Ihmisen syyllisyydestä

Hengellinen väkivalta

Ihmisen syyllisyydestä

Paul Tournierin kirjan synnyttämiä ajatuksia ja referaatteja

---------------------------------------------

MARKKU VUORI

Ihmissuhdekouluttaja

Pidän Paul Tournieria eräänlaisena oppi-isänäni, jonka kirjat ovat hengelliselle ja henkiselle kehitykselleni merkinneet todella paljon. Hän on ennennäkemättömällä tavalla rohkaissut minua olemaan oma persoonani ja oma itseni juuri sellaisella tavalla kuin mihin uskon Jumalani minut tarkoittaneen.

Hän rohkenee Martti Paloheimon tavoin arvostella laajalti hyväksyttyjä, vääriin uskomuksiin perustuvia psykologisia käsitteitä, välittämättä siitä mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Arvostan Paul Tournierissa hänen elämänläheisyyttään ja ihmistuntemustaan, joka perustuu todellisuuteen ja kokonaisvaltaiseen ihmisen hoitamiseen ja hoivaamiseen.

Me elämme ajassa, jossa sana hoivaaminen saa mielessäni aikaan liikutusta, sillä sen tarve on suorastaan valtava yksinkertaisesti jo siitä syystä, että harva ihminen pystyy edes mieltämään mitä todellinen hoivaaminen tarkoittaa.

Uskon Herramme aivan erikoisella tavalla haluavan osoittaa meille mitä tarkoittaa laupeus ja armahtavaisuus aitona ja alkuperäisenä. Hän haluaa aivan uudella tavalla ottaa meidät hoivaansa ylimmäisenä Paimenenamme, joka on nähnyt millaisella tavalla tämän ajan paimenet vallitsevat ja hallitsevat kaitsettaviaan heidän vahingokseen.

Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Hoivatessaan nyt meitä Herramme muuttaa myöskin väärän syyllisyyden kehitystämme palvelevaksi tekijäksi, sillä olemme tulleet näkemään eron omavaltaisten paimenten ja Hyvän Paimenen välillä.

Puhuessamme nyt näistä satuttavistakin asioista, pitäkäämme koko ajan silmiemme edessä heijastus Herramme Jeesuksen Kristuksen rakkaudellisista kasvoista, jotka rohkaisevat meitä katselemaan avoimin silmin niin Häntä kuin itseämmekin. Allamme on koko ajan Taivaallisen Isämme rakkaudellinen armon käsivarsi, joka ei salli meidän putoavan siihen kuiluun, mihin rakkaudettomat, vieraat paimenet niin selvästi soisivat meidän putoavan.

Herramme on tullut, että meillä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Hän on meidän Hyvä Paimenemme, jonka äänen me tunnemme. Tässä onkin taivaan ja maan välinen ero! Kuulemme lukemattomia ääniä, jotka toistavat meidän Herramme sanoja, tuttuja sanoja, mutta ääni ja äänensävy ovat vieraat! Me haluamme kuulla Herramme omat sanat Hänen omalla äänellään lausuttuina! Silloin olemme turvallisella mielellä.

Ihminen tulee nähdä kokonaisuutena myös lääketieteessä, niin että huomioidaan kaikki sairauteen ja paranemiseen liittyvät tekijät. Asiallisessa hoidossa pyritään näkemään kaikki vaikuttavat tekijät, niin ettei hoito jää vain oireiden lievittämisen tasolle. Jotkin viisaat ovatkin sanoneet, että sana ”psyyke” todellisuudessa tarkoittaa koko ihmistä.

Nykyaikana monelle on käsittämätöntä se, että syyllisyys aiheuttaa sairauksia. Siksi on tärkeätä pyrkiä poistamaan negatiiviset tunteet, jotka omalla tavallaan ovat osa elämäämme, mutta jotka eivät saa päästä hallitsemaan mieltämme.

Syyllisyys liittyy voimakkaimmin uskonnollisiin seikkoihin. Väärä hengellisyys ei kaikesta ulkonaisesta hurskaudestaan huolimatta palvele iankaikkisuutta, vaan ainoastaan ajallista, inhimillistä uskonnollisuutta. ”Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä:

 "Älä tartu, älä maista, älä koske!"

- sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta -ihmisten käskyjen ja oppien mukaan?  Tällä kaikella tosin on viisauden maine itse valitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sen tähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.”

Historia todistaa tämän ”lihan tyydyttämisen” johtaneen monenlaisiin hengellisiin ja henkisiin ongelmiin, sillä sisäiset ristiriidat synnyttävät kehollisia ongelmia jopa laitoshoitoon asti.

Ihmisen kokemukset niin lapsena kuin varttuneempanakin saattavat merkitä suurtenkin syyllisyyden tunteiden kehitystä.

Meidän maassamme ennen kaikkea sodan jälkeinen aika merkitsi syyllisyyden ja kurituksen aikakautta. Kuritettiin ja vaadittiin tietynlaista käytöstä yhdistämättä todellisuutta ja ideoita.

Aivan käsittämättömällä tavalla lapsi vaistoaa vanhemman sukupolven odotukset ja vaatimukset itseään kohtaan ja alkaa helposti tuntea syyllisyyttä, jos ei täytä hänelle asetettuja odotuksia. Epäonnistumiseen liittyvä häpeä on usein aivan murskaava tekijä hänen elämässään, vaikuttaen koko elämänkaareen, vaikka asiayhteyttä ei helposti näekään.

Kysymys on ehkä ensisijaisesti ehdollisesta rakkaudesta: jos täytän tietyt kriteerit, minua rakastetaan. Jos epäonnistun, jään yksin ja saan ylleni arvostelun ja tuomion. Lapsi, vanhemmalla iälläänkin, omalla tavallaan hylkää mieluummin itsensä kuin vanhempansa. Jos lapsi näyttää vihaavan vanhempiaan ja kohtelee näitä halventavasti, on takana suuri määrä pettymyksiä vanhemmuuden ja lapseuden suhteessa. Vanhemmat on ensisijaisesti tarkoitettu vanhemmiksi, ei kavereiksi tai ystäviksi. Jos jo yli kaksikymppinen nuori aikuinen toteaa, ettei hänellä oikeastaan koskaan ollut isää tai äitiä, vaan vain kaveri, kertoo se mitä järkyttävimmästä epäonnistumisesta.

Niin kasvatuksessa kotona kuin koulussakin helposti tarkastellaan enemmänkin lapsen epäonnistumisia kuin onnistumisia. Arvostelu on siis jo lapsuudessa yksipuolista ja melko kohtuutontakin, ottaen huomioon lapsen kehityksen vaihe.

Kasvattajien oma tausta, lapsuus mukaan lukien, vaikuttaa helposti heidän asenteisiinsa ja menetelmiinsä. Kuinka usein siirretäänkään oman elämän pettymykset ja ongelmat varttuvaan sukupolveen, eikä tämä koske lainkaan vähiten seksuaalista kasvatusta. Kuinka moni kasvattaja käyttääkään opastettaviaan omaan terapiaansa, siirtäen omat syyllisyydentunteensa näihin.

Nykyaikana seksuaaliset näkemykset ovat muuttuneet ratkaisevalla tavalla, mutta siitä huolimatta vallitsee monissa piireissä niin painostava seksuaalinen opastus, että lapset alkavat pelätä omaa seksuaalisuuttaan. Tämä tulee erittäin selvästi esiin Martti Paloheimon kirjassa ”Suomalaisen lapsuuden haavat”. Kansamme on tuottanut suuren määrän kotivammaisia ihmisiä, siitä todisteena viime päivien televisiouutinen: joka kymmenes nainen maassamme joutuu jossakin vaiheessa kokemaan väkivaltaa (Tämän kirjoituksen jälkeen suhde on muuttunut selvästi pahempaan suuntaan).

Mitä kaikkea sitten näemmekään ns. kristillisissä piireissä! Suorastaan pelottaa ajatella millaisella tavalla monelta ihmiseltä jo lapsuudessa on riistetty hänen mahdollisuutensa normaaliin ja tasapainoiseen elämään. Tutkimusten perusteella on todettu, että suurimmat vahingot ihmiselämässä saadaan aikaan nimenomaan uskonnollisuuden ja seksuaalisuuden alueella. Kun nämä kaksi yhdistetään, voidaan hyveellisyyden ja oikeaoppisuuden varjolla tuhota jopa kokonaisia uskonyhteisöjä!

Esimerkkiä ei tarvitse hakea jostakin Daavidin oksasta tai vastaavasta merten tuolta puolen. Ihmisten pahoinvointi aivan tunnustetuissa omankin maamme uskonsuunnissa on yleisempää kuin kukaan on halukas uskomaan. Tämä pahoinvointi aikaansaadaan näennäisesti hyvillä asioilla, jotka selitetään aivan väärin ja todellisuudenvastaisesti.

Vanhemmat ikäpolvet arvostelevat lastensa toverivalintoja ja omien ennakkoluulojensa perusteella pitävät yllä keskustelua, joka johtaa lapset melkoiseen ristiriitaan. Heissä taistelevat keskenään erilaiset syyllisyydentunnot, liittyen vanhempien ehkä kateelliseenkin asenteeseen lasten tietynlaista vapautta kohtaan. Lapsi alkaa tuntea syyllisyyttä tottelemattomuudestaan vanhempiaan kohtaan. Näin syntyy sisäinen ristiriitaisuus, joka tietyissä olosuhteissa johtaa yhä syvällisempään ristiriitaan sisimmässä, aiheuttaen jopa kehollista sairautta. Hän tuntee itsensä mahdollisesti rikolliseksi tovereitaan kohtaan, joiden seuraa vanhemmat eivät hänelle soisi.

