Uskonnollinen ja hengellinen sitominen ja siitä irtautuminen

Uskonnollinen ja hengellinen sitominen

ja siitä irtautuminen

Hengellisen elämän ja uskonnollisuuden alueella taitaa olla enemmän vakavaa roolileikkiä, kuin mitä olen milloinkaan tullut ajatelleeksi. Olen koko elämäni ajan pannut merkille tämän teatraalisuuden, vaikka ensimmäisinä vuosina kuusikymmenluvun lopulla en voinut antaa itselleni lupaa epäillä niin monien ihmisten aitoutta ja rehellisyyttä. Miksi näin? Oli yksinkertaisesti yleisesti hyväksytty käytäntö pyrkiä hyväksymään jokainen näkemyksistään ja tekemisistään huolimatta, tavallaan pilkaten ja halveksien niitä ilmiselviä opetuksia, joiden pohjalta kenellekään ei saanut tehdä pahaa. Kaikki satuttava ja suorastaan persoonallisuutta rikkova naamioitiin koulutukseksi ja opettavaisuudeksi. Vain heikot ja ymmärtämättömät eivät halunneet avomielisesti antautua vahvojen ja tunnettujen tervaskantojen koulutettaviksi ja nujertamiksi!

Olin aikanaan nuoriso-ohjaajakoulutuksessa seitsemänkymmentäluvun vaihteessa, kun sain kokea jotakin, mikä jäi lopuksi elämääni mieleeni. Olen kertonut tämän lukuisia kertoja, mutta toistan sen tässä lyhyesti. Tuohon aikaan en vielä tiennyt mitään narsismista tai enemmästä, mutta jälkeenpäin voin todeta, että yksi läheisimmistä kavereistani oli aikamoinen narsisti, jonka vaikutus jäänee selvittämättä. Koulutukseni ensimmäisen vuoden aikana voin joka tapauksessa melko huonosti, ehkä eniten pietistisen vaikutuksen alla ollessani. Jo tuohon aikaan kärsin tiettyjen tovereideni nostamisesta eriarvoiseen asemaan muihin nähden. Heidän räiskyvä persoonallisuutensa soi heille koko koulun hyväksynnän ja ihailun, rehtoria myöten. Heille oli sallittua sellainenkin, mikä muilta oli ehdottomasti kielletty. Tämä asetelma johti automaattisesti siihen, että muutamat heikkotasoisemmat ja persoonaltaan ehkä rikkinäiset nuoret naiset joutuivat kokemaan julkista halveksintaa ja alas painamista.

Koin tuon eriarvoisuuden hyvin loukkaavana ja vakavana rikkomuksena niin korkeasti arvostetussa hengellisessä oppilaitoksessa. Tunsin olevani jossakin määrin tuuliajolla kaiken tämän keskellä, kaivaten todellista pohjaa elämälleni. Olin ilmeisesti, itse sitä täysin tiedostamatta, hyvin pettynyt hengelliseen elämään, joka ei ollenkaan vastannut sitä, mitä siltä yleisesti odotettiin. En halua olla ilkeä, mutta kohtasin todella vähän oikeita ihmisiä, rehellisesti omana itsenään olevia. Olin joutunut siis jonkinlaisen olentolauman keskelle, missä kaikki tulivat niin lähelle, että tunnuin puristuvan kasaan voimatta kunnolla hengittääkään. Nyt jälkeenpäin ajatellen suurimmalla osalla oli jo pelottavat silmät, saati sitten muu olemus.

En yhtään ihmettele, että jo ensimmäisinä vuosina mieleeni tuli ajatus, että 95 prosenttia ihmisten hengellisyydestä perustuu siihen, että he näkevät muut huonompina ja heikompina kuin itsensä. Se ei tainnut olla vain oma näkemykseni, sillä tänä päivänä olen entistäkin vakuuttuneempi tuosta asiasta. Historia todistaa esittämäni oikeaksi, sillä menneet vuosikymmenet ovat puhuneet niin selvää kieltä, ettei sitä voi epäillä.

