Minun laitumeni lampaat

Osa 1-1
Koko kirja luettavissa markkuvuori.net

Esipuhe
Hopeajärven kylä
Kukaan ei tiedä huomisesta
Viisaus on näytetty toteen teoissa
Kantakaa toistenne kuormia
Merkit taivaalla

-"'...ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse.' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois, kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?'
-"Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä" (Luuk. 12: 19- 21).
-"...kehoita heitä, että tekevät hyvää, hyvissä töissä rikastuvat, ovat anteliaita, omastansa jakelevat, kooten itsellensä aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuuden varalle, että saisivat todellisen elämän" (1. Tim. 6: 18- 19).
Tämä kirja on tarkoitettu vilpittömille sydämille; niille, jotka todella ovat halukkaita seuraamaan Herraa minne tahansa Hän sitten meneekin. Ehkä vain kaikkein läheisimmät ystäväni voivat käsittää sen todellisen tuskan ja hädän, mikä on ikään kuin sormieni välityksellä imeytynyt näille kirjoitetuille sivuille. Ensimmäinen ja helpoin näkökanta kaikelle on varmastikin useiden mielestä henkilökohtainen ahdistus ja pettymykset erilaisissa ihmissuhteissa. Joka haluaa kaiken nähdä tällaisella tavalla, tulee tuskin saamaan minkäänlaista todellista kosketusta siihen, mikä kuitenkin on kaikkein tärkeintä tässä ajassa. Veljemme Paavali sai kokea ennennäkemätöntä vastustusta Herramme tavoin, ja kaikesta saamme lukea Pyhän Kirjan sivuilta. Hänen täytyi tulla osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä niin henkilökohtaisella tavalla, että vain samaa kokenut saattoi käsittää hänen tuntemuksiansa. "Sillä suuressa sydämen ahdistuksessa ja hädässä minä kirjoitin teille monin kyynelin, en sitä varten, että te murheellisiksi tulisitte, vaan että tuntisitte sen erinomaisen rakkauden, joka minulla on teihin" (2. Kor. 2: 4).
Todellisen Jumalan palvelijan koko elämällä on vain yksi päämäärä: antaa Herran sen kautta toimia Hänen Seurakuntansa keskellä niin uskovaisten rakentumiseksi kuin vielä Häntä tuntemattomien pelastuksen tien löytämiseksi. Tämän johdosta hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa eivät mitenkään voi olla vain häntä itseänsä varten, tai vain yksilöä varten tarkoitettuja, vaan nimenomaan tässä kohden toteutuu kaiken heikkouden keskellä Jumalan Sana: "...kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat..." (Room. 8: 28).
Tämän ajan seurakunta tekee suuren virheen ajatellessansa kaikkea hengelliseen elämään liittyvää ikään kuin tiettyjen etuoikeutettujen yksityisasiana. Tämä on johtanut siihen, että on syntynyt, joskin useimmille havaitsemattomana, ainutlaatuinen luokkayhteiskunta niin sanotun Jumalan seurakunnan sisällä. Se, minkä olisi tullut palvella uskovaisten todellista yhteyttä, onkin johtanut ennen kokemattomaan hajaannukseen uskovaisten keskuudessa. Ei ole mikään ihme, että veljemme Paavali aikanaan huudahti todellisessa ahdistuksessansa galatalaisille: "Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?" (3: 1).
Jumalan Sana toteutuu keskuudessamme sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin. Lähes päivittäin lopun ajan merkit näyttäytyvät kaikin mahdollisin tavoin, ja raamatullinen profetia täyttyy silmiemme edessä. Meillä on kaiken tämän johdosta enemmän tietoa hengellisistä asioista kuin millään aikaisemmalla sukupolvella, sillä nyt voimme nähdä Jumalan Sanan selittävän itseänsä sen kautta, että toteutuu se, mitä siinä on luvattu. Mutta miksi kaikesta huolimatta sisimmässäni tunnen täysin samaa kuin veljeni Paavali: "Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella... ...Mutta minä pelkään, että niin kuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan" (2. Kor. 11: 3).
Jumala on puhunut tässä ajassa seurakunnallensa sellaisella tavalla, kuin ei milloinkaan muulloin alkukristillisyyden jälkeen. Jumalan Sana on keskuudessamme sellaisella tavalla, että on todella mahdollista palata takaisin alkuun, siihen uskoon, joka ensimmäisillä veljillämme ja sisarillamme oli, takaisin apostolien ja profeettojen julistukseen ja opetukseen. Mutta miksi kaikki tämä yhä vielä useimpien kohdalla antaa odottaa itseänsä, miksi ei toteudu kaikki se, mikä on luvattu? Itseasiassa toteutuu hyvin paljon, vaikka emme sitä näekään, sillä se rajautuu niin harvoihin yksilöihin, tai sitten sellaisiin asioihin, mitä emme niin mielellämme haluakaan nähdä.
Ensimmäisillä ihmisillä, tämän luomakunnan alussa, oli tietyssä mielessä ainutlaatuinen ilmestys kaikesta Jumalan tahdosta ja tarkoituksesta, mutta mikä rikkoi tuon harmonian? Mikä rikkoo sopusoinnun Jumalan ja Hänen seurakuntansa välillä tänä päivänä? Meillä tosin on Jumalan Sana ja tietoa ylen määrin, mutta yhä vielä kaikuu maailmanlaajuisesti, ehkä voimallisempana kuin milloinkaan aikaisemmin, kavalan houkutteleva ja viettelevä, kuin kuiskaamalla lausuttu sanoma: "Onko Jumala TODELLA sanonut?"
Kirjoitettuani tätä kirjaa noin sivulle 64, kirjoitin sille siinä vaiheessa esipuheen, jossa julkituon ajatuksen, joka vielä nytkin on tietyssä mielessä eräänlaisena otsikkona kaiken tämän kirjoitetun yläpuolella: "Kun teemme jonkin virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä!" Me olemme monessa suhteessa olleet tottelemattomia Jumalan selvää käskyä ja tahtoa vastaan, ja kun emme ole kokeneet minkäänlaisen tuomion tulleen yllemme - ei ole maa avautunut tai tuli langennut taivaasta - olemme ikään kuin huojentuneina unohtaneet ja antaneet itsellemme kaiken anteeksi, tehdäksemme sitten saman yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes itse asiassa olemme tässäkin kohden alkaneet uskoa palvelevamme ja miellyttävämme Jumalaa. Todellisuudessa kaiken tämän kautta emme ole ainoastaan henkilökohtaisesti kuiskutelleet tai julistaneet, vaan koko olemuksellamme julkituoneet: "ONKO JUMALA TODELLA SANONUT!"
Tässä vaiheessa tämä kirja on vielä selvästi oikovedoksen luonteinen, ja lähetettyäni sen aikaisemmassa vaiheessa ollutta osaa joillekin tutuilleni, sain kuulla kommentteja, joiden pohjalta on syytä tuoda julki jotakin. Miksi ylipäätänsä kirjoittaa jotakin tällaista? Miksi en vain julista ja kirjoita tavanomaisella tavalla? Miksi lähetyssaarnaajan tittelin omaava ryhtyy kirjoittamaan "romaania" tai novellikokoelmaa? Eikö sananjulistaja tällaista kirjoittaessansa osoita kadottaneensa todellisen julistuksen käsitteensä? Mutta tähän asiaan tuo ehkä selvimmin valoa se, mitä eräs sisar sanoi: "Minä en ole tullut koskaan ajatelleeksi näitä asioita!"
Ehkä tässä on yksi perussyy kaiken tämän kirjoittamiseen. Me olemme tottuneet niin tietynlaisiin elämän kaavamaisuuksiin, että tottumuksesta on tullut toinen luontomme. Niin kuin tämän kirjan sivuilla tuodaan julki, on suuri osa uskovaisista kadottanut todellisen kosketuksensa tähän elämään, ja uskoo palvelevansa Jumalaa koko sydämestänsä, mutta siitä huolimatta on enemmänkin tuon miehen kaltainen, joka Laodikean hengessä toteaa kristillisestä kokemuksestansa ja tiedostansa: "...sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse!"
Näiden sivujen tuska ja ahdistus perustuu mitä suurimmassa määrin siihen, minkä julkituovat Herramme varoittavat sanat: "Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä!" Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan itse kirjoittanut ja suomentanut hengellistä kirjallisuutta. En milloinkaan ole tuntenut olevani tavanomaisessa mielessä evankelista tai katutyöntekijä, vaikka minua itse kukin on melkein kuin pakottanut tulemaan kaltaiseksensa. Olen aina tuntenut tehtäväkseni pitää Jumalan Sanaa tarjolla julkaisujeni ja myöskin sananjulistukseni kautta. Mutta tässä kohden tulemme yhteen suurimpaan kysymysmerkkiin, joka kaikkina näinä vuosina on ollut silmieni edessä veljiäni ja sisariani ajatellen, mutta mikä toisaalta on selvä vastauskin.
Minä en voi mennä kaikkialle, en voi olla kaikkialla läsnä. Mutta julkaisuni ja saarnani voivat postin ja uskovaisten välityksellä kulkeutua minne tahansa. Vaikka olen saanut kokea ennennäkemätöntä vastustusta, on siitä huolimatta kaikki julkaisemani otettu vastaan kiitollisuudella, mutta mitä olen ihmetellyt ja ihmettelen yhä vieläkin on se, että vain todella harva on tilannut lisää kirjallisuutta tai kasetteja antaaksensa jotakin jollekin toiselle maan matkaajalle. Näyttää siltä, että ikään kuin useimpien kohdalla palvelustehtäväni ja toimintani löytäisi täyttymyksensä siinä, kun itse kukin ITSE SAA käsiinsä ja tietoonsa nämä kallisarvoiset asiat. Mutta jos todella on ymmärretty mistä on kysymys, eikö minulla silloin tulisi olla tavaton kiire painoasioissa, jotta voisin täyttää lähettämispyynnöt?
Mitä on todellisuudessa uskonelämämme? Millaista aarretta me keräämme itsellemme? Onko Jumalan edessä todellakin rikkautta se, mitä me omistamme tällä hetkellä? Mitä sanoi veljemme Paavali? "Kehoita heitä, että tekevät hyvää, hyvissä töissä rikastuvat... kooten itsellensä aarteen..." Suurin osa meistä on uskonut olevan riittävää sen, kun tietää kaiken siitä, mitä Herramme on tehnyt ja puhunut tässä ajassa. Mutta lukiessamme näitä sivuja, esittäkäämme itsellemme kysymys: "Missä on todella aarteemme, missä on sydämemme? Onko meillä rikkautta Jumalan tykönä, minkä olemme koonneet toteuttamalla Hänen tahtoansa ja rakastamalla lähimmäistämme niin kuin itseämme? Onko suuri tietämys ja asioiden näkeminen rikkautta, jos käytännön elämässä uskomme leijailee vain pilvissä, mutta ei kosketa auttaen ja kohottaen veljeämme ja sisartamme?"
