SOKEA JA ALASTON

”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava!”
Paras kuva nykyisestä seurakunnallisesta tilanteesta on Laodikean seurakunta. Mikään yhteisö ei poikkea tästä tilasta kokonaisuudessaan. Kaikissa piireissä on pieniä ryhmiä, jotka eivät ole tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen, mutta kenelläkään ei näytä olevan ratkaisevaa ohjetta merkittävämmän muutoksen syntymiseksi.
Mitä enemmän hengellistä tietoa ihmiset ovat kuluneina vuosina ja vuosikymmeninä saaneet, sitä voimakkaampi tuntuu heillä olevan usko ja tietoisuus omasta asemastaan tämän ajan kristikunnassa ja siten myös Jumalan edessä. Aivan ilmiömäisesti kaikessa edelläkävijänä voidaan nähdä helluntaiseurakunnat, joiden tilaisuuksissa esiinnytään kaikkein iloisimmin ja varmimmin. Nämä ihmiset näyttävät voivan paremmin kuin monen muun yhteisön jäsenet.
Mutta mikä on todella mitta todelliselle hengelliselle asemalle, kun kaiken kaikkiaan hengellisyys näyttää olevan jatkuvassa taantumassa, ainakin eurooppalaisissa maissa? Useimmat kirkkokunnat menettävät jatkuvasti jäseniään siinä määrin, että seurakuntien tiloja joudutaan vuokraamaan toisten ryhmittymien kokouksille, joskus vastoin perinteisiä näkemyksiä. Monet kirkkorakennukset tuottavat niin paljon kuluja, että aivan lähitulevaisuudessa osa niistä on pakko myydä. Tästä huolimatta oikeastaan kaikki suunnat jatkavat niin kuin ovat tehneet kautta vuosikymmenien. Kokouksia johdetaan riemullinen ilme kasvoilla, ja mitä puhujanlavalta esitetään, sen mukaisesti jokainen kuulija uskoo olevansa velvollinen olemaan mukana.
Kaikki riippuu oikeastaan siitä, mihin mitäkin asiaa verrataan. Inhimillinen arvostelu ei kuulu näiden kirjoitustemme piiriin, sillä haluamme pitää esillä yksinomaan jumalallista näkökulmaa. Kaikkialla ollaan periaatteessa sitä mieltä, että elämme aivan lopunajassa. Siitä huolimatta kuulee joidenkin suusta lausumia, joiden mukaan elämä saattaa jatkua totutun mukaisesti jopa tuhansia vuosia. Tämä osoittaa sen, että keskuudessamme on suorastaan umpisokeita hengellisiä näkemyksiä ja siten ihmisiäkin. Oman todistuksensa mukaan näiden ajatusten esittäjät ovat luopuneet aikanaan puolustamastaan uskosta, sillä muutos muutaman kymmenen vuoden aikana on niin valtava, että voimme varmuudella todeta, että 1960-luvun lopulla alkanut taantuma ja hengellinen lamautuminen on suorastaan sokaissut ihmiset päivittäiselle kehitykselle. Muutos on niin konkreettinen ja selvä, että sen luulisi puhuttelevan laajempiakin piirejä, mutta näin ei ole.
Lähetystyö on siinä määrin kesken, että monet lepäävät uskomuksessa, ettei Herra voi tulla ennen kuin vielä lukemattomat kieliryhmät on saavutettu. Mihin asti tällä alueella tullaan pääsemään, ei ole ihmisen asia. Käsky on selvä ja koskee kaikkien ihmisten saavuttamista. Me emme siis voi määritellä aikaa eikä hetkeä, vaan meidän tulee toimia saamamme käskyn mukaisesti, eli meidän tulee pyrkiä tekemään kaikki kansat Herramme opetuslapsiksi. Mitä tämä käsky yksityiskohdissaan sisältää, sitä ei tiedä yksikään ihminen. Aivan kuten käsky kuuluu: olkaa täydelliset, niin kuin teidän Taivaallinen Isännekin on, on meidät asetettu kilparadalle, jonka tarkkoja sääntöjä kokonaisuudessaan emme elämämme aikana pääse näkemään, jotta jokapäiväinen kilvoittelu jatkuisi loppuun asti.
Tavoitteena ei ole tyytyväisyyden saavuttaminen, niin kuin jotkut luulevat. Varoituksena palaa punaisena loisteena edessämme Ilmestyskirjan vakava teksti: ” Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit.”
Tämän ajan uskonnollinen maailma uskoo jo saavuttaneensa turvallisen aseman iankaikkisuuden edessä. Sen todistavat lukemattomat esimerkit joita voimme seurata ennen kaikkea nykyisen teknologian avulla. Ei kuitenkaan tarvita modernia tekniikkaa ja valaisulaitteita paljastamaan vallitsevia epäkohtia, jotka eivät suinkaan ole salassa uskovaisia tarkkailevalta maailmalta. Maailman olisi kautta aikojen tullut nähdä jumalanlasten välinen rakkaus, joka on tarkoitettu mielenkiinnon herättämiseksi ja puoleensa vetämiseksi, mutta täydellisenä vastakohtana on tullut esiin vain uskonnollista politiikkaa, jossa ei kaihdeta mitään keinoja puolueiden välillä. Mitä näkyvämpi ristiriita, sitä selvemmin voi riemukulkueen ohi marssiessa havaita nykyajan ”keisareilla” ja vähempiarvollisillakin uusi vaatetus, joka päästää paljaat takapuolet vilkkumaan siinä määrin, että tulee suorastaan paha olo!
