Pieni aasitarina osa 3

Aasilla ken ratsastaa

Osa 3

6. Luku

Jesajan kirjan ensimmäisessä luvussa sanotaan: "Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä!" Miten oli nyt siis tämän hurskaan kylän asukkaiden suhteen? Mikä oli se, mihin heidän sydämensä todellinen kaipaus ja kiintymys kohdistuivat? Niin, sitä kysykäämme tämän kertomuksen jatkuessa yhä vain mielenkiintoisempana ja jännittävämpänä.

Juuri näihin aikoihin oli herneenhakumatkalle lähetetty isäntä rattaidensa kanssa saapunut aivan Johanneksen kylän rajamaille. Hiki valui noronaan hänen selkäpiitänsä pitkin, ja toistamiseen oli kuivattava hikeä otsalta, se kun niin kirvelevänä valui silmiin ja suuhun. Totisesti, hän ainakin oli yrittänyt parhaansa ehtiäkseen kauppoihin ajoissa!

 Jos isäntä oli hikinen ja voimiensa äärirajoilla ankaran ohjastamisen johdosta, niin missä tilassa olikaan hevosparka? Joka ei milloinkaan ole kulkenut noilla vuoriston serpentiiniteillä, jotka rinteen voimakkaan kohoamisen johdosta kiemurtelevat edestakaisin, niin että ylempää tienosaa kulkeva aivan vaivattomasti kykenee heittämään kivellä alempana kulkevaa matkamiestä, ei voi käsittää millainen koettelemus on kiireisellä ohjastajalla ja hevosella tulla alas kahdeksaansataan metriin yli kahdentuhannen metrin korkeudesta! Jos tie olisi ollut kutakuinkin paremmassa kunnossa, ei tämä lähes kymmenen kilometrin matka olisi ollut mikään ylivoimainen ponnistus, mutta nyt oli tie todella huonossa kunnossa.

Helpotuksen huokaus pääsi hevosmiehen sielusta asti, kun mutkitteleva tie päättyi ja hän saattoi ohjata elukkaparan kylälle johtavalle kestopäällystetielle. Todellakin, hevosraukka oli surkea katsella, sillä kuola valui sen turvasta kaulaa pitkin jalkoihin asti, ja kyljet olivat silminnähden hikiset. Jos ilma olisi ollut kylmempi, olisi ollut pelättävissä hevosen sairastuminen keuhkokuumeeseen, mutta nyt ihmeellisen lämmin ilmavirta puhalsi laakson lävitse.

Isännällä ei ollut omaa ajannäyttäjää, joten jokaisen puun raosta hän pyrki näkemään kylän katolisen kirkon kellon. Huh, huh, yhtään liikaa ei ollut jäänyt aikaa hankintojen suorittamiseen, sillä vajaan tunnin kuluessa olisivat liikkeet sulkeva ovensa!

Samanaikaisesti jatkui seurakunnan kokous ylhäällä vuorella. Kukaan, joka ei ollut mukana tuossa tilaisuudessa, ei saata kuvitella kaiken tapahtuman eloisuutta ja sitä hirvittävää meteliä, mikä taas vallitsi tämän ennen niin pidättyväisen ihmisjoukon keskuudessa. Mutta ei ollut ennen tapahtunutkaan mitään näin mullistavaa ja elämää muuttavaa näiden vuoristolaisten keskuudessa! Ehkäpä juuri siitä syystä päästettiin nyt valloilleen vuosikymmeniä patoutuneita tunteita.

Kylänvanhin teki kaikkensa saadakseen aikaan edes jonkinlaisen järjestyksen, sillä olihan ennenkuulumatonta, ettei kukaan ehtinyt kuuntelemaan hänen ojentavia sanojansa! Niin kuin kaikki muutkin tuossa salissa, oli tämä patriarkkakin, korkeasta asemastaan huolimatta, yksi vaatimattomimmista ihmisistä monessa suhteessa, etenkin mitä tulee korkeampaan järjen juoksuun, ja niinpä hän jälleen kerran näki ainoaksi keinoksi aseensa laukaisemisen yläilmoihin. Mutta totisesti, hän oli unohtanut olevansa sisällä rakennuksessa, ja niinpä oli hänen huomionherättämisyrityksensä sitäkin vaikuttavampi. Haulit iskeytyivät valkeaksi kalkittuun kattoon sellaisella voimalla, että laajalta alalta putosi kattopintaa alapuolella käsiään heiluttavan ja metelöivän väkijoukon niskaan. Hetkeen ei kukaan nähnyt mitään laskeutuvan pölypilven keskeltä.

Huuto ja väittely lakkasi siihen paikkaan, sillä katosta laskeutuva, vuosikausia kerääntynyt pöly sai jokaisen yskimään ja pidättelemään hengitystään. Hetkessä oli sali tyhjä, kaikkien paetessa ulos kapeasta ovesta sellaisella voimalla, että oli ihme, ettei kukaan tallaantunut hengiltä. Mutta kaikkein ensimmäisenä syöksyi ulos säikähtänyt aasi, painuen täyttä vauhtia entiseen ja turvalliseen asuinsijaansa!

Ei tarvinne kertoa sitä, että itse kukin oli melkoisen hämillinen ravistellessaan kalkkia ja pölyä mustilta pyhävaatteiltansa. Niin, on tainnut jäädä mainitsematta se seikka, että heti aamulla oli joka ikinen pukenut yllensä parhaat tamineensa, olihan koko kylän elämä kuin yhtä kirkonmenoa!

Nyt käsitti jokainen, ettei tällainen käytös voinut jatkua ilman väistämätöntä katastrofia. Pyhä sanansaattajaparka oli säikähtänyt toden teolla, siitä osoituksena pitkä kuravana sen lepopaikalta ovelle asti. Mutta mahdollista siivottomuutta tässä suhteessa ei kukaan ajatellut, vaan vaieten tarttuivat naiset siivousvälineisiin kantaakseen jätöksen rakennuksen taakse. Mutta aikoessaan karistella tämän puolittain juoksevan sotkun rikkalapioistaan, valtasi kummallinen tunne nämä naisihmiset. Koko maailma vaikeni hetkeksi, ja päät painuivat miettiväisinä kuin rukoukseen. Luoden silmäyksen ympärilleen, todetakseen näkeekö kukaan, riensi itse kukin kotiinsa varoen ripottelemasta tippaakaan matkan varrelle!

Häpeä oli yhteinen, sillä herneet olivat lopussa, itse kukin kuolemanväsynyt, ja aasi oli väkipakolla jouduttu melkein kantamaan takaisin seurakuntasaliin. Joidenkin mieliala oli todellakin niin paha, että hihansuut kostuivat silmistä puristuvien kyynelten pyyhkimisestä. Ei, ei, näin ei voitu jatkaa, sillä tällainen jumalaton meno olisi tuhoksi koko kylälle! Nyt tarvitsisi jokainen rauhoittumista ja hiljentymistä, niin että huomenna aamupäivällä, hernelastin saapuessa, itse kukin olisi pirteä ja vastaanottokykyinen.

