”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on;
sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’; niin että me
turvallisin mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi
ihminen minulle tehdä?’ Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille
Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa
heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.
Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä…” (Hebr.13).
Mistä johtuvat niin
monet ahdistavat tunteet ja ajatukset siitä huolimatta, että olemme uskovaisia?
Olemme osallistuneet seurakunnalliseen toimintaan ehkä vuosikymmeniäkin, kokien
mitä moninaisimpia asioita ja suoranaisia ihmeitäkin – aikanaan! Nyt koemme
jääneemme ehkä entistä yksinäisemmäksi uskon asioissa, kun yhä useampi kaikkoaa
rinnaltamme omiin kiireisiinsä ja toimiinsa. Käymme toki seurakunnallisissa
tilaisuuksissa, mutta kukaan ei tunnu entisellä tavalla seisovan vierellämme,
tukenamme. Olemme yksin suurissa väkijoukoissa!
Tämänpäiväinen lainauksemme
valottaa meille elämäämme ehkä tavalla, jota emme aikaisemmin ole tulleet
ajatelleeksi. Kautta vuosien ja vuosikymmenten lempilainauksenamme on ollut:
”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.”
Olemme lukeneet ja
lainanneet sitä niin ahkerasti, että meiltä on jäänyt huomaamatta mitä sen
yhteydessä sanotaan aivan yhtä tärkeänä asiana uskonelämällemme! Että Herramme
on sama ainaisesti, on niin juhlava ajatus, että olemme iloinneet siitä koko
elämämme ajan, kokien merkittäviä hengellisiä tunteita. Mutta olemmeko todella
huomanneet viimeistään nyt, tässä ajassa, ettei uskon elämä ole vain kauniita
ja juhlallisia tunteita, vaan arkistakin arkisempaa vaellusta uskossa, ei
näkemisessä? Kaikelle on Saarnaajan mukaisesti oma aikansa, ja nyt olemme
selvästikin tulleet hetkeen, jossa on syytä luoda silmäys menneisiin aikoihin
ja tehdä jonkinlainen inventaario hengellisestä pääomastamme.
Voi kuinka paljon
onkaan meidän jokaisen taustassamme tarvetta mielenmuutokselle ja monien heitettyjen
kivien keräämiselle! On aika tuomion alkaa Jumalan huoneesta, Hänen Seurakunnastaan,
Hänen omistaan! Tuomio tässä ajassa on armoa, yksin armoa! Olemme kokeneet
todella paljon menneiden vuosien ja vuosikymmenien aikana, mutta silti on vielä
tarvetta aivan erikoiselle mielenmuutokselle, jotta olisimme valmiit kohtaamaan
Herran. Omalta kannaltamme on yhdentekevää tuleeko Hän erikseen meitä varten,
sinua, minua varten, vai koko Seurakuntaansa varten. Tuona hetkenä kaikki
entinen on ikuisesti ohitse ja kohtaamme elämämme vakavimman hetken!
Siksi meille
huudahdetaan aivan erikoisella painotuksella:
”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on;
sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’; niin että me
turvallisin mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi
ihminen minulle tehdä?’”
Me voimme olla
hengellisestikin ahneita, pyrkien ohittamaan hengellisen arjen, jossa
todellisuudessa ei kukaan meistä ole päätänsä pidempi toista! Joka tahtoo olla
ensimmäinen, olkoon kaikkien palvelija! Turvallinen mieli tässäkin ajassa
perustuu sanoihin:
”Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen minulle
tehdä?”
”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti