Kun minulle sopii! 2

”Muutamien päivien kuluttua Feeliks tuli vaimonsa Drusillan kanssa, joka oli juutalainen, haetti Paavalin ja kuunteli hänen puhettaan uskosta Kristukseen Jeesukseen. Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks ja sanoi: ’Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas.’” (Apt.24).

Tarkoituksemme ei missään vaiheessa ole osoittaa sormella jotakin yksittäistä suuntausta hengellisellä alueella. Tuskin koskaan aikaisemmin on nykyisellä tavalla ollut totta vanha sanonta: ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin!”

En voi mitään sille, että Feeliks, maaherra, näyttää olevan mitä ajankohtaisin ajankuva nykyisestä kristillisyydestä! Hänellä oli paljon tietoa uskonnollisesta alueesta.

”Mutta Feeliks, jolla oli hyvin tarkka tieto tästä tiestä, lykkäsi heidän asiansa toistaiseksi…”

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta jolloin ”hengellistä oikeutta” käytiin maallisen vallan edessä. Syytökset vallitsevan ”kirkon” taholta olivat sitä luokkaa, että tilanne ei voinut olla aikaansaamatta melkoista mielenkiintoa maaherran taholta. Olihan hän naimisissa juutalaisen naisen kanssa!

”Me olemme havainneet, että tämä mies on ruttotauti ja metelinnostaja kaikkien koko maailman juutalaisten keskuudessa ja nasaretilaisten lahkon päämies, ja hän on koettanut pyhäkönkin saastuttaa. Sentähden me otimme hänet kiinni.”

Eikö olekin melko mielenkiintoinen vastakkainasettelu! Maaherra mielellään kuunteli Paavalia, mutta millaiselle korvien tukkimiselle oli tämä todistajana jonkin aikaa varhaisemmin:

”Niin he huusivat suurella äänellä ja tukkivat korvansa ja karkasivat kaikki yhdessä hänen päällensä ja ajoivat hänet ulos kaupungista ja kivittivät. Ja todistajat riisuivat vaippansa Saulus nimisen nuorukaisen jalkojen juureen.” (Apt.7).

Eikö kaiken tämän pohjalta maaherra vaikutakin suorastaan ystävällismieliseltä? Mutta olihan hänelläkin oma ”muttansa” tämän vankinsa kohdalla. Voitaisiinko ajatella parempaa ajankuvaa? Tänäänkin vastaamme uskoamme koskeviin kysymyksiin enemmän tai vähemmän kahleissa ollen, mitä erilaisimpien ”oikeusistuimien edessä”. Kuinka usein kaikki näyttääkin sujuvan mukavasti ja rauhanomaisesti ja saamme selata Raamattuamme vapaasti tai ulkomuistista. Hengelliset asiat kiinnostavat monia niin maailman piirissä kuin seurakunnallisessa elämässäkin, mutta, mutta…

”Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks ja sanoi: ’Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas.’”

Sopu säilyy siis tiettyyn rajaan asti kaikkina aikoina, mutta, mutta… onko meillä vielä omatunto tallella tilanteissa, joissa meidän on taisteltava sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu? Kuka vetää rajan ja minne? Pelkäämmekö tulevamme samanlaisen arvostelun kohteeksi kuin Paavali?

”Me olemme havainneet, että tämä mies on ruttotauti ja metelinnostaja kaikkien koko maailman juutalaisten keskuudessa ja nasaretilaisten lahkon päämies, ja hän on koettanut pyhäkönkin saastuttaa.”

Totuuden nimessä, voitaisiinko ajatella korkeampaa kunniamainintaa tässäkään ajassa?