Kautta ihmiskunnan historian yleisesti on alastomuus nähty ainakin sivistyneissä maissa sopimattomana asiana. Euroopassa on ollut erilaisia aikakausia, joiden aikana erityisesti naisen pukeutumiseen on suhtauduttu vaihtelevasti. Kuusikymmenluvulla hameet olivat huomattavan lyhyitä, välillä taas pidempiä. On kuitenkin selvä suuntaus vapaampaan moraaliin päin, niin että ollaan kaikin tavoin tultu kohti suoranaista alastomuuden ihannointia. Alastomuutta ei enää pidetä sopimattomana hengellisin perustein, niin että monien piirien mielestä se on osa sivistyneen maailman imagoa. Jos alastomuudelle onnistutaan löytämään protestipohjainen perustelu, ei minkäänlaisia rajoja näytä olevan!
Raamatun kanta on kuitenkin aina ollut sama aikakaudesta riippumatta. Juuri tuossa ilmestyskirjan kohdassa puhutaan tästä ajasta, jossa ihmiset mielestään toimivat oikein ja ovat pukeutuneetkin asianmukaisesti. Mutta henkisesti ajatellen ihmiset ovat alastomia itse sitä ollenkaan tajuamatta. Jos menneinä vuosikymmeninä ja vuosina joku meni kylmänä aikana alasti kadulle, pidätettiin hänet sairaana. Nyt häntä pidetään ainoastaan erikoisena tai persoonallisena!
Seurakunta yleisesti ottaen ei enää puutu tällaisiin asioihin, koska niihin on suorastaan totuttu. Ihmiset ovat alkaneet arvioida kaikkea järkiperäisesti, hyläten oikeastaan kaiken hengellisen tarkastelupohjan. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu hengellisen elämän taantumuksesta. Mikä ennen oli syntiä, on nyt ajanmukaista. Ihmisiä ei sovi moittia tässä modernissa aikakaudessa, sillä on tärkeätä pyrkiä säilyttämään ainakin jonkinasteinen kunnioitus yhteiskunnan silmissä. Parannussaarnaa ei voida enää edes ajatella johonkin vähänkin tunnetumpaan yhteisöön, sillä ihmiset saattaisivat käsittää sen väärin ja lähteä pois seurakunnasta. Seurakunnalta on aina puuttunut oikeanlainen suvaitsevaisuus, ja kun nyt suvaitsevaisuus viimeinkin on tullut jäädäkseen kirkollisiin piireihin, perustuu se totaalisen vääriin kriteereihin!
Kun ihmisessä syntyy kaipaus johonkin todelliseen, johonkin parempaan, ei tuo kaipaus tyydy vain selityksiin, vaan se kaipaa konkreettista pintaa, todellisuuden kohtaamista kaivatulla alueella. ”Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa”, kuulimme vuosikausien ajan. Missä on huuto, siellä on myöskin syvyys vastauksen antamiseksi. Tämän ajan keisareiden uusien vaatteiden aikakaudella on helppo turhautua ja tyytyä vallitseviin olosuhteisiin. Mutta joka todella on maistanut että Herra on hyvä ja järkevä Jumala, ei voi tyytyä sellaisiin kompromisseihin, mitä tämän ajan uskovainen yleisesti tekee. Miksi joku ei näe korostamiamme asioita? Koska häntä ei kiinnosta syventyä lukemaan Jumalan Sanaa tietääksensä todella, mitä tarkoittaa jokaisesta Jumalan Sanasta eläminen!
Suurin osa nykyään tarjolla olevasta kristillisyydestä perustuu juuri hengelliseen sokeuteen ja siten toiveikkuuteen, jolla ei ole pohjaa todellisessa Jumalan Sanassa. Ihminen uskottelee itselleen ja toisille sen, mitä hänen sisimpänsä kaipaa, pettäen siten kaikkia. Todellinen kaipaus parempaan tarvitsee todellisuuspohjan, mikä hengellisellä alueella on ainoastaan Jumalan Sanassa.
Jumalan Sanaa ei ole annettu meille minkäänlaisten todisteiden antamiseksi vihamielisille henkivalloille, joiden olemassaolo nykyään halutaan niin laajasti kieltää. Pelottaakin ajatella niitä muutamia tilanteita, joissa uskovainen on uhmakkaasti todennut, että nyt hän antaa sielunvihollisen kuulla kunniansa! Tästä on selvä varoitus Juudan kirjeessä: ”Yhtäkaikki nämä uneksijat samoin saastuttavat lihan; he halveksivat herrautta, herjaavat kirkkauden henkiolentoja. Mutta ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: "Rangaiskoon sinua Herra!"