Me etsimme ja odotamme täydellisyyttä, täydellisyyttä Jumalan Sanan ja tahdon pohjalta. Mutta miten ja milloin sen voimme saavuttaa? "...ja teoista usko tuli täydelliseksi!" (Jaak. 2: 22). Mitä kuitenkin osoittavat tällä hetkellä useimpien kohdalla näkemämme teot? Mistä täydellisyydestä ne puhuvat? "Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys!" (Room. 13: 10). Miksi keskuudessamme on niin paljon ahdistusta ja kärsimystä ja tuskaa, jos kerran rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa? Eivätkö näkemämme asiat todellisuudessa osoita sen, että olemme todella kaukana täydellisestä miehuudesta Kristuksessa, sillä tekojemme mukaisesti ei sen paremmin rakkaus kuin ei uskokaan ole saavuttaneet täydellisyyttä!
"Ja tehkää tämä, koska tunnette tämän ajan, että jo on hetki teidän unesta nousta; sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme. Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sen tähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin" (Room. 13: 11- 12).
Tämän kirjan henkilöistä yksikään ei ole vain yksi ihminen, vaan ne kaikki kuvaavat ihmisryhmiä, erilaisia luonteita ja tehtäviä seurakunnan keskuudessa. Suokoon Herra, että voimme näiden sivujen välityksellä päästä näkemään sen, ettei todellisessa uskovaisuudessa ole kysymys jostakin kaukaisesta, ylimaallisesta, ilmassa leijuvasta asiasta, vaan jokapäiväisestä, meitä jokaista koskettavasta todellisuudesta. Niin kuin on avioliitossa, niin on seurakunnankin suhteen: ei ole tietyssä mielessä enää mitään yksityiselämää ja mahdollisuutta vain oman tahdon toteuttamiseen, vaan meidän täytyy päästä näkemään vuorovaikutuksemme toisiamme kohtaan. Ei ole samantekevää mitä uskomme ja miten käyttäydymme kotonamme, vaan kaikki vaikuttaa joko seurakunnan parhaaksi tai sen vahingoksi.
Yksi kommenteista jo silloin kirjoitetun suhteen kuului: "Miksi Johannes kuvataan sellaisella tavalla. Miksi hän ei tee enempää virheitä, ja miksi ei kerrota enempää hänen pahoista teoistansa!" Tietyllä tavalla tämä huomautus tuo julki kaiken kokemamme ja elämämme surullisuuden. Me olemme ajautuneet niin kauaksi johonkin sellaiseen, mikä murehduttaa meidän Herraamme, ettemme enää käytännössä jaksa uskoa mihinkään todelliseen, aitoon, vaan oman sydämemme epäusko ja katkeruus riistävät meiltä luottamuksen ja uskon tämänhetkisen elämän uskontodellisuuteen. Jos meillä itsellämme ei ole aitoa ja syvällistä kokemusta Herran kanssa, jos olemme tunteneet epäonnistuneemme vuodesta toiseen, emme halua enää uskoa kenelläkään toisellakaan olevan sen parempaa. Ja juuri tästä syystä me emme näe missään ponnahduslautaa tai rohkaisua parempaan ja todelliseen pyrkimiseen, vaan ikään kuin mustamaalaamme jokaisen toisenkin Tämän Tien kulkijan tehden tyhjäksi heidän jumalakokemuksensa. Käsitämmekö, että tällainen tie vie meidät väistämättömästi alas, alas, alas, pois Jumalan viitoittamalta tieltä!?
Johannes ei ole yhtään sen parempi ihminen tai uskovainen kuin kukaan toinenkaan. Hänessä itsessänsä ei ole mitään hyvää, ei mitään kiitosmainintaa ansaitsevaa. Hän ei ole yhtään mitään, niin kuin ei kukaan toinenkaan ihminen. Miksi emme jo käsitä sitä? Emmekö käsitä, että katselemme aivan vääriä asioita, odotamme aivan vääriä asioita? Kysymys ei ole siitä mitä Johannes on tai mitä joku toinen meistä on. Me jokainen olemme itsessämme kadotuksen ja iankaikkisen eron Jumalasta ansainneita. Piste! Toinen piste! Kolmaskin piste! "Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää!" (Room. 7: 18).
Tuskin on sen suurempaa kallisarvoisen ja iankaikkisesti ohitse rientävän ajan tuhlausta kuin sen pohtiminen, mitä kukin itsessänsä on. Missä olisi kerskauksemme? "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään!" (Room. 3: 10- 12). Piste!
"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä!" (2. Kor. 4: 7). Meidän Herramme haluaa asua meissä, käyttää meitä, ja ilman Häntä me teemme vain kaikkea sitä, mikä palvelee sielunvihollisen asiaa. "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy Minussa ja jossa Minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman Minua te ette voi mitään tehdä" (Joh. 15: 5).
