Tähän asti on Herra auttanut!

”Kuoleman paulat piirittivät minut, tuonelan ahdistukset kohtasivat minua; minä jouduin hätään ja murheeseen. Mutta minä huusin avukseni Herran nimeä: ’Oi Herra, pelasta minun sieluni!’ Herra on armollinen ja vanhurskas, meidän Jumalamme on laupias. Herra varjelee yksinkertaiset; minä olin viheliäinen, mutta hän auttoi minua. Palaja, sieluni, takaisin lepoosi, sillä Herra on tehnyt sinulle hyvin. Sillä sinä olet pelastanut minun sieluni kuolemasta, minun silmäni kyynelistä, jalkani kompastumasta. Minä saan vaeltaa Herran kasvojen edessä elävien maassa. Minä uskon, sentähden minä puhun, minä, joka olin kovin vaivattu.” (Ps.116).

Tänä aamuna aamuhartauspuhuja kertoi lapsensa sairaudesta. Jotkin hänen sanansa saivat menneisyyteni tuskat aivan erikoisella tavalla vyörähtämään ylitseni. Tämä oli jälleen kerran yksi niistä hetkistä, jolloin itsestäni riippumattomista tekijöistä johtuen jokin sai sisimmässäni huutamaan äänen: ”Miten sinä ylipäätään olet selvinnyt kaikesta totaalisesti murtumatta!”

Menneisyyden tuskat palautuivat mieleeni aivan murskaavalla tavalla ja koin hetken aikaa elämäni todella merkityksettömäksi. Kannattaako ollenkaan nousta vuoteesta, kun päivä toisensa jälkeen kuluu tuomatta mukanaan jotakin todella konkreettisesti lohduttavaa? Onko elämäni sellaisella tavalla kiinni yksinomaan Jumalayhteydestäni, että joudun kaikkien Jobista muistuttavien päivien jälkeen tyytymään olosuhteisiin, jotka eivät salli unohtaa kaikkea takana olevaa?

Olen Jumalalleni kiitollinen jokaisesta päivästä hengellisen riemun puuttumisesta huolimatta. Olen kiitollinen omasta kodista, suhteellisesta terveydestä ja siitäkin, että minulla on kaikki päivittäin tarvittava maallinen hyvä. Minulle riittää kädestä suuhun eläminen! Mutta suuri tuska sydämelläni on Jumalan Valtakunnan kokema puutostila, koska niin harva etsii ensin Jumalan asiaa elämässään. Oma suu ja vatsa ovat aivan liian lähellä!

Ajatus, joka sai minut reippaasti nousemaan sängystä, alkoi toistua mielessäni niin voimakkaana, että masentavat ajatukset siirtyivät taka-alalle:

”Tähän asti on Herra auttanut minua!”

Jos kerran olen selvinnyt kaikesta takana olevasta Herran avulla, niin miksi en selviäisi tästäkin päivästä? Riittää kullekin päivälle oma murheensa!

”Kuoleman paulat piirittivät minut, tuonelan ahdistukset kohtasivat minua; minä jouduin hätään ja murheeseen. Mutta minä huusin avukseni Herran nimeä: ’Oi Herra, pelasta minun sieluni!’”

Herra on pitänyt huolta sielustani tavalla jota itse en käsitä ja mikä ei minua itseäni aina miellytä. Tärkeintä on selviäminen, mikä ei useinkaan tapahdu ilman haavoja ja suuriakin arpia.

Elämme todella vaarallisessa ja vaikeassa ajassa, joka omalla tavallaan pakottaa meidät etsimään Herraa entistä suuremmalla innolla ja hartaudella! Silti ei ole syytä negatiivisuudelle. Vaikka Paavali kirjoittaakin viimeisten aikojen kalleudesta ja vaikeuksista, pätee kuitenkin vielä:

”Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1.Tim.2).