Tähän perustuu kai se ahdistava toiseen tunkeutuminen, liian lähelle tuleminen, joka kautta aikojen on saanut monet kääntämään lopullisesti selkänsä kaikelle hengellisyydelle. Oikeastaan ainoa selvä viesti noilta ensimmäisiltä vuosiltani hengellisyyden piirissä mahtuu kahteen sanaan: ”Tee parannus!” Se toistui jokaisessa tilaisuudessa, keskustelussa, kanssakäymisessä. Kuinka kukaan jaksaa koko ajan tehdä parannusta, loputtomasti, näännyttävästi?

Tällaisissa tunnelmissa pidin puheen jossakin Kymenlaaksossa. Puhuin kai liian positiivisia asioita, kun eräs vanha kansanlähetyksen mies tuli kokouksen jälkeen luokseni, katsoi vieressäni seisovaan evankelistaan ja sanoi: ”Jos tämä Markku saisi olla pari viikkoa kanssani, tulisi hänestä nöyrä mies!” Jos tämä tapaus jäi mieleeni loppuelämäni ajaksi, en yhtään ihmettele lukuisien ihmisten negatiivisia asenteita hengellisyyttä kohtaan!

Olen seurannut etenkin kaikkia hengelliseen elämään liittyviä dokumentteja aivan erikoisella mielenkiinnolla, koska silmäni ovat avautuneet aivan uudella tavalla tarkastelemaan kaikkea vallalla olevaa uskonnollisuutta. Hämmästyttävää on todeta kuinka samankaltaisia ovat kaikki lahkot ja suuntaukset, riippumatta kristillisyydestä ja suoranaisesta pakanuudesta ja noituudesta. Aivan epäkristillistä ohjelmaa katsoessa ei pitkään aikaan voi havaita mitään poikkeavuutta esim. yhteiskristilliseen kokoukseen verrattuna. Laulut kaikuvat samanlaisina, ihmiset pomppivat ja saattavat itseään transsiin ja puhuvat kielillä, aivan kuten jossakin paikallisessa seurakunnassa! Jopa viidakon sydämessä tapahtuva noitatanssi ei mitenkään poikkea kristillisistä kirkoistamme!

Joudumme pakostakin miettimään, kuinka paljon vaikutteita kristillinen elämämme on ottanut näistä pakanallisista noitamenoista, jotka nykyisen kristillisyyden näkemyksen mukaan ovat paljon vanhempia kuin omamme, eli vaikutteet tulevat meihin päin, ei päinvastoin!

On suorastaan naiivia ihmetellä kokonaisvaltaista pahoinvointiamme, kun ns. kirkko tai seurakuntakin on tullut kykenemättömäksi vastaamaan aikamme haasteeseen. Ei ole mitään enempää, mitään parempaa, annettavaksi tarpeessa olevalle maailmalle! Todellisuudessa ei maailma ole tullut pahaksi, koska se on aina ollut sitä. Suurin muutos on tapahtunut seurakunnassa, kirkossa, joka ei siis juuri mitenkään poikkea ympärillään olevasta ns. maailmasta. Ihmisillä on omia roolejaan ja näytelmiään yllin kyllin, eivätkä he enää lisäksi kaipaa kristillisiä naamiaisia, joissa vain harvat ovat oma itsensä!

Valta on juovuttava asia. Jokaisessa meissä on ainakin jossakin syvyydessä vallanjano, aivan jokaisessa. Riippuu sitten lukemattomista seikoista kyky pitää se aisoissa, tai tukahduttaa se kokonaan. Ollakseni rehellinen, saattavat kaikki Natsi-Saksaa koskevat dokumentit mieleni eräänlaisen kiihtymyksen valtaan. Ne ovat mitä opettavaisinta materiaalia alallamme. Tietyt marssilaulut saavat kaikesta negatiivisesta asenteesta huolimatta sisimmässä aikaan jotakin siitä hurmiosta, minkä vallassa tuo kansa aikanaan oli. Olisinko minä pystynyt kieltäytymään kaikesta tarjotusta, henkenikin uhalla? Epäilen! Osallistumiseni eduskunta- ja EU-vaaleihin oli sinänsä kuin pieni huvittava yksityiskohta, mutta vaalikamppailun tiimellyksessä toisten ehdokkaiden naurettavaakin varmuutta kuunnellessa aloin itsekin haaveilla urasta kansakunnan huipulla. Mokomasta haavekuvasta olen totaalisesti luopunut, mutta kaikki osoittaa itsellenikin, kuinka lähellä vallankaipuu on epäitsekkäimmässäkin ihmisessä.

Koko alueemme narsistisen persoonallisuushäiriön piirissä perustuu vallankäyttöön, väärään sellaiseen. Jo Pyhä Kirja näki tämän asian Saarnaajan kirjassa puhumalla ajasta, jossa ihminen harjoittaa valtaa toisen vahingoksi. Asia on siis aivan tuttu koko ihmiskunnan historian ajalta, mutta erikoisesti meidän ajassamme kaikki on saanut aivan erikoislaatuiset mittasuhteet, miksei laatusuhteetkin.

Meitä on siis tallattu, nujerrettu, murskattu, syöty, heitelty kaikin mahdollisin tavoin. Osa on siunattu maan multiin, osa ihmettelee olemistaan jossakin suljetussa laitoksessa, osa miettii uskaltaako lähteä ulos ovesta, ja me loput elämme elämäämme enemmän tai vähemmän rohkeasti omana itsenämme. Emme voi hyväksyä nykyistä tilannetta ja käytäntöä, ja pyrimme tekemään oman osuutemme edes muutamien hyväksi.

Irtautuminen väärästä ilmapiiristä on jo varmaankin tietoisuudessamme yhtenä vaikeimmista asioista ihmiselämässä, jos olemme ajatuksella lukeneet tekstejämme. Olemme olleet aivan tavallisina kansalaisina osallisia uskomattomaan aivopesuun, jota vastaavaa voimme löytää ainoastaan suurvaltojen agenttitarinoista.

Ihmisen perusolemukseen kuuluu yhteisöllisyyden ohella hänen oikeutensa erillisyyteen ja omiin oikeuksiin persoonana, ihmisenä. Ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin, ja on useiden kohdalla huutava vääryys, että yli miljoona suomalaista asuu yhden ihmisen taloudessa. Suuri, ellei suurin osa haluaisi tilanteen toisenlaiseksi, ja vain harva nauttii oikeasti yksinäisyydestä. Lapsuuden kokemuksilla on suuri merkitys, mutta todellisuudessa ihmisessä jatkuu tietynlainen kehitys hänen kuolemaansa asti, vaikka ikäihmisten kohdalla on alettu uskotella, että heidän persoonallisuutensa kokee vain laskusuhdannetta. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan lukemattomat ikäihmiset saattohoidetaan vääränlaiseen luovuttamiseen. Ihminen voi oppia uutta vielä vanhuudessaankin, ja oikeanlaiset virikkeet ehkäisevät ennenaikaista rappeutumista. Ihmisen mieli on uskomattoman merkittävä tekijä ja vaikuttaa elämämme kokonaisuuteen koko vaelluksemme ajan.

Terve ihminen tiedostaa ja tunnustaa todellisen ikänsä. Monelle on vaikeaa, ylivoimaisten kärsimysten ja ahdistusten keskellä, omata terve ja rehellinen näkemys iästään. Kovat henkiset paineet aikaansaavat vääristymiä, mistä kirjoittajakin jonkin vuoden ajan kärsi, vaikka rohkeneekin tunnustaa sen vasta nyt. Pettymys avioliitossa oli niin suuri, että usean vuoden ajan en yksinkertaisesti suostunut oikealla tavalla olemaan sen ikäinen kuin todella olin. Koin hyvin suuressa määrin olevani noin 20 - 25 – vuotias, vaikka ikää oli melkein kaksinkertainen määrä. Tämä lievähkö itsepetos perustui osaltaan siihen, että halusin vielä uskoa kaikkien nuoruuden toiveiden toteutuvan jonkun ymmärtäväisemmän ja oikeamman kumppanin kanssa.

Jos joku lähempänä sataa kuin viittäkymmentä oleva tuntee itsensä noin nuoreksi, on se osaltaan jo sairasta. Mutta jossakin määrin ihminen on juuri niin vanha kuin miksi itsensä tuntee. Ikääntymistä ei voi estää millään konstilla, mutta tunne-elämämme ja mielemme ovat niin voimakkaita tekijöitä, että ne enemmän kuin olemme valmiita uskomaan, vaikuttavat elämämme kulkuun ja laatuun.