Jos joku nyt ajattelee, että kukin kyläläinen meni omaan kotiinsa omien ajatustensa ja perheensä pariin, niin hän kyllä erehtyy suuresti. Tai ei nyt aivan täydellisesti, mutta kuitenkin melkoisesti, sillä ihmisten käytyä ruokailemassa ja siistimässä itsensä tuon "pamauksen" jäljiltä, voitiin talojen välillä nähdä vilahtelevia hahmoja, jotka salavihkaisesti kiiruhtivat jonkun naapurinsa tupaan. Niin, niin, seurakunnan kokous ei ollut itse asiassa päättynytkään, vaikka se oli lopetetuksi kuulutettu, vaan nyt se vasta toden teolla oli alkanut! Vai voidaanko sitä kutsua seurakunnan kokoukseksi, kun itse kussakin talossa kokoontuva seurakunta ajatuksiltaan poikkesi lähes täydellisesti siitä, mitä aivan viereisen talon tuvassa uskottiin? Niin, niin, parikymmentä taloa, joiden asukkaat tähän asti olivat eläneet yhtenä seurakuntana, yhtenä joukkona! Mitä oikein olikaan nyt tapahtumassa tämän mitä suurimman ihmeen seurauksena? Mitä oli tämä pyhä sanansaattaja sanomansa kautta aikaansaanut?

Hopeajärven kylällä oli aina erikoisella tavalla huomioitu hurskaan kylän asukkaiden kauppamatkat, sillä sen verran erikoinen oli hevospeli nykyaikaisessa asutuskeskuksessa. Olihan toki kylällä oma vossikkansakin, joskin vain turistiaikaan kesällä. Mutta osaltaan myös noiden vuoristolaisten pukeutuminen herätti huomiota, sillä he olivat kuin tuulahdus jostakin vuosisadan alusta, jollei sitten aivan edelliseltä vuosisadalta!

Tuona iltapäivänä kiitivät yhden vuoristolaisen hevosrattaat melkoista vauhtia pitkin kylän pääkatua. Kaikkien päät kääntyivät katsomaan tätä tavallisesta poikkeavaa ilmestystä. Lähes kaikki autot pysähtyivät kadun laitaan, polkupyöräilijät seisahtuivat tuijottamaan kavioiden kopinan suuntaan.

Jotakin erikoista oli nyt tekeillä, sillä tuskin milloinkaan oli kukaan noista oudoista ihmisistä saapunut ostoksillensa tähän aikaan päivästä. Normaalisti suorittivat nämä hevospelillä liikkuvat kummajaiset ostoksensa syrjäkaduilla sijaitsevista liikkeistä, sillä pääkadulla oli kova liikenne, ja olisi hätätilanteen tullen ollut liian kiire suorittaa tarpeelliset toimenpiteet. Niin, kaikin tavoin ahdistettiin tässä nyky-yhteiskunnassa näitä vaatimattomia ja rauhallisia kansalaisia, jotka olivat tottuneet kiireettömään elämänrytmiin ja rauhalliseen menoon yleensäkin! Useamman kerran, ennen kuin asiaan todella oli suhtauduttu tarpeeksi vakavasti, oli poliisiviranomainen joutunut teroittamaan näille melko jörriköille kaupassakävijöille, että jokaisessa kärryssä oli oltava mukana lapio ja astia mahdollisia jätöksiä varten. Eihän ollut sopivaa, että sivistyneen maailman sivistyneiden ihmisten autojen pyörät mankeloivat hevosenkakkarat pitkin siistin kylän katuja!

Nyt entisistä tavoista poiketen ohjasi tämä puhiseva mies läähättävän hevosensa kylän suurimman kaupan viereiselle, varjoisalle hiekkakaistaleelle. Mutta mihin hän olisi kiinnittänyt elukkansa? Nykyaika ei tuntenut enää noita entisaikojen puomeja, joihin ihmiset niin mukavasti voivat pyöräyttää suitset. Onneksi sentään seinän vieressä oli jokin putki, joka johti ylös katolle.

Jo ylhäällä kylällä oli tälle isännälle annettu ohjeeksi mennä kylän suurimpaan kauppaan, sillä tokihan siellä olisi suuremmat määrät kaikkia elintarvikkeita! Olihan mahdollista, että tälle tulisi kova kiire ostostensa kanssa, sillä aamulla oli aloitettava kotimatka jo aamuhämärissä, viimeistään neljältä. Mutta miehen hämmästystä voitiin tuskin mitata, kun hän sai kuulla, ettei tässä liikkeessä ollut yhtään ainoata kahdenkymmenen, saati sitten viidenkymmenen kilon säkkiä herneitä! Tämä asia piti useaan kertaan, aina eri sanakääntein, selittää tälle yksinkertaiselle maalaiselle, joka pyöritteli käsiään ja silmiään neuvottomuutensa keskellä. Olihan toki herneitä myytävänä, oli, oli! Mutta nykyajan ihminen, sivistynyt ihminen, ei syönyt hernekeittoa joka päivä, eikä edes kerran viikossa. Niinpä herneet oli pakattu kilon pusseihin, tai sitten voi ostaa valmista hernekeittoakin, puolen litran purkeissa.

Vaistomaisesti meni miesparan käsi paidan kauluksesta sisään, vetäen esiin kangaskäärön, jossa olivat tätä kauppamatkaa varten varatut rahat. Suuta mutristellen hän laski tuota setelinippua; riittäisivätkö nämä rahat tarpeelliseen määrään herneitä tai hernekeittoa? Hyvänen aika, jalat tahtoivat ruveta tanssahtelemaan, sillä nyt oli tosi kysymyksessä! Noin neljänkymmenen minuutin kuluttua sulkeutuisivat kaikkien kauppojen ovet, ja mitä sanoisivat ihmiset ylhäällä kylällä, jos hän ei aamupäivän aikana saapuisikaan perille?! Pyhä eläin saattaisi pahoittaa mielensä siinä määrin, ettei suostuisi tuomaan julki yhtään ainoaa sanomaa! Niin, enemmän taisi tämä asioille lähetetty mies pelätä aasin vihaa kuin asukkaiden suuttumusta!

Eikö neiti hyvä voisi soittaa muihin liikkeisiin ja kysyä, olisiko niissä hernesäkkejä? Ei toki kaikki lähimmäisenrakkaus ole kuollut tästä maailmasta, eikä myöskään kaikki tunne toisen ahdinkoa kohtaan. Neiti hymyili ja tarttui puhelimeen, soittaen kaikkiin niihin liikkeisiin, joista mahdollisesti olisi voinut ajatella saatavan säkillisen herneitä — anteeksi mitä, ettäkö ainakin kymmenen säkillistä?

Tämä tieto pani jo pään kääntyilemään epäuskoisesti, ja eikä mikään ihme, sillä koko kylällä ei todellakaan ollut kuin yksi ainoa säkki tuota niin kaivattua tavaraa, ja sekin aivan asutuskeskuksen toisella laidalla. Mikä nyt eteen, mikä nyt eteen? Mies parka, eihän hän ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin! Paljonko olisi tässä kaupassa yhteensä hernepusseja ja hernekeittopurkkeja? Apuun haettiin jo pari muutakin kauppa-apulaista, jotka riensivät varaston puolelle.