Ns. kristillisissä piireissä seuralaistemme valintaan on aina vaikutettu uskomattoman laajalla tavalla, eikä vähiten tänään, kaikesta karismaattisuudesta ja vapaamielisyydestä huolimatta. Opilliset kysymykset ovat niin pinnalla ja hallitsevina, että kaikkien ihmisjoukkojen keskellä suuri osa seurakuntalaisia kulkee itkien yksinäisyyttään. Tämä tapahtuu piireissä, jotka tulisi tunnistaa keskinäisestä rakkaudesta Jumalan omiksi. Ihmisen suurin tarve on tulla rakastetuksi; toiseksi suurin on saada rakastaa ainakin yhtä ihmistä. Seuraavana tulee edellisiin sulautuen tarve kuulua johonkin, olla osa jotakin yhteisöä. Nyt on valtava määrä uskonnollista toimintaa ja seurakunnallisuutta ilman näiden tunteiden todellista toteutumista. Pienikin jäljellä oleva määrä rehellisyyttä saa ihmisen näkemään tämän ainakin alitajuisesti, ja se johtaa hänet hyvin ristiriitaisiin tunteisiin. Kirjoittajalle kaikki tämä on tuskallisen tuttua, ja kyllin pitkälle vietynä tämä ristiriitaisuus aikaansaa – vammaisuutta, jota joutuu parantelemaan loppuelämänsä ajan.

Vanhemmat ja isovanhemmat pyrkivät sitomaan lapset itseensä monesti aivan väärällä tavalla, ja välttääkseen henkisen sairastumisen, on lasten pakko irtautua näistä vanhemmuuden siteistä, joilla toki on hyvä tarkoitus, mutta jotka estävät lasten oikean kehittymisen itsenäisiksi ja terveiksi ihmisiksi. Päästäkseen oikeaan itsenäisyyteen, lapsen tulee voida nähdä omat mieltymyksensä ja taipumuksensa.

Sama pätee tietynlaiseen hengellisyyteen, joka on kuin vauhkolaput hevosen silmillä. Päästäkseen todelliseen jumalayhteyteen joutuu ihminen irtautumaan tällaisesta uskonnollisuudesta, joka estää itsenäisen ajattelun ja persoonallisuuden kehityksen. Sana ei opeta meille, että meidän tulee hylätä persoonallisuutemme, vaikka useat suuretkin opettajat niin ajattelevat. Itsensä kieltäminen tulee ensisijaisesti nähdä nykyisessä valossa narsismin vastakohtana.

Ahdasmieliset vanhemmat pyrkivät usein omalla käytöksellään ja asenteillaan osoittamaan lapsilleen mikä on oikein ja mikä ei. Eleillä viestitetään hyväksyminen ja halveksiminen, ajattelematta ollenkaan, että lapsella on omat näkemyksensä ja mieltymyksensä. Nämä varhaisemman elämän kokemukset jättävät lähtemättömät jäljet monen ihmisen elämään, leimaten tulevaa suhtautumista vanhempiin. Kielletyt asiat on mielletty yksinomaan vanhempien tai seurakunnallisten näkemysten mukaisesti, niin että nuori ihminen ei todellisuudessa tiedä kuka oikein on.

On luotu eräänlainen ansaitsemisen ilmapiiri, mikä vaikeuttaa merkittävästi raamatullisen armon ja ansaitsemattomuuden näkemistä oikealla tavalla. Ankara kasvatus estää kokemasta iloa pienistä ja ansaitsemattomista asioista. Taivaallinen Isä koetaan niin vieraaksi verrattuna ankaraan kasvattajaan, jota myöskin isäksi kutsutaan.

Kirjoittaja on jo yli kuusikymppinen ja on vasta nyt todella huomannut kuinka paljon on pieniä asioita, joista voi iloita. Nyt vasta on todella sisimmässä ja koko olemuksessa noussut rohkeus olla oma itsensä, riippumatta ympärillä touhuavien ihmisten mielipiteistä ja tuomioista. Hengellinen ymmärrys on koko ajan nähnyt todellisuuden ja sen, mitä Taivaallinen Viisaus on halunnut tarjota. Tässä onkin ollut kaikkein tuhoavin ja surullisin ristiriitaisuus, koska tieto ja ymmärrys ovat olleet niin suuressa ristiriidassa ihmisten hallinnassa olleiden tunteiden kanssa! Kun nyt on antanut itselleen luvan olla ihminen, oma itsensä, on tapahtunut aivan valtava herääminen jumalalliseen ulottuvuuteen, jossa ihmispelko katoaa päivä päivältä.

Ihmisen persoonallisuuden muodostuminen on suorastaan yliluonnolliselta tuntuva prosessi. Kaikessa vanhemmilleen uskoutuva lapsi, joka ei pidä mitään salassa, ei vielä ole päässyt tietoisuuteen omasta persoonallisuudestaan. Vanhempien pelko saattaa merkitä persoonallisuuden kehityksen pysähtymistä, kunnes lapsi käsittää, että hänellä voi olla salaisuuksia ja tuttavuuksia, joista ei ole pakko kertoa vanhemmille. Juuri tähän salaperäisyyteen perustuu ehkä kiehtovin puoli erillistä persoonallisuutta, joka on eronnut isästään ja äidistään, muodostaen oman persoonansa, liittyen sitten jossain vaiheessa toiseen ihmiseen. Sama pätee hengellisessä elämässämme, vaikka tietynlainen väärä vallankäyttö onkin pyrkinyt pitämään hengellisen vapautemme ja persoonallisuutemme erillisyyden piilossa. Erillinen, ja kuitenkin niin riippuvainen toisista ihmisistä! Todellisuudessa vain eriytynyt ihminen voi oikealla tavalla olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, riippuvaisena mutta kuitenkin omana erillisenä persoonanaan.

Meillä saa olla salaisuuksia rakkaan Herramme kanssa. Ihanin vertaus tälle on vertaus Yljästä ja Morsiamesta. ”Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi.

Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” (Joh. 3).

Johannes oli Herramme omien sanojen mukaisesti suurin henkilö pelastushistoriassa, mutta pienin taivasten valtakunnassa on kuitenkin suurempi kuin hän. Hänen ainoa ilonsa oli kuitenkin Yljän äänen kuuleminen. Hänen tehtävänsä ei ollut liehitellä morsianta, pyrkiä saamaan hänen huomiotansa. Hän tiesi osansa olevan pienentyä ylitse kaiken inhimillisen ajattelun, jotta Ylkä olisi kaikessa ensimmäinen. Pelkästään tämä sanankohta tekee tyhjäksi kaiken sen inhimillisen auktoriteetin, mikä tänä päivänä vallitsee. Ei ole olemassa yhtäkään ihmistä, ei yhtäkään edes maailmankuulua evankelistaa tai julistajaa, joka voisi asettua meidän jumalallisen rakkautemme välimieheksi. On vain yksi Välimies Jumalan ja ihmisen välillä. Kun tämä tulee meille eläväksi todellisuudeksi, on meillä uskallus Jumalaan, koska kaikki sydämeemme kohdistuvat syytökset kaatuvan tämän Rakkauden edessä.

Henkinen väkivalta ja väärä vallankäyttö on kautta aikojen käsitetty väärin. Väärällä tavalla toista hallitseva ihminen ei olekaan niin vahva ja erinomainen kuin helposti ajattelemme, vaan tiedostamattaan nämä ihmiset arvostelullaan ja moitteillaan pyrkivät vain vahvistamaan omaa persoonallisuuttaan. He eivät todellisuudessa pyri vakuuttamaan toista jostakin asiasta, vaan he pyrkivät löytämään vahvistuksen omille näkemyksilleen, epäilyksilleen. He siirtävät omat epäilyksensä ja ongelmansa toiseen ihmiseen, pyrkien siten vapautumaan itseään piinaavista, negatiivisista asioista. Syyllisyyden luominen toiseen ihmiseen ei ole niin viatonta kuin luullaan, vaan se saattaa vaikuttaa hyvinkin kavalalla tavalla tämän mieleen. Tulokset saattavat tulla näkyviin vasta vuosien tai vuosikymmenienkin jälkeen. Uppoavan veneen syndrooma! Miksi jokin pieneltä tuntuva seikka saa ihmisen elämän romahtamaan, uppoamaan, vaikka kaikki yleisen mielipiteen mukaan näytti niin hyvältä! Elämän purtemme on keikkunut siinä määrin ihmisten mielipiteiden ja haitallisten vaikutusten myrskyissä, että nyt näennäisen tyvenen keskellä aluksemme reuna on vain muutaman sentin päässä vedenpinnasta. Miksi niin pieni aiheuttamamme liike sitten saa purren uppoamaan? Tyhmä ei ole veden varaan joutunut, vaan kysymyksen esittäjä – todellinen tragedian aiheuttaja!

Ihmiset siis vapauttavat itsensä syyllisyydestään ja kielteisistä asioista siirtämällä nämä läheisiinsä tai tuttaviinsa. Näin siirretään syyllisyys ja huono omatunto toiseen ihmiseen.

Ihminen siis haluaa vapautua puutteellisuuksistaan ja ongelmistaan virittämällä tilanteita ja ilmapiirejä, jotka siirtävät ja projisoivat kaiken toisen mieleen.