Nykyään jälleen uudelleen, viime vuosisadan alkupuolen oppineiden esimerkin mukaan, on alettu nähdä meidän mielemme ja kehomme keskinäinen vaikutus. On jo todistettu, että mielemme vaikuttaa kehon kemiallisiin reaktioihin siinä määrin, että esimerkiksi tarpeeksi suuri masentuneisuus ja paha mieli pidemmän päälle aikaansaavat sellaisia kehollisia reaktioita, jotka alkavat siirtää henkisiä vaikutuksia hermostoomme ja elimiimmekin. Painavin todiste mielen kehollisista vaikutuksista on tullut jokaisen kohdalle jossakin elämänvaiheessa. Mitä tapahtuu kun vieraassa paikassa lähdet yöllä vessaan ja eteisessä törmäät yhtäkkiä kammottavaan kuvajaiseen, joka katsoo sinua suuresta peilistä? Et vain totea, että onpas siinä kamala kuvatus, vaan koko tilanne valtaa sinut sellaisella tavalla, että säpsähdät rajusti ja selkääsi pitkin kävelee karmea kylmyys.

Säikähdys ja äkilliset, odottamattomat asiat, saavat sinut toimimaan niin mielen kuin kehonkin puolesta. Mieleeni tulee se, kuinka ensimmäistä kertaa olin kytkenyt mahtavan bassokaiuttimen kotistudiooni. Nautin matalista äänistä, kun ajoittain keittiön kaapissa astiat helisivät. Olin unohtanut ostokseni, kun aloin katsella erästä elokuvaa, missä mies yllättäen tuli ovesta ja laukaisi kädessään olevan haulikon. Säikähdin niin kovasti, että kädessäni oleva juomalasi lennätti kaiken sisältönsä olohuoneen lattialle!

Mielipahamme, pettymyksemme, naurumme, ilomme, lukemattomat asiat ovat vaikuttaneet elämässämme kokonaisvaltaisia kokemuksia, mutta siitä huolimatta meille tuottaa vaikeuksia nähdä mielen ja kehon todellinen yhteistyö ja riippuvuus. Mielemme terveys vaikuttaa kehoomme, vastaavasti hyvä kehollinen kunto saa meidät tuntemaan myös mielemme paremmaksi. Tästä todisteena laihduttamiseni, kun hävitin kehossani mukana kulkeneen kaksikymmentäviisikiloisen ylimääräisen matkaajan. Jokaisen viiden kilon jälkeen tunsin itseni kuin uudeksi ihmiseksi. Painon pudottaminen vaikuttaa mieleen todella merkittävästi.

Miksi ajauduimme kirjoittamaan näistä asioista? Miten tämä liittyy seurakunnalliseen toimintaan? Paljonkin, sillä suuri kysymyksemme kautta aikojen on ollut ns. uskovaisten ihmisten silminnähtävä pahoinvointi, vaikka itse kukin on vakuuttanut päinvastaista. Ihmisten elämä on ollut täysin vastainen heidän puheisiinsa nähden. Minkä olisi tullut vetää meitä puoleensa, onkin saanut meidät säikähtäen kaikkoamaan entistä kauemmaksi. Meitä on vakuuteltu sinänsä täysin hyvistä asioista, mutta miksi ihmisten kehon kieli on puhunut kautta aikojen kaikkea verbaalista ilmaisua vastaan?

Me olemme panneet aivan liian suuren painon koko kehoomme nähden hyvin pienen aukon vaikutukselle. Suljettuna se on pienehkö punareunainen viiva pääksi kutsutun ulokkeen alaosassa, avattuna melko erikoinen, värähtelevä reikä, josta tulee ulos omituisia ääniefektejä. Tämän aukon toimintojenko perusteella voisimme päätellä koko kehon merkityksen ja todellisen olemuksen? Vain seitsemän prosenttia viestittämisestämme suoritetaan tuon läven vaikutuksella, kaikki muu on kehomme kieltä, joka kertoo meistä paljon suuremman totuuden kun tuo osaltaan valehteleva ja petollinen aukko. Sillä tehdään kaikki suurimmat rikokset ihmiskunnan keskuudessa, sieltä tulevat kaikki suurimmat saastutukset ja vääryydet!

Voisimmeko tässä vaiheessa todeta, että ns. hengellinen ja uskonnollinen sitominen ja väärä vaikutus ovat ensisijaisesti kiinni meidän puheistamme ja ilmaisuistamme. Meidän ei tarvitse uhkailla eikä nostaa kättämme varoitukseksi, suullamme pystymme tekemään enemmän vahinkoa kuin nyrkillä.