Aika riensi, ja kesken laskennallisten toimenpiteiden tultiin siihen tulokseen, etteivät miehen rahat millään riittäisi edes siihen, mitä mahdollisesti löytyvät herneet maksaisivat. "Pyhä jumalanäiti! Mitä minä nyt teen?" Miesparka oli menettää hermonsa siinä suuren tuijottavan väkijoukon keskellä. Mutta missä hätä on suurin, siinä apukin on aivan lähellä! Kääntyillessään ahdinkonsa keskellä tuli mies luoneeksi katseensa ulos kadulle, missä nunnapukuinen nainen kiireisin askelin riensi eteenpäin. "Ylistetty olkoon pyhä Pietarimme!" kaikui miehen suusta. Siinä hetkessä hän käsitti, että nyt ainoa apu löytyi kylän katolisen kirkon apulaispapista, joka aina oli ollut valmis auttamaan näitä muiden alaspäin katsomia, tai... miten sen nyt oikein sanoisi...? ...näitä, tuota noin, vähän niin kuin... toki ilmiselvästi outoja ihmisiä!

Neiti, neiti hyvä, ystävällinen neiti huolehtikoon siitä, että kaikki löytyvät hernepussit ja keittopurkit kootaan laatikoihin, sillä ensi tilassa hän olisi tuleva takaisin, kun ensin olisi hakenut lisää rahaa!

Niin kuin aina, kun ihmisten mielestä jotakin erikoista tapahtuu, niin nytkin tämä sinänsä merkityksetön välikohtaus oli koonnut kaikki lähistöllä olleet asiakkaat paikanpäälle. Mitä ihmettä nyt oikein oli tekeillä, kun tämä yksinkertainen mies halusi tyhjentää koko kaupan herneistä? Oliko kato kohdannut kylän satoa, vai oliko asukkaat vallannut aivan tavaton herneiden himo?

Mies oli jo melkein irrottamassa hevosensa suitsia kun tajusi, että hän jalan pääsisi paljon nopeammin aivan lähistöllä kohoavan kirkon alueelle. Housut hölskyen ja saappaat lonksuen hän juoksi niin kovaa kuin jaksoi puistikon ja kirkkopihan lävitse pyhäkön ovea kohti. Se oli auki, niin kuin aina tällaisissa seurakunnissa oli tapana. "Ylistetty jumalanäiti!", huudahti mies, sillä apulaispappi oli juuri astelemassa kohti sakastin ovea kun kuuli raskaiden jalkineiden töminän takanansa.

Kiitollisuus valtasi miehen mielen, sillä apulaispappia ei tarvinnut lähteä etsimään, ties mistä! Nyt aika ei loppuisikaan aivan niin pian, ja tuntien tarpeensa hetkelliseen hiljentymiseen ja suodakseen ankarasti hakkaavalle sydämellensä mahdollisuuden rauhoittumiseen, aikoi mies astua alttarin äärelle tehdäksensä ristinmerkin ja rukoillaksensa. Mutta juuri silloin hänen katseensa osui siihen kohtaan, missä omassa syvennyksessään seisoi pyhän Pietarin kookas patsas.

Miehen sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä, ja sitten valtasi kummallinen, ylimaallinen, sanoinkuvaamattoman rauhallinen tunne patsaan luokse astuvan palvojan mielen. Nyt häntä ei enää kaduttanutkaan se, että hänet vasten tahtoaan oli lähetetty tälle matkalle, sillä todellakin, hänet oli tarkoitettu saapumaan tänne juuri nyt!

Pienessä hetkessä kävivät monenlaiset ajatukset tämän kuvapatsasta tarkkailevan miehen mielessä, niin että ennen kuin apulaispappi oli saapunut tuntemansa seurakuntalaisensa luokse, oli tämä jo ehtinyt todeta, ettei patsasta millään tavalla oltu kiinnitetty alustaansa.

Pappi ei milloinkaan ollut nähnyt tätä hyvin tuntemaansa miestä näin hurskaassa mielentilassa, sillä kyyneleet valuivat virtanaan tämän poskia pitkin. Ei ollut hän myöskään milloinkaan kokenut niin sydämellistä halausta ja rutistusta, mihin tämä hänet nyt sulki. "Suuria, suuria, rakas isä, on tapahtumassa siellä ylhäällä!"

Pappi liikuttui sydänjuuriaan myöten, sillä jos tämä mies vakuutti jotakin sellaista, tuli siihen suhtautua vakavasti, etenkin kyynelten johdosta.

Tuo ylhäällä sijaitseva kylä oli aivan liian pieni pitääkseen omaa pappia, ja niinpä kerran kuukaudessa, nykyajassa kun eletään ja kaikessa säästetään, piti tämä laaksossa oleva seurakunta huolen siitä, että ylhäällä saatettiin viettää oikeaa jumalanpalvelusta. Se lähetti sinne oman pappinsa, olihan sillä niitä kaksin kappalein. Jostakin, tai paremminkin sanottuna: hyvin käsitettävästä syystä oli tämä tehtävä jo vuosikausien ajan langennut tälle vaatimattomalle, nöyrälle jumalanpalvelijalle, joka kärrypelillä haettiin pyhää tehtäväänsä suorittamaan. Eihän toki olisi voitu kuvitella, että itse suuri pappi olisi antautunut alttiiksi sellaisille rasituksille ja vaaroille, mitä tällainen matka voimien niin kuin ajankin puoleen vaati!

Tämä apulaispappi oli juuri sellainen, miksikä esimerkiksi joku pohjoismaalainen hänet kuvittelee. Mitä tietää yleensä ottaen joku täysin ulkopuolinen katolisen papin elämästä tai olemuksesta muuta kuin sen, mitä on kirjoista lukenut tai elokuvissa nähnyt! Jotakin sydäntä lämmittävän avutonta, mutta samalla voimallista voitiin havaita tässä papissa, joka jossakin määrin muistutti hyvin tunnettua elokuvahahmoa, Isä Camilloa, Fernandelin esittämänä.

Isä Camillosta on moni luonut itsellensä täysin väärän kuvan, hevosennaamasta ja humoristisesta ilmeestä johtuen. Toki tämä kuva ei ole täysin vääräkään, jos se tuo julki tietynlaista äärimmäistä yksinkertaisuutta ja antaumuksellista suhtautumista kutsumukseensa ja tehtäväänsä. Mutta käytännössä, ympärillänsä vallitsevien olosuhteiden mittapuun mukaan, ei isä Camilloa voida pitää tyhmänä, vaan hänen viisautensa on jotakin aivan muuta kuin mitä pintapuolinen arviointi kykenee määrittelemään.

Tämä Hopeajärven kylän katolisen kirkon apupappi ei ollut aivan yhtä humoristisen näköinen kuin suuri esikuvansa, mutta jos muutetaan se osa, mikä tältä puuttui humoristisuudesta ja isä Camillon voimakkuudesta, sitäkin suuremmaksi herkkäuskoisuudeksi, olemme saaneet eteemme melko hyvän kuvan tästä hengenmiehestä.