Sama tulee aivan konkreettisesti esiin Herramme erämaassa oleskelun yhteydessä, vaikka sitä ei niin helposti havaitsekaan. ”Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi!” Hänellä oli nälkä, josta meillä ei ole pienintäkään käsitystä, mutta siitä huolimatta Hän tiesi millaisessa tilanteessa oli. Hän tiesi kuka oli ja mitä oli; Hänellä ei ollut pienintäkään tarvetta todistaa jotakin suurimmalle vihollisellensa. Hänen henkilökohtaiset tarpeensa eivät olleet tässä tilanteessa merkittävät; hän näki lävitse koko tämän tilanteen luoman vastakkainasettelun. Hän tiesi asemansa ja siksi Hänellä ei ollut tarvetta mahtipontiseen vastaukseen, saati sitten jollakin tavalla herjaavaan tuomioon.
Mikä kaikessa ehkä on merkittävintä ja tärkeintä meidän kannaltamme on se, että vihollinen jokaisessa lähentymisessään käytti lainauksia Jumalan Sanasta. Ne olivat kuitenkin väärässä paikassa ja väärälle kohteelle osoitetut. Vastaavaa joudumme todellisina uskovaisina kohtaamaan koko elämämme ajan, vahinkonamme vain se, ettei meillä tässä kohden ole samaa mieltä Herramme kanssa. Jos olet… jos… Jos minä olen jumalan lapsi ja haluan noudattaa Hänen Sanaansa, ei minullakaan ole tarvetta osoittaa viholliselle jotakin, koska minä tiedän olevani lupauksen lapsi Aabrahamin jälkeläisyyden kautta! Minä olen Iisakin tavoin lupausten perijä!
Paavali tuo meille selvästi esiin sen kamppailuaseman, jossa meitä haastetaan osoittamaan jotakin: ”…koska te etsitte todistetta siitä, että minussa puhuu Kristus, joka ei ole heikko teitä kohtaan, vaan on teissä voimallinen.” (2.Kor.13). Menneinä vuosina olimme mitä hurjimpien väitteiden ja kaikenlaisten syytösten kohteena siinä määrin, että vielä tänäänkin taistelemme kohtuutonta selviytymiskamppailua. Emme aikanaan pystyneet tyydyttämään ihmisten asettamia vaatimuksia ja haasteita, koska he kokivat omaavansa jotakin sellaista, minkä he meidän kohdaltamme halusivat kieltää. Me emme pystyneet, emmekä onneksi halunneetkaan, osallistua vihollisen haasteisiin emmekä kyenneet muuttamaan kiviä leiviksi. Sitä vastoin vihollisemme tekivät kaikkensa muuttaakseen leipämme kiviksi! Jumalan varjeluksesta näyttämisen intoa ei meille suotukaan, joten muut saivat marssia omissa riemukulkueissaan ”tallatessaan vihollisen valtaa”. Aika on ikävä kyllä näyttänyt, ettei tämä voittokulku sittenkään tainnut olla todellista, koska vihollisen voittaneet taisivatkin olla vihollisen asialla!
Yksi asia on tänä päivänä selvempi kuin milloinkaan aikaisemmin, etenkin eilisen puhelinkeskustelun jälkeen erään sisaren kanssa. Me emme koskaan, emmekä nytkään, ole suhtautuneet kyllin vakavasti valehtelemiseen ja valheisiin! Hän, joka halajaa totuutta salatuimpaan asti, on antanut mitä vakavimmat varoitukset tältä alueelta. Jo pelkällä hakusanalla ”valhe” löytyy 96 kohtaa Raamattuohjelmalla. Vakavimmat varoitukset ovat kuitenkin Ilmestyskirjassa: ”Nämä ovat ostetut ihmisistä esikoiseksi Jumalalle ja Karitsalle, eikä heidän suussaan ole valhetta havaittu; he ovat tahrattomat.” (Ilm.14)
”Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema.” (Ilm.21)
”Ulkopuolella ovat koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät.” (Ilm.22).
Pankaamme merkille millaisia asioita mainitaan valheen rinnalla! Meidän tehtävämme on panna pois paha seurakunnan keskuudesta. Tuomio jää Jumalalle, mutta meidän tulee arvioida kaikki asiat Sanan pohjalta ja toimia sen mukaisesti. Valehteleeko ihminen tahallaan vaiko jostakin muusta syystä, jää ikuisuuskysymykseksi ihmisen kannalta. Meille on jatkuvasti vakuutettu ihmisten parasta tahtoa mitä merkittävimpien ja kauheimpien valheiden kohdalla. Me olemme olleet sinisilmäisiä ja suorastaan lepsuja monien vakavien rikosten kohdalla. Perustekijä, joka on tuhonnut luottamuksen ja keskinäisen rakkauden, veljellisen yhteyden, on aina ollut jonkinasteinen valhe tai väärällä tavalla esitetty totuus, valkoinen valhe. Pyhän Hengen arvovallalla voin vakuuttaa, että kaikki valheet ovat kauhistus Jumalan silmissä!
Nämä asiat ovat niitä, jotka pidättelevät Jumalan siunauksia yltämme, koska emme ole olleet halukkaita noudattamaan sitä äärettömän selvää linjaa ja Sanan tietä, jonka Jumalan lähettämä mies asetti eteemme. Jos emme koko olemuksellamme ole valmiita asettumaan valhetta vastaan Jumalan Sanan puolella, on meidän turha odottaa Jumalan asioihin puuttumista!