Kirjoittajan elämää karvastutti ryhmä ihmisiä, joka aivan konkreettisesti puhui asioita olemassaoloon, päivästä toiseen, kuukaudesta kuukauteen, loputtomasti. Jotkin ystävistäni eivät enää halunneet vierailla noiden ihmisten luona, koska he kuulemma loputtomasti puhuivat pahaa minusta, vaikka eivät todellisuudessa voineet tietää minusta mitään. Vuosien mittaan kaikki kuvitelmat ja valheet muuttuivat perustelluksi totuudeksi, koska nämä ihmiset uskoivat kaiken puhumansa!

Tämä on yksi merkittävimmistä tunnusmerkeistä psykopaattia etsiessämme. Lisäksi näiltä ihmisiltä puuttuu omatunto, joka ei varmastikaan sallisi toimia juuri siten. Muita piirteitä löytyy jonkin verran, mutta ei aivan kylliksi varsinaiseen psykopatiaan - kuitenkin kylliksi toisten ihmisten alistamiseen ja musertamiseen.

Kirjoittajalle on vieläkin kovan aprikoimisen paikka, miksi näistä asioista ei menneinä vuosina saanut puhua, eikä vieläkään kukaan ole antanut lupaa näihin paljastuksiin. Puhutaan vain toisen posken kääntämisestä, jota alun perin ei alkuunkaan tarkoitettu siinä mielessä, missä sen useimmat ovat ymmärtäneet, usein kiusaajat. Posken voi kääntää perheessä, parisuhteessa, yksittäisissä ongelmallisissa tilanteissa, mutta kun henkisestä väkivallasta on tullut yhteisöllinen juttu, mennään jo laittomuuksiin, jotka kuuluvat julkisuuteen ja avoimeen käsittelyyn.

Menneet vääryydet ja väkivaltaisuudet ovat tukahduttaneet valtavan määrän kasvua ja elintilaa siinä määrin, että olemme puhuneet jopa katastrofitilanteesta. Pitäisikö kaikki negatiivinen salata ja unohtaa, kun totuus on, että meidän kehon kielemme ja omat toimenpiteemme ovat aikaansaaneet sanoinkuvaamatonta halveksuntaa ja pilkkaa niidenkin taholta, jotka hyvässä tarkoituksessa ovat lähestyneet meitä. Henkinen väkivalta ei ole kohdistunut vain omiin piireihin, vaan sillä on karkotettu ja osittain invalidisoitu lukematon määrä vilpittömiä etsijöitä, jotka sitten ovat syvästi pettyneet saamaansa kohteluun, aivan oikeutetusti.

Olen kohdannut useita työntekijöitä, jotka ovat olleet sitä mieltä, etteivät meidän asenteemme ja tekomme pysty tekemään tyhjäksi ennalta määrättyjä asioita, joten on yhdentekevää mitä me teemme ja miten toimimme. Ihminen on siis itse antanut itselleen luvan tehdä mitä haluaa, jopa siinä määrin, että entisessä lähipiirissäni on ihmisiä, jotka uskovat miehellä olevan oikeuden tappaa vaimonsakin, jos niin haluaa!

Jumalan tuomio on kaikkien näiden asioiden yllä ilman meidän vaikutustamme, mutta ajatellen omaa iankaikkista parastamme, on meidän otettava asemamme kaiken tämän sotkun keskellä. Kaikki kulkee huonompaan suuntaan, ei parempaan. Näennäinen hengellisen elämän kukoistus on hyvin epätodellinen kangastus lukuun ottamatta niitä  eri maanosien alueita, joilla aikaisemmin ei ole ollut mahdollisuutta lähestyä Jumalaa. Meidän puheemme suuresta herätyksestä taitaa olla vain mitä suurinta itsepetosta, koska näennäisesti tapahtuu paljon ja ihmiset saavat uusia kokemuksia, mutta todisteita, joihin meillä on oikeus, ihmisten elämän todellisesta muuttumisesta ei ole.