Niinpä ei siis kuulunut pienintäkään vastaväitettä tämän kuunnellessa seurakuntalaisensa todistusta niistä suurista tapahtumista, mitkä nyt järkyttivät ennen niin maltillisen kylän elämää. Totinen ilme oli osoituksena siitä, että jokainen sana vastaanotettiin ja punnittiin tarkasti mielessä. Mutta kun kertoja selvästi antoi ymmärtää, että asiasta olisi kerrottava itse suurellekin papille, vavahti jokin juuri silloin tämän hengenmiehen sisimmässä. Hän toki oli todellinen uskovainen, vastaanottavainen, mutta itse kirkkoherra, niin kuin pohjoismaalaiset sanoisivat, oli aivan toisenlaisesta puusta veistetty!

Niinpä niin, siinä pappi ei ollut yhtään väärässä, sillä tämä esimies oli monessa suhteessa täysin vastakkainen jollekin "Isä Camillomaisuudelle". Hän oli, ikävä kyllä, todellisuudessa hyvin laskelmoiva ja arvaamaton, ainakin mitä tuli johonkin yliluonnolliseen ja inhimillisin aistein havaitsemattomaan. Joskus heräsi jopa epäilys, ettei tämä niinkään ollut kiinnostunut hengellisestä seurakunnastansa, kuin maallisesta mammonasta ja seurapiireistä.

"Hyvä isä", rohkaisi mies pappia, "koko asiahan on niin raamatullinen kuin vain olla voi, sillä puhuuhan Raamattukin aasista, joka puhui!" Toki, toki, nyt pappikin, nimenomaan koska oli pappi, muisti kertomuksen Bileamista ja hänen aasistansa! Mutta sittenkin oli parasta, ettei asiasta vielä puhuttaisi kirkkoherralle, joka saattaisi epäuskoisena asettaa vaikka minkäkinlaisia kapuloita tämän pyhän asian pyörien väliin. Mutta kauhistus, kello oli jo kymmentä minuuttia vaille sulkemisajan!

Jos oli ollut huomiota herättävä näky miehen juokseminen kirkkoon, niin sitäkin enemmän panivat nyt  kyläläiset merkille, kuinka nämä kaksi  ravasivat kohti kauppakatua, mies edellä, pappi perässä mustassa kauhtanassansa toisella kädellä päähinettänsä pidellen! Ei ollut aikaa mennä pankkiin, mutta se ei ollut mikään huolen aihe!

Ihmisen uteliaisuus on pohjaton sen hetken koittaessa. Ikään kuin olisi ollut vielä paljonkin ostettavaa ja hankittavaa, oli lähes jokainen aikaisemmin paikalla ollut viivyttänyt pois lähtemistänsä, ollakseen todistajana hevosmiehen takaisin tulolle. Ihmeteltävän suuri määrä herneitä ja keittopurkkeja oli löytynyt varastosta, sillä olihan kysymys suuresta liikkeestä. Mahdollisesti oli myöskin noudettu jonkinmoinen määrä läheisestä pienemmästä  puodista, sillä täällä oli oltu kateellisia toista kohtaan. Nythän saataisiin vanhat varastot tyhjäksi, niin että heti alkuviikosta voisi tehdä uuden tilauksen!

"Pahnnaan... huh, huh, huuuh... nämä seurakunnan laskuun, phuuh, minä tulen sitten huomenna selvittämään asian", sanoi pappi todella hengästyneenä. Kukaan ei epäillyt, etteivätkö tavarat tulisi maksetuksi, sillä paikalle saapunut kauppias tiesi, ettei tämä seurakunta jättäisi laskujansa hoitamatta, niin kuin ikävä kyllä oli monen muun hurskaan yhteisön suhteen.

Ihmisluonto on kummallinen, utelias, jopa äärimmäisen utelias, ja tyydyttääkseen tämän pohjattoman kaipauksen, se on valmis tekemään mitä tahansa. Koskaan aikaisemmin ei yksikään kyläläinen olisi ollut valmis panemaan rikkaa ristiin auttaakseen jotakin vuoristolaista lastaamaan tavarat hevoskärryille, mutta nyt löytyi suuri määrä avuliaita Aatuja, jotka olivat valmiit kantamaan tavarat nurkan takana oleville kärryille. Näin avautui mahdollisuus jokaisen mieltä kutkuttavan salaisuuden utelemiseksi: "Mihin tarvitsee kylä tällaisen määrän herneitä! Onko ollut huono sato, onko suoranaista nälänhätää asukkaiden keskuudessa?"

Mies, vaikka olikin niin suulas, tiesi nyt puhuvansa hyvin epäuskoiselle kuulijakunnalle, ja tyytyi vain toteamaan, että olivat kaikki herneet loppu kylältä, ja kuka tiesi, milloin jälleen ehtisi niitä noutamaan.

Kumpikaan ei ollut sitä huomannut, mutta kertoessaan tarinaansa papille, oli miehellä ollut muitakin korvia kuulijoinaan. Kirkossa kävi lähes päivittäin vanha ja kumarainen nainen siivoamassa ja pyyhkimässä pölyjä. Tämä ei ollut vielä lähtenyt kotiin, niin kuin pappi oli ajatellut, ja nyt oli tapahtunut todellinen uutisvuoto, sillä mitä tämä nainen sai tietoonsa, sen tiesi ainakin useampi kymmentä ihmistä jo saman päivän aikana!

Apulaispapilla oli asuntonsa aivan kirkon lähellä, ja sinne astelivat nyt molemmat miehet rinnakkain, hevosta välissään taluttaen. Ja kyllä riitti puheliaalla miehellä tarinaa! Pienintäkin yksityiskohtaa myöten hän kertoi siinä kadulla kulkiessansa kaikesta siitä, mikä nyt mullisti kylän elämää. Kyllä, kyllä, totta joka sana, sillä olihan jokainen asukas todistajana kaikelle kerrotulle. Jos pappi ei uskoisi, voisi hän toki soittaa kylänvanhimmalle, jolla oli yhteisön ainoa puhelin. Ei, ei pappi epäillyt ollenkaan, ja mitä pidemmälle kertomus eteni, sitä suuremmat odotukset ja kunniankin tunteet saivat sijaa hengenmiehen sisimmässä. Olihan hänelläkin oma osuutensa asiaan! Varmastikaan ei ilman hänen voimakkaita sunnuntaisaarnojaan olisi sellainen usko saanut sijaa tämän kylän asukkaiden keskuudessa, mikä oli aikaansaanut tällaisen suuren ihmeen! Ja aivan luonnostaan, miksi hän ei sitä ollut heti käsittänyt, olisi näin suuren hengellisen liikkeen johtajuus lankeava hänen kontolleen!