Tämä on inhimillisesti ahdistava kaksijakoisuus uskovaisen elämässä. Itsessänsä kuoleman ansainnut, vain pahaa palveleva olento, mutta toisaalta taas Pyhän Hengen temppeli, Herran asumus! Meidän tulee todella tarkata sitä, miten suhtaudumme toinen toisiimme, sillä osoittaessamme sormellamme jotakin jumalanlasta tai sananpalvelijaa, me samalla osoitamme itse Herraa, joka asuu tuossa läheisessämme. Meidän ei tarvitse eikä tulekaan uskoa jonkun ihmisen hyvyyteen tai paremmuuteen, vaan meidän tulee nähdä Herra Jeesus Kristus veljessämme ja sisaressamme. Usko tai älä, me emme kiellä Häntä niinkään tietyissä tunnustuksellisissa asioissa, vaan tänä päivänä me kiellämme Hänet enemmänkin veljessämme ja sisaressamme! "...kaikki, mitä te olette tehneet yhdelle näistä Minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet Minulle!" (Matt. 25: 40).
Minä olen itse lukenut nämä sivut kymmeniä kertoja, kysyen itseltäni jälkeenpäin, olenko minä todella tämän kirjoittanut. Jos ne tuovat esiin tietynlaista ahdinkoa ja tuskaa, sisältävät ne kuitenkin tavattoman määrän sellaista, mikä rohkaisee etsimään Herraa aivan uudella tavalla. Joku saattaa ajatella, että minulla on ollut valtava työ saadakseni kaiken tämän paperille, valtava pohtiminen ja miettiminen. Totuus on kuitenkin se, että Jumalan Sana on ollut jokaisen rivin ja jokaisen sivun kirjoittamisen ajan edessäni avoimena, ja minä olen vain istunut ja kirjoittanut kuin saneltuna kaiken sen, mitä nyt on luettavanasi. Minä en itsestäni pystyisi jotakin tällaista kirjoittamaan ja julkituomaan. Tietysti kaikessa on inhimillinen leima ja paljon henkilökohtaista, mutta uskon kaiken syntyneen Jumalan Hengen vaikutuksesta. Ainainen murheeni on vain se, että tiedän kaikella kirjoittamallani olevan kaksijakoisen vaikutuksen. Niille, jotka näkevät rakkaudellisen Jumalan käden ja kuulevat Hänen äänensä, nämä sivut ovat oleva suureksi siunaukseksi, mutta jotka vain ajattelevat kaikkea inhimillisesti ja yksinomaan ihmisestä lähtöisin olevaksi, nämä sivut tulevat olemaan tuomioksi. Luettuaan tämän kirjan, ei kenelläkään ole enää mitään puolusteluja!
Minä haluaisin kirjoittaa aivan toisella tavalla, positiivisemmin, ilman esimerkkejä negatiivisista asioista. Mutta näin oli tämä kirja ilmeisesti kirjoitettava, koska niin monet eivät ole lainkaan tulleet edes ajatelleeksi tällaisten asioiden olemassaoloa! Suokoon Herra, että pian saan kirjoittaa kaikesta siitä hyvästä, mikä on syntynyt seurakunnan keskuuteen todellisen muutoksen tapahduttua ihmisten sydämissä! Oi, kuinka kaipaankaan päästä kertomaan kaikesta siitä!
Itseasiassa mitään lukua ei ole muokattu jälkikäteen, vaan ainoastaan kirjoitusvirheet on korjattu siinä määrin kuin niitä olen löytänyt. Niinpä teksti on juuri sellaisena kuin se on kunakin hetkenä muistiin merkitty. Suokoon sama Herra, joka minut on kaiken tämän laittanut kirjoittamaan, että itse kukin näkee kaiken oikealla tavalla, siten kuin se on tarkoitettu. Kenellekään ei haluta mitään vahinkoa, vaan rakkaus Herraa ja Hänen Seurakuntaansa kohtaan on ollut motiivinani alusta loppuun asti. Me emme tiedä, milloin meidän itse kunkin sielumme vaaditaan meiltä pois. Suokoon armollinen Herramme, että meidät itse kukin löydetään Hänen armostansa, että me emme ole itsessämme mitään tehneet, vaan että Hän on vaikuttanut meissä todellisen uskonelämän, jonka johdosta ansiottomina saamme iankaikkisuudessa nauttia ansiottomasta palkkiostamme Isämme luona!

Esipuhe

Kirjoitettuani tätä kirjaa sen tämänhetkiseen vaiheeseen asti tunnen sydämelläni tarpeen tuoda julki joitakin selvittäviä asioita.
Mistä tämä kirja todellisuudessa alkaa ja mihin se loppuu, siitä en ole itsekään selvillä. Voin vain koko sydämestäni vakuuttaa jokaiselle vilpittömälle lukijalle, ettei mikään luku tai mikään vaihe kirjoittamastani ole tuottanut minulle muistiinmerkitsemisvaiheessa pienintäkään päänvaivaa, sillä on ikään kuin joku olisi koko ajan sanellut minulle tekstiä, jonka minä sitten vain saatoin luettavaan muotoon.