Meiltä odotetaan uskoa kaikkia ihmeitä kohtaan, mutta ajan veden virran mukana on ajelehtinut aivan liian paljon saastaa ja ruumiitakin, että uskoaksemme nykyiseen ns. karismaattiseen liikkeeseen ja ihmeparantumisiin, olemme oikeutettuja vaatimaan selvää näyttöä. Aikanaan Jumalan liikehdinnän alkaessa viime vuosisadan alussa, ei ollut tarvetta sellaisille epäilyksille kuin juuri nyt. Painopiste oli jossakin aivan muualla kuin meidän päivinämme. Törmäämme useammin kuin haluammekaan taloudellisiin ja korostuksellisiin epäkohtiin siinä määrin, että tuntuu parhaalta pitää etäisyyttä näihin asioihin. Ihmispalvonta on saavuttanut uskomattomat mittasuhteet, vaikka sen niin harvat enää havaitsevat.

Kun Jumalan Sana selvästi kehottaa meitä seisomaan ja nostamaan katseemme, pyrkii aina vain useampi kaatamaan meidät. Mene Markku toisen Markun kaadettavaksi, niin voima alkaa vaikuttaa sinussa! Jokin minussa vierastaa kaikkea tätä siinä määrin, että voin huonosti koko maamme puolesta. Toistakaamme se vielä kerran: Raamatussa ei ole yhtään ainoaa kohtaa positiivisessa merkityksessä, jossa ihminen olisi kaatunut taaksepäin. Kaikissa taaksepäin tapahtuneissa kaatumisissa tai horjahtamisissa on negatiivinen merkitys, kuolema! Jokaisella aidolla Jumalan kohtaamisella oli läpi koko Raamatun selvä vaikutuksensa – jokainen kaatui kasvoilleen maahan. Miksi ei kaatuminen tapahdu näin raamatullisesti, iankaikkisen Sanan mukaisesti? Sitä estää yksi ja selvä tekijä: edessä seisova saarnaaja estää kunnioittavan kaatumisen!

Miksi mieleen hiipii ajatus siitä, kenen edessä ihmiset todella kaatuvat ja kenen vaikutuksesta? Mitä useammin seuraa näitä tilaisuuksia, sitä selvemmin saarnaajan käsi suorastaan työntää rukoiltavan nurin. Mitä sisältää sekin, että aina täytyy olla takana joku toinen ihminen, joka estää kaatuvaa satuttamasta itseänsä? Tällainenko on ihmisen kohtaaminen Jumalan edessä? Eikö tämä toimenpide ja toimintatapa omalla tavallaan sido ihmistä Jumalan sijasta ihmisten vaikutukseen?

Emme kerro kaikkea tätä pilkataksemme tai vähätelläksemme joidenkin ihmisten kokemuksia. Eikö yksin se, ettei mikään Raamatun kansien sisäpuolella tue ihmisten kaatamista taaksepäin, oikeuta meitä pohtimaan ja kritisoimaan asiaa, jota Sana ei tunne? Jos ainoa puolustelumme perustuu johonkin, minkä näemme rivien välistä, on se melko heppoinen puolustus, sillä onhan kysymys iankaikkisesta elämästämme. Paavali antaa ymmärtää olevan säälittävää, jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi. En voi mitään sille, että joudun yhdistämään nämä kaksi ajatusta, sillä lukemattomat kaatujat oman todistuksensa mukaan etsivät mielihyvää, mutta en ole yhdenkään kuullut todistavan merkittävästä elämään tulleesta muutoksesta. Jos se on tullutkin, ei se ole kiinni kaatumisesta, vaan ihmisen uskosta!

Mainitessani Raamatun kannet tuli mieleeni myöskin se, kuinka paljon ihmisillä on ns. saarnaajaraamattuja, joissa on paljon tyhjää tilaa sivuilla ja yläreunassa. Mitä olemme näihin tiloihin kirjoittaneet, on yksinomaan meidän vastuullamme, eivätkä nämä muistiinpanot sido sen paremmin Jumalaa kuin ei kanssaihmisiämmekään.

Mitä meille oikeastaan jää jäljelle nykyisessä ajassa, jos kaikki todella on näin? Ei paljonkaan, kaikkeen tarjontaan nähden, hyvin vähän! Mutta kuinka paljon sitten tarvitsemme todellisuudessa? Meille riittää se, mikä riitti Mariallekin, Herramme sanojen mukaan. Haluammeko valita hyvän osan Hänen lähellään, Hänen tuntemuksessaan? Meitä varten on varattu se, mikä viisailta ja ymmärtäväisiltä jää huomioimatta. Palatkaamme lapsenmielisyyteen, lapselliseen luottamukseen, mikä on mahdollista ainoastaan unohtamalla ja panemalla pois kaikki aikuisten omat näkemykset ja korostukset. On kolme suurta asiaa, usko, toivo ja rakkaus.