Tiedän monen ajatukset tässä kohden. Useissa tapauksissa on kysymys sanasta toisen sanaa vastaan. Mutta mitä todistaa itse elämä ja nykyinen tilanne? Ei ole kysymys väärinkäsityksistä tai inhimillisistä puutteista, vaan väärästä asenteesta konfliktitilanteissa. Me emme oikeastaan koskaan ole ottaneet Jumalan Sanaa ja Hänen Henkeänsä tilanteiden selvittelyyn mukaan, vaan lähes aina on jokin inhimillinen, arvovaltaan perustuva seikka ollut päätöstemme takana. Tästä voisimme antaa lukuisia esimerkkejä, mutta se ei ole hedelmällistä.
Oikeastaan tulisi aika usein korostaa vastuullisuuttamme Elämän Tien kulkijoina. Jokainen ihminen on tärkeä niin Jumalan kuin meidänkin silmissämme, mutta vastuumme ei koske vain hyviä asioita, vaan pahojen kohdalla asenteillamme on vieläkin suurempi merkitys. Rakkaus peittää ehkä kaiken, mutta usein ei peittäminen ole rakkautta vaan vastuuntunnottomuutta. Peittäminen ei ehkä koske sitä mitä me ajattelemme. Se puhuu enemmänkin meidän asenteestamme ihmisiin, joille meidän tulee antaa anteeksi heidän väärät tekonsa. Veri voi peittää vain tunnustetut ja katumuksen alaiset asiat! Millä ja miten me peitämme ja olemme peittäneet kaiken sen vääryyden, mitä menneinä vuosikymmeninä on tehty, on kerran kohtaava meitä, osittain jo tässä ajassa ja viimeistään lopullisesti viimeisellä tuomiolla!
”Sillä ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi. Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta.” (Matt.10) ”Sillä ei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon.” (Luuk.8)
Me tahdomme kestää, ei ainoastaan ihmisten, vaan ennen kaikkea Herran edessä. Kaikki on paljasta Hänelle, eikä mikään pysy Häneltä salassa. Me emme ehkä ole syyllistyneet suoranaiseen valehteluun, mutta vanhurskaus tarkoittaa paljon enempää kuin mitä moni on halukas uskomaan. Jo kymmeneen käskyyn sisältyy Jumalan selvä tahto koskien elämäämme muiden ihmisten keskellä. Ei sanota: ”Älä valehtele!”, vaan ”Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.” Tämä tekee asiasta paljon monipuolisemman kuin pelkkä kielto valehtelemisesta. Meidän todistuksemme Herrasta tulee perustua vain siihen, mitä Hän todella on, minkä todistuksen Hän on antanut itsestään Sanassaan. Samoin tulee olla meidän keskinäisissä suhteissamme, eikä meidän tule sanoa mitään lähimmäisestämme, ennen kuin olemme täysin varmoja sanojemme oikeutuksesta. Eli pienimmässäkin epävarmuudessa meidän on syytä pitää suumme kiinni ja tarkoin vartioida jopa ajatuksiamme. Me olemme ihmisiä ja vajavaisia, puutteellisia, ja siksi kaikki pidemmälle menevä arvostelu ja pohdiskelu tulee rajata, jottemme joutuisi vastaamaan väärän todistajan paikalla. Vain Jumala tuntee ihmisten sydämet. Me useimmiten erehdymme varmoiltakin tuntuvissa mielipiteissämme. Väärää todistusta on kaikki, mikä ei perustu kokonaisuuteen. Irralliset asiat ja pinnalliset johtopäätökset eivät kuulu jumalanvaltakuntaan.
Jokin tänään kohtaamani seikka sai minut ajattelemaan menneitä vuosia. Erikoisesti nousi esiin ajatuksissani sana ”outoa”. Outoja asioita mahtuu kokemuspiiriini aivan tavaton määrä. En usko niitä etsineeni tai halunneeni, vaan yksinkertaisesti minua on johdettu teitä, joilla pakosta olen joutunut kohtaamaan ne. Osa asioista hiukan hymyilyttää, mutta suurin osa on tuottanut ja tuottaa mieliharmia. Erikoisesti nousee mieleeni eräs kohtaaminen Tampereella ehkä joskus kuusikymmenluvun lopulla. Vierailimme jossakin pienessä seurakunnassa, jossa oli aika hurja meno päällä. Kysymys ei ollut jostakin nuorisoporukasta, vaan mielikuvaan mahtuu vain varttuneita ihmisiä. Loppuelämäkseni jäi mielikuva tyhjistä tynnyreistä, jotka kolisevat eniten. Aina kun joku esittää ajatuksen tynnyreistä, tulee tuo hetki mieleen, vaikka siitä on niin tavattoman kauan.
Minut on tahtomattani ja tietämättäni melko usein saatettu vastaavanlaisiin tilanteisiin, joiden jälkimakukin on suorastaan sekava. Mistä se johtunee, mutta joissakin piireissä hengellisyyden ja jumalisuuden mittana on mahdollisimman suuri ääni, vaikka kaikkien mielessä täytyy olla jonkinlainen kuva siitäkin, kuinka Elia kohtasi Herran. Todellista Herran kohtaamista edelsi useampi selvästi havaittava tapahtuma, mutta Hän oli mukana vasta hiljaisessa tuulenhyminässä!