Me toimimme usein henkisenä vahvistimena toisen ihmisen ahdistukselle ja kriisitilanteelle. Tajuamatta sitä ollenkaan, me olemmekin uhrin asemasta todellinen vaaratilanteen luoja ja aiheuttaja – omien reaktioidemme johdosta. Me viritämme itse ansan ja vaarallisen tilanteen, josta sitten syytämme ainoastaan toista ihmistä.

Lentomatkustaja alkaa yhtäkkiä käyttäytyä oudosti ja potkii edessään olevaa istuinta niin että se hajoaa. Hän joutuu rauhoittelijoista huolimatta entistä suurempaan sekavuustilaan, vaikka ei ole nauttinut alkoholia kohtuuttomassa määrin. Tilanne johtaa siihen, että hän täydessä paniikkitilassa ryhtyy aukaisemaan lentokoneen ovea. Muut matkustajat kauhistuvat ja alkavat vetää miestä pois oven luota, kuolemanpelossaan. Tilanne päätyy siihen, että sekava mies potkitaan ja hakataan kuoliaaksi. Oikeus toteaa matkustajien toimineen itsepuolustukseksi ja nämä saavat vapautuksen vastuusta.

Itsestään selvä tilanne, eikö vain, meidänkin mielestämme. Yksi rikostutkijoista kuitenkin ajattelee toisin ja toteaa: olisiko tilanne voitu välttää sillä, jos vain yksikin ihminen olisi säilyttänyt rauhallisuutensa ja olisi pyrkinyt selvittämään miksi mies käyttäytyi siten? Olisi mennyt tämän luokse ja puhutellut häntä ystävällisesti.

Jos vain yksikin ihminen olisi… tämä ajatus jäi soimaan kirjoittajan mielessä, koskien paljon laajempia piirejä ja tapahtumia. Jos vain yksikin ihminen olisi… Selviäisi varmaankin paljon sellaista, minkä ohitamme omassa kiihkossamme ja paniikissamme. Selviäisi, kuten tuon lentomatkustajan kohdalla olisi selvinnyt, että hänellä oli syntynyt lennon aikana vakava vamma aivoissa!

Voimme siis kysyä oikeutetusti, toimimmeko rakkauden sääntöjen mukaisesti yllättävissä, meille vieraissa tilanteissa, vai olemmeko suorastaan provosoimassa lähimmäistämme hänelle epäedulliseen tilanteen kehitykseen. Olemmeko vapaita vallitsemisen hengestä, joka usein puutteellisuutemme johdosta johtaa lähimmäisemme vahinkoon?

Ei siis sanota usein syyttä: se mitä sinä sanot minulle, se minun olisi tullut sanoa sinulle!

Syyllisyydentunteita siis pallotellaan ihmiseltä toiselle, käsittämättä ollenkaan, että torjuttu syyllisyys johtaa vihamielisyyteen ja negatiivisiin tunteenpurkauksiin.

Hyvien neuvojen jakaminen koetaan ainoastaan positiiviseksi ja hyvää tarkoittavaksi asiaksi. Mutta jos meidän neuvoamme ja ohjettamme ei ole pyydetty, voidaan asioihin puuttumisemme kokea täysin päinvastaiseksi sille, mitä itse ajattelemme. Neuvojen jakaminen saattaa hyvin suuressa määrin olla vääränlaista vallankäyttöä.

Rakkaudellisuus ei niinkään jaa ohjeita ja pyri vaikuttamaan senhetkiseen tilanteeseen, koska rakkaus näkee oman vajavaisuutensa ja heikkoutensa, tarpeensa pitkäaikaiseenkin asioiden itselleen selvittelyyn. Oma kehityksemme siinäkin määrin positiiviseksi henkilöksi on vaatinut tavattoman määrän ponnisteluja ja epäonnistumisia. Olemme todellisuudessa oppineet enemmän virheistä kuin onnistumisista.

Omantunnonvaivat ja niihin liittyvät syyllisyydentunne, häpeä, kiusaantuminen, ahdistava mieli ja vastaava ovat niin toisiinsa sidottuja, ettei niitä voi nähdä täysin erillisinä asioina. Ihminen on kokonaisuus, oma maailmankaikkeutensa, jota hän itse ei ehdi elämänsä aikana pohjaan asti tutkimaan ja oppimaan – kuinka sitten joku meistä voi kuvitella olevansa kykenevä löytämään ratkaisun hänen ongelmiinsa!

Voimme saarnata ihmisen persoonallisuuden tärkeyttä ja persoonallisuuden kehittämistä ja korostaa ihmisen erillisyyden tärkeyttä, mutta siitä huolimatta voimme omilla eleillämme ja kehon kielellä moittia juuri kannustamaamme persoonaa. Meitä vaivaa hänen erilaisuutensa ja omat puutteellisuutemme ja vajavaisuutemme. Hänhän on meille ikään kuin peili, johon joudumme pakostakin katsomaan. Näemme ensisijaisesti hänet, mutta jokin hänessä heijastaa sitä, mitä me itse todella olemme. Siksi helposti kehittelemme ilmapiiriä, missä luodaan toiseen ihmiseen epäaitoa syyllisyydentunnetta.

Olemme juuri kehottaneet toista olemaan oma itsensä, ja siitä huolimatta etsimme hänestä puutteellisuuksia, nähden tarpeelliseksi luoda häneen epävarmuutta oman itsensä ja kehityksensä suhteen. Kuka siis rohkenee olla oma itsensä kaiken tämän vaihtelevan arvostelun ja kehumisen keskellä? Eikö juuri tällainen ilmapiiri luo valheellisuutta mitä pettävimmässä määrin?

Aito syyllisyydentunne perustuu siihen, ettei ihminen uskalla olla oma itsensä. Se kun merkitsee eräänlaista sodanjulistusta ympäristöä kohtaan, joka toisaalta vaatii aitoutta ja persoonallisuutta, mutta omassa persoonattomuudessaan tuntee syyllisyyttä omasta vajavaisuudestaan. Pelko estää meitä olemasta oma itsemme, osoittamasta omaa persoonallisuuttamme. Olemme siis pakotettuja pukeutumaan johonkin vieraaseen, käyttämään jotakin maskia paljastamatta omia kasvojamme. Tunnemme vaikeaksi olla oma itsemme, juuri sellaisena kuin olemme. Pelkäämme tuoda julki toiveitamme, odotuksiamme, mieltymyksiämme. Kaikki tämä on esteenä oikeanlaiselle kehittymiselle sellaisiksi ihmisiksi, jotka tiedostavat oman ainutlaatuisuutensa, eikä vain yksin itsemme tähden, vaan palvellaksemme ja ollaksemme esimerkillisiä toisille ihmisille.

Ihmisten arvostelu ehkäisee uskomattomalla tavalla kehitystämme, luo epävarmuuden ilmapiiriä, joka tuottaa sisäistä ahdistusta ja estää meitä tuottamasta sellaista hedelmää, minkä tulisi olla jälkenä elämästämme tässä ihmisyhteisössä. Jäämme helposti hedelmättömiksi ja tuottamattomiksi, mikä vain lisää syyllisyyttämme itsemme ja toisten, jopa Jumalankin edessä.

Kuinka moni onkaan kaivanut leiviskänsä peltoon, niin että uudet tulokkaat kokevat todella vaikeaksi löytää vapaa paikka pellossa omaa leiviskäänsä varten.

Ihmiset suggeroivat toisiaan katseillaan, eleillään, vaitiolollaan. Usein vaitiolo on ahdistavampaa ja syyttävämpään kuin pahimmatkaan sanavalinnat.

Vääränlaisen tai puutteellisen kasvatuksen vaikutukset juurtuvat ihmismieleen uskomattoman lujasti. Niistä irtautumiseksi on käytävä todella valtavia kamppailuja ilmapiirissä, joka ei tue irtautujaa. Näin on usein juuri sairaan ihmisen kohdalla, joka osittain tajuaa ongelmiensa juontuvan näistä syyllisyydentunteista.

Ihmisten osoittama myötätunto ja sääli ei useinkaan ole ollenkaan sitä mitä suu julki tuo. Kuinka usein ystävällisten sanojen takana onkaan arvostelua, tuomiota, vastenmielisyyttä! Harvempi sanoo suoraan, että sairauteni pelottaa häntä, eikä hän uskalla olla seurassani, ei edes sanoa päivää kadulla. Alentuva mielistely merkitsee kiusallisia tunteita puolin ja toisin. Näennäistä ihmisrakkautta on uskomattoman paljon sielläkin, missä sitä emme tiedosta.

Mitä elävin omakohtainen kokemus tältä alueelta liittyy tammikuussa 2007 suoritettuun syöpäleikkaukseeni, jossa poistettiin osa leukaluutani ja tilalle otettiin pala pohkeestani. Siihen asti olin useampana vuotena vieraillut eräässä paikkakunnan perheessä, parhaimmillaan jopa kolmekin kertaa viikossa. Vaikka leikkauksen jäljet eivät juurikaan näkyneet ulospäin muuta kuin tietynlaisena voimattomuutenani, ilmoitti perheen isäntä tuttavuutemme olevan ohitse. Hän ei osaa suhtautua minuun ja sairauteeni, joten hän ei halua nähdä minua. Niinpä on kulunut yli vuosi hänen kaikin tavoin kartellessa kohtaamistani!

Sosiaalinen piilotajunta merkitsee sairauteen ja vajavaisuuteen kohdistuvaa puolustautuvaa vastenmielisyyttä. Inhimillinen hätä synnyttää tunteita, jotka mieluummin unohdettaisiin. Ihminen ei haluaisi kohdata näitä negatiiviselta vaikuttavia tunteita ja pyrkii siksi mieluummin torjumaan ne. Hän ei mielellään ajattele sairautta, kuolemaa, vanhenemista.

Sairaus aiheuttaa tunneherkkyyttä sairaissa, sekä eräänlaista korostunutta kykyä nähdä lohduttelevien ihmisten naamion taakse. Jossakin määrin kaikki tämä koetaan ylenkatseena.

Yleisesti katsotaan, että sairas ihminen tavallaan nauttii tilanteesta, jossa häntä hemmotellaan. Todellisuudessa kukaan ei halua sairastaa. On vain päässyt pinnalle katsantokanta, joka johtaa sairauden hylkäämiseen ja terveydestään huolehtimisen laiminlyöntiin. Ihminen helposti alkaa hävetä sairauttaan ja hoitaa itseään huonosti.

Mikä olisi sen masentavampaa ja mieltä yhä enemmän alas painavaa kuin hurskaiden ja uskonnollisten ihmisten sanahelinä ja teennäiseltä vaikuttava lohduttelu. Näissä tilanteissa turvaudutaan usein jopa täysin valheellisiin lupauksiin ja herätellään aiheettomia toiveita, vain hyvää tarkoittaen. Uskomatonta mutta totta, näissä tilanteissa luodaan sairaiden mieleen syyllisyydentunnetta, ja mitä pidemmälle aika rientää, sitä useammin kuulee sairaan suusta toteamuksen: ”Mitähän pahaa minä olen tehnyt, kun tällainen asia on kohdannut minua?”

Sairaus innoittaa monia mitä runsaimpiin puhetulviin ja filosofointeihin, aivan kuten Job aikanaan joutui kokemaan. Kauniit sanat tuottavat aivan päinvastaista tarkoitukseen nähden. Vai onko usean lohduttajan tarkoitus todella siirtää omia negatiivisia kokemuksiaan avuttomaan, vuoteessa makaavaan henkilöön? Sairasvuoteella makaava joutuu usein toteamaan vierailijoiden tavattoman valmiuden ja tietämyksen. Edes tohtori ei ole kaikkia näitä asioita nähnyt, jotka nyt pyytämättä kerrotaan sairaalle neuvoina, joilla ei tunnu olevan loppua.

Sairaalla on päällimmäisenä juuri sillä hetkellä sairautensa, joka tuottaa kipua ja ahdistavia tunteita. Nyt uskonnollinen maailma rientää hänen luoksensa lukemattomine todistajineen, jotka eivät voi olla muistuttamatta itse kokemistaan suurista Jumalan asioihin puuttumisista. Korostetaan ihmeisiin tukeutuvaa uskoa, joka sairaalta näyttää kokonaan puuttuvan. Sairaus on epäaitoa syyllisyyttä, jota uskonnollinen mieli ruokkii käsittämättä ollenkaan mitä aikaansaa. Parantumisen esteeksi tulee nyt tämä syyllisyydentunto, jolla jonkin ajan kuluttua ei ole rajoja.

Usko parantumiseen vähenee sitä mukaa kuin hurskaat lohduttajat jatkavat kertomuksiaan ja hurskaita näkemyksiään, usein jopa fantasioita. Sairas tarvitsee armoa, Jumalan apua, joka ei nyt ole hänelle mahdollista, koska hän ei ole sitä ansainnut. Nyt aletaan etsiä sitä kirousta, joka estää jumalallisten lupausten ja Jumalan avun toteutumisen. Tällä alueella kohdataan todella pelottavia ja vapauttamisen sijasta sitovia ja orjuuttavia voimia. Kirouksien etsimisellä ei löydetäkään valkeutta ja hyviä voimia, vaan johdetaan ahdistuneet ihmiset pimeyden voimien läheisyyteen, etsimään ratkaisua ja apua juuri sieltä, mistä kaikki ahdinko todellisuudessa on lähtöisin!

Totuus unohtuu näissä tilanteissa, vedottaessa sanankohtiin, jotka näyttävät lupaavan parantumisen jokaiselle sitä etsivälle. Sairas joutuu valtaviin sisäisiin ristiriitoihin, kun hänelle toisaalta luvataan parantuminen, mutta samalla esitetään kaikki mahdolliset seikat, jotka puhuvat sitä vastaan. Lohduttelijan kokemus ei ollenkaan eikä väistämättä voi olla myös tämän vuoteella makaavan kokemus, sillä jokaisen elämänkaari on erilainen.

Sairaan makaaminen sairaalan vuodeosastolla saattaa myös merkitä syyllisyyttä sen johdosta, että uskovaisena turvaudutaan maalliseen apuun. Ei nähdä sitä, että esim. Luukas oli lääkäri ja Paavali jätti yhden seuraajistaan sairastamaan. Timoteusta Paavali kehotti nauttimaan vähän viiniä vatsavaivojensa tähden. Näitä kohtia lainataan todella harvoin. Jonkinlainen ruumiillinen heikkous aiheutti uusitestamentillisen seurakunnankin alusta lähtien useimpien aitojenkin uskovaisten tästä ajasta nukkumisen, ellei sitten osaksi tullut marttyyrikuolema. Elämä ei inhimillisesti ajatellen ole reilua!

Uskovaisen tulisi todella tarkata vaikuttimiaan, jotka saattavat olla todella itsekkäitä ja vääriä. Missä muussa kohden olisi annettu vääristyneempi kuva hengellisestä elämästä ja Jumalan lupauksista, kuin tällä kohtaa? Vahinko on suurempi kuin juuri kukaan on koskaan rohjennut myöntää! Mikä olisi suurin vahinko ja väärä asia, mihin voimme syyllistyä? Eikö se, että annamme väärän kuvan Jumalastamme ja Taivaallisesta isästämme? Lasten käytös ja asenne kertovat mitä yksityiskohtaisimmin meille siitä, millaisessa perheessä he elävät, millaiset olosuhteet kotona vallitsevat, millaisia todella ovat vanhemmat, isä, äiti. Geenimme eivät kerro todellisuutta vain meistä, vaan myöskin alkuperästämme. Tätä meidän ei milloinkaan tulisi unohtaa kristillisen vaelluksemme aikana. Jos geenimme todistavat alkuperämme olevan selvästi ristiriidassa Jumalallisen DNA:n kanssa, on turha yrittää todistaa päinvastaista!

Monessa tapauksessa lienee enemmän kysymys taikuudesta kuin todellisesta uskoon perustuvasta parantumisesta tai hengellisestä elämästä.

Usein on mitä suurin vääryys ottaa itsensä esimerkiksi ikään kuin itse olisi aivan erikoisessa asemassa Jumalan silmissä armon välikappaleena. Luottavainen ihminen voi kokea nämä tilanteet lohdullisina ja uskoa vahvistavina, mutta joukossamme on monia, joilla ei ole tarvittavaa varmuutta ja tietoisuutta, joka johtaisi oikeanlaiseen lähestymiseen Jumalan toimintaa. Lohdun sijasta tuotamme surua ja toivottomuutta, syyllisyyden kasvamista.

Sairaan parantuminen ei ole kiinni yksinomaan hänen uskostaan, vaan usein myös häntä rukouksessa kantavien uskosta, asenteesta.

Kauniit puheet aikaansaavat usein syyllisyydentunnetta, etenkin kun ne sisältävät odotuksia sairaan puolelta.

Lukemattomat ihmiset ovat sairaita ja kärsiviä, jotka sitten ovat monien uskonnollisten ihmisten vaikutuksen kohteena.

Uskonto on aina kaksijakoinen. Sillä voidaan auttaa ihmisiä, sillä voidaan myöskin murskata ihmisiä.

Todellinen usko on tarkoitettu vapauttamaan ihmiset kaikenlaisesta orjuudesta ja väärästä vaikutuksesta.

Ihminen etsii luonnostaan syitä ongelmiinsa ja ajattelee helposti laiminlyöneensä joitakin opillisia totuuksia. Nämä niin usein sisältyvät lohduttelijoiden todistuksiin.

Ihminen moittii itseään helposti rehellisyydestään, joka saa hänet epäilemään joitakin esitettyjä totuuksia. Jokainen uskonto sisältää jonkin nurjan puolen, joka palvelee vääriä asioita.

Ihmisellä on vain yksi elämä, jonka kaaresta päättää hän itse.

Vallankäyttö merkitsee usein vallankäyttäjän ja alamaisen välistä tilannetta, missä toinen joutuu tuntemaan alamaisuutensa ja alistetuksi tulemisensa. Väärien sanankohtien esittäminen väärässä paikassa merkitsee väärää vallankäyttöä, mikä johtaa sanan totuudesta huolimatta suuriinkin vääryyksiin. Vain oikeassa paikassa oikein käytetty sana pätee sairaaseen. Tässä kohden on ehdottoman tärkeää nähdä täydellinen riippuvuutemme Jumalan Hengen vaikutuksesta, sillä vain Henki on kykenevä näkemään kunkin hetken tarpeen kyseessä olevassa ihmisessä.

Meillä on aikaa kaikkeen siihen, minkä katsomme tarpeelliseksi. Nämä prioriteettimme näyttävät kuitenkin olevan suorastaan skitsofreenisella tavalla ristiriidassa puheidemme kanssa. Narsistinen ajattelumme ja olemuksemme estää meitä tuntemasta toisen ihmisen tarvetta, niin että valheellinen kiireellisyytemme riistää meiltä joskus lähes kaiken siunauksen ja toiselle avuksi olemisen elävöittävän tunteen. Itse asiassa meillä ei ole aikaa edes itsellemme, jos arvoasteikkomme on väärällä tavalla muotoutunut. ”Ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläessään!”