Rakkautta on hyvä korostaa, mutta emme saa unohtaa toivoa. Se on meidän sisäinen lapsemme, joka luottaa Taivaalliseen Isään, tietoisena siitä, ettei Hän anna meille sen paremmin käärmettä kuin kiveäkään. Jos olemme tähän päivään asti piinanneet itseämme epäilyksiemme kanssa, niin nyt on aika varmuudella todeta ja julistaa, ettei mikään meitä tuhonnut asia ole tullut Häneltä, jonka voima on valmiina vaikuttamaan kaikkea hyvää niissä, jotka Häntä rakastavat.

En voi mitään sille, kuinka ankarasti mieltäni on pahoittanut kaikki itseäni kohdannut valheellisuus ja väärät todistukset. Minä olen vain ihminen ja koen kaiken ihmisen tavoin. ”Miksi sanot minua hyväksi, vain Jumala on hyvä!” Mitä kokeekaan Jumalamme kaiken väärän todistuksen kohteena ollessaan? Hänellä on vain hyvät ajatukset niitä kohtaan, jotka häntä rakastavat, mutta vastustajiaan kohtaan Hän on ankara Jumala, ja yhä vielä pätee, että on kauheata langeta Elävän Jumalan käsiin! Voimmeko käsittää kuinka Häntä murehduttaa epäilyksemme ja väärät uskomuksemme Hänestä, kun olemme väärien ihmisten ja väärien todistajien antaneet viedä meiltä ilmestyksen Taivaallisesta Isästämme, jolla ei ole mitään tekemistä meitä rikkovien asioiden kanssa? Me olemme sekoittaneet keskenään Jumalan ja Hänestä väärän todistuksen antaneet ihmiset.

Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, olemuksessa ja elämässä näkymätön ja Kaikkivaltias Jumala on tuonut julki todellisen olemuksensa ja asenteensa. Hän haluaa olla ainoa hallitsijamme, mutta me olemme hyväksyneet kaikenlaisia hengellisiä kuninkaita ja hallitsijoita elämäämme, koska meillä ei ole ollut rohkeutta pitää kiinni todellisesta sydämemme vakuuttuneisuudesta. Meitä suuremmat voimat ovat pyrkineet ottamaan meidät hallintaansa ja ovat siinä melkoisesti onnistuneetkin. Nyt kuitenkin on tullut aika antaa kunnia sille, jolle se todella kuuluu.

Me emme arvostele Jumalan valintaa tai Hänen palvelijoitaan, mutta meillä on suoranainen velvollisuus puuttua kaikkeen vääryyteen Jumalan valtakunnassa. Jumalan valinta ei tarkoita täydellistä koskemattomuutta, vaan meitä vaaditaan tutkimaan kaikki ja pitämään se, mikä on hyvää. Meillä on oikeus, jumalallinen valtuutus suorastaan, syödä kuin kirsikkakakkua tai kananpoikaa. Tässä olotilassamme, maallisina ihmisinä, me kohtaamme vajavaisuutta, eikä kukaan ei ole erehtymätön, ei edes suurin jumalanpalvelija. Me kohtaamme hengellistä ruokaa nauttiessamme niin kirsikankiviä kuin kananluitakin, joita ei vaadita syömään, vaan ne luonnostaan heitetään pois. Me olemme kuninkaallista sukua ja Jumalan papistoa, ja jos todella olemme kohdanneet Jumalan, tiedostamme valtavan vastuumme niin itsestämme kuin lähimmäisestämmekin.