Olen lukenut jokaisen jakson tai luvun mahdollisesti kymmeniä kertoja itsekin ihmetellen joitakin asioita, jotka vasta itse luettuani ovat tuoneet minulle valoa kaikkeen siihen mitä on tapahtunut ja tapahtuu yhä edelleen.
Jumalallinen rakkaus ja jo maallisen lain tuoma suoja henkilökohtaisissa asioissa estää kirjoittamasta sellaisella tavalla, että tietyt henkilöt voitaisiin nimetä oikeilla nimillänsä. Siksi on ollut suorastaan pakko tuoda kaikki esiin sellaisella tavalla, että asiat puhuvat ilman että olisi orjallisesti kerrottu tapahtumista ja ihmisistä elävän elämän mukaisesti. Juuri tässä onkin tämänhetkisen hengellisen elämän pulma. Me olemme niin tottuneet tiettyihin elämän kuvioihin, että monet eivät ole lainkaan panneet merkille näitä asioita. Jopa aivan sellaiset seikat, jotka ovat johtamassa uskovaisia ihmisiä ulos Jumalan armon suojan alta, ovat tottumuksen turruttavassa ilmapiirissä saaneet jäädä särkemään sitä harmoniaa, minkä tulisi vallita todellisen seurakunnan keskuudessa.
Yksi kuvaavimmista ajatuksista ikään kuin otsikoksi kaikkien näiden lukujen ylle on hiljattain kuulemani ilmaisu: "Kun teemme jonkin virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä!" Juuri näin on tapahtunut seurakuntaelämänkin kohdalla. Mitkä sitten ovat kaikki ne tekijät, jotka tämän ovat tehneet mahdolliseksi, ovat itse kunkin kohdalla erilaiset.
Kirjoittajalle on aina ollut yksi kautta aikojen puhuttelevimmista sanankohdista Jes. 43: 18- 19: "Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, Minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." Joku saattaa hyvinkin voimakkaasti arvostella sitä, että tällaisella tavalla tuon esiin asioita, jotka ovat tapahtuneet jopa parikymmentä vuotta sitten. Enkö ole nyt uskoton tuolle puhuttelevalle jakeelle, joka kehottaa unohtamaan kaiken ja olemaan välittämättä menneistä?
Kautta näiden vuosien olen pyrkinyt omassa elämässäni noudattamaan tätä sanankohtaa, mutta nyt minut on ikään kuin pakotettu kirjoittamaan näistä asioista. Tämän kautta olen päässyt itse helpottamaan sisimmässäni olevaa taakkaa, mutta uskon olevan suuremman merkityksen sillä, että kaikki nämä asiat ovat olleet tähän päivään asti raskauttavana kuormana koko seurakunnan yllä sen johdosta, että missään elämän vaiheessa niistä ei oikealla tavalla ole tehty parannusta ja osoitettu todellista Jumalan mielen mukaista murhetta.
Jotkin kirjoitetut jaksot saattavat osua kipeästi joihinkin ihmisiin, mutta voidaanko ajatella kirjoittajan tehtävän olevan yksin kokea kaikki kivulias ja tuskallinen? Jokaiselle asioita tuntevalle on itsestään selvää, että nämä sivut sisältävät suuren määrän hyvin henkilökohtaista kokemusta. Onko sitten väärin uskoa näiden sivujen sanoman kautta vihdoinkin tulevan sen hetken, jolloin menneet voidaan unohtaa ja niistä ei enää tarvitse välittää? Jumalamme halu on tehdä uutta, ja olkoon nyt se hetki, jolloin se puhkeaa taimelle!
Yksi kivuliaimmista asioista on ollut se, kuinka useammatkin ovat antaneet ymmärtää, että olisi ollut oikein panna kaikki nämä asiat paperille ja sitten jättää kirjoituspöydän laatikkoon. Pääasia olisi tavoitettu sillä, että allekirjoittanut olisi saanut asiat sydämeltänsä, ja siten kaikki olisi saavuttanut lepotilan. Näin olisi näiden ihmisten mielestä parempi, sillä nämä tämän kirjan sisältämät asiat ovat niin satuttavia ja menneisyyden haavoja auki kaivelevia.
Tunnustan avoimesti sen, että pitkäksi ajaksi säikähdin itsekin kirjoittamaani ja tein annettujen ohjeiden mukaan. Mutta päivä päivältä jouduin tuntemaan yhä suurempaa syyllisyyttä Jumalani ja Herrani edessä. Elämäni lanka on yhtä hauras kuin kenen tahansa toisenkin, ja en voisi mennä iankaikkisuuteen sellaisen tietoisuuden kanssa, että sydäntäni polttavat asiat ja seurakunnan todellinen hätä jäisivät lepäämään kirjoituspöytäni laatikkoon.
Minä olen henkilökohtaisesti saanut kokea vertaansa vailla olevan ajojahdin, ihmismetsästyksen, ruoskimisen ja ristiinnaulitsemisen; siihen asti, että lukemattomia kertoja olisin mieluiten nukkunut pois tästä elämästä. Minut ja elämäni ja palvelustehtäväni on tuhrittu sellaisella määrällä vihamielisyyttä ja valhetta, väärinkäsitystä ja väärää tuomiota, että tuskin on olemassa jotakin pahempaa ilman suoranaista tappamista. (Ehkä suoranainen tappaminen olisi sittenkin ollut armollisempi vaihtoehto!?) Kaikesta huolimatta joudun Jumalan armosta toteamaan, etten ole katkeroitunut, mutta olen sydänjuuriani myöten murheellinen veljieni ja sisarteni tähden. Jumalan Sanan mukaisesti minun osani on kaikesta huolimatta hyvä: "Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä" (Matt.5: 10- 11).