Miesten saapuessa pienelle, hyvin hoidetulle ja siistille pihamaalle, oli siellä jo odottamassa kourallinen ihmisiä. Sana oli kiertänyt, ja nyt oli ehdottomasti näidenkin etsivien sielujen saatava kuulla tarkkaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtumassa tässä siunatussa maailmankolkassa. Niin, ihme ei tunne rajoja, se leviää, laajenee, saattaa piiriinsä suuret ihmisjoukot!

7. Luku

On tuskin tarpeen mainita sitä, että ennen kuin ilta oli vaihtumassa yöksi, oli papin asunto niin täynnä väkeä kuin sinne hyvällä tahdolla sai tungettua. Niin, kaikki eivät mahtuneet sisälle, joten pihamaakin alkoi vähitellen täyttyä uskovaisista. Kaikki ikkunat avattiin, ja ylhäältä tullut mies, siis hevosmies, ylhäältä kylältä, ei aivan ylhäältä, asetettiin seisomaan oviaukkoon, missä tämä kerta toisensa jälkeen aloitti tarinansa alusta.

Ylhäällä vuorenrinteen kylässä oli jälleen tulossa yksi vähäuninen yö. Eri seurat, tai sanottaisiinko "eriseurat" jatkoivat kokoustansa, ja hetki hetkeltä valkeni kullekin ryhmälle entisestään se kutsumus, mikä oli heidän osaksensa tullut!

Giovanni vaimonsa kanssa muodosti yhden pienimmistä ryhmistä, sillä jostakin syystä häntä ei juuri kukaan halunnut näkemystensä jakajaksi. Hän tunsi tulleensa ryövätyksi, puhtaaksi kynityksi, sillä nyt rakas aasi makasi vieraassa paikassa, kylän kokoontumispaikan lattialla! Kyyneleet pyrkivät tulemaan silmiin hänen ajatellessaan menetystänsä. Niin, ei hän oikeastaan tuntenut menettäneensä aasiansa, sillä kaiken kohtuuden nimessä se kuului hänelle, ja olisi varmastikin joskus tehtävänsä suoritettuaan palaava takaisin omaan pilttuuseensa, vai olisiko? Kyllä, mies luotti siihen kaikesta epäilyksestä huolimatta. Mutta mitä suurimmassa määrin hän tunsi kohdanneensa mitä merkittävimmän taloudellisen menetyksen. Onneksi hän oli ehtinyt ottaa talteen kymmenkunta heinäseivästä, mutta olisihan hänellä pyhän eläimen omistajana pitänyt olla suuri määrä muita taloudellisia etuja!

Mitä yleensä heinäseipäisiin tuli, ei Giovanni ollut kovinkaan katkera. Todellisuudessahan ne eivät olleet kenenkään yksityisomaisuutta, mutta niin kauan kuin muistia riitti, oli ne säilytetty hänen varastokatoksessansa.  Niin, oli hänelläkin osa seipäistä varmassa tallessa vuoteen alla, sillä yöllä hän oli havahtunut lukuisien tummien haamujen jatkuvaan rapinaan. Pienin väliajoin olivat nämä hiipineet noutamaan sylillisen seipäitä hänen katoksestansa. Vielä oli ollut jäljellä jonkinmoinen kasa, mutta ehdittyään saada oman sylyksellisensä piiloon sängyn alle, olivat loputkin kadonneet hänen saavuttuaan uudelleen paikalle.

Giovanni nukahti murheellisena, petettynä, hyljättynä. Mutta aina riittää lohtua surullisille, apu on hyljeksittyjen lähellä! Aamulla havahtui surullinen mies hirvittävään rätinään ja paukkeeseen. Yöpukeissaan hän riensi pihalle katsomaan tämän metelin aiheuttajaa. Totisesti, suurin hänen näkemänsä helikopteri oli laskeutumassa aukealle hänen pihansa edessä! Kova puhuri lennätti ilmaan roskia ja lehtiä, ja Giovannin yöpaita lepatti kovassa tuulessa.

Hyvänen aika, miesparka ei ollut uskoa silmiään, sillä helikopterin kyljessä oli mitä selvimmin Vatikaanin vaakuna, ja ikkunoista heilutteli kättään puolentusinaa punapäähineisiä, punapukuisia kardinaaleja. Giovanni ei tiennyt mitä ajatella, ja jalat tuntuivat pettävän alta. Oliko tämä todella totta? Hänen kylänsä nyt ilmeisestikin tämän suuren ihmeen johdosta sai näin suuria vieraita!

Pihalle alkoi kerääntyä aina vain enemmän väkeä, ja hämmästynyt kylänvanhinkin ilmestyi Giovannin vierelle. Miksi ei kukaan ollut ennalta ilmoittanut näin suuresta vierailusta? Miksi ei oltu tehty mitään valmisteluja? Mutta sitä ei kukaan ehtinyt ihmettelemään, kun helikopteri jo asetti jalaksensa aukean hiekalle.

Ovi avautui, ja kardinaalien sijasta ovesta astui... astui... Giovanni ei ollut uskoa silmiänsä, sillä hiekalle astui valkopukuinen, valkopipoinen, hymyilevä mies, joka kaikkiin suuntiin kättänsä ojentaen alkoi astella kohti väkijoukkoa! Ihmiset olivat kuin lamaantuneita, eikä kukaan uskaltanut liikahtaakaan. Paavi, itse paavi oli saapunut heidän kylällensä tällä suurella ja komealla helikopterilla, jonka ovesta näkyi todella suuri, punaisella sametilla vuorattu istuin, joka täytti melkein koko näkyvissä olevan alan!

Nyt tulivat ulos yksi toisensa perään nuo punapukuiset kardinaalitkin, asettuen riviin helikopterin eteen. Voiko kukaan kuvitellakaan jotakin niin juhlallista ja hienoa!

Paavi hymyili hymyilemästä päästyään, ja levitti molemmat kätensä kuin syleilläkseen koko väkijoukkoa. Nyt aikoi jo kylänvanhin astua esiin toivottaakseen paavin tervetulleeksi, mutta silloin murahtivat kardinaalit vihaisesti, niin että tämä astui kiireisesti takaisin.

Paavi lähestyi lähestymistään, aina vain ystävällisempänä ja hymyilevämpänä. "Giovanni, Giovanni, hyvä veljeni! Minulla on suuri etuoikeus saapua tänne noutamaan sinut kanssani Vatikaaniin, sillä olemmehan me molemmat suurmiehiä, ja sinusta tulee ensimmäinen kardinaalini! Kuka tietää, vaikka sinusta tulisi seuraava paavi!" Ja kääntyen kylänvanhimpaan ja muihin kyläläisiin päin sanoi hän melkeinpä vihaisesti: "Kenelläkään ei ole oikeutta viedä sinulta ikiomaa aasiasi. Me viemme pyhän Pietarin Roomaan, missä hän saa jatkaa palvelustehtäväänsä. Näethän, olemme varanneet sille kuninkaallisen istuimenkin!" Ja todellakin, nyt käsitti Giovanni, ketä varten oli tuo suuri ihana istuin helikopterissa!