Syyllisyydentunne voi myöskin olla kannustimena, mutta syyllisyydentunnetta voidaan karkottaa totuttautumalla siihen. Pyritään hävittämään hyvän ja pahan välinen ristiriita ja niiden rajat.

Ensimmäinen virheemme, sen hyväksyminen, johtaa toisiin ja entistä suurempiin virheisiin ja niiden hyväksymiseen. Edellinen ruokkii jälkimmäistä, ja niin pätee jo esiin tuomamme totuus: Kun saman virheen tekee kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä.

Aika kuuluu Jumalalle ja me olemme sen haltijoita, olemme vastuussa siitä, miten sen käytämme. Me olemme vastuussa jokaisesta hetkestä.

Juuri tässä ajassa olemme todella väsyneitä, rasittuneita, niin henkilökohtaisessa elämässämme kuin työssäkin. Moni lamaantuu kaiken tämän keskellä, ja niin monia rasittaa enemmän se mikä jää tekemättä, kuin se mitä pystytään vielä tekemään.

Terveytemme on kiinni hyvin monista asioista, ei vain tietyistä ruuista ja liikuntamuodoista.

Joudumme joka päivä tekemään valintoja, jotka määrittävät elämämme kulun. Annammeko olosuhteiden määritellä valintamme?  Millainen osuus valinnoissa on syyllisyydentunteillamme?

Jumalan tiellä kohtaamme hyvin paradoksaalisia asioita. Sana kehottaa nöyrtymään, kokemaan syyllisyytemme sisäisestä vastustuksestamme huolimatta, mikä usein johtaa hyvinkin ahdistaviin ja pakottaviin tilanteisiin ja tunteisiin. Kaikki kapinointi on luonnollista, ihmisen luonteeseen kuuluvaa, eikä se kaikissa tapauksissa ole tuomittavaa. Jumala rakastaa meitä kun kapinoimme rehellisesti, luonnollisesti, ilman naamioita ja itsellemme kuulumattomia rooleja. Armo seuraa sitäkin runsaampana ja lohdullisempana kapinointiamme, joka omalta osaltaan näyttää meille mitä todella olemme.

Jumala pitää siitä kun emme liiallisella ja väärällä tavalla heittäydy Hänen syliinsä ja kannettavaksensa. Usein me heittäydymme Hänen varaansa pelätessämme omaa itseämme, kuvaamme Hänen Sanansa peilissä. Me emme haluaisi muuttua, kehittyä, ja silloin me luonnostaan jäämme ikään kuin oman itsemme varaan.

Meidän on taisteltava ja ponnisteltava saavuttaaksemme tarvittavan. Mistä oikein on tullut ajatus siitä, että Jumala pitää huolen kaikesta, pienimmistäkin ongelmistamme? Sehän merkitsee laiskuutta, elämättömyyttä, sillä ongelmat kuuluvat jokaiseen todelliseen ihmiselämään. Jumala rakastaa niitä, jotka käyvät rohkeudella ongelmien ja vääryyksien kimppuun, uhmaten kaikkea ympäristön vaikutusta.

Mikä sitten todella on uhmaa Jumalaa kohtaan, mikä ihmisten näkemyksiä ja asenteita kohtaan? Siitä voisimme kai kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Miksi ihminen on niin kiireinen ylitse kaiken normaalin järjen saneleman viisauden? Kuinka paljon kaikessa on syyllisyyden pakenemista, halua paeta kaikkea negatiivista tunnetta elämässänsä? Ihminen voi kasvaa vain kohtaamalla nämä sisäiset peikkonsa tai luurankonsa.

Me olemme suuressa määrin antautuneet ympäristömme kuljetettaviksi, koska se on selvästikin helpoin tie kaiken keskellä, miksei myös vastuuta ja syyllisyyttä paetessamme. Meillä on aikaa kaikkeen siihen, minkä näemme tärkeäksi. Tärkeysjärjestyksen muuttuminen tässä nimenomaisessa ajassa on lukemattomien mieltä kalvava tekijä. Ihminen sisimmässään kärsii tässä kohden mitä suurimmasta syyllisyydentunteesta, joka kaikin mahdollisin tavoin pyritään painamaan piiloon. Näin ihmisen sisäinen ristiriita tälläkin alueella kasvaa ja johtaa huonosta suunnittelusta johtuen mitä suurimpiin sisäisiin ongelmiin ja ajallaan kehollisiin sairauksiin.

Ihminen on siis hyvin suuressa määrin itse syyllinen moneen asiaan. Mikä sitten on aitoa syyllisyyttä ja mikä ympäristön, uskonnollisuuden luomaa – siinä meille yksi suurimmista haasteista tässä ajassa! Siitä suuressa määrin riippuu tulevaisuutemme, elämämme.

Jos emme osaa suunnitella oikealla tavalla ajankäyttöämme, toisaalta raadamme itsemme henkihieveriin, toisaalta emme osaa levätä edes niinä hetkinä, kun se meille olisi mahdollista.

Hiljentyminen on ihmiselle elintärkeä ja välttämätön asia. Vain sen kautta saamme oikean näkökyvyn omaan sisimpäämme, todelliseen persoonaamme. Me voimme joutua hukkaan omalta itseltämme - siinä yksi todella suuri tekijä kaiken ympäristön vaikutuksen keskellä. Voimme välttää ympäristömme liiallisen vaikutuksen vain tiedostamalla oman persoonamme ja sen rajat. Tämän ymmärryksen mukaan ei kenenkään itseään tuntemattoman henkilön tulisi opettaa muita, koska äärimmäisen helposti siirrämme, projisoimme omat fantasiamme ja harhakuvitelmamme toisen ihmisen elämään, tajuamatta mitä todella teemme.

Tämä pätee myöskin lukemattomiin sananpalvelijoihin, jotka uskovat toimivansa suoranaisina Jumalan puhetorvina, mutta joidenkin varhaisempaan elämään kätkeytyy ongelmia ja suoranaisia katastrofejakin. Nämä käsittelemättömät ongelmat saavat nämä eturivin henkilöt kaikesta hyvästä tarkoituksesta huolimatta jakamaan eteenpäin omaa pahoinvointiaan ja suoranaista epäuskoaan, joka kuitenkin on kiedottu mitä vaikuttavimmalta näyttävään uskoon. Hedelmät, ehkä vasta vuosienkin kuluttua, kertovat mielenterveyden asiantuntijoille karun totuuden. Siksi kirjoittajankin työsarka on loputon niiden tiensivuun jääneiden rikkinäisten sielujen johdosta, joita juuri kukaan ei näe näennäisen hengellisen hyvinvointimme keskellä.

Jumalan on kaikki aika, eikä Hänen tarvitse hätäillä. Kiireemme johtuu yksinomaan itsemme tuntemattomuudesta, rajojen ja rajallisuutemme käsittämättömyydestä. Me emme ole jumalia, me olemme ihmisiä, persoonia, joiden olevaisuus on sidottu aikaan. Me tarvitsemme tietyn määrän unta, tietyn määrän lepoa, todellista lepoa. Rajallisuutemme merkitsee suunnitelmallisuuden hyväksymistä elämäämme. Ilman sitä ajaudumme kestämättömään oravanpyörään, joka aikaansaa ennenaikaisen eromme tästä maailmasta. Meidän on pakko antaa aikaa itsellemme, sillä ilman omaa aikaa kadotamme kosketuksen persoonaamme, omaan todelliseen olemukseemme. Ja kun tämä tapahtuu, ei todellista minäämme voi kohdata kukaan läheisemme, ei edes aviopuolisomme. Meistä tulee vain eräänlainen olento, olio, joka on aivan ihmisen näköinen, mutta joka harhailee yhdessäolonkin hetkinä sielunsa avaruudessa, pystymättä kohtaamaan toista ihmistä.

Itselle annettu aika ei siis ole hukattua aikaa, vaan voiman keräämisen aikaa.

Mikä on se vapaus, minkä Jumala on tarkoittanut jokaiselle ihmiselle? Se on vapautta päättää milloin toimimme ja milloin emme, mitä teemme ja mitä emme. Meillä on oikeus päättää omasta elämästämme, mieltymyksistämme, odotuksistamme. Kukaan ihminen ei voi meidän puolestamme tehdä näitä päätöksiä, vaikka aivan liian moni uskoo olevansa meidän Mooseksiamme, jotka panevat sanansa ja ajatuksensa meidän jäykkäsuisten ja oppimattomien Aaronien suuhun, niin että jossakin vaiheessa olemme valmiita rakentamaan jopa kultaisen vasikan.

Olemme todellakin syyllisiä, jos antaudumme maailman, ihmisten ohjattavaksi. Vaatimukset kasvavat päivä päivältä, niin myös mielenterveysongelmat, jos emme todella tiedä keitä olemme, mitä olemme.

Ei ole kysymys siitä kuinka rikkaita tai köyhiä olemme. On kysymys ihmisten suorittamasta vertailusta, joka rasittaa jokaista kansakuntaa ja ihmisluokkaa.

Me usein valitsemme neuvomme valitessamme neuvonantajamme (Sartre).

Syyllisyydentunne liittyy myöskin moniin erioikeuksiin, joista pääsemme osallisiksi.

Kuinka suuri osuus kateudella on ihmissuhteisiimme? Kateus on ehkä suurin innoittaja pahan omantunnon luomiseksi läheisellemme. Mikään ei sen voimakkaammin vaikuta hänen elämäänsä ja valintoihinsakin.