Outoa, todella outoa, kaikki meluisa ja hyvin äänekäs jumalanpalvelus! Vierailen melko usein vuoden mittaan paikallisissa helluntaiseurakunnan kokouksissa. Joka kerta kohtaan saman ajatuksen sisimmässäni: ”Minulla ja Jumalallani on yksi yhteinen piirre!” Mikä se on? Meille kummallekaan ei tarvitse huutaa, sillä kummallakin on täysi kuulo tallella!
Useamman kerran olen joutunut tekemään korvatulpat kostutetusta paperinenäliinasta voidakseni istua hengellisessä kokouksessa loppuun asti. Eräässä kotikokouksessa naiset huusivat siinä määrin että useampi mies ja lapsi pitivät sormia korvissaan. Minua suorastaan sattui päähän, mutta en kehdannut tuolloin tehdä korvatulppia. Käsien kohottaminen tuntui olevan tärkein asia tuossa tilaisuudessa.
Jatkuva toisto, tietty rytmi, äänekkyys, ovat tekijöitä joiden avulla kuka tahansa ihminen voi saattaa itsensä jonkinlaiseen transsiin, itsehypnoosiin. Ihminen ei tällaisissa tilanteissa löydä itseään, ei lähesty omaa persoonaansa, vaan päinvastoin irtoaa todellisesta minuudestaan, avautuu voimille, joista meillä ei ole perusteellista tietoa. Kaikki tekijät ovat selvästi vieraita todelliselle hengelliselle kokemukselle. Ihmiset koskettavat jotakin, siirtyvät jonkinlaiseen toiseen ulottuvaisuuteen, joka kuitenkin on selvästi vieras Sanan tarkoittamalle jumalakokemukselle. Tulee mieleen Herran varoitus, ettei monisanaisuus ole Hänelle ollenkaan mieleen. Olen usein ajatellut, että ajatuksessani samankaltaisuudessa Herran kanssa kuulomme suhteen, on syvyyttä jota ei heti pane merkille. Jos kerran Herralle ei tarvitse huutaa ja käyttää monia sanoja, kertoo se meille jotakin Hänen todellisesta olemuksestaan. Äänemme ei kanna avaruuteen, ei edes pilviin asti. Yhteytemme Herraan ei siis perustu kovaan ääneemme tai valtavaan määrään valikoituja sanoja. Herra Sanansa mukaan kuulee huokauksemmekin, Hän tietää tarpeemme ennen kuin edes huudamme Hänen puoleensa. Käsite huutaa ei tarkoita äänenvoimakkuutta vaan sydämemme todellista asennetta vakavissa tilanteissa. Miksi sitten niin vähäinen energia ja ääni riittää jumalayhteyteen? Monen Jumala on vain korkeuksissa, kaukana meistä. Suuri osa ihmisistä on totaalisesti kadottanut näkemyksen Pyhän Hengen vaikuttamasta Herran läsnäolosta meissä itsessämme. Meissä asuva Jeesus ja Isä tuntuvat jossakin vaiheessa todella hienolta ja koskettavalta ajatukselta, mutta miksi se niin usein ja helposti karkotetaan hengellisestä mielestä? Koska ihminen omassa ominaisuudessaan haluaa olla sittenkin riippumaton ja vapaa toimimaan omien hengellisyyksiensä mukaisesti! Kaikkinäkevä Jumala tuntuu melko pelottavalta etenkin tilanteissa, joissa tehdään vääryyttä lähimmäiselle, saati sitten että tämä Jumala asuisi meissä ja näkisi vieläkin lähempää kaiken! Usealle on siis huutoetäisyydellä oleva jumalaolemus paljon sopivampi kuin Raamatun kuvaama yhteys Luojaamme!
Tällainen ajattelu on todella yleistä, mutta todella vaarallista. ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee!” Kysymys ei ole kehollisesta sydämestämme, vaan meidän perusolemuksemme ytimestä, jonka hallinta ratkaisee koko elämämme suunnan ja päämäärän. Ei riitä vain tietynlainen tunnustus, ei edes se, jos pidämme totena sitä mitä Jumala erikoisella tavalla on tehnyt ja tekee meidän ajassamme. Ei riitä se, että pidämme totena jonkun merkittävän jumalanpalvelijan tehtävää. Jumalan silmissä pätee vain se, että välillemme on muodostunut yhteys, joka tunnustetaan molemmilla puolilla! Ei riitä edes Jumalan Sanan lukeminen ja sen totena pitäminen, vaan oikein käsitettynä se merkitsee saman Sanan tulemista elämäksi meissä, eli me olemme täydellisesti yhtä Sanan kanssa.
Kun ajan lopussa Sana palaa Herran luokse suoritettuaan tehtävänsä, siirrymme mekin pakosta sen mukana Herran luokse. Ei ole kysymys teatterista eikä näyttelemisestä, vaan todellisesta samaistumisesta kuulemamme kanssa.
Tämä kirjoitus on ollut tietokoneeni kovalevyllä toukokuun puolesta välistä lähtien. Olin jo aivan unohtanut sen, enkä usko lähettäneeni sitä kenellekään. Jatkan nyt siitä mihin tuolloin jäimme.