Voisiko jotakin suurempaa tapahtua näin pienen, vähäpätöisen kylän asukkaalle? Ei todellakaan, ja mies alkoi hytkyä onnesta kaiken tämän nähdessään ja kuullessaan. Hän oli riemuissaan, etenkin kun näki kyläläisten kateudesta kalpeat kasvot. Hän lähtisi Roomaan, Vatikaaniin, ja hänestä tulisi ilman muuta seuraava paavi!  Siitä huolimatta hän oli kyllin nöyrä osoittaakseen alamaisuuttansa pyhää isää kohtaan, mutta juuri kun hän oli kumartumaisillansa suudellaksensa tämän viitanlievettä, astui paavi lähemmäksi, avoimin käsin, ja sulki Giovannin ankaraan syleilyynsä. "Giovanni, Giovanni, veljeni ja ensimmäinen kardinaalini!" Voisiko maan matkaajaa kohdata suurempi onni ja riemu!? Ei, ei totisesti, ja voidaan vain kuvitella kuinka kateellisia kaikki kyläläiset olivat seuratessaan tätä näytelmää!

"Giovanni, Giovanni, ukonrahjus, herää jo!" Kuka kurja kehtasi puhua jotakin tällaista kaiken tämän ylimaallisen onnen ja kunnian keskellä?! "Giovanni, herää nyt jo ihmeessä, älä hymyile tuolla lailla, et sinä vielä ole kuollut!" Voidaanko kuvitella suurempaa pudotusta taivaallisesta onnesta maan arkipäivään, kun "ensimmäinen kardinaali" avasi silmänsä ja huomasi puristavansa syliinsä omaa, iänikuista vaimoansa, jota ei tällaisella tavalla ollut vuosikymmeniin rutistanut; eikä olisi tehnyt sitä nytkään, ellei olisi luullut syleilevänsä itse paavia!

Pihalta kuului edelleenkin tuo rätisevä helikopterin ääni, ja miehen oli vaikea uskoa todeksi näkemäänsä. Niinpä hän vaimonsa pois tieltä töytäisten ryntäsi ovelle, todetakseen, että metelin pitäjänä oli suuri traktori, joka kävi aivan oven edessä. Ei paavia, ei kardinaaleja, ei helikopteria, vaan ainoastaan tämä meluava traktori peräkärryineen, joka oli täynnä Hopeajärven kylän asukkaita!

8. Luku

Samanaikaisesti Giovannin yölevon kanssa tapahtui paljon asiaan liittyvää alhaalla laaksossa, Hopeajärven kylällä. Aina uudelleen kertomuksensa alusta aloittava, yhä useampien ihmisten paikalle saapumisen innoittama hevosmies väritti tarinaansa jokaisella kertaa yhä enemmän, niin että viimeistä kierrosta aloittaessaan hän oli sellaisen voiman vallassa, että olisi luullut paikalla saarnaavan vuosikymmeniä pappina toimineen tulisieluisen miehen. Niin, tällaisina herätyksen aikoina asiat valtaavat esittäjänsä, tapahtumat ryöstäytyvät käsistä!

Toisin kuin pienessä kylässä ylhäällä vuorella, tapahtumien polttopisteessä, alkoivat ihmiset täällä vilkuilla kelloansa ja muutella asentoansa, vaikka tämä viimeinen muunnelma tapahtumista oli vielä kesken. Aivan kuin ihmiset olisivat mielessään suunnitelleet jotakin, minkä toimittamisella oli kiire. Mutta mihin voisi ihmisillä olla sellainen hoppu tähän aikaan yöstä?

Todellakin, jo ennen yhtä oli jokainen pyhiinvaeltaja kiitollisin mielin hyvästellen kiiruhtanut kuka minnekin. Paikalle jäivät vain mies ja pappi.

Oli kulunut jo melkoinen tovi kummankin mentyä vuoteellensa. Koska talo ei ollut suuri, oli miehelle sijattu vuode olohuoneeseen, ja makuukamariin johtava ovi oli raollaan. Kumpikin kuuli toistensa kääntelehtimisen ja huokailemisen, sillä kaiken tällaisen jälkeen oli mahdoton nukkua. Tietynlaiset ajatukset askartelivat kummankin mielessä. Tai oikeammin on väärin puhua askartelemisesta, vaan paremminkin tulisi sanoa: molempien sisimmässä pauhasi ankaralla tavalla mielikuvituksen meri!

Yhtäkkiä kuuli hikisenä kääntelehtivä pappi miehen kainon äänen olohuoneen puolelta: "Isäni, oletteko harkinnut asiaa?" Jaa, että mitä? Niin, oliko se johdatusta tai mitä se oli, mutta kumpikin oli pohtinut samaa asiaa. Kun pappi ei heti vastannut, kuului uudelleen: "Isäni, oletteko harkinnut asiaa?"

Todellakin, pappi oli harkinnut ja harkinnut. Mitä hän itse halusi tehdä, oli itsestään selvää, eikä siitä ollut pienintäkään epäilyksen häivää. Mutta tietynlainen pelko kirkkoherran ja joidenkin seurakuntalaisten mahdollisen reaktion johdosta sai hänet yhä uudelleen perääntymään jo päätetystä ratkaisusta. Useita kertoja oli hän ollut nousemaisillaan vuoteestansa, mutta sitten oli kuitenkin terve harkinta potkaissut jalan takaisin peiton alle. Ei, kerta kaikkiaan ei, hän saattaisi saada potkut papin virastansa, kun asia selviäisi!

Mutta nyt miehen kainon äänen kuuluessa toisen kerran, tunsi hän paremman minänsä iskevän kuin tulisella naskalilla takapuoleen. Hän ponkaisi ylös sängystä pukeutuen kiireellä. "Pue päällesi hyvä mies! Nyt ei aikailla!"

Sakastia oli peruskorjattu aivan hiljattain, ja sen jäljiltä oli seinustalla vielä muutama suuri rakennuspeite, pressu. "Ota tuosta yksi!" kuiskasi pappi miehelle. Vielä kerran, työntäessään avainta kirkon oveen, tahtoi pelon paholainen vallata pyhän miehen mielen, mutta sisimmässänsä hän tiesi tekevänsä oikein. "Mene hiljaa, ja pyhä Pietari kanssasi!"

Pappi jäi ovelle vahtiin miehen hiipiessä pilkkopimeään kirkkoon, sillä lähistöllä ei missään palanut katuvaloja. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan kirkko pimeässä! Varovaisesti haparoiden eteni "kirkonryöstäjä" eteenpäin, ikään kuin uskoen jonkun tarkkailevan hänen tekemisiänsä. Oliko hänen omallatunnollansa jotakin tekemistä tämän asian kanssa? Ei, ei toki voinut olla niin, sillä hän oli pyhällä asialla! Olihan itse Pietari käskenyt häntä tekemään tämän uskaliaan teon hänen kunniaksensa. Niinpä siis sen täytyi olla itse paholaisen, joka yritti lannistaa häntä!