Tuskin on tarve mainita jotakin omista heikkouksistani ja puutteistani, sillä ajoittain olen tuskin jaksanut elää niiden taakan alla. Kuinka olisinkaan toivonut voivani vastata enemmän ihmisten odotuksia, niin että olisin voinut paremmin palvella iäisyysasioissa! Paavali joutui toteamaan, että hän on apostoleista halvin eikä sen arvoinen, että häntä olisi apostoliksi kutsuttu, koska hän oli vainonnut Jumalan seurakuntaa. Minä koen itseni halvimmaksi kaikista Jumalan palvelijoista sen johdosta, että on ollut mahdollista sälyttää ylleni sellainen määrä syyllisyyttä ja tuomiota. Sen johdosta, vaikkakin vääryydellä, ovat monien sydämet sulkeutuneet kaikelle työlleni Jumalan Valtakunnassa.
Paavalin tavoin voin kuitenkin veljieni ja sisarteni tähden sanoa: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni!" Olemme ajautuneet Jumalan seurakuntana kestämättömään tilanteeseen, johon yhtenä syyllisenä on se seikka, ettei milloinkaan tietyistä asioista ole tehty totista parannusta Jumalan mielen mukaisessa murheessa!
Jos tässä kirjoitettujen asioiden johdosta omattunnot tulevat tuomituiksi ja ihmisille tulee murhetta, niin entä sitten? Eikö juuri siten anneta mahdollisuus jollekin uudelle puhjeta taimelle? Jos joku saa häpeää tekemisiensä ja asenteidensa johdosta jopa ihmisten edessä julkisesti, niin onko se yksinomaan jonkun nimetyn ihmisen osa ja arpa? Paavalin tavoin en voi tuntea katumusta kirjoittamani suhteen: "Sillä vaikka murehutinkin teitä kirjeelläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä - kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehuttanut teitä - nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, VAAN SIITÄ, ETTÄ MURHEENNE OLI TEILLE PARANNUKSEKSI; SILLÄ TE TULITTE MURHEELLISIKSI JUMALAN MIELEN MUKAAN, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. SILLÄ JUMALAN MIELEN MUKAINEN MURHE SAA AIKAAN PARANNUKSEN, JOKA KOITUU PELASTUKSEKSI JA JOTA KUKAAN EI KADU; MUTTA MAAILMAN MURHE TUOTTAA KUOLEMAN!" (2. Kor. 7: 8- 10).
Näin jälkeenpäin ajatellen tähän liittyville asioille antaa eniten valoa se, mitä eräs veli kertoi hänen ja vaimonsa välisistä asioiden selvittelyistä. Veli oli usein väärässä, niin kuin jokaisen ihmisen ja avioliiton suhteen on, mutta vaimossa oli yksi piirre, mikä suuremmassa tai pienemmässä määrin vallitsee melkein jokaista uskovaistakin vaimoa. Hän ei mielellään kuullut ojentavia sanoja, ei sen paremmin kauniisti kuin ei vähemmän kauniisti sanottuina. Joutuessaan tuntemaan häviönsä eteen tuotujen totuuksien edessä, hän kiiruhti sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse sanoen: "Puhu mitä puhut, mutta minä olen hiljaa enkä sano sanaakaan!" Ja niin veli puhui tai ei puhunut, ja vaimo nukkui eikä enää milloinkaan ottanut asiaa uudelleen esille.
Sama vaimo sanoi usein tehtyään jotakin arvostelua herättävää: "Tästä ei sitten puhuta!" Nämä asiat toistuivat lukemattomia kertoja vuosien aikana, ja voin hyvin ymmärtää tuon veljen tunteet. Asiat jäivät siis todellisuudessa täysin selvittämättä sen johdosta, ettei vaimo halunnut tai ollut kykenevä asettumaan kasvokkain elämän todellisuuden kanssa. Tuo avioliitto ajautui pakostakin eräänlaiseen epätodellisuuteen, mikä oli lähes kestämätön taakka veljelle.
Juuri näin on tapahtunut seurakunnallekin tässä ajassa. Mikään muu kuva ei voisi sitä selvemmin tuoda esiin! Lukemattomat seurakunnan jäsenet ovat kautta vuosien vetäneet tällaisen peiton korviensa ylitse ja sanoneet: "Puhu mitä puhut, minä kuuntelen mutta en sano mitään!" Eivät he ole kuunnelleet sen paremmin kuin tuon veljen vaimokaan! He makaavat unohduksen huovan alla! Onko siis ihme, jos neitsyet nukkuvat peittojen alla tässä mitä vakavimmassa ajassa juuri ennen Yljän tuloa!
