Kosketuksen kaipaus

”Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ’Missä on sinun Jumalasi?’" (Ps.42).

Minun Jumalani on aina kätkeytynyt tavalla ja toisella. Hänen tahtonsa on ilmestyä omilleen mahdollisimman monella tapaa. Mutta mikä estää Häntä toimimasta sen mukaisesti, mitä koko elämämme ajan olemme lukeneet Sanasta? Miksi minunkin Jumalani on käsittämättömällä tavalla hukassa itsellenikin arvoituksellisella tavalla? Tietyllä tavalla koen Hänen olevan lähellä, mutta piilossa. Minulla on yksinäisyydestäni huolimatta koko ajan tunne läheisyydestä, jota en kykene määrittelemään. Jokin minussa aistii läheisyyttä, joka on inhimilliselle mielelle kiusallisen kaukaista ja kosketuspiirin ulkopuolella. Kuinka kaipaankaan kosketusta, läheisyyttä, joka ikään kuin koko ajan pakenee kurottautuvaa kättäni!

Lapsenlapseni ovat aina jääneet tietynlaisen välimatkan päähän, eivätkä koskaan ole innostuneet tulemaan syliin tai antamaan koskettaa itseään. Olen silti onnellinen heistä. Muunlaisesta kosketuksesta jokin sisimmässäni ei salli kirjoittaa, vaikka jokin hyvin kokonaisvaltaisesti pyrkii nostamaan esiin kiusallisellakin tavalla kaipausta, jonka voi täyttää ainoastaan sellainen apu, joka on lähtöisin Jumalani säätämästä kylkiluusta!

Katselin juuri uutisista japanista lähtöisin olevaa videota, joka kertoi virtuaalikumppaneista, eli vain tietokoneen ruudulla koettavista kohtaamisista virtuaalisten persoonien kanssa. Samalla palasi mieleeni motorisoitu pehmolelu, jonka tarkoitus on korvata etenkin vanhainkodeissa hoitohenkilökunnan tapaamista. Kun lisäksi pari päivää sitten uutisoitiin, kuinka kahdenvälinen kumppanuus entistä vähemmän kiinnostaa ihmisiä, voimme todeta tälläkin alueella saapuneemme kylmyyden aikaan, jossa ihmisen läheisyys on kärsinyt arvon menetyksen. Kun kaikki on omalla tavallaan hiipinyt myöskin seurakunnalliseen elämään, on ihmisellä entistä huonompi olo.

Jos alamme askarrella näissä asioissa liiallisesti, kadotamme täydellisesti kosketuksen aitoon ihmisyyteen, joka alkaa olla katoava luonnonvara. Kaikki merkit viittaavat siihen, että yksinäisyys lisääntyy katastrofaalisesti. Ihminen on luotu tietyssä määrin riippuvaiseksi toisista lajikumppaneistaan, niin että sosiaalisuus määräytyy merkittävässä määrin näiden suhteiden mukaan. Ihmiseltä jäävät monet ihmisyyden taidot saavuttamatta ilman toisten persoonien luomia peilaamismahdollisuuksia. Jos ihminen ei kykene peilaamaan omaa persoonallisuuttaan lajitovereissaan, ei hänestä voi kehittyä oikealla tavalla itsenäistä ja elämäntaitoista ihmistä.

Vanhojen opetusten mukaisesti ihminen pettyy suurimpaan osaan läheisistään ja ajan tullen myös itseensä. Näiden rajallisten negatiivisten kokemusten piiskaamana ihminen joutuu etsimään erilaisia ratkaisuja tietyn suunnan ja kaipaamiensa seikkojen tavoittamiseksi. Epäonnistumiset kuuluvat jokaisen ihmisen elämään, ja niistä ihminen oppii kamppailemaan paremman tuloksen saavuttamiseksi. Oikeastaan suurin osa kokemuksistamme liittyy jollakin tavoin toisiin ihmisiin, jotka toimivat elämällemme peileinä ja vertauskuvina. Me petymme toisiimme ja ajoittain itseemmekin, mutta se ei merkitse antautumista fatalismin tai negatiivisuuden valtaan. Ilman negatiivisia asioita ja mielikuvia emme milloinkaan oppisi arvostamaan positiivisia ja rakentavia asioita. Murheen veitsi on terävä, mutta terveellinen. Kuinka kiitollisia meidän tulisikaan olla erilaisista päivistä ja vaihtelevista tapahtumista, sillä liian tasainen onni ja tyyni ilmapiiri kyllästyttävät hyvin pikaisesti.

Ajan kovuutta ajatellen joudumme matkaamaan eteenpäin melko heikoin eväin. Me itkemme yksinäisyyttämme ja kaipaamme toisen ihmisen kosketusta. Mistä voisimme ammentaa voimavaroja kunkin päivän vaellusta varten? Mihin suuntaan näkymätön Voima näyttää meitä ohjaavan aivan kuin lammaslaumaa loppuun syödyltä laitumelta?

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.” (Ps.23).