Me seisomme tai kaadumme Herramme edessä, mutta siihen emme tarvitse ketään eteemme tai taaksemme, sillä sellainen on asemamme viime kädessä Kaikkivaltiaan Herramme edessä. Me emme voi turvata keneenkään, edes suurimpaan jumalanpalvelijaan, sillä merkitystä on vain sillä, mitä meidän syvimmässä olemuksessamme, sielussamme, on tapahtunut ja mitä se on täältä eroamisemme hetkessä. Me emme voi vedota siihen, mitä joku toinen on sanonut, vaan kysymys kuuluu niin nyt kuin viimeisellä hetkellämmekin: ”Mitä SINÄ arvelet Kristuksesta?” Ei, ei, et voi alkaa kertomaan jostakin elämässäsi suurta merkitystä omanneesta sananpalvelijasta ja hänen asenteestansa Jumalaan ja Hänen valtakuntaansa! Ehei! ”Mitä SINÄ arvelet Kristuksesta?” Kuolema ei muuta mitään. Voiko sen ymmärtää tässä elämässä? Kuolema ei todellakaan muuta mitään, muutos tapahtuu tämän elämän aikana. Kuolema on vain portti, joka siirtää meidät tuolle puolen. Menet sinne juuri sellaisena kuin olet sillä hetkellä. Pelottava, mutta samalla lohduttava ajatus. Mitä sanovat ystäväsi sinusta? Hyväksyvätkö he paikkasi tuonpuoleisessa onnessa ja autuudessa? Onko pastorisi varma pelastuksestasi loppuun asti, vai onko pelastuksesi jokin vuosikymmeniä sitten tapahtunut todellisuus?

Kääntymys ja pelastus ovat vain lähtölaukaus jollekin ylitse ymmärryksen menevälle kehitykselle, joka tapahtuu tai ei tapahdu. Todellinen uskovaisuus on projekti, kehitys, reaktiivinen voima, jatkumo. Muistelmat eivät hyödytä mitään, eivät hyvät aikomuksemme, ainoastaan elämämme todellisuus merkitsee jotakin. Elääkö Kristus Sinussa? Kristus merkitsee Voideltu. Nyt ei riitä vain jokin voitelu, jokin voideltu. Aikamme on niin täynnä voitelua, että se pursuaa kaikkialle, aikaansaaden mitä erikoisempia asioita.

Meitä on varoitettu näistä voidelluista lopun ajalla. Niitä ei ole vain jossakin ulkopuolella, vaan nyt todistettavasti niitä on oma joukkomme ollut pullollaan. Missä he ovat nyt? He eivät ole olleet yksi meistä, vaan ovat kadonneet omille teilleen. Jumalallinen voitelu on vain todellisen Pyhän Hengen vaikutuspiirissä. Pyhä Henki on Jeesuksen Kristuksen Henki, yhtä Hänen kanssaan. Henki ottaa Hänen omastaan ja jakaa meille. Erilaiset voimavaikutukset ja siunaukset merkitsevät jotakin vain yhteydessä Herramme Jeesuksen Kristuksen kanssa. Näennäinen Pyhän Hengen voima erillään Herramme persoonasta ja olemuksesta on suurta petosta ja vaikutukseltaan vain samaa kuin sade, joka lankeaa taivaalta niin vehnälle kuin rikkaruohoillekin. Rikkaruoho kiittää sateesta vehnän lailla, mutta sen paremmin kiitos kuin muukaan asia ei tee rikkaruohosta vehnää.

Eksytys on tänään niin suuri, että jos olisi mahdollista, valitutkin eksytettäisiin. Jos etsimme suuria joukkoja, eksymme väistämättä. Jos etsimme suurta miestä tai naista, eksymme varmasti. Jos etsimme mielihyvää ja erikoisia kokemuksia, saamme niitä aivan varmasti, mutta eksymme! Jäljelle jää vain yksi mitä etsiä: ”Missä on Elian Jumala? Missä on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala? Missä on elävien Jumala, missä on minun Jumalani?” Hän on yhä vielä Sanassaan. Ei rivien välissä, ei meidän selityksissämme, vaan aivan yksinkertaisesti Sanassaan. Sana tuli lihaksi, se halajaa tulla lihaksi myöskin meissä. Minä uskon, että se on tullut lihaksi minussa, mutta silti minun on kilvoiteltava joka päivä viimeiseen hetkeen asti, joka on iankaikkinen, loppumattomuuden, autuuden hetki. Me tarvitsemme uskoa, toivoa vähintään yhtä paljon, rakkaudesta puhumattakaan. Toivomme perustuu oikeaan ymmärrykseen Taivaallisesta Isästämme. Unohtakaamme kaikki väärämieliset Luvatun Maan vakoojat, jotka ovat saaneet mielemme sekaisiksi ja vieneet meiltä aidon toivon!

Markku Vuori