Epämiellyttävät asiat on haluttu unohtaa, painaa villaisella, vetää peitto niiden ylitse hurskaassa uskomuksessa, että Kaikkinäkevä Silmä ei niitä näkisi, ja Kaikkivaltias unohtaisi! Mutta Hän ei unohda, Häneltä ei ole salassa sellainen, mitä Veri ei ole peittänyt! Kuinka Veri voisi peittää sellaiset asiat, mistä ei ole tunnettu oikeaa häpeää ja Jumalan mielen mukaista murhetta? "Tästä ei sitten puhuta!" ovat julistajatkin kuuluttaneet puhujanlavoilta omista ja rakkaittensa asioista, mutta säälimättömästi ovat katoilta kuuluttaneet kanssapalvelijoidensa ikävät asiat. Tällaisenko joukon ylle olisivat Jumalan siunausten sateet lankeava?
Ihmiset ovat tunteneet tietynlaista häpeää ja katumusta, mutta mitä he ovat hävenneet ja mitä katuneet? Eikö tuota "parannuksentekoa" voitaisi kuvata sillä, mitä erään veljen seurakunnan saarnaajan vaimo teki?
Sisar oli käyttäytynyt todella sopimattomasti, ja perhe oli sopinut ettei asiasta puhuttaisi kenellekään seurakuntalaiselle. Mutta tapauksen todistajana oli ollut kaikesta huolimatta asianomaisille näkymättömissä olleita ihmisiä, jotka olivat saattaneet asian julkisuuteen. Sisar joutui nyt kokemaan ennennäkemätöntä häpeää hänen tekonsa tullessa ihmisten tietoisuuteen. Hänen kasvonsa punastuivat ja sydänalassa oli paha olo. Niinpä hän seuraavan seurakunnankokouksen aikana astui puhujanlavan eteen ja pyysi kaikilta anteeksi käytöstänsä; myös mieheltänsä. Oli todella ollut sopimatonta se, mitä hän oli miehellensä tehnyt! Hän tunnusti sen avoimesti, ja seurakunta kyyneleet silmissä nyökytteli ja antoi anteeksi.
Sisar siis pyysi anteeksi ja katui, mutta tarkkaavainen seuraaja voi seuraavien päivien tuoman valon nojalla todeta, että sisar katui ja pyysi anteeksi vain siksi, että oli paljastunut. Sisimmässänsä hän tunsi häpeää asian julkitulemisen tähden, mutta ei itse tekemisensä tähden! Hän ei katunut sitä, mitä miehellensä oli tehnyt, sillä hän olisi tehnyt sen uudelleen vastaavassa tilanteessa. Hän tunsi häpeää, mutta ei tekonsa tähden, vaan paljastumisen tähden!
Kuinka samanlaista onkaan ollut meidän keskuudessamme! Sen todistaa seurakunnan nykyinen tila. On ollut murhetta, katumusta, häpeää, mutta vain tuon saarnaajan vaimon tasolla! Todellinen Jumalan mielen mukainen murhe johtaa parannukseen, asioiden korjaantumiseen. Alkuseurakunnan aikaan ihmisten saadessa piston omalletunnollensa he kysyivät: "Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?" Eivät nämä ihmiset menneet kotiin paksujen peittojen alle tai sanoneet: "Olemme tehneet sitä ja sitä, virheitä ja erehdyksiä kaikenlaisia, mutta niistä ei sitten puhuta!" Nämä ihmiset käsittivät tarvitsevansa jumalanpalvelijoita, joiden kautta he halusivat kuulla: Veli hyvä, sinä olet Jumalan palvelija, sinulla on Jumalan viisaus, minä olen nyt vaikeuksissa omien tekemisieni tähden, antakoon Herra sinulle oikeat sanat kertoaksesi minulle mitä minun tulee tehdä!"
Ei ole siis mikään ihme, että alkuseurakunnan veljiemme ja sisartemme keskuudessa oli yksi sydän ja yksi sielu, sillä uskovaiset tekivät parannuksen, ja voivat päivä päivältä kohdata matkakumppaninsa avoimin katsein. Kenenkään ei ollut tarve vältellä toista saman tien matkaajaa, sillä asiat oli selvitetty. Kenenkään mieleenkään ei tullut nostaa itseänsä esiin toisen kustannuksella, toista alas painamalla.
Näiden asioiden kirjoittamisella on vain hyvä tarkoitus ja päämäärä: saada ihmiset lopultakin näkemään todellisuus ja hylkäämään kaikki mennyt, jotta uusi aika voisi koittaa todellisten jumalanlasten keskuudessa.
Jonkun mielestä näiden sivujen sisältämät kertomukset ovat liian teennäisiä ja keksittyjä, kaukana todellisuudesta. Totuus on kuitenkin se, etteivät ne paperilla olevassa muodossansa läheskään vastaa käytännössä tapahtuneen tuhoisaa vaikutusta, eikä ole tarpeenkaan liiallisen haavoittamisen välttämiseksi. Mutta ne sisältävät sellaisen määrän symboliikkaa ja todellisuuden esiin tuovia vertauskuvia, että kirjoittaja itsekin on joutunut yhä uudelleen hämmästelemään sitä täydellisyyttä, millä näiden kautta silmiemme eteen tuodaan elävä todellisuus.
Herramme käytti paljon vertauskuvia puhuessansa asioista, joiden merkityksen tuli säilyä salaisuutena tietyille ihmisryhmille. Toisaalta taas hengellisesti valaistuille ihmisille nämä vertauskuvat toivat täydellisen ymmärryksen asioiden suhteen. Jumalan tässä ajassa käyttämä suuri jumalanmies käytti puheissansa paljon vertauskuvallisia kertomuksia halutessaan selventää sanomaansa. Miksi en minä voisi tässä myöhäisessä hetkessä tehdä saman?
