella on vaarassa sielunsa vahinkoon, saa rakkaus meidät toimimaan joskus kovaltakin vaikuttavalla tavalla. Uuden Testamentin todistuksen mukaan jotkut henkilöt luovutettiin Saatanan haltuun sielun pelastumiseksi. Miksi kukaan ei koskaan ole ottanut näitä asioita edes keskustelun aiheeksi? Onko rakkaudellisuutemme sittenkin ollut rakkaudettomuutta, halutessamme välien säilyvän niihinkin ihmisiin, joiden ihokastakin meidän olisi tullut varoa koskettamasta?

Markku Vuori

Copyright 2009

vuorimarkku@gmail.com