Ihmiset, jotka eivät näytä kärsivän omantunnonvaivoistaan, ovat ihmisiä jotka ovat torjuneet ne elämästään. Ne kuitenkin kalvavat heidän alitajuntaansa, ja siksi tällaiset ihmiset ovat erityisen valmiita ohjaamaan toisten käytöstä tielle, millä heidät voidaan osoittaa syyllisiksi. Näin syyllistäjä uskoo vapautuvansa omasta syyllisyydestään ja huonosta omastatunnostaan. Tällä tiellä ihminen alkaa todella uskoa syyttömyyteensä ja omaan paremmuuteensa.

Ihminen ilman Jumalan suomaa erioikeutta on elämässään vastuussa vain kohtaamistaan, läheisistä ihmisistä. Vain joka on uskollinen vähäisissä asioissa, voi olla uskollinen suuremmissakin asioissa. Mielellämme tavoittaisimme koko maailman luodaksemme itsellemme lujan itsetunnon ja rauhallisuuden. Omatuntomme helposti ajattelee suuria ja vaikuttavia asioita, mutta jättää huomioimatta juuri ne pienet tekijät, jotka tekevät ihmisten yhteiselosta mielekkään. On helppoa miettiä kaikkia menneitä asioita omahyväisessä mielenlaadussa ja odottaa suuria tulevaisuudelta, mutta ohittaa se karu tosiasia, että todellinen elämämme koostuu vain ja ainoastaan reaaliaikaisista hetkistä, joissa me osoitamme todellisen luonteemme ja olemuksemme suhteessamme kohtaamiimme ihmisiin.

Olemme todellakin rikostovereita siinä suuressa joukossa, joka puhuu maailman nälänhädästä ja Kaukoidän ongelmista, mutta rauhoittaa omantuntonsa kohdatessaan kärsimystä omassa maassaan, jopa kodissaankin.

Meillä on syyllisyydentunne ja huono omatunto senkin suhteen, millaisen maailman jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme. Me toteamme Hiskian tavoin: "Herran sana, jonka olet puhunut, on hyvä. Sillä hän ajatteli: Onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni." Tämän ajan ihminen on antautunut suorastaan psykopaattisen virran vietäväksi, tunkien pois tietoisuudestaan kaiken itselleen epämieluisen, välittämättä edes omien lastensa tulevaisuudesta, joka sitten aikanaan muotoutuu sellaiseksi kuin tilanne edellyttää.

Mikä meidän vaikutuksemme on kaikkeen, on suorastaan vastenmielinen ajatus useiden mielestä. Oma kiireemme ja rahan ansaitsemisen pakkomme vaativat meiltä raskaat huvit, jotka vievät kaikki voimavaramme. Me kulutamme siis itsemme niin työssämme kuin vapaa-aikanammekin, eli meillä ei ole hetkenkään todellista, rentouttavaa lepoa. Huumaavat aineet tosin rentouttavat hetkeksi, mutta kaikenlaiset jälkitilat ovat sitäkin kuluttavampia, niin että lääkityksen täytyy seuraavalla kerralla olla entistä tuntuvampi ja kalliimpi, mikä merkitsee aina vain vaativampaa suoritusta ja esiintymistä.

Me voimme antaa ymmärtää olevamme vastuuntuntoisia ihmisiä, mutta tämä vastuuntunto voi perustua vain tiettyihin kriteereihin, tietynlaiseen hienotunteisuuteen. Vain Jeesuksen persoonan tunteminen voi antaa meille sen vastuullisuuden, mikä kantaa hedelmää todellisuudessa, ei vain hurskaissa puheissa ja uskonnollisuudessa.

Henkinen elämä ja hengellisyys eivät sinänsä poista syyllisyytemme taakkaa, vaan omalla tavallaan lisäävät sitä. Mitä paremmin opimme tuntemaan Herramme persoonallisuuden ja Hänen armonsa, sitä enemmän pääsemme näkemään kaiken puutteellisuuden ja virheemme. Ainoa turvallinen paikka kohdata virheemme ja vajavaisuutemme on Jumalan armon alla, tietoisuudessa oikeasta ja väärästä syyllisyydestä. Jumala antaa meidän tuntea syyllisyytemme tietoisuudessa, että Hänen armonsa riittää, ja ainoa mihin aina voimme luottaa ja turvata on Hänen rajaton armonsa. Sitä emme voi kokea ilman oikeaa syyllisyyttä.

Me emme useinkaan ole ollenkaan sitä mitä todella olemme

ja tämä saa myös aikaan syyllisyydentunnetta. Mihin asti olemme vastuussa mistäkin, sille luo oma persoonallisuutemme rajansa. Loputon, jatkuva itsensä tarkkailu ei johda odotettuun tulokseen, vaan päinvastoin saattaa johtaa meidät suoranaiseen psykoosiin. Itse asiassa meidän Herramme ei antanut sellaista kuvaa, että meidän tulee kiduttaa itseämme jatkuvalla itsetutkistelulla, vaan Hän haluaa meidän tutkistelevan Hänen persoonaansa, tullaksemme Hänen kaltaisekseen, tullaksemme osalliseksi Hänen täydellisyydestään.

Me piilotamme syyllisyytemme kaikkien mahdollisten hyveidemme taakse, antaaksemme itsestämme mahdollisimman hyvän kuvan.

Suuri kysymys on yhä edelleen kiusauksen ja synnin välinen raja. Ikävä kyllä elämme juuri nyt ajassa, jossa kaikki on heilautettu päälaelleen, niin että hyvä on pahaa ja paha hyvää, väärä oikeata ja oikea väärää. Mikään ei joidenkin mielestä ole enää syntiä. Joidenkin mielestä taas kaikki on syntiä, etenkin sellainen, mikä tuottaa ihmiselle hyviä tunteita ja mielihyvää. Onnellisuus on tehty hyvin kyseenalaiseksi ja tavoittamattomaksi asiaksi, koska oikeastaan kenellekään ei anneta lupaa olla onnellinen ja tasapainoinen, koska uskonnollisen opettajan elämää kalvaa jokin lapsuuden ajan tai myöhempi onnettomuus, joka saa hänet maksamaan potut pottuina.

Lutherin viisaus pätee vielä tänäänkin: et voi estää lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä tekemästä pesäänsä päälaellesi.

Missä kaiken raja sitten kulkee? Siihen ei kukaan ole kykenevä antamaan tyhjentävää vastausta. Room. 14 on ns. omantunnon luku, jonka pohjalta saamme jonkinlaisen kuvan kaikesta. Itse kukin rakentaa jonkinlaisia rajoja mieltymyksen ja myöntymyksen välille, mutta kukaan ei ole kykenevä vetämään näitä rajalinjoja jonkun toisen ihmisen elämään.

Ainoa rauhoittava ratkaisu on Jumalan vastaus elämässämme. Tämä ei tarkoita vain yksittäisiä virheitämme ja syyllistymisiämme, vaan kokonaisvaltaisesti sen tajuamista, mistä Paavali puhuu Roomalaiskirjeessä. Meissä asuu sekä hyvä että paha, jotka loppuun asti ovat käyvä kamppailua olemuksestamme. Ilman kiusauksia ei ole mahdollista koetella uskollisuutemme tai uskottomuutemme määrää. Jumala antoi meille ratkaisuvallan niin suurissa kuin pienissäkin asioissa.

Me pelkäämme, jokainen, suorittaa todella syvällistä itsetutkistelua. Osaltaan tämä perustuu itsesuojeluun, mutta normaali ja terve ihminen on kykenevä menemään itseensä ja näkemään myöskin sellaista, mikä ei miellytä.

Ihminen pääsääntöisesti pyrkii näkemään Raamatusta vain sen, mikä vastaa hänen ennakkoajatuksiaan.

Mitkä tekijät vaikuttavat Raamatun tutkistelussamme siihen, mitä sieltä otamme ja minkä siirrämme myöhemmän tutkistelun piiriin? Millainen oli lapsuutemme, millaiset olivat vanhempamme, millaisen kuvan heistä saimme? Siirrämmekö jopa alitajuisesti oman pahoinvointimme ja omat negatiiviset käsityksemme kuulijoihimme, etenkin saarnaajina? Uskommeko olevamme ainoita, jotka todella ymmärtävät Jumalan tarkoituksen oikein?

Ihmisen luonnollisin tie on aina etsiä Raamatusta se, mikä sopii hänen ennakkoajatuksiinsa ja – näkemyksiinsä.

Me pelkäämme kompleksiemme julkitulemista, ja koska niitä on jokaisella ja jokainen salaa ne, jokainen samalla luulee olevansa ainoa, jolla niitä on.

Kun ihminen ei voi hyväksyä itseään sellaisena kuin todella on, pyrkii hän peittämään suuremmat ongelmat pienemmillä paheilla, jotka on mukavampi myöntää ja tunnustaa. Tähän kohtaan voisimme kertoa suuren määrän tilanteita todellisesta elämästä. Aikaan yksi seurakuntalainen jatkuvasti hoki, jopa kuulijoiden tympääntymiseen asti sitä, kuinka vajavainen ja puutteellinen ihminen hän on. Tätä jatkui vuosikausia, kunnes sitten yksi vieraileva puhuja esitti, että nyt voitaisiin yhdessä rukoilla tämän todella syntisen ihmisen puolesta. Seurakuntalainen suorastaan jäykistyi kauhusta ja suuttumuksesta, paeten ulos ovesta ennen kuin mitään rukousta ehdittiin lausua. Nyt kuultiin tulevina hetkinä paatoksellista kauhistelua siitä, kuinka häpeämättömiä vierailevat puhujat saattavat olla!