Elämä ei viimeisinä vuosina ole ollut helppoa sen paremmin minulle kuin ei useimmille ystävillenikään. Toistuvasti voin todistaa samaa kuin veljemme Paavali, joka totesi sydämellään olevan ainainen kipu ja murhe. Pyrin kulkemaan avoimin silmin ja korvin, joista Herramme on tehnyt minulle itseäni murehduttavan avoimet ja tarkat. Erilaiset viestit ja kohtaamiset tuottavat suurta surua, sillä jollakin tavoin, sanoaksemme asian lyhyesti, on eräänlainen luovuttamisen henki valtaamassa entistä suurempaa alaa uskovaistenkin keskuudessa.
Kaiken ahdistuksen ja jopa pitkästymisenkin keskellä lohtua elämääni tuo rakkauteni kauniiseen, melodiseen musiikkiin. En kuuntele pelkästään melodiaa ja katsele esittäjiä, vaan kaikki kaunis musiikki, etenkin erikokoisten ryhmien esittämänä, puhuttelee minua kaiken iloisen kokemuksen keskellä omalla tavallaan. Miksi, miksi ja miksi, ei todellinen Jumalan Seurakunta ole oikeastaan missään suhteessa kykenevä asettumaan yhteen, marssimaan samassa tahdissa ja soittamaan samaa sävelmää? Erikoinen kokemus oli seurata Ranskan itsenäisyyspäivän paraatia, jota televisioitiin noin kahden tunnin ajan. Erilaiset joukko-osastot armeijasta ja palokunnista ja poliisista marssivat musiikin mukaan aivan uskomattomalla tarkkuudella ja täsmällisyydellä, niin että ajoittain itkin selvää itkua ajatellen erikoisesti niitä piirejä, joiden parissa olen ollut viimeisten vuosikymmenien aikana. Olisiko millään tavalla mahdollista kuvata jotakin samankaltaista meidän keskuudestamme? Mieleeni tulee vain hyvin ironisia kuvia sekavasta ja kurittomasta ryhmästä, joka puolelta toiseen horjuen ja mitä erilaisimpia rumpuja tai suuria torvia äänekkäästi soittaen kilpailevat suurimmasta äänestä ja näkyvimmästä paikasta paraatikulkueessa. Yhtään yhteistä laulua ei löydy, vaan itse kukin karjuu ilman selvää melodiaa omia sävellyksiään, niin ettei synny minkäänlaista kokonaisuutta.
Millaisen kuvan olemmekaan antaneet maailmalle siitä, minkä tulisi olla kalleinta ja merkittävintä niin omalle kuin toistenkin elämälle! Me olemme tulleet naurun ja pilkan kohteeksi erilaisine kiistoinemme ja eripuraisuuksinemme!
Vähemmän kuin koskaan aikaisemmin olen halukas mainitsemaan erilaisia ryhmiä tai henkilöitä, lukuun ottamatta aivan tunnettuja uskonnollisia ryhmittymiä, joiden tilanne on kaikkien nähtävissä. Olen nyt odottanut yli kymmenen vuoden ajan jonkinlaista muutosta tiettyihin asioihin, jotka niin merkittävästi ovat vaikuttaneet itseni ja läheisteni elämään. On tullut aika, jolloin minulla on jo oikeus todeta, ettei ole enää kysymys sanasta toista vastaan, vaan jo pelkkä todellisuus näin monen vuoden jälkeen todistaa selvääkin selvemmin, mistä todella on kysymys. Me todellakin elämme Laodikean ajassa, jossa penseys ja vääryys ovat vallanneet sellaisiakin alueita, joille niiden emme milloinkaan olisi voineet uskoa ulottuvan. Kaikkein itsevarmimpia asemastaan eivät ole helluntailaiset, vaan tietyt ryhmät, jotka kautta vuosien ovat uskoneet olevansa aivan erikoisessa asemassa tiettyjä asioita luettuaan ja kuultuaan. Koko Raamatun lävitse kulkee yhtenä punaisena, paksuna lankana sen todistus siitä, että pelkkä kuuleminen ja lukeminen eivät riitä. Emme milloinkaan pysty korostamaan tätä liiaksi. Etenkin ranskankielinen Raamattuni toistuvasti käyttää käsitettä: …joka panee täytäntöön … joka käytännössä toteuttaa!
Muistutan suoranaisesta näystäni, josta kerroin kautta vuosikymmenien. Siinä tuntemani ja tuntemattomatkin ihmiset kulkivat ympäri maata ja maapalloa kädessään vaihtelevan kokoinen kori, joka oli täynnä ”hengellistä ruokaa”, ennen kaikkea leipää. Mutta miksi nuo korit haisivat niin pahalta, miksi niistä valui koko ajan jotakin pahanhajuista, tummaa nestettä? Tätä ruokaa tarjottiin äänekkäästi kaikelle kansalle, ihmetellen suurta vastusta ja paheksuvia ilmeitä. Miksi ei tuo ”hengellinen ruoka” kelvannut sen useammalle! Yksi merkittävimmistä syistä perustui kai tuon julistajan olemukseen, joka todisti hänen julistamaansa vastaan. ”Minulla on hengellistä ruokaa, leipää, hedelmiä, kaikkea mahdollista, Herra on paljastanut minulle Sanansa, ja olen saanut nauttia sellaista hengellistä ruokaa, jota ei ennen ole sellaisessa määrin ollut saatavissa! Tulkaa ja nauttikaa siitä!”