"Kiitos jumalanäiti!" huokaisi mies, kun näki edessään patsaan hahmon. Kuinka vaikeata olikaan pimeässä löytää etsimänsä, ja niinpä mies oli kiitollinen pyhälle Marialle siitä, että oli niin nopeasti löytänyt haluamansa. Pimeys tekee usein tepposensa, ajatteli mies. Päivällä muodostuneen muistikuvan mukaan matka oli ollut paljon pidempi. Juuri sillä hetkellä hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että eikö hänen ennemminkin olisi tullut olla kiitollinen pyhälle Pietarille? Mutta siitä myöhemmin!

Levittäessänsä pressua useamman kertaisena lattialle, löi hän päänsä kipeästi viereisen penkin kulmaan. Oli oikein tosissaan pidäteltävä valittavaa ääntä! Nyt oli oltava varovainen, ettei vain pudottaisi pyhää patsasta, jonka jalkaa täälläkin, pyhän Pietarin kirkon patsaan tavoin, oli suudeltu kautta vuosikymmenien.

Patsas ei todellakaan ollut kiinnitetty jalustaansa, ja miehen valtasi suorastaan pyhä pelko ja kunnioitus hänen kallistaessaan sitä syliinsä. Kuinka voi noin suuri ja painava patsas olla nyt niin kevyt, ikään kuin se itse nostaisi itseänsä, keventääkseen anastajansa kuormaa! "Pyhä jumalanäiti, pyhä Maria!" Miestä alkoi suorastaan vavisuttaa, sillä patsas oli myös ikään kuin pienentynyt kolmanneksen siitä, mitä se oli ollut päivällä hänen omien silmiensä edessä. Totisesti, ylhäällä vuorella alkanut ihmeiden katkeamaton ketju oli nyt saanut uuden lenkkinsä, ja miehen oli ponnistettava äärimmilleen kaikki itsehillintänsä, etteivät vapisevat kädet olisi pudottaneet niin keveätä kuormaansa.

Milloinkaan aikaisemmin ei mies ollut tutissut kauttaaltaan sellaisella tavalla! Varovasti hän laski pyhän taakkansa keskelle lattialle levitettyä pressua ja kääri sen siihen mahdollisimman huolellisesti.

Oli todellakin tapahtunut jälleen kerran ihme, ja mielenliikutuksesta vapisten mies asteli kohti ulko-ovea. Tähän suuntaan kulkeminen tuntuikin nyt helpommalta, sillä ovesta tuli hiukan valoa muuten niin pimeään kirkkoon. "Pyhimykset kanssasi!" kuiskasi pappi ohitsensa astelevalle miehelle, joka kiiruhti kohti kirkkopuiston laidalla odottavaa hevostansa.

Niin, oli päätetty, että on parasta aloittaa matka vuorille saman tien, sillä nyt nukkui koko kylä sikeää unta, ja lähempänä aamua olisi joku saattanut tulla vastaan.

Todellakin, kuinka paljon voikaan tapahtua ihmiselämässä, ja niin lyhyenä aikana! Papin sulkiessa kirkon ovea ei ollut kulunut kuin kaksi kokonaista päivää siitä, kun koko seurakunta oli todistanut mitä suurimmasta ihmeestä, ja jo nyt oli pyhä Pietari matkalla kohti ilmoittamaansa paikkaa!

9. Luku

Giovanni oli siis tempaistu ylimmästä taivaasta alas mitä karuimpaan arkiaamuun. Mutta mitä ihmettä tarkoitti tämä hänen pihamaallansa pärisevä traktori täysine lavoineen, jolta ihmiset nyt alkoivat hyppiä alas? Toki hän tunsi muutaman näistä ihmisistä, jotka nyt kiiruhtivat hänen eläinsuojaansa. Mitä ihmettä, mitä ihm...! No niin, nyt hän yhtäkkiä tajusi mistä oli kysymys, ja huomasi samalla seisovansa siinä pihamaalla pelkässä yöpaidassansa!

Nyt olisi pappikin käsittänyt seurakuntalaistensa kiireisen lähdön, sillä nämä olivat rientäneet sopimaan traktorikuljetuksesta ylös vuorelle, mahdollisimman aikaisin aamulla! Oli asian käsittänyt hevostansa vuoren rinnettä ylös hoputtava mieskin, kun aivan yllättäen oli takaa päin tullut tööttäilevä traktori ihmiskuormineen. Onneksi oli ollut lähistöllä ohituspaikka, sillä muuten ei olisi tuo koneellinen hirviö mitenkään voinut ohittaa hevoskärryjä. Ennen kuin kauramoottori oli ehtinyt kylälle asti, oli se joutunut ajamaan syrjään puolenkymmentä kertaa, sillä aina vain uusi traktori tööttäili takana.

Nyt se siis oli alkanut! Pyhiinvaellus oli alkanut, ennen kuin kukaan ehti sitä todella käsittämäänkään! Samanaikaisesti kun tieto puhuvasta aasista levisi alhaalla kylällä, oli kylänvanhimman puhelin ollut jatkuvassa käytössä. Olihan toki kaikkien sukulaisten ja lasten saatava tietää tästä suuresta asiasta! Tämä oli hyvän sanoman päivä, ja voi sitä, joka siitä olisi vaiennut!

Niin, niin, linjat olivat ajoittain tukossa Hopeajärven kylällä, koska jokainen vuorelle aikova käsitti pyhän velvollisuutensa ja informoi kaikkia tuttaviansa ja sukulaisiansa. Ja kun nämä jälleen tekivät saman, voidaan kuvitella jotakin siitä, mitä vielä saman päivän aikana olisi tapahtuva!

Kello ei todellakaan ollut paljon, sillä aurinko teki juuri nousuaan. Ja silti tulvi kylälle väkeä jatkuvasti! Traktori toisensa perään tyhjensi kuormansa pihamaalle, ja lähti paluumatkalle noutaaksensa lisää ylös tahtovia. Koko kylänväki oli hetken ymmällään tämän uuden käänteen johdosta, minkä kaltaista ei totisesti oltu osattu odottaa, ei ainakaan vielä. Olihan jokainen kuullut vastaavista tapauksissa muualla päin Eurooppaa, mutta tuskinpa oli aivan näin ihmeellistä tapahtunut muualla!

Uusi järjestys, uusi järjestys! Se oli nyt avainasemassa, sillä nyt oli otettava vaari tilaisuudesta, oli taottava, kun rauta oli kuumaa! Vartiomiehet äkkiä paikallensa seurakuntahuoneen oville, ettei vain kukaan menisi sisälle, — maksamatta! Niin, niin, mikä jo tuhatkertaisesti on todistettu seurakunnan historiassa, osoitettiin todeksi nyt sellaisella tavalla, ettei moista ole milloinkaan koettu!