Jokaisessa ihmisessä on tietynlaista salaperäisyyttä, erittelemätöntä ja salaisen tuntuista syyllisyydentuntoa, jonka määritteleminen tuntuu mahdottomalta. Me haluaisimme muuttua, mutta emme kykene siihen. Persoonallisuutemme tuntuu jakaantuneelta ja hyvä ja paha käyvät jatkuvaa käsikähmää olemuksessamme. Alitajunta näyttelee suurempaa osaa elämässämme kuin mitä itse kykenemme näkemään.

Kuinka usein ihminen lisääkään tunnustukseensa ja parannuksentekoonsa seuraavan lauseen: ”On käsittämätöntä, että saatoin tehdä sen!”

Mikä meitä vaivaa eniten? Paha, jota teemme, vaiko hyvä joka jää tekemättä?

Taitaa olla niin, että ainoastaan Jeesuksen Kristuksen edessä ja läsnäolossa ihminen tiedostaa tiedottoman käytöksensä.

Hyvät aikomuksemme ja ajatuksemme ovat usein ristiriidassa todellisen elämämme kanssa. Me puemme tietynlaisen moraalisen velvoitteemme kauniisiin sanoihin paetaksemme todellista vastuuta. Se suojelee meitä syyllisyydeltä. Emme kuitenkaan käsitä, että alitajuntamme väistämättömästi toimii omahyväisiä uskomuksiamme ja näkemyksiämme vastaan, niin että eräänä päivänä kohtaamme edestämme ehkä kestämättömän määrän tulevaisuuteen siirtämäämme epämieluista materiaalia.

Syyllisyyden torjuminen johtaa sisimpämme kovettumiseen, eikä Jumalan tahto pääse tapahtumaan elämässämme ulkonaisesta moralismistamme huolimatta.

Eräänlainen fantasioiden ylläpitäminen on keskellämme yleisempää kuin kukaan on valmis itsestään uskomaan. Nuorena ihmisellä on kaikenlaisia odotuksia, eikä hän aina osaa erottaa odotuksiaan todellisuudesta, tapahtuvasta. Hän ylläpitää harhakuvitelmia itsestään, odottaa tulevaisuuden korjaavan kaiken. Vanhentuessaan ihminen joutuu pakostakin tosiasioiden eteen ja joutuu myöntämään rajallisuutensa. Hän ei olekaan saavuttanut sitä, minkä uskoi todellisuudeksi joskus tulevaisuudessa.

Elämämme ei ole vain sitä mitä tietoisesti olemme saavuttaneet. Merkitystä on tavoitteillamme ja erilaisilla mahdollisuuksillamme. Se, että emme ole saavuttaneet asettamiamme päämääriä, aiheuttaa syyllisyydentunnetta.

Nöyryys osoittautuu lopulta vain oman ylpeyden tajuamiseksi ja vilpittömyys oman valheellisuuden toteamiseksi.

Tietyissä asioissa onnistuminen merkitsee mahdollisesti myöskin sitä, että tällä peitetään isompi määrä pienempiä epäonnistumisia. Pettymykset vievät helposti onnistumisen ilon.

Raamatusta näemme suuren määrän miehiä, jotka Jumalan kutsu on temmannut irti heidän elämänsä tyhjänpäiväisyydestä, lähettänyt heidät suurelle seikkailulle, varustanut heidät luovalla voimalla, jota heissä itsessään ei ollut. Silloin ymmärrämme että tämä keskeneräisyydestä johtuvaksi otaksuttu syyllisyydentunne todellisuudessa johtuu innoituksen puutteesta, siitä, ettei ihminen ole kosketuksessa Jumalan kanssa, ei vastaa Hänen kutsuunsa.

Ihmisen tarkoitus on olla täysin eheä ja oma itsensä. Silti on kaikkien kristittyjen kirkkokuntien keskuudessa hyvin paljon alaikäisiä, infantiileja, arkoja sieluja ja vain hyvin vähän säteileviä, voitollisia, kehkeytyneitä. Miten on kristillisyys niin tärveltynyt, että se on tullut usein ruhjomaan ihmisiä, sen sijaan että olisi heitä vapauttanut?

Vikapäitä me tunnemme olevamme Jumalan edessä, koska meistä ei ole tullut mitä hän on meiltä odottanut, että olemme sallineet pelon lamata itseämme, ympäristömme muovata, rutiinin jähmettää ja sovinnaisuuden  tehdä  meidät  hedelmättömiksi, ettemme ole olleet oma itsemme, että olemme jäljitelleet toisia emmekä ole käyttäneet hyväksemme niitä erityisiä lahjoja, jotka Jumala on haltuumme uskonut.

Meitä eivät estä olemasta oma itsemme vain yhteiskunta ja sen ennakkoluulot, vaan esteenä voivat olla joskus uskonveljet, olkoon heidän tarkoituksensa kuinka hyvä tahansa. (sivu 73)

Voi myös olla niin, että ihminen jälkeenpäin havaitsee syyllistyneensä siksi, että on suostunut ystävien tai liian arvovaltaisen omantunnonohjaajan pysähdytettäväksi. Silloin hän on alemmuuskompleksin vaikutuksesta pitänyt toisten neuvoa aidompana kuin omia vakaumuksiansa.

Mutta etsiessämme yhdessä, Jumalan edessä tasa-arvoisina kristittyinä, hänen oikeata innoitustansa, voi sattua että itsevarma henkilö masentaa toisen juuri itsevarmuudellaan; hän voi omien käsitystensä mukaisesti estää ystävänsä, yhdellä ainoalla sanalla, toimimasta tämän omien käsitysten mukaisesti, jopa niin, ettei tämä toinen ole edes uskaltanut niitä kunnolla hänelle esittää eikä niitä puolustaa. Silloin tämä toinen havaitsee äkkiä ettei hänen elämänsä ole suinkaan muuttunut entistä hedelmällisemmäksi, vaan päinvastoin hedelmättömäksi, että hän on sallinut toisen vallita itseään, on totellut enemmän ihmisiä kuin Jumalaa, ettei hän ole puolustanut kyllin voimakkaasti omaa käsitystään, että hän on pettänyt itsensä.

Tinkiminen omantuntomme kanssa synnyttää aina syyllisyydentunnetta.

Ihmisen täytyy olla hyvin peloton kestääkseen loppuun asti todellisen dialogin vaimonsa tai parhaiden ystävien kanssa. Hän tarvitsee suurta rohkeutta ollakseen tosi, havaitakseen vikansa, ottaakseen vastatakseen kaikista velvollisuuksistaan, antaakseen anteeksi, säilyttääkseen uskollisesti solidaarisuuden, joka liittää meidät ystäviimme silloinkin kun nämä tuottavat meille pettymyksen. Minua hämmästyttää aina pettämätön uskollisuus, jonka Jeesus on säilyttänyt opetuslapsiansa kohtaan; hän on valinnut heidät Jumalan innoittamana; ei haittaa, vaikka he eivät käsitä paljon siitä, mitä hän heille sanoo, vaikka he esittävät hänelle typeriä kysymyksiä, osoittautuvat kunnianhimoisiksi ja pelkurimaisiksi; hän luottaa heihin yhä, ottaa lukuun vain heidät, antaa heidän tehtäväkseen hänen maallisen tehtävänsä.

Eikö meidän juuri tässä kohden tulisi pysähtyä miettimään edellisen kappaleen esittämiä ajatuksia, tilanteessa, jossa tarvitsemme suunnattomasti jotakin uutta näkemystä ja ajattelutapaa? Emmekö ole aivan liiaksi, vääryyteen asti, hyväksyneet vääränlaisen auktoriteettinäkemyksen, jolla ei ole mitään tekemistä meidän Herramme arvovalintojen kanssa? Kirjoittajan mielestä kaiken huipentuma tulee esiin Johanneksen 13 luvussa, missä Herramme aivan konkreettisella tavalla tuo esiin jumalallisen arvovallan niin suhteessa Häneen kuin toinen toiseemme. Itse asiassa Hän tekee tuon päivän puheidensa ja toimiensa perusteella tyhjäksi kaiken sen auktoriteettien harjoittamisen, mitä näemme nykyisessäkin hengellisessä elämässä. Ei siis herroina halliten, vaan nöyryydessä toinen toisemme edessä.

Uskollisuus omalle itselle merkitsisi, että ihminen on aina itsensä kaltainen kaikissa olosuhteissa, kenen tahansa keskustelutoverin seurassa. Me salaamme milloin syvimmät vakaumuksemme, milloin taas niihin välttämättä sekoittuvat epäilyksemme. Me verhoamme tunteemme tai ilmaisemme ne voimakkaampina kuin ne todella ovat. Uskollisuus omalle itselle merkitsisi, että olemme luonnollisia, spontaaneja, ettemme pelkää toisten arvostelua.

Spontaanisuus johtaa myös vaikeuksiin.

Tunteiden ilmaiseminen synnyttää vuoron perään vastakkaisia syyllisyydentunteita.

Me jäämme pois hiljentymistilanteista, jotta emme kuulisi mitä Hänellä on meille sanottavaa, tai väitämme ettei Hän puhu, kun se, mitä Hän sanoo, ei meitä miellytä.

Ei riitä ainoastaan se, että kuulemme Jumalaa, meidän on myös toteltava Häntä.

Ihmisten kärsimyksellä ei ole rajoja.

Avatkaa silmänne ja nähkää kanssaihmisissänne valtavan suuri joukko vaurioituneita, ahdistuneita, masentuneita ihmisiä, joita rasittavat salaiset, aidot ja epäaidot, selvät tai hämärät syyllisyydentunteet, vieläpä eräänlainen syyllisyydentunteen värittämä olemisen tuska paljon useammin kuin luullaan.