Miksi ei tuo ruoka herättänyt eikä herätä tänäänkään ihmisen mielenkiintoa? Koska sen tarjoaja on kuin muumio, luuranko, todella sairaan näköinen, selvästikin nälkiintynyt! Kysymys on siksi koko ajan kuulunut: ”Jos sinun korisi kerran on täynnä ruokaa, miksi et ole ajallaan syönyt sitä itse, vaan nyt kaikki näyttää pilaantuneen ja ympärilläsi on kauhistuttava hajupiiri, joka estää tulemasta lähellesi?”
Aikaan Jumala ruokki kansaansa erämaassa mannalla, jota kunakin päivänä tuli kerätä tietty määrä. Se ei säilynyt seuraavaksi päiväksi. Samoin on tämän päivän hengellisen ruuan suhteen. Sitä ei voi varastoida, kerätä näyttämistarkoituksessa erilaisiin ja erikokoisiin koreihin, vaan se on tarkoitettu itse kunkin nautittavaksi, hengelliseksi ravinnoksi päivittäin. ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” ”Ei ihminen elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee!” Ei ihminen elä varastostaan, vaikka se olisi kuinka suuri, vaan ainoastaan syömästään ravinnosta. ”Heidän kuulemansa Sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut kuulijoihinsa!”
Ihmiset ovat tehneet omat päätöksensä, jo mahdollisesti kymmeniä vuosia sitten. Muutoksen halukkuutta ei tunnu olevan, koska eräät ovat hylänneet minut ja läheiseni siinä määrin, ettei yli kymmeneen vuoteen ole ollut tahtoa pitää yhteyttä. Yhä kaikuu korvissani vastaus kysymykseeni virheistäni ja rikoksistani: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!” Yhä uudelleen kuulen kehotuksen unohtaa kaikki mennyt, ja olenkin sen tietyssä määrin tehnyt. Siitä huolimatta sydämessäni on suuri kipu ja murhe monien ihmisten puolesta, jotka eivät ole rakastuneet totuuteen, vaan ovat asettuneet vääryyden ja valheen käytettäviksi siinä määrin, että suoranainen vihan ilmapiiri on selvästi havaittavissa.
En kirjoita tätä itseni tähden, vaan niiden tähden, jotka kaiken tämän nähtyään eivät ole saaneet samanlaista armoa kohdalleen kuin kirjoittaja. Kuinka monet itkevätkään päivittäin yksinäisyyttään kaiken sen jälkeen, mitä aikanaan saimme kokea yhdessä! Pettymys on tavattoman suuri monien keskellä, ja emme voi syyttää näitä ihmisiä heidän masennuksestaan, jota Herramme ei milloinkaan ole halunnut: ”Koska olette valheella murehduttaneet vanhurskaan sydämen, vaikka minä en tahtonut häntä murehduttaa, ja olette vahvistaneet jumalattoman käsiä, ettei hän kääntyisi pahalta tieltänsä ja saisi elää, sentähden ette enää saa petosnäkyjä nähdä ettekä ennustella ennustelujanne, vaan minä pelastan kansani teidän käsistänne; ja te tulette tietämään, että minä olen Herra.” (Hes.13)
Murhe ja pettymys hengellisellä alueella on kautta aikojen selitetty koettelemukseksi, joka selvästi kuuluu uskovaisen elämään. Kaikki on hengellistetty suorastaan törkeällä tavalla, ajattelematta ollenkaan ihmisen todellista olemusta. Me emme ole vain joitakin henkiolentoja, vaan kehollisia olemuksia, jotka tarvitsevat tietyn määrän ymmärtämystä, läheisyyttä ja rakkautta. Menneinä vuosikymmeninä on kuitenkin keskitytty vain ns. hengellisyyteen, hoidettu ihmissuhteita hengellisyyden varjolla, niin että itse ihminen on unohtunut. Miten tämä voi olla mahdollista? Jumalan tahto ja Hänen olemuksensa on selvääkin selvemmin tehty meille tiettäväksi. Meille on kuulunut selvä kutsu palata takaisin Raamattuun, niin että hylkäisimme omat, hajottavat näkemyksemme, ja kulkisimme yhdessä veljinä ja sisarina. Vain harva on kuitenkin ollut valmis hylkäämään omat rajalliset, kirkkokunnalliset ajatukset. Uusi tieto, uusi näkemys Raamatun auktoriteetista on hukutettu omakohtaisiin selityksiin ja uniin ja profetioihin, joilla ei ole mitään tekemistä Raamatun kokonaistodistuksen kanssa. Veljellinen ja sisarellinen rakkaus on jäänyt vain tavoitteeksi, jota ei todellisuudessa olekaan haluttu saavuttaa. Miksi? Itse kullekin on oma kunnia ja maine ollut niin tärkeää, että on yhä uudelleen toteutunut sama kuin kautta koko pelastushistorian. Ei ole ajateltu Jumalan kunniaa ja Hänen tahtoaan, vaan sopivan irrallisena Hengen vaikutuksesta on omatunto rauhoitettu omilla epäraamatullisilla näkemyksillä.