Mistä löytyy yhdellä kertaa, aivan kuin tyhjästä, ilman aikaisempaa kokemusta, sellainen määrä liiketietoutta yksinkertaisten ihmisten päähän? Sitä tuskin pystyy kukaan selittämään, mutta ennen kuin muutama tunti oli kulunut, oli alas tien alkupäähän lähetetty kaksi kylän asukasta ohjaamaan liikennettä, ja — perimään maksu jokaiselta ajoneuvolla ylös haluavalta! Jalankulkevilta ei toki hennottu tai rohjettu maksua vaatia, sillä olihan näillä edessänsä todellinen voimainponnistus, pyhiinvaellus! Mutta tie kuluisi jokaisesta ajosta, ja olihan toki pidettävä huoli siitä, etteivät tavalliset autot yrittäisi tuolle tielle lähteä, sillä jos ne pääsisivätkin ylös asti, olisi melkein mahdottomuus saada ne takaisin alas. Hyvänen aika, nyt vasta käsittivät isännät, millaisen menetyksen he kokivat, kun ei kukaan ollut hankkinut traktoria, mille nyt olisi voinut antaa yksinoikeuden näihin kuljetuksiin!

Samanaikaisesti perustettiin muutamalle tasaiselle paikalle tien varrelle huoltopisteet, mistä ihmiset voivat saada... — ostaa virvoittavia juomia ja suuhun pantavaa. Oli jälleen tapahtunut yksi ihme: yksinkertaisten ihmisten kylä oli oppinut nykyaikaisen liiketalouden kuin tyhjästä!

Kummallista kyllä, kaikin puolin järjettömän touhun keskellä (oh, oh, mitä tulikaan sanottua!) oli järki ollut kaikkien tavoitettavissa ainakin yhdessä suhteessa: Tieto kylän sijainnista ja kurjasta tiestä oli mennyt perille asti useimmissa puhelinviesteissä ja tiedonannoissa, niin että nyt laaksoon runsain määrin saapuvien autojen takakontit pullistelivat teltoista ja majoitusvälineistä. Ei milloinkaan oltu nähty sellaista kansainvaellusta tällä seudulla, kuin mikä nyt oli odotettavissa seuraavien päivien aikana!

Traktorit liikennöivät ylös ja alas tarkoin laskelmoidusti, sillä ohittamismahdollisuudet olivat todella rajatut. Leveämpiä kohtia oli vain muutama, niin että alaspäin tulevat tyhjät ajoneuvot pysähtyivät odottamaan ylöspäin täydessä kuormassa jyrääviä.

Mitä sitten tapahtui itse kylällä ja sen välittömässä läheisyydessä? Ihmiset, siis vieraat, saivat opetella kärsivällisyyttä, sillä Giovanni oli lukinnut eläinsuojansa, ja aasia ei näytetty toistaiseksi yhdellekään pyhiinvaeltajalle. Jokainen peltotilkku alkoi tänä odotusaikana täyttyä teltoista ja niistä keveistä telttaperävaunuista, joiden sallittiin nousta ylös maastoautojen vetäminä.

Kylän neuvosto käytti tämän ajan tarkkojen suunnitelmien laatimiseen, sillä jos nyt tehtäisiin jotakin väärin, saataisiin siitä kärsiä loppuelämän ajan. Miten aasia näytettäisiin, miten saataisiin sen sanoma kaikkien kuuluville? Pitäisikö tuottaa kylältä vahvistinlaitteet? Toki, toki, miksi ei kukaan ollut sanonut sitä aikaisemmin! Niinpä yhdelle alaspäin lähtevälle traktorille annettiin tehtäväksi hoitaa asia, sillä olihan kuljettaja yksi uskollisista kirkon kannattajista laakson seurakunnasta.

Oli päätetty, että ensimmäinen kokous olisi kello kahdeksantoista, illan jo hämärryttyä. Silloin kaikki olisi vaikuttavampaa pimeyden laskeutuessa kylän ylle. Alue lisävalaistaisiin nuotioilla, sillä kylälle johtava sähkölinja ei riittäisi enemmälle valaistukselle kuin mitä nyt jo oli.

Tämä oli todella erikoinen päivä, ja jokaisessa talossa teurastettiin vähintään yksi eläin, sillä kohta ei ollut yhtään rakennusta, joka ei olisi täyttynyt sukulaisista tai maksavista vieraista. Ruokaa tarvittiin todella paljon, vaikka ihmiset olivatkin tuoneet runsaat määrät elintarvikkeita mukanaan. Mutta mikä oli todella perimmäinen syy tähän suureen teurastusintoon? Se olisi selviävä jo illan pimetessä, sillä nyt olisi alkava sellainen pyhien esineiden kauppa, jota tuskin oli koettu sitten Martti Lutherin aikojen.

On mahdotonta kuvailla kaikkea sitä hyörinää, mikä täytti tämän vielä pari päivää sitten niin hiljaisen ja tapahtumiltaan köyhän, unohdetun vuoristokylän. Yhä enemmän toivat traktorit vieraita, ja yhä sankemmin joukoin nousivat innokkaat pyhiinvaeltajat jalkaisin pölyistä soratietä. Jokainen odotti nyt kulovalkean tavoin levinneen tiedon johdosta kello kahdeksaatoista, jolloin olisi alkava ensimmäinen tilaisuus.

Niin, jo tuolloin alkoi väenpaljouden keskellä kiertää sana, että kyläläiset olivat valmiita myymään pyhäinjäännöksinä osan niistä kauhistuttavista heinäseipäistä, jotka olivat lävistäneet pyhän aasiparan. Kyllä, joku oli jo onnistunut sellaisen ostamaan, joskin salaisesti, ankaran kiellon saattelemana, ettei asiasta saanut puhua kenellekään. Näin selvisi siis se, miksi jokaisessa talossa oli teurastettu jokin eläin, sillä eihän tällaiseen tarkoitukseen voinut tarjota seivästä, jossa ei olisi ollut verta!

Tuskin tuli kukaan myyjistä sen paremmin kuin ostajistakaan ajatelleeksi sitä, että jos seipäät todella olisivat olleet aitoja, olisi veri ollut jo tummunutta ja kuivunutta. Toki kai oli olemassa muutama aasin takapään kanssa todella tuttavuutta tehnyt seiväskin, mutta juuri nyt ei kukaan tiennyt, kenen hallussa ne olivat.  Joka tapauksessa kauppa kävi, etenkin niiden seipäiden kohdalla, jotka olivat verisiä puoliväliin saakka!

Kukaan ei varmaankaan ole valmis tunnustamaan, sen paremmin myyjistä kuin ostajistakaan, millä hinnoilla tätä kaupankäyntiä harjoitettiin. Joka tapauksessa huhuttiin joissakin piireissä, että juuri kohtalokkaimmat seipäät, eli ne eniten aasiparkaa satuttaneet, olisivat maksaneet jopa tuhansia markkoja, kuka tietää. Mutta tuskin muunlaisia seipäitä oli ollenkaan kaupan, päätellen teurastettujen eläinten määrästä! Niin, tässäkin kohden tapahtui yksi suurimmista ihmeistä, sillä aikanaan olisi vuorelta lähtevä, hyvin pakattuina ja kätkettyinä, ainakin toistasataa '"kohtalokasta" seivästä muistuttamaan tästä suuresta ihmeestä tuleviakin sukupolvia, ja ehkä vaihtamaan omistajaa tähtitieteellisestä summasta, sitten aikanaan, kun joku niistä raaskisi luopua.

Markku Vuori

Copyright 1997

Kaikki oikeudet pidätetään