Haluan ottaa esiin ainoastaan yhden esimerkin. Tuskin on kukaan tullut ajatelleeksi omien asenteidensa ja tekojensa vakavuutta ja merkitystä saattaessansa Jumalan työn väärään valoon julkisuuden edessä. Suuri häpeä on tullut sen ylle, minkä tässä ajassa olisi tullut olla kuin pimeässä loistava lamppu kaikkien ihmisten edessä. Ajattelemattomat ja taitamattomat ihmiset ovat antaneet ulkopuolisille täysin väärän kuvan siitä, mitä Jumala tässä ajassa tekee, ja mikä on todellisten uskovaisten seurakunnan tehtävä ja asema. Jos meidän keskuudessamme todellakin kokousrakennuksen, Jumalan huoneen, remontoinnin yhteydessä joku sisar olisi sukulaisinensa maalannut julkisivun peltisen seinän, vastoin kaikkia ohjeita, toiseen tarkoitukseen määrätyllä vernissaa sisältävällä puumaalilla, lisäksi väärän värisellä, olisi jokainen omannut niin paljon käsityskykyä, että olisi voinut selvästi todeta: "Sisaren teon johdosta koko seurakunta ja Jumalan työ joutuivat häpeän ja pilkan kohteeksi, sillä julkisivun ulkopuolisille antava kuva ei lainkaan vastannut sitä jumalallista vakavaa tehtävää, mikä täällä kokoontuneelle joukolle oli uskottu. Sotkuinen, kirjava, hirvittävän ja samalla naurettavan näköinen julkisivu teki lähes tyhjäksi kaiken sen, mitä Jumala näiden ihmisten kautta halusi tehdä ja vaikuttaa. Ja kaikki yhden ihmisen itsepäisyyden, itsensä korostamisen tähden."
Hengellisesti täysin vastaavaa on tehty kaikkien näiden vuosien aikana, niin että tänään ei juuri tiedä miten lähestyä ihmisiä, jotka niin suuresti ovat pettyneet näiden väärien "tuhertelijoiden" toiminnan vuoksi. Nyt on tullut aika nähdä sen ajan vakavuus, jossa me elämme. Nyt on tullut aika mennä itseensä ja pyytää Herraa tutkimaan oma sydän ja sen aivoitukset. Olemmeko todella valmiit kohtaamaan Herramme ja Ylkämme tässä tilassa?
On aika seurakunnan todella tulla murheelliseksi kaiken tekemänsä johdosta. On aika itkeä todellisia katumuksen kyyneleitä, tuntea todellista häpeää. On aika tulla esiin peittojen alta ja kohdata todellisuus. Jumalan mielen mukainen murhe on tuova mukanansa kyynelten jälkeen todellisen ilon Herrassa, sillä silloin kaikki entinen on mennyttä: "Minä, Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista!" (Jes. 43: 25). Ja kun Herra on pyyhkinyt kaiken pois, on niin kuin sitä ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan!
Älä kysy kuka on Klaus tai kuka on mikäkin tämän kirjan henkilöistä. Jos joku asia puhuu sinulle, olet se sinä. Jos kirjoitetun kautta pääset näkemään jonkun toisen kanssamatkaajasi virheitä ja erehdyksiä, älä sinä tee sitä erehdystä että tuomitsisit tämän! Itse olet syyllinen samoihin asioihin Hänen edessänsä, joka tutkii kaikki sydämet ja niiden aivoitukset! Ole kiitollinen siitä Jumalan armosta, että nyt voit nähdä asiat selvemmin. Ole sinä nyt viisaampi, ja rukoile koko sydämestäsi veljesi ja sisaresi puolesta. Sinä et voi olla täydellinen Herran edessä ilman veljeäsi tai sisartasi, sillä me muodostamme yhden Ruumiin. Nyt jokaisen kanssamatkaajasi tulee olla sinulle rakas ja kallis. Nyt on pienten alkujen päivä, jossa mitättömältäkin tuntuvat asiat johtavat suuriin ja ansaitsemattomiin tuloksiin todellisten jumalanlasten keskuudessa! Kuuntele sisimpäsi ääntä, kuuntele hiljaista kuiskausta, joka johtaa sinua kohti Häntä, Joka tässä ajassa niin armollisesti ojentaa kättänsä jokaista meitä kohti ja sanoo: "Katso, tässä Minä olen, sinun Jumalasi!"
Lakikaan ei ole sitä, mitä lakihenkinen siitä ajattelee ja miten hän sen tuo esiin. Pitäkäämme mielessämme näitä sivuja lukiessamme se, mitä Herramme sanoi lähes kaksi tuhatta vuotta sitten: "Mutta minä sanon teille: tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi. Mutta jos tietäisitte, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria', niin te ette tuomitsisi syyttömiä. SILLÄ IHMISEN POIKA ON SAPATIN HERRA!" (Matt. 12: 6- 8).
Ihmisen Poika on myöskin kaikkien muiden elämäämme liittyvien asioiden Herra ja ainoa Tuomari kysymyksissä, joissa ihminen viedään kestämättömiltä tuntuviin tilanteisiin. "Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten!" (Mark. 2: 27).
Heinolassa 24.8.1992 Herran armosta se mikä on