Joudun joskus jopa päivittäin ajattelemaan sitä profetiaa, jonka aikanaan sain kuulla Kangasniemen vapaakirkossa. Sen mukaan Jumalalla olisi minulle tehtävä, jossa tulisin olemaan aivan yksin, ei edes vaimoni olisi siinä mukana. Aikanaan minun oli vaikea uskoa koko asiaan, mutta nyt vuosien kokemus ja käytäntö vääjäämättä pyrkivät todistamaan tuon profetian todelliseksi. Mutta mikä on tällainen tehtävä, joka siinä määrin tuottaa tuskaa ja joskus jopa epätoivoa? Oman näkemykseni mukaisesti en ole saavuttanut mitään niin selvää ja todellista, että voisin ottaa tämän tehtävän esiin laajemmalti tai useammin. Jokin kuitenkin sisimmässäni on alkanut puhua entistä selvemmin ja lohduttavammin. Niin kuin usein olen voinut Jumalan armosta todistaa, ei milloinkaan elämäni aikana vuoden 1964 jälkeen kukaan ole tullut luokseni tai muuten esittänyt todisteita siitä, että olisin sanonut ja kirjoittanut jotakin väärää tai paikkansa pitämätöntä. Päinvastoin useampikin todisti vuodesta toiseen, että etenkin kiertokirjeeni olivat niin sopusoinnussa ulkomailta tulevien kanssa, että piti pitkään lukea että selviäisi kuka ne todella on kirjoittanut.
Sitten kuitenkin yhtäkkiä jokin vihollisen voima saa ihmiset valtaansa, niin että kerrotaan kiertokirjeitteni olevan niin kauheita, ettei kukaan voi niitä lukea. Tuossa vaiheessa en pariin vuoteen ollut kirjoittanut yhtään kiertokirjettä. Vihollisuus saa sellaisen mittakaavan, että noin kymmentä ihmistä lukuun ottamatta kaikki kääntävät selkänsä minulle ja noille kymmenelle tai tusinalle. Kun sitten haluan tietää mitä olen rikkonut, mitä väärää tehnyt, on vastaus aina sama: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!”
Todistettavasti en ole siis rikkonut mitään, joten ilman todisteiden esittämistä kaikki syyttely lankeaa esittäjiensä ylle sellaisella tavalla, että vaikka Ananiaan ja Safiiran tuomio ei ole tullut nopeasti ja selvästi, lepää se kuitenkin jokaisen syyttäjän yllä.
Olenko siis vain tuomioksi hyvin monelle ihmiselle kaikkien näiden syytösten ja väärien todistusten alla? Toimintani on siis ollut siinä määrin merkittävää ja nuhteetonta, ettei kukaan ole koskaan asettanut sormeansa jonkin kohdan ylle todisteiden kanssa. Miksi kuitenkin koen itseni siinä määrin hylätyksi, että koen saman tuskan monen ystävänkin elämässä? Hengellinen hylkääminen, etenkin jonkun johtavan henkilön taholta, on nykytieteessäkin todettu yhdeksi rikkovimmista henkisistä tekijöistä. Olen oppinut Jumalan ja elämän koulussa realistiksi, enkä siis odota asioiden tietyttä tavalla muuttuvan. Koen kuitenkin suurta hätää vallitsevan tilanteen johdosta, etenkin kun kaikki viittaa suuriin muutoksiin maailman tilanteessa. Tuomiot ovat lähempänä kuin koskaan aikaisemmin!
Olenko siis vain tuomion välikappaleena kaiken tämän keskellä, kun koen aina esittäneeni vain totuuden Jumalan kasvojen edessä? Kenet on hylätty, Jumala ja Hänen tiensä, vaiko minut, vaiko molemmat? Ei ole enää sana sanaa vastaan, vaan elämän todellisuus astuu todistajanaitioon. Aitioon astuu luonnetodistaja, joka vääjäämättömästi tuo esiin ihmisten todellisen olemuksen. Hedelmistään te heidät tunnette, huutaa tämä todistaja sellaisella voimalla, että se kaikuu ylitse kaiken maan. Hedelmistään te heidät tunnette!
Jos minulla ei ole muuta tehtävää, olen kuitenkin todistaja ja todiste kaikelle sille, mitä olemme vuosikymmenien ajan kuulleet ja todistaneet. Minä olen jatkanut samalla tiellä koko ajan, samassa suunnassa. En ole halunnut polttaa siltoja takanani, vaikka muut ovat sen tehneet. Olen koko ajan ollut olemassa, saavutettavissa.
Minulla on kaksi eri puhelinta, joista toiseen on voinut soittaa ilmaiseksi. Minulla on sähköpostiosoitteitakin kaksi. Minulla on kahdet nettisivut, joiden kautta tietoa on saatavissa ympäri vuorokauden. Onko olemassaoloni ainoa tarkoitus olla todistajana ja omalla tavallaan tuomion välittäjänä väärille todistajille? Koen tämän hyvin surullisena asiana, mutta en voi sille mitään. Nykyinen tilanne ei ole sitä mitä Herramme on tahtonut, vaan ihminen on kateudella katsellut Herran toimintaa ja Hänen teitään, haluten itse ottaa kunnian Pyhän Hengen vaikutuksesta. ”Hedelmistään te heidät tunnette! Jokainen istutus, jota Minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois! Jo on kirves asetettu puiden juurelle!”
Markku Vuori