Näiden kompleksien vaikutusta on, että jokainen psykologi taipuu, oppinsa mukaisesti, katselemaan kaikkia ihmisiä omasta näkökulmastaan.

Ihmisten aito syyllisyys on siis sitä, mistä Jumala heitä moittii heidän sydämensä syvyydessä. Vain he itse voivat sen löytää. Ja tämä on yleensä aivan muuta kuin se, mistä toiset ihmiset heitä moittivat.

Epäaito syyllisyys on sitä, joka johtuu ihmisten arvostelusta ja heidän suggestiostaan.

…Jeesuksen täydellisen sielullisen terveyden johtuvan siitä, että Hän on todella ehdottomasti riippuvainen Jumalasta. Juuri tämä riippuvaisuus vapauttaa hänet vanhempien liiallisista vaatimuksista, mutta varjelee Hänet samalla kapinoinnista.

Koko Raamatun ilmoitus on sidottu Jumalan persoonaan, Hänen olemukseensa. Jeesuksessa Kristuksessa Hän tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, eläen todeksi Sanan ilmoituksen. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Samoin Sanan on tultava lihaksi meissäkin. Ilman Herran Jeesuksen Kristuksen persoonan tuntemista ja Hänestä riippuvaisuutta me emme voi vapautua ihmisistä ja heidän luomistaan pakoista.

Yhteisön mielipide ei merkitse mitään yksilön kannalta, jos se ei perustu Jumalan säädöksiin.

Lakiin perustuva syyllisyys synnyttää sairautta.

Kaikki syyllisyydentunteet, joita aiheuttavat ihmisten arvostelut, ovat todella epäaitoja, jos Jumalan arvostelu ei ihmisen sisimmässä todista niiden olevan aitoja.

…että jokaisen ihmisen tulee, Jumalan hänelle määräämän tehtävän täyttääkseen, ennemmin tai myöhemmin uhmata toisten mielipiteitä, myös vanhempiensa, opettajiensa ja kenties uskonnollisten auktoriteettien käsityksiä.

Jumalan ajatukset ja ihmisten ajatukset, Jumalan tuomio ja ihmisten tuomio - siinä on selvästi ilmaistu aidon syyllisyyden ja epäaitojen syyllisyydentunteiden vastakkaisuus.

Onnetonta on, että kaikki ihmiset luulevat ilmaisevansa tuomioillansa itse Jumalan tuomion.

Monet ihmiset ovat niin vakuuttuneita omista käsityksistään, että kokevat Jumalan pettävän itseään, jos ei yhdy heidän mielipiteeseensä. Tästä syystä sekoittuvat toisiinsa koko ajan ihmisten arvostelusta johtuvat epäaidot syyllisyydentunteet ja aito syyllisyys, joka on riippuvainen Jumalan tuomiosta.

Monet ihmiset väittävät olevansa Jumalan ajatuksen tulkkeja. Jos aito syyllisyys on sitä, mistä Jumala meitä moittii, he pitävät tärkeänä sanoa meille, että Jumala meitä moittii, tahtovat tuomareina ratkaista mikä on hyvää, mikä pahaa.

Siksi kaikuu kaikkialla maailmassa syytöksiä joka taholta, niitä risteilee loputtomiin, kaikki lausutaan vakaumuksella, kaikki hyvässä tarkoituksessa, jotta hyvä voittaisi pahan, totuus erheen. Ja kaikki ihmiset syyttävät toisiaan.

Mitä tärkeämpää meille on Jumalan ja hyvän asia ja ihmisten ohjaaminen Häntä palvelemaan ja olemaan Hänelle kuuliaisia, sitä halukkaammin myös paljastamme pahan ja ylistämme hyvää, riisumme naamiot ilkeiltä ja kunnioitamme vanhurskaita, lyhyesti sanoen asetumme hyvän ja pahan tuomareiksi. Ja juuri tämän Raamattu meiltä kieltää, merkillisesti vaihtamalla kertomusta.

Kaikissa näissä lukemattomissa ristiriidoissa, kaikissa näissä moitteissa ja syytöksissä, joita ihmiset toisilleen syytävät, on todellista tarkoitusta syyllistää toinen henkilö, saada tämä vakuuttumaan syyllisyydestään, saada hänet tunnustamaan vikansa. Ja jos kieltäydymme osallistumasta tähän syyllistämisyritykseen, meitä vuorostaan syytetään, väitetään että loukkaamme oikeutta, moraalia ja totuutta olemalla vaiti, kun heille tehdään vääryyttä inhottavalla tavalla.

Heidän omatuntonsa, jonka he mielellään otaksuvat puhuvan Jumalan äänellä, kapinoi varovaisuutta vastaan, se ei voi olla vaiti. Hyvää ja pahaa ei voida käsitellä puolueettomasti, on tuomittava, lausuttava oma käsitys, sanottava kuka on syyllinen, kuka ei, koska muuten kielletään oma usko, moraali, inhimillisyys. On annettava ilmi paha, juuri sen henkilön hyväksi, joka sitä tekee, jotta hän siitä vapautuisi.

Jeesus voi sitä käyttää täysin vapaasti, kun taas me emme koskaan voi olla täysin varmoja.

Mutta ei ole ketään, joka ei kärsisi, salaa tai julkisesti siitä, että on ristiriidassa toisen kanssa, että on eripuraisuuden eikä sovun välineenä ihmisten keskuudessa, vaikka olisikin täysin varma siitä, että on oikeassa.

Vihantunteet muuttuvat mielenahdistukseksi ja ihmisrakkaus tekopyhyydeksi.

Elämään kuuluu aina ristiriitoja, se onkin näissä ristiriidoissa: kaikkein pieninkin solu säilyy vain puolustautuessaan lakkaamatta ympäristöänsä vastaan.

On väärää anteeksiantoa, joka painostaa ihmistä raskaammin kuin ristiriidat, joilla on ainakin se etu, että ne ovat vilpittömiä.

Voimme siis vain valita jonkin monista syyllisyydentunteista. Tunnemme olevamme syyllisiä ilmaistessamme vakaumuksemme ja samoin ne salatessamme.

Vetoamme psykologiaan, joka pyrkii kylmästi pitämään aggressiivisuutta pelkkänä luonnonvoimana, johon ei moraali mitenkään vaikuta ja joka tekee torjuttuna vielä enemmän tuhoa kuin ilmaistuna.

Mutta itse Jeesus Kristus lausuu nämä sanat: ”Älkää tuomitko”, asiaa tarkemmin harkitsematta me vääristämme hyvin usein mielessämme tämän käskyn, ikään kuin Jeesus olisi sanonut: Älkää tuomitko väärin. Hän sanoi: Älkää tuomitko. Hän ei väittänyt ettei veljeni silmässä ole rikkaa, vaan kehotti minua katsomaan malkaa, joka minulla on omassa silmässäni. Kaikesta tuomitsemishalusta luopuminen on meille erittäin vaikeaa ja näyttää meistä antautumiselta pahan edessä.

Meille näyttää mahdottomalta olla lausumatta mielipidettämme ihmisten syyllisyydestä. Näin sitäkin enemmän, kun suurine tietoinemme luulemme olevamme valistuneempia kuin Raamattu.

Pyrkiessämme innokkaasti auttamaan toisia, toimimaan valona ja vapauttajana, voimme joutua toimimaan oppaana ja tuomarina, ja tämä on varsinaista tuomitsemisen syntiä.

Voidaan jatkuvasti nähdä se todellisuus, että toimimasta kieltäytyvät alkavat arvostelemaan ja tuomitsemaan niitä, jotka toimivat. He tuntevat tarvetta tyynnyttää velvollisuuksien laiminlyönnistä johtuvia tunnonvaivojaan tuomitsemalla niitä, jotka täyttävät velvollisuutensa ja antamalla ymmärtää että he suorittaisivat tehtävän paremmin näiden toisten sijassa. Kun kuuntelee eräiden passiivisten henkilöiden puheita, näyttää siltä kuin he yksin aina tietäisivät miten on meneteltävä, jotta meneteltäisiin hyvin, mutta he itse eivät tee mitään, opettavat vain.

Meiltä saatetaan kysyä mielipidettämme, mutta silti pelätään vastaustamme. ihminen helposti tuntee, ettei häntä ymmärretä oikealla tavalla, ja siksi hän tuntee tulevansa tuomituksi, jos emme näe asioita samoin kuin hän.

Tuomittavaksi joutumisen pelko on todella voimakas ja yleinen.

Ihminen puolustautuu hyökkäämällä.

Ihmiset syyllistävät toisia vapautuakseen itse syyllisyydestä.

Ei pidä luulla että ne, jotka näyttävät välinpitämättömiltä tai julkeilta, eivät pelkää tuomiota. Heidän käytöksensä ilmaisee heidän pelkoaan. He käyttävät harhautustaktiikkaa. Omituisuuksillaan he vetävät puoleensa kritiikkiä, joka ei heitä liikuta, koska he houkuttelevat sen esiin harkiten, varjellakseen itseään toisenlaiselta kritiikiltä taistelurintaman pahimmissa kohdissa.

Tämä on ensimmäinen osa.

Jos Herra suo, jatkamme toisella osalla lähitulevaisuudessa.

      Kirjoitettu noin vuonna 2007

Osittain referoitu kirjasta:

Paul Tournier

Ihmisen syyllisyydestä

Werner Söderström Oy 1960